Tiede, uskonto, rationaalisuus, filosofia, uskontokritiikki, ateismi. Tieteellisen maailmankuvan puolesta

Tiede, vapaus, arvokeskustelu. Ilkka Niiniluoto

Tiede, vapaus, filosofian tärkeä anti arvokeskusteluun

Ilkka Niiniluoto

Kirjan tiedot
Teos:Järki, arvot ja välineet: kulttuurifilosofisia esseitä (1994)
Tekijä(t):Ilkka Niiniluoto
Kustantaja:Otava
Kirjan kieli:Suomi
Sivuja:352

Jatkuvasti ajankohtaisia filosofisia teemoja arvokeskustelun raaka-aineiksi

Filosofisissa teoksissa ei ole ”parasta ennen” -päivämäärää, eikä hyvä, ajatuksia rikastuttava filosofinen teos vanhene niin että sillä ei olisi enää arvoa ja sanottavaa tietyn aikamäärän jälkeen. Peruskysymykset hyvästä, oikeasta, tietämisestä ja olemassaolosta ovat ajattomia – kuka voisi vakavissaan väittää Platonin dialogeja arvottomaksi muinaisjäänteeksi! Arvokeskustelu hyötyy vähän vanhemmistakin filosofisista teoksista.

 

Professori Ilkka Niiniluodon tekemä esseekokoelma Järki, arvot ja välineet vuodelta 1994 on tästä hyvä esimerkki. Vieläkään ei ole amebamaisen monihaaraiseen postmodernismiin liittyvä filosofinen tekosyvällinen hömppä poistunut aatehistorian museoon kyseenalaisine vaikutuksineen (kuten äärimmäinen totuusrelativismi). Edelleen hyvinvointivaltio ja sen kohtalo samoin kuin oikeudenmukaisuus, totuus ja ihmisrakkaus ovat polttavan ajankohtaisia suuria kysymyksiä, eikä lyhytnäköinen itsekäs hyötyajattelu ole sekään hävinnyt yhteiskunnasta.

 

Niiniluodon esseet leikkaavat noita kaikkia yllä mainitsemiani aiheita, mutta eivät jää niihin, vaan lisäksi Niiniluoto tarkastelee ihmisen syntyä työkaluja tekevänä ja kulttuuria luovana eläimenä, rationaalisuuden erilaisia lajeja, humanismia, tieteen itsemääräämisoikeutta (jonka potentiaalisena uhkana ovat byrokraattisen hallinnon ja markkinamekanismien lisäksi nykyään aggressiivisesti tieteen vapautta ja uskonnollisten motiivien tähden sen epämiellyttäviä tuloksia vastaan taistelevat fundamentalistiset kreationistit), kauneutta, terveyttä, moraalikasvatusta, työn merkitystä ja sen merkityksen muutoksia, väitettä historian lopusta sekä postmodernia kulttuuria. Kirja sisältää myös Niiniluodon kuuluisan puheen valistuksen puolesta, jonka hän piti Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlassa.

 

Filosofian tärkeys aikamme ongelmien ja eettisten kysymyksien käsittelyssä

 

Filosofien pitäisi päästä vaikuttamaan entistä näkyvämmin arvokeskusteluun sekä toimimaan omalta osaltaan asiantuntijoina yhteiskunnallisten kysymyksien ratkaisemisessa. Tärkeitä, meidän kaikkien elämää ja hyvinvointia koskevia kysymyksiä ei pitäisi jättää teknokraattien, kovan bisneslogiikan ja lyhytnäköisen populistisen itsekkään hyötyajattelun armoille, eikä näköala saisi rajoittua yhteen vaalikauteen. Tarvitaan syvyyttä, viisautta ja kaukonäköisyyttä halpahintaisen kansansuosion kalastelun asemasta. Filosofien ääni on mitä arvokkain osapuoli, kun pohditaan ja päätetään yhteisistä asioista. Itse asiassa filosofian olisi päästävä esille paremmin kuin teologian ja kirkon, jotka tekevät kannanottojaan omiin oppiperinteisiinsä ja pyhiin auktoriteetteihinsa pitäytyen.

