Tieteen ja filosofian monimuotoinen vuorovaikutus uskontojen kanssa

"Tiede syntyi antiikin Kreikassa" - vai syntyikö sittenkään?

Lähes standardikäytäntö tieteen historian esityksissä on kuvata antiikin Kreikka tieteen kehdoksi ja tieteen historia alkuna tarjotaan Kreikkaa. Kulttuureita, jotka edelsivät kreikkalaisia ei joko mainita lainkaan tai niille suodaan lyhyehkö johdanto. Esimerkkinä tästä yleisestä Kreikka-keskeisyydestä on seuraava Niiniluodon kuvaus, joka jää yksipuoliseksi:

"Prometheuksen soihtuun tarttuneet kreikkalaiset filosofit rakensivat koko myöhemmän länsimaisen kulttuurin perustan keksimällä teoreettisen tieteen, joka kuvaa ja selittää maailmaa ihmisen oman järjenkäytön pohjalta vetoamatta vanhoihin myytteihin ja uskontojen käsityksiin" (Niiniluoto s.350).

Mutta, kuten professori Hämeen-Anttila korostaa, mikään kulttuuri ei kehity yksin, ilman muita kulttuureita. Kulttuurit, kreikkalaisten mukaan lukien, eivät synny eivätkä elä tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa muiden kulttuurien kanssa, omaksumalla muiden kulttuurien saavutuksia tieteessä ja filosofiassa. Vastaanottajana oleva nuorempi kulttuuri uusilla tavoillaan tarkastella olemassa olevia tieteellisiä saavutuksia ja filosofisia ajatuksia pääsee viemään sivistysperinnön uudelle tasolle, joka ohittaa heidän oppi-isänsä. Mistään passiivisesta lainaamisesta tai "kopioimisesta" ei ole kyse, vaan omaksuvalla kulttuurilla on tarve, jokin "paikka" uudelle henkiselle sisällölle. Tavanomainen Kreikka-keskeinen tulkinta tieteenhistoriasta ei vastaa edes antiikin kreikkalaisten (eikä roomalaistenkaan) omaa käsitystä kulttuurinsa saavutuksien alkuperästä, vaan kreikkalaiset tiesivät ja myönsivät kiitollisuudenvelkansa heitä vanhemmille Lähi-idän korkeakulttuureille. Välimeren pohjoisten, kreikkalaisten rantojen kukoistuskautta (samoin kuin renessanssin kulta-aikaa) edelsi aktiivinen vaikutteiden lainaamisen kausi Lähi-idän kulttuureilta, joita ilman Euroopan kulttuuri ei olisi sellaista kuin me sen tunnemme.

Roomalaisen Plinius Vanhemman ja Babyloniassa eläneen, kreikaksi kirjoittaneen papin Berossoksen kirjoituksista ilmenee, että he pitivät babylonialaisten ja egyptiläisten tieteitä ikivanhoina ja tiedostivat kreikkalaisten nuoruuden tieteen harjoittamisessa. Toisaalta kreikkalaiset pitivät itseään perimmältään ylivertaisina. Esimerkiksi Filippos Opuslainen osoittaa tienneensä kreikkalaisten kulttuurivelan myöntäen kreikkalaisten jumalien olevan "ehkä" Lähi-idästä kotoisin, mutta korostaa kreikkalaisten pystyvän luontaisen erinomaisuutensa tähden kunnioittamaan jumalia asianmukaisesti. Herodotos kertoo Historiateoksessaan, että useimmat kreikkalaisten jumalat on omaksuttu Foinikiasta, Egyptistä ja Kreikan alkuperäisväestöltä pelasgeilta ja jotkin jumalat aina Libyasta asti. Aristoteles tuntee egyptiläisten, kaldealaisten ja persialaisten muinaista filosofiaa. Mutta renessanssin kaudella antiikkia ihailtiin voimakkaasti ja antiikki nähtiin "pimeän keskiajan" ja "barbaarisen idän" vastakohtana, mikä yhdessä humanistisen tutkimuksen yksipuolistumisen ja myös heprean taidon merkityksen vähenemisen kanssa vei kehityksen suuntaan, jossa Kreikan yhteydet Lähi-itään jäivät sivuun.

Mesopotamiassa syntyivät myös maailman ensimmäiset koulujärjestelmät (tosin vain suppealla ihmisryhmälle) ja kirjastolaitoskin (aakkosensa kreikkalaiset perivät foinikialaisilta). Mesopotamiasta on löytynyt runsaasti tieteellisiä tekstejä, varsinkin kielitieteestä (sanalistoja ja sanakirjoja) ja matematiikasta: Thaleen ja Pythagoraan teoreemat eivät ole todellisuudessa Thaleen eikä Pythagoraan keksimiä, vaan ne perustuivat mesopotamialaiseen matematiikkaan, joka kulkeutui kreikkalaisille.

Kun Kreikassa aloiteltiin tieteen harjoitusta, oltiin faraonisessa Egyptissä ja etenkin Mesopotamiassa tiedettä kehitetty jo pari tuhatta vuotta.

"Länsimaisen nykytieteen juuria voidaan seurata melkein viiden vuosituhannen taakse Mesopotamiaan ja Egyptiin" (Hämeen-Anttila s. 92).

Miksi Kreikan tiede ohitti pian sille sysäyksen antaneen Lähi-idän tieteen? Mikä on Kreikan keskeinen oma panos läntiselle sivilisaatiolle?

Kun kreikkalaiset olivat omaksuneet Lähi-idän vanhemmilta kulttuureilta tieteellistä tietoa, he menivät kuitenkin alkusysäyksen tieteenharjoitukselle saatuaan useimmilla tieteenaloilla mesopotamialaisten ja egyptiläisten edelle. Eräänä mahdollisena syynä kreikkalaisen tieteen nopeaan kehittymiseen ja Lähi-idän kulttuurien tieteiden saavutuksien ylittämiseen oli kreikkalaisten riippumattomuus kunnioittavasta tiedon kanonisoinnista ja uskollisuudesta vakiintuneille perinteille. Kreikkalaiset eivät tyytyneet heidän oppi-isiensä lailla tekemään samaa, mitä ennenkin oli tehty, vaan kreikkalaiset olivat vapaita ottamaan tuoreita näkökulmia tietoon. Tämän lisäksi kreikkalaisia eivät sitoneet hovin tai temppelin taholta tulevat paineet toimia ylhäältä annetuissa puitteissa ja palvella vanhoja poliittis-uskonnollisia valtarakenteita. Kreikkalaisten uskonto ei ollut dogmaattista, siinä ei ylipäätään ollut mitään jäykkiä oppeja eikä kanonisoitua pyhää kirjaa totuuden normin ja ja auktoriteettina.

Kreikan oppineiden ei tarvinnut tehdä vain sellaista tiedettä, joka palveli valtakoneiston, hovin ja papiston, rajoittuneita tarpeita, eikä tieteen tarvinnut olla yhteiskuntaa hyödyttävää tai tukea tuotekehitystä ja muita käytännön vaatimuksia. Niinpä kreikkalaisessa, etenkin ateenalaisessa, ilmapiirissä oli vapautta kysellä, olla utelias, ihmetellä ja haastaa olemassa olevia käsityksiä penäten niiden perusteita - tosin ei se ollut aina riskitöntä Ateenassakaan, kuten Sokrateen saama kuolemantuomio osoittaa. Kreikkalaiset oppineiden ajatukset saivat laukata paljon vapaammin ja tässä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä he alkoivat kehittää asioita ja ilmiöitä yleisemmin selittäviä teorioita - juuri tieteellinen teoria ja yleisten teorioiden arvostus on kreikkalaisten viisaiden erittäin huomattava sivistyksellinen anti. Teoriat olivat aluksi epäkäytännöllisiä ja erikoiselta kuulostavia ajatusmalleja, mutta juuri teorioiden ansiosta lopulta päästiin myös käytännölliseen tekniseen sovelluskehitykseen ja voitiin tuottaa monenlaisia keksintöjä ja tällä teorianmuodostuksen ja sitä seuraavan teknisen soveltamisen (myös monia negatiivisia lieveilmiöitä ja tuhoisia seurauksia aiheuttaneella) tiellä olemme vieläkin (kuten joskus sanotaan, mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria).

Muitakin selittäviä tekijöitä Kreikan tieteen innovatiivisuudelle ja Lähi-idän tieteiden saavutuksien ylittämiselle on: tiedon ja koulutuksen demokratisoituminen sekä vapautuminen vain vähälukuisen yhteiskunnallisen eliitin omistuksesta. Avain on kreikkalainen (foinikialaisilta alkujaan omaksuttu) kirjoitusjärjestelmä, jonka saattoi jokainen oppia, eivätkä vain temppelin ja hovin eliitti, kuten asianlaita oli Mesopotamiassa, jossa kirjoitustaito oli harvojen käsissä. Koulutuksen saaminen ei ollut Kreikassa sidoksissa temppeliin ja hoviin. Kreikkalainen aakkoskirjoitus oli nopeaa, helposti opittavissa ja halvan papyruksen ansiosta voitiin kätevästi tuottaa laajoja tieteellisiä ja filosofisia tutkielmia, toisin kuin hankalalla nuolenpääkirjoituksella ja runsaasti tilaa vaativilla kömpelöillä savitauluilla.

