Tiede, uskonto, rationaalisuus, filosofia, uskontokritiikki, ateismi. Tieteellisen maailmankuvan puolesta

Älykäs suunnittelu, evoluutio ja kaiken tarkoitus

Esimerkkejä elämän epä-älyllisyydestä ja satunnaisuudesta

Mullistukset, kärsimys ja kuolema ennen ihmisiä ongelma syntiinlankeemus-myytille

 

Johdanto: ohjaamaton evoluutio on erittäin hyvin sopusoinnussa Maan elämän historian kanssa, mutta älykäs suunnittelu on vaikeuksissa

 

Älykäs suunnittelu-oletukselle eli uusimmalle versiolle amerikkalaista kreationismia rationaalista ja luonnontieteellistä kritiikkiä. Samoin kritisoin perinteistä teleologista ajattelua, jonka kaikella on jokin tarkoitus (tähän liityy myös joidenkin suosima oletus, että evoluutiolla on tarkoitus ja päämäärä, jonkin älyllisen suunnittelijan/jumaluuden asettama).

 

Elämänhistoria ja Maan geologinen raju menneisyys kyseenalaistavat oletukset älykkäästä ja ja varsinkin hyväntahtoisesta ohjaavasta suunnittelijasta tai luojajumalasta. Sen sijaan ohjaamaton evoluutio selittää parhaiten löytömme ja havaintomme elämän kehityksestä ja myrskyisästä historiasta lukuisine sukupuuttoineen ja mullistuksineen.

 

Mullistukset ja katastrofit ovat elämän välttämättömiä moottoreita

 

Meidän aurinkokuntamme, maapallon ja maassa olevan elämän alkuperä ja muodostuminen nykyisenlaiseksi ei ole kaiken saatavilla olevan tieteellisen tiedon perusteella ollut mikään nopea kertakaikkinen teko, jossa kaikki eloton ja elävä tehtiin kerralla valmiiksi suunnitellusti ja jotain tiettyä tarkoitusta varten sadunomaisen ”viattomuuden paratiisin” aikana, jolloin ei olisi ollut katastrofeja, kuolemaa, hävitystä ja kärsimyksiä. Elämän evoluution moottoreina ja suorastaan välttämättöminä edellytyksinä ovat olleet vaikutuksiltaan laajat laattatektoniset, vulkaaniset sekä kosmiset mullistukset (kuten asteroidien törmäykset maahan). Ilman 6-8 suuren kappaleen törmäystä protomaapalloon ei maapallo edes olisi muodostunut massaltaan riittävän suureksi, jotta olosuhteet olisivat tulleet suotuisiksi elämälle. 

 

Maapallonlaajuiset jääkaudet ja evoluution harppaukset eteenpäin

 

Maapallolla on tapahtunut kaksi maailmanlaajuista superjääkautta (2,2 miljardia ja n. 650 miljoonaa vuotta sitten), jotka aiheutuivat yksisoluisten eliöiden vaikutuksesta: yhteyttämään pystyvät syanobakteerit (Cyanobacteria) syntyivät meressä ja niiden tuottama happi hapetti bakteerien tuottamaa metaania ilmakehästä. Metaani on hiilidioksidia n. 23 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu. Ilman kasvihuonekaasuja maapallon keskilämpötila olisi -18 astetta. Maailmanlaajuiset jääkaudet päättyivät miljoonien vuosien jäätikkövaiheen aikanakin jatkuneen vulkaanisen toiminnan vaikutuksesta, joka jälkimmäisen globaalin jääkauden loputtua n. 650 milj. vuotta sitten kasvatti kasvihuonekaasujen määrää niin että lämpö kohosi lopulta + 50 asteeseen maapallolla, koska meret eivät jään peittäminä tasapainottaneet hiilidioksidin määrää.

 

Hypersyklonit riehuivat kuuman ilmaston ansiosta saavuttaen jopa 10 000 km/h tuulen nopeuden. Hypersyklonit sekoittivat merivedet ja meren pohjalle globaalin jäätiköitymisen aikana kerääntyneet ravinteet pääsivät pintavesiin ja eliöiden käyttöön. Olosuhteiden parannuttua suotuisammaksi muodostuivat ensimmäiset monisoluiset eläimet, Ediacara-eläimistö (635-542 milj. vuotta sitten). Syanobakteerit vapauttivat happea ilmakehään, jonka happipitoisuus kasvoi, mikä oli välttämätön edellytys monisoluisten eläinten syntymiselle. Ediacara-eläimistö pääsi syntymään koska  happea oli tarjolla niin runsaasti, jotta sitä riitti kollageenin tuottamiseen, mitä tarvitaan kudoksien rakentamiseen. Ilman riittävää happipitoisuutta eliöille ei voinut kehittyä monisoluisia rakenteita ja uudenlaisia elimiä, mihin kollageeni on välttämätön rakennusaine. Solujen rakentamisessa ja energian vapauttamisessa käytetään happea sekä eräitä muitakin aineita.