 

Filosofiaa ei kahlitse mikään auktoriteettiusko, eikä pyhä kirja, vaan kaikkea voidaan kritisoida ja kaikkea käsitellään viisaustieteen keinoin. Paljon paremmin kuin kirkon johtajat, filosofit voivat jäsentää, syventää, yhdistellä ja analysoida rationaalisesti, ennakkoluulottomasti sekä kriittisesti maailmankatsomuksellisia ja arvoihin liittyviä kysymyksiä. Toisin kuin kirkko, jonka piirissä ollaan tietävinään ja tuntevinaan ikuinen totuus, filosofia on paljon realistisempaa, sillä filosofia ei anna mitään lopullisia, absoluuttisia vastauksia, eikä ylipäätään mitään helppoja simppeleitä selityksiä. Hyvä filosofia, kuten Niiniluoto, kannustaa ihmisiä jatkamaan omakohtaisesti pohdintoja kiperistä kysymyksistä ja kehittämään ajattelukykyään.

 

Poimin etualalle läheisemmin esiteltäväksi referaatin esseestä luvussa viisi Vapaa tiede.

 

Tieteen vapaus ja tieteen vaikutukset vapauteen

 

Tiede ja vapaus-teemaan sisältyy monia erilliskysymyksiä, kuten jo peruskysymys, miten tiede ja vapaus liittyvät toisiinsa? Lisääkö vai vähentääkö tiede ihmisten vapautta? Onko tiede ikinä ollutkaan vapaa ja pitäisikö tieteen olla täysin vapaa? Vapautta tarkastellessa voidaan lisäksi eritellä fyysinen vapaus, ruumiin ja hengen vapaus sekä sosiaalinen vapaus. Nämä kysymykset ovat sekä filosofisia että historiallisia. Historiallinen, suomenkielessä harhaanjohtavasti käännetty ”vapaat taiteet” (artes liberales) merkitsi 1100-luvulla eläneen Hugh St. Victorilaisen mukaan sitä, että liberales-ryhmään kuuluvien aiheiden käsittely vaatii vapautunutta mieltä, tai että ainoastaan vapaat ja ylhäiset miehet olivat harrastaneet niitä. Platonin ajattelussa korostui välineellisen soveltamisintressin sijasta taitojen kasvattava ja filosofiaan ohjaava merkitys, sillä kohdistaessaan mielen abstraktiin ja muuttumattomaan tosiolevaiseen artes liberales ”vetävät sielua kohti totuutta” (Valtio-dialogi 527c). Juuri platonilainen näkemys vapaista taidoista on ollut merkittävä pohja humboldtilaiselle sivistysyliopistolle sekä J.V. Snelmanin tekemälle erittelylle ”yliopistollisesta vapaudesta”, jota ”vapaissa tiedekunnissa” tehdään ja joka tutkimukseen perustuvan opetuksen avulla aikaansaa tiedollista ja siveellistä edistymistä.

 

Ruumiillinen vapaus on tieteen historian perusteella erittäin tärkeä ajattelun vapauden edellytys, sillä vain muutama merkittävä luonnontieteellinen tai filosofinen teos on kirjoitettu vankilassa tai kotiarestissa. Täydellinen, mistään riippumaton vapaus on kuitenkin mahdottomuus – jos ”ihmishenki” voisi täysin suvereenisti rajattomalla vapaudella tehdä todellisuudesta sellaisen kuin haluaa, ei voisi olla mitään objektiivista totuutta, vaan se olisi harhaa. Totuuden etsiminen asettaa myös merkittävän rajoitteen tutkijan vapaudelle. Tutkijan velvollisuus on kunnioittaa niitä tosiasioita, joita hänen tutkimuksensa paljastaa, eikä hän saa pitää totena näkemystä, jota hän itse haluaisi – tai jota hänen taustayhteisönsä tahtoisi.

 

 

Totuutta tavoitteleva tutkija on totuudellisuuden vaatimuksen ja tosiasioihin pitäytymisen sitoma. Lisäksi luonnonlait määrittävät ihmisen fyysistä vapautta. Vaikka ihminen olisi miten jyrkkä indeterminismin tukija, joutuu hän myöntämään, että on probabilistisia (todennäköisiä) luonnonlakeja asettamassa reunaehdot vapaudelle. Maailma ei ole kaoottisesti vapaa kaikista säännönmukaisuuksista – jos maailma olisi sellainen, ei olisi ihmisiä eikä inhimillistä vapauttakaan, sillä ihmiselämän edellytys ovat tietyn luonnon säännönmukaisuudet.