Vapautuminen uskonnon ja vallanpitäjien ylivallasta sekä luku- ja kirjoitustaidon demokratisoituminen kaikkien oikeudeksi

Mutta ajatellaan asiaa myös tältä kannalta: mitä puuttui antiikin Kreikasta? Ainakin monoteistinen dogmaattinen kirjauskonto ja sen uskonnon kanonisoidut ikuiset opit sekä yhteiskunnan valtarakenteeseen kuuluva pappissääty, jolla olisi valtaa tukahduttaa ja rangaista tieteen ja filosofian harjoittajia. Ateenaa ei hallinnut yksinvaltainen jumalkuningas hovinsa kanssa, vaan ateenalaisessa yhteiskunnassa korostettiin kaikkien vapaiden kansalaisten (joita kuten sanottua, oli vain vähemmistö ateenalaisista) oikeutta ottaa osaa politiikkaan ja asioista sai väitellä ja keskustella. Kreikan oppineet tekivät tieteestä vapaata ja tiedosta ja sen omaksumisesta demokraattista ja kaiken tämän lisäksi kreikkalaiset keksivät sen radikaalin uuden ajatuksen, että tieto ei tule jumalilta eikä kuulu jumalille, vaan tieto on ihmiselle kuuluvaa hänen olemuksensa mukaisesti: Aristoteles katsoi ihmisen olevan

"järjellinen, tiedonhaluinen, utelias ja oppivainen eläin, joka lähestyy omaa ihanteellista olemustaan hankkiessaan teoreettista tieteellistä tietoa maailmasta ja käytännöllistä moraalia oikeasta ja väärästä" (Niiniluoto s.340).

Kreikan filosofit rakensivat länsimaalaisen kulttuurin perustan juuri tämän tieteellisen teorian keksimisen ansiosta ja sen uuden lähestymistavan avulla, jossa kuvataan sekä selitetään tätä maailmaa ihmisen järjen keinoin vetoamatta jumalien ilmoituksiin ja uskonnollisiin myytteihin, kuten Niiniluoto korostaa (mutta emme saisi unohtaa, että kreikkalaiset eivät kehittyneet erillään vanhemmista korkeakulttuureista). Tämä oli uutta ja tässä on kreikkalaisten suuri kulttuurinen saavutus, jonka perustalle länsimaalainen sivilisaatio ja tiede on rakentunut.

"Demokratia mahdollistaa vapaan ajattelun" (Gothóni & Gothóni s.121).

Niinkin arkiselta vaikuttavalla asialla kuin kalliin pergamentin korvaaminen halvalla papyrukselle oli mullistavaa tieteen kehitykselle, sillä kirjoitus- ja lukutaito tulivat koko kansan mahdollisuuksiksi ja lukemisen ja kirjoittamisen vapautuminen kaikkien oikeudeksi oli kumouksellista: kirjallinen kulttuuri ja tieteen harjoitus irtautui uskonnollispoliittisen valtarakenteen otteesta ja dominoinnista. Kreikan klassisen ajan ripeä tieteen ja filosofian kehittyminen on, kuten Hämeen-Anttila toteaa,

"ainakin osittain nähtävä juuri eräänlaisesta tieteellisestä vapautumisesta johtuvaksi. Tieteen kehitystä eivät enää säädelleet hallitsevan luokan intressit, vaan kansalaisten vapaa tiedonhalu"  (Hämeen-Anttila s.64).

Kreikka ei ollut ihanteellinen pelkän järjen ja tieteen valon valistunut valtakunta vastakohtana barbaariselle idälle

Toisin kuin joskus on ideologisten motiivien tähden haluttu esittää, ei antiikin Kreikka ollut mikään järjen ja tiedon valon ihanteellinen, jalo valtakunta vastakohtana barbaariselle, raa'alle ja "primitiiviselle" idälle. Mesopotamialainen pseudotiede (loitsut, enteidentarkkailu) olivat tunnettuja myös Kreikassa ja kreikkalaiset matkasivat Kaksoisvirtainmaahan jopa oppimaan loitsuja ja ennustamista. Kreikassa kuten Mesopotamiassakin filosofian ja tieteen kanssa elivät yhdessä taikausko, esoteeriset ja mystiset uskomukset ja polyteistinen uskonto sekä usko muihinkin yliluonnollisiin olentoihin (Kreikan talous perustui orjatyöhön ja kuuluisa ateenalainen demokratiakin koski vain yli 18-vuotiaita, kaksi vuotta sotapalveluksessa olleita vapaasyntyisiä miehiä, joten suurin osa väestöä oli suljettu päätöksenteon ulkopuolelle Ateenassakin). Kreikan filosofit uskoivat planeetoilla olevan sielun ja Mesopotamiassa harjoitettiin astrologiaa (joka ei ollut eriytynyt tähtitieteestä), sillä jumalten ilmenemismuodoiksi  uskottujen planeettojen katsottiin vaikuttavan ihmisten kohtaloihin. Magia, ennustaminen eri keinoin kuten eläinten maksasta, unienselitys ja muu nykymittapuiden mukainen pseudotiede on olennainen osa myös antiikin Kreikan kulttuurihistoriaa ja henkistä ilmapiiriä, vaikka useasti tämä (etenkin ideologisille epäobjektiivisille tarkoitusperille kiusallinen) osa-alue sivuutetaan tai mainitaan vain lyhyesti ja pääpaino asetetaan kreikkalaiseen filosofiaan, logiikkaan, tieteeseen ja ateenalaisten demokratiaan. Tieteen ja filosofian lisäksi länsimaalainen kulttuuri on perinyt Mesopotamiasta Kreikan kautta myös irrationaalisiksi ja pseudotieteellisiksi myöhemmän tieteellisen kehityksen myötä päätyneitä uskomuksia ja käytäntöjä.

Mesopotamian tieteen luonteesta ja korkeatasoisuudesta. Miksi sitten Mesopotamian tiede pysähtyi ja jopa taantui?

Vaikka esimerkiksi kieliopin osalta Mesopotamiassa tunnettiin akkadin ja puhekielenä jo kuolleen sumerin väliset erot, eivät havainnot johtaneet koskaan teorian muodostamiseen kieliopista tai -tieteestä, vaan tieteessä tyydyttiin listojen ja sanastojen laatimiseen, mutta teoria jäi marginaaliseksi. Myöskään matemaattista teoriaa ei kirjoitettu Kaksoisvirtainmaassa muistiin, vaan suullisen opetuksen merkitys matematiikassa ja kielitieteessäkin oli keskeistä. Tähtitieteen - vanhimman luonnontieteen, jota tarvittiin varsinkin ajanlaskun tarpeisiin papiston käyttöön - ja matematiikan alalla mesopotamialainen tiede oli aikakautensa edistyksellisintä ja juuri Mesopotamiasta kreikkalaiset ja heidän jälkeenkin tulleet eurooppalaiset kulttuurit saivat näiden tieteenalojen tietoja. Nollan keksiminen antoi odottaa itseään pitkään Mesopotamian matematiikassa, vasta 300-luvulla eaa. eli Mesopotamian tieteen myöhäiskaudella. Mesopotamialaisten matematiikka oli saavuttanut jo ennen vuotta 1800 eaa. sellaisen kehitystason, minne Kreikan matematiikka ylsi vasta 1500 vuotta myöhemmin (ja sekin taso saavutettiin osittain mesopotamialaisilta oppia lainaten). Itse asiassa Mesopotamian vanha matematiikka vastasi vaikeusasteeltaan suomalaisen koulun pitkää matematiikkaa.

Toisaalta mesopotamialaisessa tieteessä esiintyi aineksia, jotka myöhemmin ovat jääneet vaille tieteellistä tukea: astrologia eli tähdistä ennustaminen, sairaiden parantaminen loitsuilla ja henkien karkottamisella (eksorsismi), enteistä ennustaminen. Itse asiassa nykyisen tieteellisen maailmankuvan kannalta katsoen suurin osa Mesopotamian korkeakoulutuksesta - joka oli pikemminkin ammattikoulutusta hovia varten - on pseudotiedettä ja taikauskoa.

Mesopotamiassa ne tieteet, kuten tähtitiede, jotka olivat tärkeitä hallitsijoille ja papistolle pystyivät kehittymään, sillä ne saivat resursseja, mutta useimmilla muilla tieteenaloilla tiedon vapaan etsimisen asemasta ainoastaan koulutettiin hallitsijan palvelukseen oppineita hovin tarpeisiin, jotka pysyivät muuttumattomina vuosisadasta toiseen. Tähtitieteen lisäksi matematiikkakin kehittyi Mesopotamiassa myöhäiskaudellakin, mutta nämä kaksi tiedettä olivat ainoat poikkeukset. Kumpikin tiede saavutti huippunsa ensimmäisellä vuosituhannella ja varsinkin 500-luvun eaa. jälkeen kehitys oli nopeaa. Mesopotamian uskonto, jossa taivaankappaleiden katsottiin olevan jumalien ilmentymiä, on täysin mahdollinen selittävä tekijä, joka edisti juuri noiden tieteiden kehittymistä. Mesopotamian tähtitiede oli päässyt hyvin korkealla tasolle jo varhaisessa vaiheessa ja havainnoivan tähtitieteen toinen kukoistus alkoi 1. vuosituhannella eaa. Planeettojen liikkeet osattiin ennustaa 1100-luvulta eaa. alkaen. Kreikkalaisia tuli Mesopotamiaan opiskelemaan tähtitiedettä ja niin kreikkalaiset saivat runsaasti myös arvokasta tähtitieteellistä tietoa. Se, että Mesopotamian ja varhaisen Kreikan tieteet ovat hyvin samankaltaisia ei perustu erilliseen, itsenäiseen kehitykseen, vaan todennettavaan kulttuuriseen lainautumiseen Kreikkaan (lisäksi kreikkalaiset opiskelivat Egyptissä tähtitiedettä ja egyptiläinenkin tähtitiede oli peräisin Kaksoisvirtainmaasta, mutta sittemmin egyptiläistetty).