 

Permikausi – lähes kaikki elämä pyyhkiytyi pois

 

Permikauden jo aika monimuotoisiksi kehittyneissä ekosysteemeissä elivät nisäkäsmäiset matelijat (Synapsidit), jotka ovat vähän tunnettuja suuren yleisön keskuudessa, mutta nisäkäsmäisten matelijoiden luustossa ja hampaistossa oli yhteisiä piirteitä sekä matelijoiden että nisäkkäiden kanssa. Nisäkkäät ovatkin polveutuneet nisäkäsmäisistä matelijoista, kynodonteista eli Cynodontia (koiranhampaisista matelijoista), jotka olivat pienehköjä kärppämäisiä kalaa syöviä matelijoita. Toinen esimerkkilaji nisäkäsmäisistä matelijoista on jossain määrin koiramainen Massetognathus. Permikauden päätteeksi tapahtui viidestä tunnetusta joukkosukupuutosta suurin tunnettu massasukupuutto, joka pyyhki pois silloiset  ekosysteemit hävittäen eri arvioiden mukaan 90-99% kaikista eläin-ja kasvilajeista, joka tapauksessa lähes kaiken (myös merien lajeista. Permikauden sukupuuttoaalto ei ole yleisesti niin tunnettu kuin liitukauden lopun katastrofi – itse asiassa useita katastrofaalisia tapahtumia – , jonka seurauksena dinosaurukset tuhoutuivat). Joukkotuhon syy ei tullut avaruudesta kuten Liitukauden lopussa, vaan isku tuli maapallon sisältä kun Siperiassa käynnistyi voimakas laakiopurkaus (laakiobasalttipurkaus), joka oli maapallon historian suurin tunnettu vulkaaninen purkaus (laava peitti Ranskan kokoisen alueen).

 

Tämän laakiopurkauksen käynnistimenä oli mannerlaatoista laattatektoniikan vaikutuksesta maan ytimeen valunut sula kiviaines, joka sai aikaan sen, että maan ytimestä nousi pluumi, suuri tuhat km leveä materiapurkaus 245-250 miljoonaa vuotta sitten (permikaudella oli yksi jättimanner Pangaia ja yksi suuri meri Panthalassa). Joukkotuhon syinä saattoi olla muitakin katastrofeja. Erilaisia jättimantereita tunnetaan viisi kappaletta ja tulevaisuudessa, noin 250 miljoonan vuoden kuluttua on odotettavissa uusi supermanner, Pangaia Ultima, joka mullistaa ilmasto-olosuhteet jälleen johtaen todennäköisesti uuteen joukkosukupuuttoon.

 

Hirvittävän raivoisa vulkaaninen toiminta johti toiseen mullistukseen, voimakkaaseen kasvihuoneilmiöön, joka nosti maapallon lämpötilaa monta astetta (pohjoisilla leveyksillä eniten), sai aikaan suurta kuivuutta ja ilmakehän happipitoisuuden putoamisen 30 %:sta 10 %:iin (meristä vapautui lämmön sulattamasta metaanihydraatista ilmakehään tehokasta kasvihuonekaasua metaania, joka hapettui ilmakehässä ja lämmitti entisestään ilmastoa, jonka lämpeneminen taas lisäsi metaanihydraatin sulamista entisestään).

 

Hyvä hengityselimistö tuli avaintekijäksi selviytymiselle näissä tuhoisissa mullistuksissa. Nisäkkäiden esi-isät kynodontit selvisivät pätsimäisissä niukkahappisissa oloissa. Kynodonteista kehittyneet päästäismäiset nisäkkäät pääsivät voittajiksi kun elämä vähitellen ja hitaasti toipui permikauden joukkotuhon seurauksista. Eivätkä vain nisäkkäät, vaan dinosauruksienkin esi-isä selviytyi ja noiden katastrofien jälkeen koittikin dinosauruksien 140 miljoonaa vuotta pitkä valtakausi, jonka aikana nisäkkäät elelivät hirmuliskojen varjossa matalalla profiililla.

 

Linnutkin ovat saaneet esi-isiltään dinosauruksilta hyvän hengitysjärjestelmän, joka linnuilla kehittyi vieläkin tehokkaammaksi. Dinosauruksien valtakauden päätti uusi katastrofi kun asteroidi törmäsi Chicxulubiin 65 milj. vuotta sitten lopettaen Liitukauden ja pyyhkien dinosaurukset pois maan päältä (40% dinosauruslajeista oli jo kuollut sukupuuttoon sitä ennen muiden dinosauruksille katastrofaalisten luonnon muutoksien tähden).

 

 Ei dinosauruksia samaan aikaan ihmisten kanssa, toisin kuin nuoren maan kreationistit väittävät

 

Sen jälkeen ei dinosauruksia ole esiintynyt maapallolla. K-T-rajan (liitukauden ja tertiäärikauden välinen rajavyöhyke) alapuolella löydetään paljon dinosauruksien fossiileita (mutta ei esimerkiksi yhtään ihmisten tai apinoiden jäännöksiä!) eikä K-T-rajan yläpuolisista kerrostumista löydy yhtään dinosauruksien fossiileita – ihminen ei ole siten todistettavasti koskaan elänyt dinosauruksien kanssa samanaikaisesti.

 

Maan mannerlaattojen liikkeet edellytyksenä nisäkkäiden voittokululle ja jättilintujen tuhoutumiselle

 

Nisäkkäät eivät kuitenkaan päässeet heti kehittymään uusiksi maapallon valtiaiksi dinosauruksien sukupuuton jälkeen, sillä 10-15 miljoonaa vuotta Liitukauden jälkeen ravintoketjun huipulla dominoivat jättilinnut, joita esiintyi muilla mantereilla paitsi ei Aasiassa. Diatryma oli Euroopassa ja Amerikassa esiintynyt aikansa mini-tyrannosaurus, 2 m korkea tehokas ja vahva saalistaja. Juuri Aasiassa nisäkkäiden evoluutio pääsi etenemään ja siellä nisäkkäät pääsivät ravintoketjun huipulle ensimmäisenä. Aasiassa kehittyivät ensimmäiset varteenotettavat petonisäkkäät, kun taas muilla mantereilla nisäkkäät eivät vielä olleet kovin kehittyneitä eivätkä tarjonneet kunnon vastusta jättilinnuille.