 

Tieteen autonomisuuden historiaa ja nykyisyyttä – ”vapaus, tieto ja totuus”

 

Tieteen ja tieteentekijöiden vapaus – ja hengissä säilyminen tutkimuksiensa ja teorioidensa takia! – ei ole ollut mikään itsestäänselvyys. Niiniluoto luettelee joitain esimerkkejä historiasta osoituksena tieteen vapauden puuttumisesta. Pariisin ”taitojen” tiedekunnassa vuonna 1210 kiellettiin kirkonkirouksen uhalla Aristoteleen luonnonfilosofisten teoksien lukeminen sekä salaa että julkisesti. Mutta kiellosta piittaamatta Aristoteleen filosofia sai vankan jalansijan yliopisto-opetuksessa ja niinpä Pariisin piispa Êtienne Tempier tuomitsi 1277 harhaoppisiksi peräti 219 väitettä: kosmologiaa, metafysiikkaa sekä tieteen vapautta vaativa teesi ”minkään kysymyksen suhteen ei pitäisi tyytyä auktoriteetin antamaan varmuuteen”. Ja vielä tämänkin teesin piispa katsoi parhaaksi tuomita: ”ainoat viisaat miehet maailmassa ovat filosofit” (ehkä väite olisi miellyttänyt piispaa, jos se olisi sisällyttänyt teologit joukkoon).

 

Vasta vuonna 1325 tuomio peruttiin. Aristoteleen filosofia integroitiin skolastiikkaan, jonka kultakauden jälkeen kankea skolastis-aristotelinen oppirakennelma muodostui 1500-luvulla tiedettä jarruttavaksi tekijäksi. Antiikin kulttuurista tunnetaan Sokrateen saama kuolemantuomio, kun Sokrates ei ollut tehnyt sen pahempaa kuin häirinnyt ateenalaisia älykkäillä kysymyksillä ja tivannut uskomuksien perusteita. Katolisen kirkon inkvisitio pakotti Galileo Galilein alistumaan tuomioonsa ja Galilein kirjat olivat kiellettyjä Italiassa 200 vuotta.

 

Suomalaista tutkimuksen ja ajattelun vapauden rajoittamista

 

Suomessakin on osattu rajoittaa akateemista ajattelun ja tutkimisen vapautta – vuonna 1985 Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisästä vastaan tehtiin tuomiokapitulissa käsitelty syytös, että Räisänen oli tutkimuksessaan päätynyt ”harhaoppeihin”. Nykyään tieteessä on todennäköisesti eniten ajattelun ja sanan vapautta kuin missään muualla yhteiskunnassa, kuten Niiniluoto toteaa (tutkijoita on joskus verrattu laumaan kapinallisia, kurittomia ihmisiä, jotka etsivät tilaisuutta kaataa kilpailijoidensa tutkimustulokset). Mutta silti tieteen vapautta uhkaa moni tekijä edelleen, vaikka kirkko ei enää kahlitse tutkimusta. Uudet vapauden rajoittajat ovat byrokraattinen keskushallinto ja niin sanotun vapaan markkinatalouden voitontavoittelu ja hyötynäkökohdat, joille sivistysyliopiston ihanne on epäoleellinen. On jopa vaadittu yliopistojen tekemistä ”julkisiksi liikelaitoksiksi” ja ”kansainvälisten markkinakriteerien” käyttämistä tutkimuksien arviointiin ja kohdentamiseen.

 

Mutta tieteen autonomia sisältää tiedeyhteisön perinteisen oikeuden ylläpitää tieteellisiä standardeja ja korjata sekä täydentää itseään. Tutkimuksen vapauteen kuuluu oikeus tutkimusongelmien muotoiluun, tarvittavien hypoteesien ja metodien valintaan, oikeus julkaista työnsä tulokset omalla nimellään sekä osallistua tuloksia koskevaan kriittiseen keskusteluun. Tutkijan oikeuksiin kuuluu myös tekijänoikeuslain myöntämä suoja.

 

Vapaus käsitteenä on sisäänrakennettu tieteellisen tutkimuksen sekä tieteellisen tiedon määritelmään. Ei mikä tahansa näkemys ole tietoa eikä varsinkaan tieteellistä tietoa, vaan ainoastaan tieteellisen tutkimuksen keinoin asianmukaisesti perustellut väitteet, kuten Niiniluoto kirjoittaa. Tieteellinen tutkimus puolestaan vaatii keskustelemisen ja kritiikin esittämisen vapautta tiedeyhteisössä – vertaisarvostelua, jossa toiset tieteenharjoittajat esittävät perusteltua kritiikkiä tutkimustuloksia ja hypoteeseja tai teorioita kohtaan. Sanomattakin selvää pitäisi olla, että erilaisten maallikoiden ja nettifoorumifilosofien harjoittama ”kritiikki” jotain tieteen tulosta vastaan ei ole mitään vertaisarvostelua, eikä sillä ole muutenkaan pienintäkään merkitystä tieteellisesti. Tieteen tuloksia ei päätetä huutoäänestyksillä eikä gallupkyselyillä.