Olemassa olevan tiedon kanonisointi ja kunnioittava sitoutuneisuus vakiintuneisiin traditioihin kangistaa lupaavasti alkaneen tieteen

Mutta Mesopotamian tieteen kultakausi ja innovatiivisuus ehtyi ja mesopotamialaisten tiede lakkasi kehittymästä ja joiltain osin jopa meni taaksepäin vuoden 1800 eaa. jälkeen. Ilmeisesti kirurgia katosi kokonaan tällä myöhäiskaudella, sillä mitään kirurgisia tekstejä ei ole löydetty myöhäiskaudelta. Miksi sitten Mesopotamian tiede menetti luomisvoimansa ja jopa taantui, eikä pystynyt etenemään? Edellytykset olivat näennäisesti olemassa Mesopotamiassa tieteen kehitykselle, kuten Hämeen-Anttila toteaa (s.99). Varojen puutteestakaan ei ainakaan ollut kysymys, mutta tätä pysähtyneisyyttä on yritetty selittää eri tavoin, eikä siihen ole mitään yksiselitteisen varmaa vastausta. Eräs mahdollinen selitys on yhteiskunnan ja tieteen suhde -  yhteiskunnan konservatiivisuus -, sillä tiede oli voimakkaasti sidoksissa hoviin ja temppeliin, jotka asettivat tieteelle suunnan ja käyttötarkoitukset. Tiede palveli mesopotamialaisen valtion ja uskonnon tarpeita. Kaiken lisäksi tiede oli hankalan nuolenpääkirjoitusjärjestelmän ja suullisen opetuksen tähden institutionaalista ja koululaitos oli suunnattu pienelle kirjurijoukolle ainoastaan. Mesopotamiassakin vallitsi "kirkon ja valtaistuimen liitto" ja tieteen toimintakenttä oli juuri tässä rajatussa viitekehyksessä, valtion ja uskonnon alaisuudessa.

Mesopotamian kulttuuri oli hyvin uskollista vanhoille uskonnollisille ja tiedollisille traditioilleen. Vanha viisaus oli arvostettua, ei vakiintuneen tiedon kriittinen arviointi eikä auktoriteettien epäily, eikä muutos ja uudistus ollut mikään keskeinen arvo, toisin kuin länsimaissa. Perinnesidonnaisuus, taakse päin katsominen, vanhojen auktoriteettien kunnioitus ei kannusta uuden tiedon etsintään ja olemassa olevan tiedon kriittiseen kyseenalaistamiseen (egyptiläisessä tieteessä tämä sama vanhoihin perinteisiin kangistuneisuus oli syynä Egyptin tieteen kehityksen ehtymiseen). Uskonnollinen tieto oli entisiltä sukupolvilta saatua perinnettä, jota kunnioituksella vaalittiin ja tällä samalla asenteella suhtauduttiin myös tieteelliseen tietoon. Uskollisuus olemassa oleville traditioille näkyy siinäkin, että myöhäiskaudella, 1800-luvun eaa. jälkeen vanhat tekstit kopioitiin uudestaan ja uudestaan kaikkine virheineen ja ristiriitoineen, joita ei käyty korjaamaan. Tiede Mesopotamiassa oli kumuloituvaa, eivätkä uudemmat tiedot korvanneet ja poistaneet käytöstä vanhentuneeksi osoittautunutta tietoa, joka vähitellen vei sekasortoiseen, epäyhtenäiseen järjestelmään, jossa tyydyttiin kokoamaan olemassa oleva tieto taulukoihin, mikä ei ollut hedelmällinen uuden tiedon tuottamiselle. Kuten länsimaisen tieteen historia osoittaa, välillä tarvitaan tieteellisiä vallankumouksia, joissa siihenastinen, mutta virheelliseksi jäänyt tieto siirretään oppihistoriaan ja tilalle tulee uusi tieto (vrt. ptolemaiolainen maailmankuva ja kopernikaaninen aurinkokeskeinen maailmankuva).

Mesopotamian polyteistinen uskonto toisaalta salli tieteen synnyn ja tuki sen kehitystä, toisaalta "kirkon ja valtion liitto" esti uuden tiedon etsimistä

Mesopotamialainen uskonto oli polyteististä (monijumalaista), mutta Assyriassa oli 500-luvulla eaa. syntynyt uusi monoteistinen teologia, jonka mukaan Assur on ainoa jumala ja muut jumalat ovat Assurin aspekteja tai ilmentymiä (uskonto ei silti muuttunut käytännössä monoteismiksi). Voimme tehdä Mesopotamian tieteen historian perusteella johtopäätöksen, että tieteen syntyminen ja kehittyminen ei edellytä jotain erityistä uskontoa, eikä varsinkaan absoluuttista monoteismiä, jossa palvotaan yhtä luojajumalaa. Planeettojen jumalallistaminen ja usko niiden vaikutuksiin maanpäällisiin tapahtumiin saattoi Mesopotamiassa nimenomaan tukea tähtitiedettä ja matematiikkaa, sillä papisto ja hovi tarvitsivat tietoa taivaankappaleista. Mille ei ollut käyttöarvoa papiston ja hallitsijan palveluksessa, ja mitä valtaeliitti ei arvostanut, siihen ei tieteessä panostettu, eikä teorioiden muodostaminen kiinnostanut mesopotamialaisia oppineita.

Tieteellisen tutkimuksen ripeä ja jatkuva edistyminen ei ole historiallisessa tarkastelussa millään muotoa taattua eikä varmaa - siitä riippumatta, millainen uskonto on vallitseva kulttuuripiirissä.

Tieteen kehitystä pysäyttäviä ja taannuttavia tekijöitä

Innovatiivisuuden ja uusien löytöjen tekemisen tieteessä sammuttavat ja jatkuvan kehityksen paikallaan polkevaksi perinteen vaalimiseksi saavat aikaan ainakin seuraavat tekijät:

• kirjoitusjärjestelmän monimutkaisuus ja epäkäytännöllisyys sekä suuri nojautuminen suulliseen perimätietoon,
• tiedon ja koulutuksen elitistisyys ja epädemokraattisuus: tieto ja opetus, vaikka se olisikin tasokasta, on tarjolla vain pienehkölle joukolle väestöä, lähinnä vain hovia ja temppeliä palvelevien virkamiehien ja oppineiden kouluttamiseksi,
• yhteiskunnan konservatiivisuus: vaalitaan kunnioituksella vakiintuneita auktoriteetteja, tyydytään säilyttämään ja toistamaan vanhoja traditioita (jopa kaikkine virheineen ja ristiriitoineen),
• kiinnostuksen puute yleisiin teorioihin (jos ei välitetä yleisistä teorioista, käy helposti niin, ettei anneta arvostusta tiedolle ja sen etsimiselle sinänsä, mikä hidastaa myös teknisten sovellusten kehittämistä),
• vallitsevan uskonnon ja vallanpitäjien valta-akseli tieteen yläpuolella: uskonnolliset johtajat (papisto) ja hallitsija määrittävät tieteelle tavoitteet, suunnan ja päättävät resurssien jakamisesta: tiede on alisteista ylhäällä olevalle uskonnollis-poliittiselle valtakoneistolle ja sen yleensä melko suppeille ja staattisina pysyville tarpeille. Alisteisuus vallanpitäjien arvostuksille, joka kaventaa kiinnostuksen kohteita ja niiden tutkimista,
• vapauden vähäisyys, mikä on lopputulos edellä olevista tekijöistä: perinteitä, olemassa olevia tietoja ja auktoriteetteja ei kyseenalaisteta, ei arvosteta itsenäistä, kriittistä ajattelua eikä uusia näkökulmia vanhoihin kysymyksiin (on merkillepantavaa, kuinka Venäjän keisarikunnassa tieteen edistys pysähtyi Pietari Suuren ja Katariina Suuren uudistus- ja valistusmielisten valtakausien jälkeen, mutta läntisen Euroopan maissa, missä renessanssi ja valistus saivat vaikuttaa, tiede jatkoi kehitystään),
• kerran kukoistaneelle ja uutta keksineelle, mutta sitten väsähtäneelle ja itseään toistavalle, sementoituneelle tieteelle ei löydy jatkajia, nuorempia elinvoimaisia kulttuureita, jotka omaksuisivat edeltäjiensä parhaat saavutukset ja kehittäisivät niitä uusilla, raikkailla tavoilla eteenpäin
• tuhoisat kulkutaudit (varsinkin musta surma ja muut ruttoepidemiat), katovuodet, väestön vähäisyys, sodat ovat merkittäviä ulkoisia ja fyysisiä syitä, joilla on tuhoisa vaikutus sivistyksen kehittymiseen.

Mesopotamian tähtitieteen mahdollinen vaikutus uuden tieteellisen maailmankuvan syntymiseen: lait hallitsevat luontoa

Vanha ajattelutapa oli ollut yleisesti, että jumalat hallitsevat luonnonvoimia. Jumalten ja erilaisten luonnonhenkien uskottiin voivan tehdä mitä halusivat luonnossa. Mutta mesopotamialaiset pystyivät ennustamaan ensimmäisinä luonnonilmiöinä juuri taivaankappaleiden liikkeitä: matematiikan avulla pystyttiin ymmärtämään ja ennustamaan, miten planeetat liikkuvat taivaalla - ja huomattiin, että ne todellakin liikkuivat ennusteiden mukaisella, säännönmukaisella tavalla. Tämä kumouksellinen tieteellinen saavutus oli hyvinkin voinut antaa herätteen kreikkalaisten siihen käsitykseen, että luontoa hallitsevat lait. Ei ollut tähtitieteen edistyksen johdosta vaikea ajatella pitemmälle ja oivaltaa, että kaikkea muutakin luontoa ohjaavat luonnonlait ja että luontoa havaitsemalla ihminen voi löytää luonnossa olevat lainalaisuudet. Tämä juuri on nykyaikaisen luonnontieteen alku.