 

Aasiassa kehittyi ensimmäinen voimakas, nopea petonisäkäs, hyeenodontti. Mutta hyeenodontit eivät päässeet Euroopan puolelle, koska maayhteyttä Aasiasta Eurooppaan ei ollut Turgain salmen tähden. Lisäksi kylmän ilmaston takia Aasian ja Amerikan yhdistävä kannas oli lumen ja jäätiköiden vallassa, eivätkä hyeenodontit päässeet sitä kautta levittäytymään Amerikkaan eivätkä Amerikan eläimet Aasiaan. Diatryma sai sen tähden olla rauhassa Euroopan ja Amerikan valtiaana 10-15 miljoonaa vuotta ja esteenä nisäkkäiden valta-asemalle.

 

Nisäkkäiden valtaannousua auttoi jälleen uusi laattatektoninen mullistus ja siitä aiheutunut ilmaston muutos 55-50 miljoonaa vuotta sitten, mistä jälkiä löytyy Grönlannin läheltä merenpohjasta. Maan vaipan magman kiertovirtaus eli konvektiosai magmaa tunkeutumaan maankuoreen, mikä käynnisti muutoksen mannerlaatoissa: Grönlanti erkani Euroopasta. Lämpö on perimmältäänm keskeinen tekijä maankuoren liikkeille.

 

Kuitenkin konvektiovirtaukset mannerliikuntojen syynä ei vastaa nykykäsitystä. Mannerlaatat eivät lepää passiivisesti kuin liukuhihnalla, vaan todellisuudessa litosfäärillä on hallitseva vaikutus sen alla olevan Maan vaipan virtauksiin. Nykytiedon mukaan tärkein mannerlaattojen liikettä ylläpitävä voima on merenpohjan laatoissa syntyvä vajoamisveto jäähtyvän ja tiivistyvän laatan reunan upotessa Maan vaippaan (TIEDE 9/2007 s.20).

 

Liitukauden lopusta nykyaikaan asti mannerliikunnot ovatkin olleet suurimpia koko maapallon historian aikana. Tämä magman tunkeutuminen maankuoreen aiheutti metaanihydraattien sulamisen meressä, jolloin valtavasti metaania vapautui ilmakehään aiheuttaen ilmaston lämpenemisen. Metaania purkautui niin valtavasti, että se syttyi tuleen joutuessaan kosketuksiin hapen kanssa. Grönlannin merenpohjan muodostumista on saatu viitteitä, että metaania vapautui merenpohjasta räjähdysmäisesti, jopa 1000 km korkeina tulipatsaina palaen. Tämä 5 miljoonaa vuotta kestänyt lämmin kausi puolestaan sulatti jäätiköt Aasian Amerikkaan yhdistävältä kannakselta.

 

Tie aukeni Aasian hyeenodonteille Amerikkaan, jossa ne ilmeisesti tappoivat diatryma-jättilinnun sukupuuttoon. Sen jälkeen ei ollut estettä nisäkkäiden, mukaan lukien kädellisten evoluution etenemiselle. Carbolestes oli ilmeisesti vanhin kädellisten (Primates) lahkon edustaja. Carbolesteksella oli peukalo, mikä mahdollistaa esineisiin tarttumisen. 

 

Viisi miljoonaa vuotta kestänyt lämmin kausi sai lehtipuiden evoluution etenemään kunnes maapallosta tuli vihreä lehtimetsien peittämä planeetta. Tämä muutos toi kädellisille uusia ekologisia lokeroita ja lehtipuissa kädelliset pääsivät kehittymään turvassa maan päällisiltä petonisäkkäiltä. Eläminen lehtipuissa puolestaan aiheutti valintapainetta silmän evoluutiolle: kehittyi stereonäkö, kyky nähdä kolmiulotteisesti, mikä oli hyvin tarpeellinen (puusta puuhun hyppiminen tuli helpommaksi ja turvallisemmaksi).

 

Seuraava laattatektoninen ja ilmastollinen muutos vauhditti silmän evoluutiota

 

Lämmin kausi ei kestänyt loputtomasti. Uusi laattatektoninen mullistus ja ilmaston muutos tällä kertaa viileämmäksi oli ovella. Etelämanner, Australia ja Etelä-Amerikka olivat muodostaneet yhteisen maamassan, jolla vallitsi lämmin subtrooppinen ilmasto, sillä merivirrat pääsivät tuomaan lämmintä vettä päiväntasaajalta lämmittämään eteläistä maamassaa. Mutta sitten Etelä-Amerikka ja Australia erkaantuivat Etelämantereesta ja kulkeutuivat pohjoiseen. Tässä tilanteessa Etelämanner jäi eristyksiin ja entiset lämpimät merivirrat eivät enää päässeet lämmittämään Etelämannerta, sillä maan pyörimisliike esti aikaisempien lämpimien merivirtauksien pääsemisen päiväntasaajan alueelta Etelämantereelle, jonka ympärillä alkoi kiertää kylmä merivirtaus.

 

Tämä uusi kylmä merivirtaus eristi Etelämantereen kylmää syleilyynsä ja Etelämanner alkoi jäähtyä ja se aikaansai koko maapallon ilmaston viilenemisen: lehtimetsät alkoivat vähetä ja hupenevien elinympäristöjen tähden kädelliset joutuivat kilpailemaan vähenevistä resursseista 33 miljoonaa vuotta sitten.

 

Silmän evoluutiolle tuli uusissa ilmasto-oloissa valintapaine kehittyä: silmään kehittyi luinen väliseinä erottamaan silmäkuoppa muusta kallosta ja pitämään silmämuna vakaasti paikallaan silmäkuopassa sekä verkkokalvon syvennys (fovea) eli paljon valoherkkiä soluja sisältävä tarkan näkemisen piste, joka pysyy tarkasti näköakselilla.