 

Pelkkä tieteen vapaus ei silti ole totuuden saavuttamisen ainoa välttämätön ehto, eikä myöskään (ainoa) riittävä edellytys, koska – kuten Niiniluoto korostaa – keskustelun vapautta koskevat rationaalisuusehdot ovat kykenemättömiä varmistamaan sen, että tiedeyhteisö löytäisi todella totuuden, jos tiedeyhteisöllä ei ole samanaikaisesti järjestelmällisiä keinoja hankkia oman keskusteluyhteisönsä ulkopuolelta tietoa olevasta maailmasta. Pelkkä vapaa keskustelu demokraattisessa hengessä ei johda itsestään selvästi totuuden löytymiseen, mikäli kaikilla keskustelijoilla on virheelliset lähtökohdat, eikä ole mitään tutkijan ja ulkoisen maailman väliseen vuorovaikutukseen perustuvia keinoja testata maailmaa koskevia tosiasiaväitteitä.

 

John Stuart Mill esitti 1857 klassikossaan On Liberty luvussa 2 ”Ajattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta” kolme perustetta sen puolesta, että mielipiteen sekä sen lausumisen vapaus on ”ihmiskunnan henkiselle hyvinvoinnille” välttämätöntä. Millin argumentit ovat täysin sopivia tieteelliseen mielipiteen vapauteen.

 

  1. Emme voi olla koskaan varmoja, että mielipide, jonka koetamme tukahduttaa, on väärä. Kaikenlainen keskustelun vaimentaminen olisi luvatonta oman erehtymättömyytensä olettamista ja se estäisi meitä saamasta mahdollisuutta korvata erehdyksemme totuudella.
  2. Vaikka oma näkemyksemme olisi oikea ja varma, olisi silti väärin tukahduttaa vastakkaisten käsityksien esittäminen. On merkittävä ero sen välillä, että ”jotain oppia ei ole kumottu, vaikka sen kumoamiseen on ollut täysi tilaisuus”, ja että sen kieltäminen ei olisi sallittua. Mikäli ei saa esittää vääriä käsityksiä julkisesti, ne eivät tule huomion ja kritiikin kohteeksi. Ellei totuutta saa vastustaa vakavasti ja voimakkaasti, se omaksutaan ymmärtämättä sen todellista sisältöä ja järkiperusteita silkkana perinnäisenä ennakkoluulona.
  3. On monia kiistakysymyksiä, joissa kumpikin oppi sisältää jotain totuutta: ”Kumpikin on osaksi totta ja osaksi väärää” Millin mukaan. Yhden kumoaminen ja toisen hyväksyminen yksipuolisesti  merkitsisi sitä, että osa totuudesta häviäisi.

 

Tieteenfilosofista keskustelua

 

Millin ajattelulla on kytköksiä tieteenfilosofiseen keskusteluun (Peirce, Popper, Feyerabend ja dialektiset tieteellisen kasvun mallit. Millin kärki hänen puhuessaan vapaudesta on vapauden suhde jonkin opin tai näkemyksen hyväksymisen rationaalisuuteen: jos omaksumme jonkin väitteen tieteelliseen tietoon kuuluvaksi, on meidän samalla tunnustettava, että saatamme olla väärässä tai oikeassa ainoastaan joiltain osin, sekä annettava lupa omaksutun väitteen kritisointiin ja kumoamiseen (falsifiointiin). Niiniluoto korostaa, kuinka realistisen tietoteorian kannalta on oikein pitää tiedon välttämättöminä ehtoina keskustelun ja kritiikin vapautta, mutta että on väärin olettaa vapauden olevan totuutta konstituoiva tekijä. Vapaus linkittyy episteemiseen totuusehtoon, jonka mukaisesti tieteen tuloksien rationaalinen perustelu edellyttää tieteen vapautta.

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.0/5 (1 vote cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)
Tiede, vapaus, arvokeskustelu. Ilkka Niiniluoto, 4.0 out of 5 based on 1 rating
Kategoria: Kirjaesittelyt

Sinun emailosoitettasi ei julkisteta. Pakolliset kentät *

*

newsletter software