Tieteen keskeisin lähtöoletus on, että maailmankaikkeus ei ole sekasortoinen mielivaltainen kokoelma ilmiöitä ja kappaleita, jotka "käyttäytyvät" miten sattuu arvaamattomasti, vaan maailmankaikkeus on ymmärrettävissä ja selitettävissä : maailma on johdonmukainen, toisiinsa liittyvien asioiden järjestelmä. Luonnonlakien olemassaolo on koko tieteen lähtökohta (Davies s.19).

Kreikassa stoalainen filosofi Kleanthos 300-luvulla eaa. kirjoitti

"Universaalista Luonnosta, joka ohjaa kaikkea Lain mukaan" (Davies s.19).

viitaten korkeampaan näkymättömään voimaan, joka on luontoa hallitsevan lain takana. Samoin roomalainen Lucretius 1. vuosisadalla eaa. kirjoitti luonnonlaista:

"luonto vaatii 'kaikkea noudattamaan lakia, joka hallitsee sen luomista'" (Davies s.19, otettu Lucretiuksen teoksesta De rerum natura).

Luonnonlakien käsite, ajatus luonnosta lakien hallitsemana, palautuu siten kristinuskoa edeltäneeseen kreikkalaiseen filosofiaan ja sen mesopotamialaisiin tähtitieteellisiin havaintoihin juontuviin juuriin.

Marcus Manilius, roomalainen runoilija 1. vuosisadalta jaa. määritti luonnon lainalaisuuden ja järjestyksen lähteen monoteistiseksi jumaluudeksi:

"Jumala loi maailmankaikkeuden lain alaisuuteen" (Astronomica, Daviesin mukaan s.20).

Marcus Manilius kirjoitti kesken jääneen runoelmansa Astronomica luultavasti vuosien 14-27 jaa. välillä, eli hieman ennen kristinuskon ilmaantumista Palestiinassa. Manilius seuraa Lucretiuksen, Vergiliuksen ja Ovidiuksen tyyliä ja filosofiaa maailmaa hallitsevasta kaitselmuksesta ja jumalallisesta järjestä. Niinpä ei ole yllättävää, että kristityt ottivat mielellään omakseen Maniliuksen filosofian, sillä se sopi erinomaisesti monoteistisen kristinuskon käyttöön. Esimerkiksi eräs varhaisia kristittyjä teologeja, Aurelius Augustinus kirjoitti kuinka

"luonnon tavanomainen kulku koko luomakunnassa noudattaa tiettyjä luonnon lakeja" (Davies s.20).

Luonnonlakien matemaattisen perustan idea pythagoralaisilta. 1300-luvulla ensimmäisen kerran modernissa mielessä fysiikan yleinen matemaattinen laki

Ajatus siitä, että luonnonlakien perusta on matemaattinen, on peräisin pythagoralaisilta filosofeilta. Keskiajan katoliseen oppineisuuteen luonnonlakien matemaattisuus tuli 1200-luvulla teologi Roger Baconin päättelyn myötä, mutta hänenkin ajatuksillaan on kaukaiset edeltäjät jo antiikin maailmassa. Englantilainen Oxfordin yliopisto muodostui keskuspaikaksi tutkijoille ("Oxfordin laskijoille"), jotka käyttivät matemaattista filosofiaa luonnon tutkimisessa. Juuri täällä, 1300-luvun Oxfordissa, muotoiltiin ensimmäisenä se tieteellinen työ, jossa esitettiin fysiikan yleinen matemaattinen laki modernissa merkityksessä. Tämän merkkipaalun takana on Thomas Bradwardine (k. 1349), joka toimi myös Canterburyn arkkipiispana.

Nykyaikaisen tieteen kukoistus ja nousu toteutui 1500–1600-lukujen kristillisessä Euroopassa, jossa kirkon valta määrittää totuus oli heikentynyt renessanssin, humanismin ja protestanttisen reformaation ansiosta, ponnistaen huipulle osana kreikkalaisten filosofien ja mesopotamialaisten oppineiden pitkää tieteellis-filosofista traditiojatkumoa, mutta perustus tälle voimakkaalle edistymiselle läntisessä Euroopassa laskettiin jo keskiajan oppineiden filosofis-tieteellisessä työssä.

Kristillisen uskon merkittävin vaikutus länsimaalaiseen ajattelutapaan ja luonnontieteen kehitykselle uudella ajalla

Cicero loi perustan kristilliselle käsitykselle luonnollisesta teologiasta. Cicero perusti humanismin ja avasi tien kristinuskon leviämiselle Roomaan

Roomalainen valtiomies ja filosofi Cicero (106 - 43 eaa.) opetti, että on olemassa luonnollinen laki, joka pohjautuu jumalalliseen luonnonlakiin. Tämä luonnonlaki puolestaan on kaikkien lakien tausta ja mittapuu parhaimmillaan. Cicero käsitteli jumalakysymystä teoksessaan De natura deorum, missä hän kritisoi sekä stoalaisia että epikurolaisia ajatuksia jumalista. Filosofiallaan Cicero valoi perustan kristillisen kirkon "luonnollisen teologian" syntymiselle, jonka edellytykset näin ollen palautuvat esikristilliseen roomalaisfilosofiin. Kirkon teologiassa omaksuttiin myöhemmin rationaalinen tapa tehdä tutkimusta ja analysointia varhaisempaan auktoriteetteihin vetoamisen asemasta.

Ciceroa voi oikeutetusti pitää myös humanismin isänä. Cicerolle humanismi oli eri lailla painottunutta arvojen joukkoa, jossa ihminen on kaikkein tärkein. Ciceron filosofia rakensi perustaa länsimaalaiselle vapaan kasvatuksen periaatteelle, etiikan ja teologian rationalismille ja tasavaltaiselle hallitusmuodolle. Ciceron suurta arvoa koko länsimaalaisen ajattelun syntymiselle ei voi aliarvioida, minkä lisäksi juuri Ciceron ajattelu avasi tietä kristinuskon leviämiselle Rooman valtakunnassa. Kristillisen kirkon teologit löysivät Ciceron suuresti hyödylliseksi teologisiin tarpeisiin ja he käyttivät Ciceron kirjoituksia apunaan perustellessaan kristinuskon Jumalan paremmuutta verrattuna kreikkalais-roomalaiseen jumalmaailmaan (Gothóni & Gothóni s.167-169).

Kristinuskon suhde varhaiskatolisen kirkon päivinä kreikkalaiseen tieteeseen ja filosofiaan

Hellenistisellä kaudella 300-luvulta jaa. 600-luvulle jaa. Palestiinan kaksi uskontoa, juutalaisuus ja hellenisoitunut (myös keskeisen teologiansa osalta) kristinusko, levittäytyivät koko Välimeren alueelle ja kreikkalaisen kulttuurin tärkeimmäksi välittäjäksi Lähi-idässä nousi kristillinen kulttuuri. Koska kristillinen teologia ei selvinnyt pelkällä Raamatun tarjoamalla aineistolla ja käsitteistöllä, se hellenisoitui omaksuen kreikkalaisten filosofien terminologiaa ja ajatuksia, joita käytettiin muun muassa Jumalaa, Kristusta ja helvettiä koskevien oppien muodostamisessa (samoin kuin ylipäätään hellenististä kosmologiaa ja metafysiikkaa, joka on vahvasti kristillisen uskon ja maailmankuvan taustalla). Lisäksi kreikkalaisten filosofien logiikka ja retoriikka osoittautuivat kristityille teologeille hyviksi aseiksi keskusteluissa "pakanoiden" kanssa: kirkon teologit sovelsivat samoja kreikkalaisten uskontokriitikoiden argumentteja "pakanauskontojen" uskomuksia vastaan, mitä kreikkalais-roomalaiset oppineet olivat aiemmin käyttäneet kristinuskon oppien arvosteluun ja niiden epäloogisuuden osoittamiseen (niinpä kirkon oppineet itse asiassa tunnustivat ei-kristittyjen uskontokritiikin argumentit päteviksi, mutta suunnattuina muihin uskontoihin kuin kristinuskoon). Uusplatonismi ja Aristoteleen teokset ja niiden selityskirjat muodostuivat varhaiskatolinen kirkon teologien käsissä hienostuneeksi käsitteelliseksi apparaatiksi, jota ilman hellenistinen sivistyneistö olisi pitänyt kristillistä uskoa naiivina ja alkeellisena maalaisuutena (paganos =  maalainen, "pakana").

Kristillisessä Syyriassa käännettiin Kreikan oppineiden teoksia, Aristotelesta, Platonia, Galenosta ja Dionysos Thraakialaista, mutta prosessi ei ollut kivuton: osa kristityistä kuten Efraim Syyrialainen (k. 373) ja Gregorios Nyssalainen (k. n. 395) paheksuivat ja vastustivat "kreikkalaista myrkkyä" kykenemättä tiedostamaan kristillisen kulttuurin hellenisoitumista, mikä oli jo pitkälti loppuun vietyä heidän aikoinaan. Aristoteles ja Platon, eikä vain Jeesus, olivat astuneet jo kristillisen teologian tien viitoittajiksi ja ei mennyt kuin satakunta vuotta (400-luvun lopulle) niin antiikin Kreikan filosofit tulivat "hovikelpoisiksi" kristityille ja heidän kirjojaan käännettiin sekä luettiin ahkerasti. Aristoteles sai paljon arvoa kristittyjen keskuudessa suurena viisaana. Kristillisessä kouluopetuksessa opetettiin kreikkalaisten tiedettä ja filosofiaa, kuten logiikkaa, sillä jostain tietystä uskonnosta riippumattomina ne oli vaivatonta selittää ja tulkita kristillisen viitekehyksen mukaisesti. Jopa kreikkalaiseen kaunokirjallisuuteenkin kristityt perehtyivät jossain määrin, mutta siitä ei tullut mitenkään suosittua kristillisissä kouluissa, koska kaunokirjallisuudessa on vahvasti läsnä polyteistinen jumalmaailma ja mytologia.