 

Fovea on muilla kädellisillä paitsi puoliapinoilla. Lisäksi värinäkö kehittyi trikromaattiseksi eli kolmivärinäöksi: foveaan muodostui myös punaisen värin havaitsevia valoherkkiä soluja aikaisempien sinisen ja vihreän havaitsevien valoherkkien solujen lisäksi. Punaisen värin näkeminen toi kilpailuetua kädellisille, jotka havaitsivat sen avulla helposti punaiset tuoreet, kypsymättömät ja myrkyttömät lehdet, jotka olivat kelvollisia syötäväksi. Hedelmien vähetessä lehtipuumetsien huvetessa lehdet tarjosivat lisäravinnon lähteen.

 

Silmän evoluutio (stereonäkö, luinen väliseinä, fovea ja trikromaattisuus) paremman ja monipuolisemman viestinnän ja sosiaalistumisen, missä kädellisten monipuolisilla ilmeillä ja tarkalla näköaistilla oli avainasema. Vain ihmisellä on silmän evoluution viimeisin vaihe, silmänvalkuainen (muilla lajeilla siitä olisi haittaa koska se paljastaa katseen kohteen), joka mahdollistaa katseessa ilmenevän koossapitävän voiman ihmisten yhteisöissä: tarpeen elää yhdessä.

 

Ihmisen evoluutio: vaaroja, sukupuuttoja ja mullistuksia evoluution liikkeellepanijoina

 

Ensimmäiset hominidit kehittyivät noin 7 miljoonaa vuotta sitten, jolloin ne erkanivat apinoiden ja ihmisten yhteisestä kantamuodosta. Hominideja tunnetaan vähintään 20 lajia ja 19 niistä on kuollut sukupuuttoon. Ainoastaan nykyihminen Homo sapiens sapiens, joka kehittyi n. 250 000 vuotta sitten Afrikassa on säilynyt elossa ja älykkyytensä ansiosta pystynyt kansoittamaan maan. Ihminen Homo sapiens sapiens on kädellisten lahkon (Primates) ihmisapinoiden heimon (Hominidae) laji. Ihmisapinoiden heimoon kuuluvat myös simpanssit, gorillat ja orangit. Monesti hominidit olivat vähällä kuolla sukupuuttoon erilaisten luonnonmullistuksien kanssa ja kerran olisi yksi suuri tulivuorenpurkaus riittänyt hävittämään ihmissuvun maan päältä.

 

Ihmisten kehityskin on ollut myrskyisää ja sisältänyt paljon sukupuuttoja ennen kuin nykyihminen pääsi voitolle. Laattatektoniikka ja sen aikaansaamat ilmastomuutokset olivat ihmistenkin evoluutiolle tärkeitä moottoreita. Himalajan vuorijonon synty Intian laatan törmätessä Aasian laattaan ja Himalajan aiheuttama muutos kosteus-ja tuulioloihin, jotka kuivattivat Afrikan ilmastoa saaden aikaan aavikoitumista ja sademetsien vähenemistä ja savannien lisääntymistä Afrikassa. Lisäksi Afrikan hautavajoamaan liittyvä maankuoren aktiivisuus loi uusia ekologisia lokeroita nisäkkäille ja myös kädellisille.

 

Lihansyönti oli tutkimuksien mukaan mitä ilmeisemmin keskeinen tekijä siinä, että liharavinnon valinneilla ihmisten esi-isillä (Homo ergaster) aivojen tilavuus kasvoi kun taas kasvisravintoon pitäytyneet voimasleukaiset Paranthropukset kuolivat sukupuuttoon, sillä niiden aivot eivät kasvaneet, vaan jäivät samankokoisiksi kuin simpansseilla (500 cm3). Aivot ovat eniten energiaa vievä elin ja lihasta saa paljon proteiinia aivojen energiaksi ja niiden kasvuun. Ja mitä enemmän lihansyönnin valinneet esi-isämme Homo ergasterit käyttivät aivojaan keksiäkseen parempia metsästystapoja ja keinoja suojautua pedoilta sitä älykkäämmiksi he tulivat ja saivat entistä paremmin lihaa – eli takaisinkytkentä näkyy tässäkin.

 

Nisäkkäitä eikä ihmisiä olisi ilman toistuvia katastrofeja ja sukupuuttoaaltoja

 

Ilman toistuvia suuria mullistuksia, sukupuuttoaaltoja katastrofeja ja ilmastonmuutoksia ei evoluutio olisi edennyt eikä todennäköisesti ihmislajiakaan olisi koskaan kehittynyt. Juuri maan sisuksissa olevat voimat: maan vaipassa tapahtuneet muutokset – konvektiovirtaukset, jotka saavat aikaan mannerliikuntoja ja myös maan magneettikentän – ovat evoluution moottoreita. Vanhat ekosysteemit elämänmuotoineen täytyy poistaa, ilmaston on muututtava ja uusien ekologisten lokeroiden on synnyttävä, jotta jotain uutta voisi syntyä evoluution kautta. Laattatektoniset mullistukset ovat asettaneet eliöt, mukaan lukien ihmisen esi-isät toistuvasti uusien sopeutumista vaativien haasteiden eteen. Piti joko sopeutua tai kuolla sukupuuttoon. Tuo kaikki  merkitsee aina kärsimystä ja kuolemaa vaikka mitään ”syntiä” tekeviä ihmisiä ei ollut olemassakaan miljardeihin vuosiin.

 

Kärsimys, kuolema ja hävitys ei siten mitenkään ole johtunut oletetun ”täydellisen ja viattoman” ensimmäisen ihmisen ”syntiinlankeemuksesta” jonkin ”kielletyn hedelmän” syömisen tähden.
Kuka ne muutokset tekee ja kuka ne ekosysteemit poistaa – ei kukaan, eikä niitä kukaan suunnittele tietoisesti. Ei ole mitään tietoista älyllistä ”suunnitelmaa”, eikä evoluutio ole teleologinen (eli sillä ei ole jotain tietoista tarkoitusta kehittää esimerkiksi juuri ihminen eikä ihminen ole evoluution viimeinen sana ja lopputulos). Ei ole mitään havaintoa tietoisesta agentista, joka ohjailee maan vaipan ja konvektiovirtauksien toimintaa tai sinkauttaa sopivassa vaiheessa asteroideja iskeytymään maahan (jos sellainen ohjaileva entiteetti on olemassa niin se on piilottanut itsensä täydellisesti ja on puhtaasti uskon asia). 

 

Kaikki tapahtuu luonnonlakien mukaisesti. Takaisinkytkentä ja systeemien herkkyys muutoksille alkuehdoissa ovat keskeisiä periaatteita asioiden ymmärtämisessä. Ilman matemaattisia yksityiskohtia on idea kiteytetysti, että muutaman yksinkertaisen säännön avulla ja niitä toistamalla tarpeeksi monta kertaa muodostuu kompleksisia rakenteita (myös esim. eläinten turkispeitteessä olevia kuvioita ja erilaisia elimiä).

 

Virheellisiä uskonnollisia todellisuutta koskevia väitteitä

 

Näistä luonnontieteellisistä tutkimustuloksista (ja niiden perustana olevista konkreettisista havainnoista) seuraa, että tietyt kristilliset perinteiset olettamukset maailman varhaishistoriasta falsifioituvat eli ne eivät ole todellisuuden kanssa sopusoinnussa.

 

Tällaisia falsifioituvia, virheellisiä raamatullisperäisiä, monien kreationistien tosiksi väittämiä uskomuksia todellisuudesta ovat (ainakin nämä):

 

1. alussa on ollut paratiisillinen ”viattomuuden” aika ilman kuolemaa, kärsimystä ja katastrofeja
2. elämä on tehty yliluonnollisena luomistekona lyhyessä ajassa (6000 – 10 000 vuotta sitten) eikä elämänmuotojen kehitykseen liittynyt katastrofeja, kuolemaa ja hävitystä
3. ihminen on elänyt samaan aikaan kaikenlaisten eläinlajien kanssa (dinosaurukset, trilobiitit yms.)
3. luojajumala on ”muovaillut maasta” ihmiset erityisenä luomistekona ja ihminen on erityisasemassa ”luomakunnassa” muiden lajien yläpuolella luonnon valtiaana
4. kuolema, sukupuutot, luonnonmullistukset ja kärsiminen aiheutuu ensimmäisen ihmisen synnistä
5. maa ja elämä ovat nuoria, muutaman tuhannen vuoden ikäisiä
6. makroevoluutiota ei ole, uusia rakenteita ja uusia lajeja ei voi syntyä (koko käsite ”makroevoluutio” on oikeastaan aika turha, on vain evoluutiota, joka kumuloituu ilman mitään kasautumista estävää mekanismia).

 

Jos joku haluaa tehdä metafyysisen ratkaisun ja olettaa, että on kuitenkin olemassa transsendenssi entiteetti, joka ohjailee laattatektoniikkaa, maan vaipan konvektiovirtauksia, ja avaruuden kappaleiden törmäyksiä maahan niin kannattaa muistaa, että se on puhtaasti metafyysinen olettamus, jota on mahdoton todistaa: ei ole mitään havaintoa, merkkejä eikä viitteitä sellaisesta taustalla vaikuttavasta Suunnittelijasta saati suunnitelmasta. Evoluutiolla ei ole havaittu olevan mitään tietoista suunnitelmaa tai päämäärää. Se oletus on vain ja ainoastaan uskoa – uskoa, joka nousee inhimillisistä tarpeista, toiveista ja peloista (perimmältään ihmisaivoista, jotka ovat evoluutiossa kehittyneet sellaisiksi, että niiden on vaikea hyväksyä tarkoituksen puutetta. Ihminen on uskossaan aktiivisten aivojensa uhri, sillä ihmisellä on toisin kuin muilla lajeilla runsaasti aivokapasiteettia, jota ihmisellä on aikaa käyttää elämän tarkoituksen ja metafyysisten kysymyksien pohtimiseen).

 

Se, että me ihmisetkin olemme maapallolla on edellyttänyt välttämättä kuolemaa ja edeltäneiden elämänmuotojen poispyyhkimistä. Jos elämänmuodot olisivat kuolemattomia ei tällä planeetalla olisi jonkin ajan kuluttua enää tilaa eikä resursseja täydellisen optimaalisesti lisääntyville eliöyksilöille, sillä ne alemmat (so. yksinkertaisemmat)  elämänmuodot olisivat käyttäneet loppuun elämän tarvitsemat aineelliset resurssit. Tästäkin näemme, että ei ole voinut olla sellaista aikaa maapallon historiassa, jolloin kuolemaa ei olisi ollut, vaan se on ollut luonnollinen osa elämää alusta alkaen, kuten erilaiset elottomia objekteja kohtaavat tuhot (taivaankappaleiden törmäykset esimerkiksi). Näin ollen ei ole tosiasiapohjaa perinteiselle kristilliselle oletukselle, jonka mukaan kuolema, kärsimys ja mullistukset ovat ”Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuksen seurausta”.

 

Ei ole mitään salaperäistä ”elämänhenkeä”. DNA murskaa ihmisen erikoisaseman

 

Elämä on informaatiota, ei ”henkeä” tai jotain ”elämänliekkiä”. Geneettinen koodi ei ole mitään tietokoneohjelmien koodia esim. Javan kaltaisella ohjelmointikielellä funktioineen, ehtorakenteineen yms. ominaisuuksineen, vaan se koodi on 64 kolmiemäksistä yhdistelmää, jotka koostuvat nukleiinihapoista. Ei ole mitään mystistä ”elämänhenkeä”, joka puhalletaan jostain transsendentista todellisuudentasosta ”henkeyttämään” eläimet, sienet ja kasvit eläviksi.