Toisin kuin epäobjektiivisissa antikirkollisissa kirjoituksissa välillä esitetään, varhaiskatolinen kirkko ei siis järjestelmällisesti hävittänyt ja vastustanut kaikin voimin kreikkalaista sivistysperintöä ja kaikkea sitä kreikkalaista kirjallisuutta, mikä ei suoraan tukenut kirkon teologiaa (kreikkalaista kirjallisuuttahan kristityt nimenomaan käänsivät, lukivat ja arvostivat sekä käyttivät kristinuskon teologian palveluksessa). Juuri itäisen Rooman, Bysantin alueella, kristityt säilyttivät paljon kreikkalaista filosofis-tieteellistä kirjallisuutta ja käänsivätkin sitä syyriaksi.

"Kirkonmiehet olivat keskeisellä sijalla, kun kreikkalaista filosofista ja tieteellistä kirjallisuutta käännettiin syyriaksi myöhempinä vuosisatoina. Samaan aikaan kreikkalaisen filosofian painopiste siirtyi Lähi-itään." (Hämeen-Anttila s.138).

Toisaalta kuitenkin Bysantin kristillinen keisari Justinianus ryhtyi rajoittamaan vuonna 529 Ateenan filosofikoulun opetusta ja Platonin akatemia suljettiin keisarin käskyllä viimein kokonaan vuonna 579, jolloin vielä Bysanttiin jäljelle jääneet oppineet poistuivat Aleksandriaan ja Syyriaan ja jotkut lähtivät Iraniin, joka oli Bysantin vihollinen. Lisäksi voidaan mainita kuinka kristinuskoon liittyvissä uskonnollisissa selkkauksissa murhattiin julmasti uusplatoninen matemaatikko, filosofi ja opettaja Hypatia Aleksandrialainen vuonna 415. Hypatian murha liittyi oikeaoppisuutta korostaneen ja maallista yhteiskuntaa vastustaneen patriarkka Kyrilloksen kirkkopolitiikkaan ja valtataisteluihin - Hypatian kuolema onkin katsottu klassisen sivistyksen päättymiseksi Aleksandriassa ja Hypatiassa on uudella ajalla nähty feminismin, tieteen ja humanismin esitaistelija.

Kristittyjen suhteesta tieteeseen ja filosofiaan hellenistiseltä kaudelta noin 1500-luvulle

Kristinusko on yksi monista Lähi-idän uskonnoista kuuluen opilliselta sisällöltään ja todellisuuskäsitykseltään yhtenä osana samaan muinaiseen mesopotamialais-egyptiläiseen kulttuuriseen jatkumoon. Kristinuskolla on juutalainen sydän, jonka ympärille on rakentunut hellenistinen kerros jo varhain - kehitys kristinuskon hellenisoitumiseen alkoi jo ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskon levitessä Palestiinan ulkopuolelle. Raamatun monenlaisten ja osittain epäyhtenäisten käsityksien järjestämisessä opeiksi on

”apuna käytetty kunkin aikakauden filosofiaa. Antiikin filosofia (Platon, Aristoteles) ei ole vaikuttanut vain kristillisen tradition muotoon; myös monien oppien lähtökohdat ovat selkeämmin antiikissa kuin Raamatussa. Raamatun ja muun tradition suhde onkin usein muodostunut kiistanalaiseksi” (professori Heikki Räisänen teoksessa Pentikäinen–Pentikäinen s. 176).

i) Paavalilaisessa teologiassa ei kreikkalaista tiedettä ja filosofiaa sekä inhimillistä järkeä ja sen kriittistä käyttöä arvosteta: kreikkalainen "viisaus" tuomitaan ja sen vastakohdaksi Paavali asettaa "ristin hullutuksen" (1 Kor.1). Eikä kristillisen julistuksen käytössäkään Paavali arvosta retoriikkaa eikä "viisautta", vaan Paavali korostaa fanaattista ristikeskeisyyttä (1 Kor.2). On ilmeistä, että kristittyjen isien Efraim Syyrialaisen ja Gregorios Nyssalaisen vihamielisyys kreikkalaista tiedettä ja filosofiaa kohtaan sai raamatullisen perusteensa juuri Paavalin jyrkästä teologiasta, jonka lopunajallisena perussävelenä oli pikaisen maailmanlopun odotus, miltä kannalta katsoen "maallinen" tiede ja filosofia oli ymmärrettävästi ajanhukkaa ja kohta katoavaa epäolennaisuutta. Ristiriidassa 1. korinttolaiskirjeen ahdasmielisen teologian kanssa, "Luukkaan" tuottamassa teologisessa "kirkkohistoriassa" apostoli Paavali esiintyy aivan toisella sävyllä Ateenan areiopagilla: Paavali laitetaan lainaamaan kreikkalaista "pakanallista" runoilijaa, jonka kirjoitusta hän käyttää saarnansa aiheena. Näin jo Uudessa testamentissa on teologisia perusteita täysin päinvastaisille "tiedepoliittisille" suhtautumistavoille ja näkemyksille kreikkalaisen filosofian asemasta (Apt.17:16-34). Tosin ei Apostolien tekojenkaan perusteella voida helposti johtaa ajatusta kaikista auktoriteeteista - myös kirkon opista - vapaasta järjen käytöstä ja tieteellisestä tutkimuksesta.

ii) Varhaiskatolisen kirkon aikana kristinusko hellenisoitui entistä enemmän ja kirkon isät omaksuivat kreikkalaisen filosofian, logiikan ja retoriikan työkaluikseen, sillä pelkkä Raamattu ei ollut riittävä perusta kirkon oppien muodostamisessa ja puolustamisessa dialogissa kreikkalais-roomalaisen sivistyneistön kanssa. Kristinuskon hellenisoituminen herätti osassa kristittyjä vastustusta, mutta kreikkalaistumisprosessi oli edennyt väistämättömästi ja 400-luvulla ja kristityt käänsivät, lukivat ja säilyttivät innokkaasti paljon kreikkalaista tieteellistä ja filosofista kirjallisuutta (eivätkä suinkaan määrätietoisesti hävittäneet kreikkalaisten kirjoituksia jos ne olivat "vastoin kirkon oppeja").

iii) Rooman valtakunta jakautui 300-luvun lopulla Länsi-Rooman ja Itä-Rooman (Bysantin) valtakunniksi ja Länsi-Rooma alkoi vähitellen murentua kansainvaelluksien paineen alaisena, jolloin sivistyksen valta-alueeksi muodostui kansainvaelluksien haittavaikutuksilta paremmin säilynyt itäinen Rooma (Konstantinopoli) ja osittain myös Lähi-idän hellenistiset keskukset Aleksandria ja Syyria (Edessa, Harran). Jossain määrin kreikkalaista sivistystä välittyi myös Bysanttiakin kauemmas itään Iranin valtakuntaan asti, joka hellenistioppineiden ansiosta pääsi osalliseksi klassisesta kulttuuriperinnöstä. Läntinen Rooma kukistui lopullisesti vuonna 476 ja läntinen Eurooppa rappeutui kulttuurisesti takamaaksi: tiede pysähtyi ja taantui (islamilaiset arabit suorastaan päivittelivät länsieurooppalaisten barbaarimaisuutta, epäsiisteyttä ja kyvyttömyyttä ottaa vastaan sivistystä) ja vallitsevaksi tuli ahdaskatseinen kristillinen usko katolisessa muodossaan, kun taas Välimeren itäisillä, kristillisillä ja islamilaisilla alueilla oli - katolisen läntisen Euroopan tilaan verrattuna - avaramielistä humanismia ja korkeakulttuuri.

iv) Filosofia oli alistettu keskiajan yliopistoissa kirkon teologian aputieteeksi ("palkkapiiaksi"), mutta filosofian rooli oli kuitenkin tärkeä keskiajalla. Keskiajan yliopistoissa oli vallalla aristoteelinen tieteenkäsitys eikä tiedettä nähty edistyvänä ja uutta tietoa etsivänä tutkijoiden yhteisenä hankkeena ennen myöhäiskeskiaikaa. Keskiaikaisissa yliopistoissa tieteen metodiksi nähtiin olemassa olevien vakiintuneiden tietojen järjestely, perusteleminen ja opettaminen (Niiniluoto s.134). Kristillisen keskiajan tieteen tilaa kuvaavat hidas kehitys ja osittainen taantuminen, mikä muistuttaa merkittävästi Mesopotamian tieteen pysähtyneisyyden ja taantuman kautta.

Keskiaika ei ole henkisesti yhtenäinen aikakausi Euroopan kulttuurihistoriassa. Vilkas käännöstoiminta edisti tieteen kehityksen uudelleenkäynnistymistä

Keskiaika on totuttu nimeämään sivistyshistorialliselta kannalta yksiselitteisesti "pimeäksi", mutta se on vahvasti ideologisoitunut ja yksipuolinen näkemys. Keskiaika on totuttu nimeämään sivistyshistorialliselta kannalta yksiselitteisesti "pimeäksi", mutta se on vahvasti ideologisoitunut ja yksipuolinen näkemys. Totta on, että 600- ja 700-luvuilla läntisen Euroopan filosofiassa ei tapahtunut juuri mitään (Korkman & Yrjönsuuri s.113). Katolisen kirkon suhtautuminen vaihteli eri vuosisatoina tieteen harjoitukseen ja sen tuloksiin: 1100- ja 1200-luvuilla katolisen kirkon oppineet antoivat aktiivisuudellaan arabien tieteellisen ja filosofisen kirjallisuuden kääntämisessä merkittävän elvyttävän impulssin Euroopan uinuneelle tieteelle, kun taas 1400-luvulla kirkonmiehet kävivät välillä vastustamaan uusia näkemyksiä tieteelliseksi maailmankuvaksi.