 

Ennen DNA:n löytämistä voitiin vielä jotenkin perustella oletusta, että ihminen on erikoisasemassa luonnossa jonain ”luomakunnan kruununa”, jolla on ”kuolematon sielu”. Mutta DNA:n löytämisen jälkeen ihmisen erikoisaseman olettamiselle ei ole tieteellisiä perusteita. DNA liittää ihmiset kiinteästi osaksi muuta biosfääriä, niin eläin- kuin kasvikuntaa. Kaikella tunnetulla elämällä on lähes identtinen perimäjärjestelmä, mikä antaa hyvin perustellun syyn päätellä kaiken elämän saaneen alkunsa yhteisestä lähtökohdasta. Ihminen, vehnä, simpanssi, kirjosieppo, lehtisammakko, laakamato, ameba, punikkitatti…kaikki yhtä ja samaa elämän kudelmaa ja sukupuuta. Toiset lähempänä ja toiset kauempana meistä ihmisistä.

 

Evoluutio selittää 99% luonnon biologiasta

 

Kaikki elämä ei kuitenkaan palaudu välttämättä yhteen ainoaan alkukopioitujaan, vaan alkukopioitujia on voinut olla vaikka kuinka monta. DNA:n synty kuten elämän syntyminen (kemiallinen evoluutio, abiogenesis) ovat vieläkin avoimia ja ratkaisemattomia kysymyksiä. Ei ole silti aihetta epäillä, etteikö noissakin asioissa tapahtuisi edistystä. Evoluutio selittää 99% luonnon biologiasta kuten evoluutiobiologi R. Dawkins on sanonut eli vain 1 % on vielä ratkaisematta – ei liene kohtuutonta, olettaa, että se viimeinenkin prosentti tullaan lopulta selvittämään tieteen keinoin. Se, että emme tiedä nyt jotain kertoo vain siitä, että meillä ei ole nyttietoa ko. asioista. Se tiedon puute tällä hetkellä ei ole todiste, että juuri siinä tiedon aukossa olisi Jumala tai henkiä eikä myöskään todiste Jumalan olemassaolosta.

 

Eräitä kriittisiä kysymyksiä suunnitelman ja tarkoituksen osalta

 

Miten Intelligent Designg-aatteen ja teistisen luomisuskon olettamaan ”tarkoitukseen” tai ”suunnitelmaan” liittyy rationaalisesti se, että suunnaton määrä eliölajeja, itse asiassa enemmistö eläneistä lajeista (permikauden lopussa 95% kaikista lajeista) on kuollut sukupuuttoon? Miksi tuo hirveä elämänmuotojen tuhlaus ja hävitys? Mikä tarkoitus oli jollain suhteellisen lyhyen aikaa eläneellä lajilla? Entä mikä tarkoitus maapallolla ja sen elämänmuodoilla oli ne miljardit vuodet, joina ihmisiä ei edes ollut, jos oletetaan, että kaikki on olemassa ihmistä varten ja ihminen on ”kaiken keskus ja päämäärä”, se luomakunnan kruunu? Mikä tarkoitus on jossain 10 miljardin vuoden päässä olevalla kvasaarilla, jota emme edes tietäisi olevan olemassa ilman moderneja kaukoputkia, mitä merkitystä kvasaareilla – jotka nykyään lienevät jo sammuneet sitä paitsi – on ihmisille, jos ihminen on luomakunnan valtias ja tarkoitus?

 

Entä evoluution umpikujat – on ollut paljon epäonnistuneita aloituksia sekä kuolleita kehityshaaroja? Mikä ”tarkoitus suunnitelmassa” niillä oli ja miten ne todistavat oletusta Suunnittelijasta, saati Suunnittelijan ”älykkyydestä”? Eikö pikemminkin älyn ja tiedon puutteellisuudesta ja käsittämättömästä hapuilusta toimivia ratkaisuja etsiäkseen yritä ja erehdy- periaatteella,  kun se oletettu suunnittelija ei selvästikään näytä tietävän mikä toimii ja mikä päätyy umpikujaan, ja suunnittelija joutuu alkamaan alusta sekä hävittämään entiset työnsä maan päältä (laattatektoniikan, ilmastomuutoksien ja asteroiditörmäyksien avulla)? Enemmänkin voisi kysyä – onko ko. väkivaltaisia metodeja työssään käyttävä Suunnittelija luonteeltaan hyvä, oikeudenmukaisen  ja rakastava? Teodikea-ongelmaa unohtamatta.

 

Suunnittelijan olettaminenkaan ei ole ratkaisu, vaan avaa uuden kysymyksen: kuka sitten sen suunnittelijan suunnitteli jos kaikki on tehty suunnittelemalla? Jostain sen suunnittelijankin on pitänyt tulla ja vaihtoehdot ovat a) toinen suunnittelija (ja ketju jatkuu loputtomiin) b) suunnittelija syntyi evoluution tuloksena tai c) se perinteinen Jumala-käsitys. Jos suunnittelija syntyi evoluution kautta niin miksi sitten ei elämä kaiken kaikkiaan ole voinut syntyä evoluution tuloksena? Ja Jumala-oletus meneekin jo avoimesti uskonnolliselle kentälle, mutta sehän on Intelligent Design-liikkeen tarkoituskin.