Katolisella kirkolla oli itse asiassa kahtalainen suhtautuminen filosofiaan:

• uusia yliopistoja ja sivistystä ylipäätään tuettiin
• kirkko piti kiinni monopolistaan määrittää lopullisen totuuden yhteiskunnassa.

Näiden kahteen eri suuntaan käyvien kirkollisten tarkoitusperien välisestä jännitteestä seurasi monenlaisia ilmiöitä ja eri aikoina ja eri tilanteissa poikkeavia ratkaisuja. Tosiasiassa filosofinen työskentely kulki omia teitään huolimatta katolisen kirkon ohjauksesta ja valtapyyteistä. Näyttää siltä, että keskiajalla filosofeilla oli mahdollisuus tehdä ajattelutyötään epätavallisen riippumattomina ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen paineista, sillä luostarit tarjosivat suojatun työympäristön sekä tasaisen ja taatun vaikkakin vaatimattoman aineellisen toimeentulon ja luostareissa oppineet pääsivät käsiksi tasokkaisiin kirjastoihin.

Ennen renessanssin kautta myöhäiskeskiajan filosofiassa esiintyi voimakasta ajatuksien vellomista ja 1300-luku tuntee useita omalaatuisia ajattelijoita, jotka ensimmäisinä antoivat muodon uuden länsimaalaisen kulttuurin perustuksiin kuuluville ajatuksille. Mutta toisaalta 1300-luvulla katolinen kirkko jyrkensi linjaansa oppineistoa kohtaan. Jo vuonna 1318 kirkko poltatti roviolla neljä fransiskaaniveljeä, jotka olivat sitoutuneet äärimmäiseen köyhyyteen, sillä fransiskaanit olivat oppikiistassa sekä keskenään että paavin kanssa köyhyydestä (todennäköinen syy kuolemantuomiolle oli kirkon pelko otteensa menettämisestä fransiskaaneihin ja spirituaalifransiskaanien liian radikaalista elämäntavasta, joka ei ollut yhteensopiva kirkon hallitseman yhteiskunnan kanssa). Itse asiassa prahalaisen oppineen Jan Hussin polttaminen roviolla 1415 oli oven avaus uuteen ankarampaan linjaan oppineistoa kohtaan (Korkman & Yrjönsuuri s.114-115)

Toledon kääntäjäliike välittämässä arabien tiedettä Eurooppaan

Juutalaisten suuri panos kääntäjäliikkeessä

Juutalaiset oppineet olivat myös väkilukuunsa suhteutettuna erittäin merkittävällä panoksella mukana kirjallisuuden käännöstyössä ja juuri juutalaiset olivat kanavana, joka välitti eurooppalaisille arabien kirjallisuutta. Juutalaisten liikkuvuus, hyvä kielitaito (juutalaiset oppineet hallitsivat ainakin kolmea eri kieltä. Keskiajan huomattavin juutalainen oppinut Maimonides teki arabiankielisiä teoksia, joiden kautta hän osallistui arabialaiseen tieteelliseen keskusteluun) ja vilkkaat yhteydet sekä islamilaisten että kristillisten alueiden välillä mahdollistivat heidän suuren toimeliaisuutensa myös kääntäjäliikkeessä.

Pari sataa vuotta kului toistuvasti kulttuurin tieteen ja filosofian omaksumiseen

Maininnan arvoisena kiinnostavana ajallisena piirteenä kerrottakoon, että antiikin kreikkalaisilta kului noin 200 vuotta omaksua Lähi-idän sivistyksen saavutukset. Samoin arabeilta kului omassa antiikkisen tieteellisen kirjallisuuden käännöstoiminnassaan ja noin 200 vuotta eli n. 750-950. Eurooppalaisilta kului niin ikään suurin piirtein 200 vuotta (n. 1100-1300) käännösliikkeeseensä, jonka kautta he omaksuivat arabien tieteen sekä filosofiaa. Vaikka samansuuruinen aikamäärä on toistunut historian aikana kulttuuriperinnön omaksumisessa, ei kyseessä toki ole mikään sääntö, vaan ainoastaan mielenkiintoinen toistuvuus tarvitun ajan määrässä.

Miten arabialais-islamilainen kulttuuri pelasti antiikin sivistyksen sekä nousi tieteen ja filosofian huipulle keskiajalla?

Arabian henkinen kulttuuri ennen islamin syntymistä oli varsin alkeellista ja rajoittunutta. Islamin synty ja levittäytyminen Arabian aavikoilta Lähi-idän sivistyskeskuksiin muutti tilanteen. Arabit toivat mukanaan lähinnä vain uskonnon, arabian kielen ja runouden ja itse islamin uskontokin syntyi juutalais-kristillisen uskon ympäristössä, missä kreikkalainen kulttuuri oli ollut jo pitkään vallitseva. Arabit eivät siten saaneet ulkoapäin kreikkalaista kulttuuria ja 750-luvulla käynnistynyt kehitysvaihe vain alleviivasi entisestään arabialais-islamilaisen kulttuurin kreikkalaisuutta, sillä valtiollisen suurvalta-aseman saavuttamisen jälkeen arabihallitsijat suuntasivat huomionsa korkeakulttuuriin. Kuitenkin käytännössä arabihallitsijoiden hovien oppineet olivat tärkeimpiä käännöstyön tilaajia ja rahoittajia, eivätkä itse hallitsijat. Syyriaa puhuvat kristityt olivat vaalineet siihen aikaan asti kreikkalaista kulttuuria Lähi-idässä, mutta 750-luvulla arabiankielinen yhteiskunnan yläluokka kiinnostui kreikkalaisten sivistysperinnöstä, mistä seurasi kukoistava ja laaja käännösliike kreikkalaisten tieteellisten ja filosofisten teoksien arabiaksi kääntämiseksi. Mahdollisesti Bysantissa 800-luvulla elpynyt kiinnostus miltei unholaan joutuneita kreikkalaisia filosofeja kohtaan ja tiedemiehiä kohtaan sai sysäyksen juuri arabien voimakkaasta mielenkiinnosta kreikkalaisten oppineiden teoksia kohtaan. Arabit lähettivät erityisiä kirjojen etsijöitä ympäri islamilaista maailmaa ja aina Bysanttiin asti hankkimaan antiikin oppineiden teoksia (kuten Aristotelesta ja Galenosta, mutta myös Platonia ja Plotinusta sekä monia myöhempää yhteenvetokirjallisuutta vanhempien kreikkalaisten filosofien ajattelusta). Tosiasiassa juuri tämä arabien suuri kiinnostus kreikkalaiseen sivistysperintöön ja vireä käännöstoiminta pelasti antiikin Kreikan filosofis-tieteellisen perinnön (Hämeen-Anttila s.142).

Useista kreikkalaisten teoksista on jäljellä vain arabien tai juutalaisten tekemät käännökset ja alkuperäisteokset ovat hävinneet. Kuten sanottu, reilut kaksi sataa vuotta ja arabit omaksuivat Kreikan tieteen saavutukset ja 900-luvun jälkipuolella arabien oman jatkokehityksen ansiosta heidän tieteensä alkoi päästä ohittamaan Kreikan tieteen saavuttaman tason. Myös kreikkalainen salatiede kuten pseudo-Apollos Tyanalainen ja Zosimos kiinnostivat arabeja. Latinankielistä kirjallisuutta ja oppineita kuten Ciceroa arabit sen sijaan eivät tunteneet lähestulkoon lainkaan (poikkeuksena arabien hallitsema Andalusia, jossa latinasta käänsi kristillisiä kirjoituksia arabiaksi todennäköisesti ainoastaan kristityt eivätkä arabit itse).

Arabien tiede, filosofia sekä osittain myös islamilainen teologia rakennettiin antiikin kreikkalaisen ja

"siitä kehittyneen kristillisen ajattelun varaan. Arabialaisesta kulttuurista tuli vahvasti hellenistinen. Arabit valloittivat Lähi-idän mutta sulautuivat itse sen vanhaan kulttuuriin" (Hämeen-Anttila s.148)

Arabien osuutta antiikin Kreikan tieteen ja filosofian säilyttämisessä on usein pidetty vain passiivisena, eikä ole otettu huomioon kuinka arabit eivät ainoastaan säilyttäneet kreikkalaista sivistystä, vaan arabit - sekä iranilaiset ja turkkilaiset - vaikutteita ensin kreikkalaisoppineilta (mutta myös intialaisesta tieteestä) saatuaan kehittivät ja edistivät tiedettä pitemmälle, mihin kreikkalaiset olivat päässeet. Arabialaisen kulttuurin vaikutukset levisivät joka puolelle Eurooppaan keskiajalla ja eräs arkipäiväisempiä vaikutteita ovat "arabialaiset numerot", jotka itse asiassa ovat intialaisia, mistä al-Khwârizmi välitti ne arabien matematiikkaan.

Islamin oppi almujen antamisesta edisti sairaalalaitoksen ja käytännönläheisen lääkärikoulutuksen kehitystä

Toisena esimerkkinä lääketieteen alalta voidaan esittää sairaalalaitoksen kehitys islamilaisessa kulttuuripiirissä. Islamiin kuuluu oppi almujen antamisesta velvollisuudesta köyhille (mitä tosin ei aina käytännössä noudatettu) niin juuri tämän uskonnollisen almujen anto-opin pohjalta useat arabihallitsijat ja rikkaat muslimit perustivat köyhiä varten sairaaloita. Sairaaloista oli hyötyä lisäksi lääkärien koulutuspaikkana ja tutkimuslaitoksina, joissa lääkärit eivät päässeet vieraantumaan käytännön todellisuudesta eikä tieteellisesti virheellinen lääketiede humoraalioppeineen päässyt vieraannuttamaan lääketieteen harjoitusta akateemiseksi filosofoinniksi (mikä olikin vaarana keskiajalla). Sairaalalaitoksen ansiosta epätoden teorian kanssa kulki käytännön kokemukseen perustuva olosuhteet huomioon ottaen tasokas hoito. Renessanssikaudella suurin piirtein arabien lääketieteelliset teokset jäivät viimein oppihistoriaan kun eurooppalainen lääketiede kiri kehityksessä arabien ohitse, tosin 1400-1500-luvuilla Avicennan Canonista tehtiin peräti 36 painosta.

Euroopan valtiokirkot ovat liittoutuneet tieteen kanssa, mistä on seurannut pääosin harmonia ja rauhantila tieteen ja kirkon välillä

Kristinusko on lakaissut tieltään erilaisin keinoin - rauhanomaisin ja positiivisin sekä pakon ja valtiovallan "miekan" avulla - "pakanalliset" uskonnot tieltään Euroopasta ja tässä kansojen kristillistämisprojektissaan kirkko liittoutui tieteen kanssa keskiaikaisen yliopistolaitoksen avulla 1000-luvun loppupuolella ja 1100-luvulta alkaen: kirkko (ensin katolinen ja sitten protestanttiset kirkkokunnat) ovat olleet läsnä yliopistoissa niiden historian alusta alkaen ja niinpä yliopistoissa on edelleen teologiset tiedekunnat. Suomessa Turun Akatemia perustettiin 1640 ja piispa Rothoviuksen mukaan akatemian tarkoitus oli poistaa "epäjumalanpalvelus, taikausko ja mielettömyys" suomalaisten elämästä (Niiniluoto s.90). Turun Akatemian perustukset olivat aristoteelinen tieteenkäsitys ja protestanttinen - tarkemmin sanoen luterilainen - uskonto (Niiniluoto s.134). Eurooppalaisessa kulttuurissa onkin ollut leimallista protestanttisten valtiokirkkojen ja tieteen välillä vallitseva liittolaisuus ja rauhanomainen yhteiselo, kuten Niiniluoto toteaa.

Juuri tässä onkin eräs merkittävä syy siihen, miksi eurooppalaisissa valtioissa, joissa on ollut tai vieläkin on valtiokirkko/kansankirkko, ei esiinny suuria ristiriitoja eikä varsinkaan sotatilaa valtiokirkollisen kristillisyyden ja tieteen välillä. Amerikkalaisen yhteiskunnan tilannehan on tieteen ja kristittyjen suhteen osalta täysin erilainen, sillä Yhdysvalloissa kirkko ja valtio on erotettu toisistaan, eikä kouluissa ole edes uskonnon opetusta, joten amerikkalaisten uskonnon lukutaito on heikkoa. Euroopassa valtiokirkot ovat mieltäneet olevansa samassa rintamassa tieteen kanssa rationaalisuuden puolella, kun taas amerikkalaisessa kulttuurissa kristittyjen ja tieteen suhde on hyvin tulehtunut, uskonnon ja tieteen välisen ristiriidan keskipisteessä olevan biologisen evoluutioteorian ollessa suuri maailmankatsomuksellinen vedenjakaja.

Virallisen valtiokirkollisuudenkin ja rationaalisuuden välillä on silti ongelmia ja ristiriidan siemeniä. Uskontokritiikin mahdollisuus tieteellisen epäilyn pohjalta

Toisaalta, kuten Niiniluotokin huomauttaa, "virallisen kristinuskon" suurempi "rationaalisuus" verrattuna "pakanalliseen taikauskoon ja magiaan" ei ole mitenkään yksiselitteistä ja

"harkitsevaan epäilyyn perustuva tieteellinen ajattelutapa" (Niiniluoto s.90-91)

mahdollistaa radikaalin uskontokritiikin, jonka mukaan kirkon opeilla ja moraalilla (olkoonkin elämää säilyttävää ja köyhien ja heikkojen etua turvaavaa parhaimmillaan) ei ole rationaalisesti kestävää perustusta. Ei liene kovin liioiteltua olettaa, että valtiokirkollinen sopuisuus ja liitto tieteen kanssa voikin olla vain pintapuolista, ohutta ja kirkon vapaaehtoiseen perääntymiseen sekä tieteentekijöiden kohteliaaseen pidättyväisyyteen uskontokysymyksissä perustuvaa ja ristiriidat voivat joissain olosuhteissa kärjistyä riippuen sekä tieteen että kirkon edustajien linjauksista.

 Valtiokirkko, kuten Suomen ev-lut. kirkko, on joutunut luopumaan maailmankuvaan liittyvissä riidoissa entisaikojen kannoistaan ja hyväksymään tieteellisen maailmankuvan sekä turvautumaan allegorisoivaan (kuvainnolliseen) Raamatun alkukertomuksien tulkintaan myöntäen, että Raamattu ei ole luonnontieteiden auktoriteetti eikä oppikirja (historian puolella sama onkin vaikeampaa - etenkin Uuden testamentin tapahtumien osalta -, koska kristinuskon katsotaan perustuvan todellisiin historiallisiin tapahtumiin, eikä "ajattomiin myytteihin"). Evoluutioteoria hyväksyttiin Suomen silloisessa valtiokirkossa 1900-luvun alussa. Kuitenkin Suomessa on myös itsenäinen Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko, jonka teologia poikkeaa voimakkaasti luterilaisen kansankirkon yhteiskunnalliseen ja tieteelliseen kehitykseen maltillisesti - mikä onkin erittäin positiivista - sopeutuneesta teologiasta (sikäli kuin kansankirkossa edes on mitään yhtä yksiselitteistä kaikkien hyväksymää teologiaa) ja STLK torjuu jyrkästi evoluutioteorian edelleen "Raamatun ja tunnustuskirjojen" vastaisena. Katolinen kirkko tunnusti vasta vuonna 1993 virallisesti, että Galileo Galileita ei kohdeltu oikein.

Mutta jos valtiokirkoissa siirrytään kirjaimelliseen raamatuntulkintaan takaisin, ristiriita luonnontieteiden - sekä historiantutkimuksen - välillä syttyy uudestaan. Kuvaavaa onkin, että Suomen kansankirkon sisällä on jatkuvasti konservatiivisia suuntauksia, joissa ei hyväksytä vallitsevaa virallista linjaa tiedekysymyksissä ja Raamatun tulkinnoissa, vaan pitäydytään jyrkän fundamentalistiseen, perinteiseen raamatuntulkintaan ja ainakin osittain myös amerikkalaisvaikutteiseen kreationismiin.

Kristinuskon ja tieteen moni-ilmeisestä vuorovaikutuksesta ja erilaisista kristillisistä tiedettä koskevista tulkinnoista

Ei itse asiassa edes voida sanoa, että tämä tai tuo on ainoa oikea ja mahdollinen "kristillinen näkemys tieteeseen" tai että kristinuskolla ja kirkolla olisi ollut vain yhdenlainen vaikutus tieteen harjoittamiseen. Kristinuskon teologisen monimuotoisen kokonaisuuden sisällä voidaan päätyä erilaisiin ratkaisuihin suhteessa tieteeseen ja "maalliseen" filosofiaan sekä siihen toimintaympäristöön, minkä kirkko tieteelle tarjoaa: sama kristinusko mahdollistaa riippuen miten jonkin tietyn tunnustuskunnan teologiassa tieteen, järjen, uskon ja Raamatun suhteita tulkitaan sekä tiede- ja filosofiamyönteisyyden ja vapaan tieteen harjoituksen sovinnossa kirkon kanssa että ahdasmielisen, suvaitsemattoman ja tukahduttavan tieteellisen työn kontrollin. Kristinuskon puitteissa voidaan joko hyväksyä tieteen tulokset kirkon opille harmittomina tai epäoleellisina (ja ainakin sallia tieteen tehdä työtään vapaasti ja tiedottaa tuloksistaan) tai asettua vastarintaan, suorastaan sotaan, tiedettä vastaan ja lähteä raamattuteologisin perustein kumoamaan tieteen tuloksia tunnustuskunnan opin vastaisina (evoluutioteoriaan suhtautuminen ja kreationismi ovat tästä suhtautumistavasta klassiset esimerkit).

Fideismi

Fideistinen ratkaisu, jossa tieteen ja uskonnollisen uskon katsotaan olevan kokonaan yhteismitattomia, kahden eri "valtakunnan" asioita, jotka eivät edes voi olla ristiriidassa keskenään olisi kaikkein optimaalisin ja harmittomin tieteen kannalta, mutta ainakaan maallikkokristittyjen piirissä fideismi ei ole kovin laajalle levinnyttä.

Evidentialismi

Rooman paavi Pius XII ja englantilainen uskonnonfilosofi Richard Swinburne ovat puolestaan edustaneet evidentialismia, jossa tieteen ja uskonnon nähdään olevan sopusoinnussa toistensa kanssa ja yhdessä rakentavan kokonaista maailmanselitystä toisiaan aktiivisesti täydentäen. Joidenkin evidentialistien mukaan tiede suorastaan voi todistaa Jumalan olemassaolon, mutta tätä äärimmäistä näkemystä ei pidetä vakavasti otettavana filosofisesti.