 

Entä miten mielekästä on olettaa, että kaikella on jokin sama ”tarkoitus”: hiivasienellä, arkkibakteereilla, kookospalmulla, neutronitähdellä, hurrikaanilla, merianturalla, fasaanilla ja ihmisellä? Mitä osaa esimerkiksi nuo eliöt ja elottomat objektit näyttelevät jossain kosmisessa suunnitelmassa? Tuskin ne ainakaan ihmisen ”pelastusta” edesauttavat millään tavalla. Tarkoituksen olettaminen erilaisille elollisille tai elottomille objekteille (koivu, galaksi, kuussa olevat kivenpalaset, Himalajan vuorijono…) ei perustu muuhun kuin subjektiiviseen inhimilliseen näkökulmaan. Se on sukua maagiselle animistiselle ajattelulle, jossa luonto ”sielutetaan”, inhimillistetään. Havainnot luonnosta ovat eivät anna tukea oletukselle, että luontoa on ”suunniteltu” tai ”järjestetty” jonkin suuren kosmisen suunnitelman mukaisesti.

 

Luonnonlaitkaan eivät ole kenenkään ”säätämiä” kuten valtioiden lait, vaan ne ovat tieteen tekemiä kuvauksia tietyistä säännönmukaisuuksista luonnossa, ja havaitut lainalaisuudet eivät ole iankaikkisia, vaan ne ovat muuttuneet ja niiden lakien lukumääräkin on muuttunut sitä mukaa kun tiede on edistynyt. Luonnonlakien määrä on sitä paitsi vähentynyt kun on havaittu yhden ainoan lain selittävän kokonaisen joukon asioita, joita ennen selitettiin usealla luonnonlailla. Luonnon selittämiseksi tarvittavien käsitteiden määräkin on muuttunut tieteen eteenpäin menon johdosta: käsitteitä tarvitaan harvempia ja ne ovat yksinkertaisempia. Voidaan jo puhua ”syvästä yksinkertaisuudesta” – elämä ja muut kompleksiset ilmiöt ovat vain ”pinnan monimutkaisuutta” jotka kumpuavat syvästä yksinkertaisuudesta kaiken ihmisen näkökulmasta monimutkaiselta näyttävän takana (ks. John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus. Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty. URSA 2005). Biologia on riippuvainen fysiikasta lähtemättömästi, sillä elolliset oliot rakentuvat elottomasta aineesta ja atomien keskinäinen vuorovaikutus on mukana elämän prosesseissa.

 

Evoluutioteorialle ei tuollaisia selitysongelmia tule eivätkä sukupuutot ja umpikujat ole ylipäätään ongelma ja luonnollisesti mitäänteodikea-ongelmaakaan ei ole (jos Jumala on hyvä ja rakastava ja vieläpä kaikkivoipa niin miksi maailmassa on pahuutta ja kärsimystä). Toisin sanoen ylimääräisten muuttujien ja oletuksien tarve minimoituu (occamin partaveitsen mukaisesti). Evoluutio on luonteva ja toimivaksi tieteellisesti todettu selitys (99%:sti tähän mennessä) sille, mitä on luonnossa havaittu. Maapallolla on ollut suotuisat olosuhteet elämälle (myrskyisten vaiheiden tuloksena) ja elämä on sopeutunut olosuhteisiin, jotka ovat maapallolla kulloinkin vallinneet: ne elämänmuodot, jotka ovat sopeutuneet ovat selvinneet elossa ja sopeutumattomat ovat kuolleet sukupuuttoon. Uudet ekologiset lokerot ovat kansoittuneet niihin sopeutuneilla eliölajeilla. Kysymyksessä ei ole mikään ”vahvimman selviytyminen”, kuten monesti virheellisesti luullaan, vaan parhaiten sopeutuvan selviytyminen.

 

”Älykäs suunnittelu”- oletuksen perusargumenttien tieteellinen kumoaminen

 

Keskeinen argumentti älykkään suunnittelun tueksi on biokemisti Behen keksimä ”palautumattomasti monimutkainen rakenne”, jonka mukaan on olemassa rakenteita – tunnetuin esimerkki bakteerien siimahäntä, siimamoottori – , jotka ovat suunniteltu toimiviksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät voisi toimia jos yksikin osa rakenteesta puuttuisi. Kyseessä olisi kerralla valmiiksi suunnittelut rakenteet, jotka eivät olisi voineet kehittyä vähitellen eikä niillä voisi olla mitään toiminnallisuutta vaillinaisina. Tämä oletus ei ole tieteellisesti pätevä. Kuten professori Kenneth Miller on osoittanut tutkimustietoon viitaten, voi bakteerien siimamoottorista puuttua 80% sen osista ja silti bakteerilla on toimiva rakenne – ruisku. Kyseinen ruisku, eli ”pumppu” on eräiden proteiinien erittämisen patogeeniselle bakteerille salliva eritysjärjestelmä, joka on bakteerin uintisiimaa yksinkertaisempi, mutta rakenteeltaan samanlainen kuin uintisiima. Toisin sanoen yksinkertaisemmista rakenteista voi kehittyä vähitellenmonimutkaisempia ja monimutkaisempaa rakennetta edeltävä, vähemmän osia sisältävä rakenne on toimiva elin.

 

Kreationistit käyttävät todennäköisyyslaskentaa harhaanjohtavasti

 

Babtistien teologisen oppilaitoksen matemaatikko Demski puolestaan käyttää väärin ja harhauttavasti todennäköisyyttä. Hänen perusvirheensä – joka tekee pätemättömiksi hänen johtopäätöksensä – on käyttää nykytilannetta (nykyistä biosfääriä) todennäköisyyslaskelmissaan: Demski ottaa nykytilanteen lähtökohdaksi ja koettaa laskuillaan osoittaa, että nykyiseen tilanteeseen eliökunnassa ei voi päästä sattumalta mitenkään, vaan se olisi käytännössä mahdotonta. Kyseessä on täysin sama virhe kuin korttipakka-esimerkisssä, jota professori K. Miller on käyttänyt havainnollistamaan Demskin tekemää tahallista virhettä. Jaetaan korttipakka pelaajille ja katsotaan millaisen käden (korttien yhdistelmän) kukin pelaaja sai. Sitten alettaisiin laskea tästä nykytilanteesta käsin taaksepäin ja laskettaisiin mikä todennäköisyys olisi saada juuri tuollainen, äsken saatu käsi eli korttien yhdistelmä. Päädyttäisiin siihen, että vaikka pelaajat pelaisivat elinikänsä eivät he ikinä saisi sellaista kättä, joten sellaisen käden saaminen olisi mahdotonta. Tämä on todennäköisyyslaskennan vääristelyä ja tällaista taaksepäin päättelyä Demski käyttää uskonnollispohjaisessa evoluution kritiikissään todistellakseen ”älykkään suunnittelijan” tarpeellisuutta. Mutta kyse on vain jokseenkin huonosti harkistusta käsitteiden sekoittamisesta tarkoitushakuisesti.