Muitakin ongelmia ja kitkatekijöitä on kristinuskon ja tieteen välillä. Kristinusko, kuten toki muutkin uskonnot, sisältää tietoteoreettisen (epistemologisen) ongelmallisen kannan, että on olemassa täysin epäobjektiivisia, ei-julkisia ja testaamattomia tietämisen metodeja: ilmoitustieto (Raamattu tai islamin osalta Koraani asetetaan "Jumalan sanan" asemaan tietolähteenä maailmaa, ihmistä ja Jumalaa koskeville tosiasiaväitteille), traditio, unet, näyt, mystiset kokemukset, intuitio, ilmestykset. Nämä kaikki väitetyt tietämisen tavat ja tietolähteet ovat ilmiselvässä ristiriidassa tieteen periaatteiden ja metodien kanssa, eivätkä kelpaa samalle viivalle tieteen tiedonhankintakeinojen kanssa tai tiede ei voisi pitää enää kiinni periaatteistaan, jos tieteen pitäisi hyväksyä väitetyt yliluonnolliset olennot tiedon antajiksi.

Näin ollen tieteen ja kristinuskon keskinäiset välit ovat monimuotoiset ja avoimet ongelmien syntymiselle,  jos kristityt niin valitsevat vedoten uskontonsa mustavalkoisimpiin ja kapeakatseisimpiin traditioihin (ja toiselta puolen jos tiedemiehet haluavat kärjistää voimakkaasti Richard Dawkinsin hengessä uskonnon perusteiden rationaalista ja luonnontieteellistä kyseenalaistamista), mutta myös sopusointu ja rauhallinen yhteiselo ovat mahdollisia, jos tiedeyhteisö ja kirkko niin haluaa. Muistettava on vielä sekin, että tiede ja uskonto eivät ole kuin kaksi eri todellisuutta, vaan tieteen tekijöissä ja filosofien joukossa on ollut ja on edelleen myös uskovia kristittyjä, jotka ovat tavalla tai toisella yhdistäneet tieteen ja uskonnollisen uskon henkilökohtaisessa elämässään. Erittäin suuri vastuu on kunkin kristillisen kirkkokunnan ja suuntauksen johdolla ja teologeilla siitä, miten he tulkitsevat raamatullisia ja uskonsuuntansa teologisia traditioita: he voivat halutessaan tehdä rauhan tieteen kanssa ja antaa sille täyden työrauhan, mikä onnistuu väljän, allegorisen raamatuntulkinnan ja maltillisen pelastushistoriallisen raamattunäkemyksen sisällä fideismistä käsin tai kristilliset johtajat voivat valita jyrkän literaalisen raamatuntulkinnan ja tiukan fundamentalistisen raamattukäsityksen, mistä seuraa paljon voimavaroja haaskaava sota kyseisen kristillisen uskonsuunnan ja tieteen välillä. Sellainen sotatila voisi helposti johtaa amerikkalaismalliseen tieteen ja uskonnon repivään vastakkainasetteluun, jossa kannat jyrkentyvät puolin ja toisin ja politiikkakin voi kietoutua mukaan uskonnon ja tieteen väliseen riitaan. Polttopisteessä ovat juuri biologinen ja kemiallinen evoluutio sekä alkuräjähdysteoria, itse asiassa lähes kaikki tieteenalat enemmän tai vähemmän joutuvat silloin konfliktiin ja ristiriitaan fundamentalistisen ja tiukan kirjaimellisen uskonkäsityksen kanssa (historiaa, arkeologiaa, psykologiaa, neurologiaa ja geologiaa myöten).

Olennaisinta kristinuskon ja tieteen - erilaisia jännityksen ja ongelmien lähteitä, mutta myös positiivisia mahdollisuuksia tieteen kannalta sisältävässä - suhteessa on rajankäynti jyrkän uskonnollisen dogmatismin ja joustavamman sekä maailmankuvan kehitystä seuraavan kristillisen tradition tulkinnan välillä. Professori Kari Enqvistin kanta on perusteltu:

"tiede ja uskonto eivät ole ensisijaisia taistelevia osapuolia, vaan viime kädessä jakolinja menee rationaalisuuden ja dogmaattisuuden välillä" (Enqvist s. 96).

Filosofiset ulottuvuudet virheellisten teorioiden ja uskomuksien myönteisistä vaikutuksista

Humoraalioppi ja humoraalipatologia ovat epätosia teorioita, ihmisen fysiologia ei toimi kyseisen opin mukaisesti. Mutta silti tälle virheelliselle teoreettiselle pohjalle kasvoi jopa yli 2000 kestänyt sairauksien hoidon käytäntö, jota jatkettiin joiltain osin peräti 1800-luvulle asti. Toki arabilääkärit kaiken kaikkiaan nostivat lääketieteen tasoa keskiajalla ja tekivät todellisia tieteellisesti merkittäviä löytöjä, kuten Ibn an-Nafîs, joka keksi keuhkoverenkierron 1288. Humoraalioppi ja humoraalipatologia toimivat kuitenkin sairauksien parantamisessa, koska käytännön havaintoja potilaista tekemällä osattiin päätellä erilaisten kasvien parantavat vaikutukset. Filosofiselta kannalta tämä on tärkeä huomio: vaikka jokin asia toimisi, ei se todista loogisesti eikä sitovasti, että taustalla oleva teoria olisi totta. Kaikki, mikä toimii, ei vastaa silti todellisuutta eivätkä jonkin uskomuksen tai teorian myönteiset vaikutukset - kuten sairaan parantuminen - oikeuta lähtökohtana olevia uskomuksia ja niiden taustalla olevan metafysiikan totuusarvoa (eli jos uskomuksiin sisältyy oletuksia esimerkiksi yliluonnollisista vaikuttavista olennoista tai voimista eikä tietenkään myöskään päinvastaista, naturalistista metafysiikkaa). Virheelliset uskomukset ja epätodet kuvaukset asiantiloista voivat johtaa myönteisiin seurauksiin.

Myönteiset seuraukset uskonnollisten oppien soveltamisesta käytäntöön eivät todista minkään tietyn uskonnon tai aatteen totuutta eivätkä legitimoi sen totuusvaatimuksia

Tieteen syntyminen ja edistyminen ei edellytä mitään tiettyä uskontoa, eikä varsinkaan uskonnollisten johtajien taholta tulevaa ylivaltaa ja tavoitteiden asettelua - "kirkon ja valtaistuimen" liitto voi kyllä johtaa tieteen syntymiseen ja käynnistää tieteellisen kehityksen sekä saada aikaan rikkaan kultakauden, mutta lopulta tuollaisessa uskonnollis-poliittisen valtarakennelman dominoivassa yhteiskunnassa, jossa tieto ja koulutus eivät ole demokraattisesti kansalaisten saatavilla tieteen edistys historiallisten esikuvien mukaan jäätyy ja kangistuu konservatiiviseksi vanhojen, kerran niin kunniakkaiden ja aikanaan edistyksellisten, traditioiden säilyttämiseksi ja kommentoinniksi.

Jos pitäisimme minkä tahansa uskonnon tai filosofisen ajattelutavan positiiviseksi katsottuja saavutuksia ja seurauksia todisteina niiden totuudesta ja pätevänä perusteena oikeuttaa niiden mahdolliset vaatimukset omaksua juuri se uskonto tai aate, meidän tulisi myöntää niin mesopotamialaisten kuin kreikkalaisten polyteististen uskontojen sekä kristinuskon ja vielä islaminkin uskomukset ja maailmankäsitykset tosiksi. Ja sehän ei ole edes mahdollista, sillä nuo uskomukset ovat keskenään ristiriidassa ja toisensa poissulkevia monilta kohdin, eivätkä ne kaikki voi olla samanaikaisesti tosia.

Ateisteille ja agnostikoille voidaan näin ollen lopuksi sanoa, että kristinuskon ja islamin vaikutuspiirissä esiintyneen myönteisen tieteellis-filosofisen kehityksen tunnustaminen ei ole millään tavalla uhka ei-teistiselle - persoonallista maailmasta erillistä ja maailmaan vaikuttavaa luojajumalaa sisältämättömälle - maailmankuvalle. Kristityille voidaan vastaavasti huomauttaa, että kristinuskon hyvät vaikutukset eivät loogisesti todista kristinuskoa jumalalliseksi tosi uskonnoksi (minkä lisäksi kristittyjen tulisi myöntää reilun pelin hengessä kristinuskon erilaisiin ilmenemismuotoihin liittyneet negatiiviset ilmiöt ja vaikutukset). Objektiiviseen, menneisyyttä tasapuolisesti ja mahdollisimman kattavasti ymmärtävään pyrkivään historian tutkimiseen kuuluu valmius hyväksyä niin myönteiset kuin kielteiset piirteet ja seurausvaikutukset erilaisista uskonnoista ja muista maailmankatsomuksista.

Kirjallisuus:

Leila Haaparanta & Ilkka Niiniluoto: Johdatus tieteelliseen ajatteluun, 1991 korjattu painos (Helsingin yliopisto)
Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132
Ilkka Niiniluoto: Järki, arvot ja välineet: kulttuurifilosofisia esseitä, 1994
Jaakko Hämeen-Anttila: Mare Nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla, 2006
Juha Pentikäinen & Katja Pentikäinen (toim.): Uskonnot maailmassa. 2. painos, 1993
Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo, 2003
William H. McNeill: The Pursuit of Power: Technology, Armed Force, and Society since A.D. 1000, 1982
Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle?, 2007
Raili & René Gothóni: Ajattelun aarteet, 2007
Petter Korkman & Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja, 1998

Tutkielman laajempi pdf-versio (ajallisesti muinaisesta Lähi-idästä uskonpuhdistukseen asti)

Ylös