Lähteet:
Prisma, evoluutio vai Jumala (YLE1 04.09.2006)
Maa, ihmeiden planeetta -sarja. Prisma, YLE 1. Kevät 2006
TIEDE 9/2007 ”Kohti uutta Pangaiaa”
Lisää luettavaa ihmisen ja muiden kädellisten evoluutiosta (tämän sivuston ulkopuolelta)
Kädellisten (Primates) evoluutiosta tietoa
Ihmisen lajinkehityksestä lisätietoa

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 3.4/5 (5 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Älykkään suunnittelun teoria vs. älykäs suunnittelu

Älykäs suunnittelu

Teoria vai älykäs suunnittelu. Älykkääseen suunnitteluun liittyvistä käsitteistä

 

Johdanto: onko perusteita puhua älykkään suunnittelun teoriasta? Puheenvuorossa analysoidaan älykäs suunnittelu-liikkeeseen liittyvää termistöä

 

Älykkään suunnittelun liikkeen käyttämä termistö on suomenkielessä vielä erittäin vakiintumatonta. Tämä tosiasia tuli vastaan mm. aihetta käsittelevän Wikipedian artikkelia kehitettäessä. Oli siis aika tehdä aiheen termistöä käsittelevä tutkielma.

 

Älykkään suunnittelun teoria vs. älykäs suunnittelu

 

Älykkään suunnittelun liikkeen käyttämä termistö on muuten melko yksiselitteistä, mutta kiistaa ovat aiheuttaneet termipari älykkään suunnittelun teoria ja älykäs suunnittelu. Kumpaakin on ehdotettu tarkoittamaan väitettä, jonka mukaan ”tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä syyllä, ei ohjaamattomalla tapahtumasarjalla kuten luonnonvalinnalla”.1

 

Johtavan älykkään suunnittelun liikkeen sivusto viittaa em. käsitteeseen termillä theory of intelligent design eli älykkään suunnittelun teoria.2 17.7.2007 Wikipedian mukaan kyseiseen käsitteeseen viittaava termi on älykäs suunnittelu.3On totta, että termille älykäs suunnittelu on alkanut muodostua kaksi merkitystä. Älykästä suunnittelua ja älykkään suunnittelun teoriaa käyttävät melko huolimattomasti myös ID-liikkeen edustajat, joten termistöongelmassa ei voida suoranaisesti tukeutua auktoriteetteihin. Näin ollen keissi on ratkottava kielitieteen keinoin.

 

Joskus älykkäällä suunnittelulla tarkoitetaan väitettä, jonka mukaan ”tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä tarkoituksellisuudella, ei ohjaamattomalla tapahtumasarjalla kuten luonnonvalinnalla”. Joskus taas ominaisuutta, “joka selittyy parhaiten tarkoituksellisuudella, ei esimerkiksi ohjaamattomalla tapahtumalla, kuten luonnonvalinnalla”. Älykkään suunnittelun teorialla tarkoitetaan aina vain väitettä, jonka mukaan ”tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä tarkoituksellisuudella, ei ohjaamattomalla tapahtumasarjalla kuten luonnonvalinnalla”. Älykkään suunnittelun teorian määritelmälle ei ole juurikaan vaihtoehtoja.

 

Kuuma peruna onkin lähinnä älykäs suunnittelu, jolle siis on tavattu kahdenlaista määritelmää. Kysymys kuuluukin: kumpi mainituista määritelmistä on oikea, vaiko kenties molemmat? Toinen polttava kysymys on: tarvitaanko termiä älykkään suunnittelun teoria lainkaan vai onko se vain ID-liikkeen propagandaa?

 

Määritelmän aposteriorinen ristiriita

 

Ensinnäkin on pakko kritisoida heti alkuun Wikipedian artikkelin Älykäs suunnittelu versiota 17.7.2007. Artikkeli alkaa määritelmällä. Älykäs suunnittelu (engl. intelligent design) on väite, jonka mukaan ”tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä syyllä, ei ohjaamattomalla tapahtumasarjalla kuten luonnonvalinnalla”. Lähteeksi tarjotaan viitettä Discovery Instituten sivuille, joilla lukee: The theory of intelligent design holds that certain features of the universe and of living things are best explained by an intelligent cause, not an undirected process such as natural selection. Lähde puhuu nimen omaan älykkään suunnittelun teoriasta, mutta Wikipedia käyttää lähdettäälykkään suunnittelun määrittelyyn. Älykkään suunnittelun määritelmänä tulisi käyttää älykkään suunnittelun määritelmää, eikä älykkään suunnittelun teorian määritelmää.

 

Aivan sama, kuin WC-paperin määritelmää käytettäisiin WC:n määritelmänä. Jos käytämme Wikipediassa 17.7.2007 annettua älykkään suunnittelun määritelmää, voimme huomata, ettei siinä ole mitään järkeä. ID-liikkeen kielenkäytön mukaan taas seuraavat virkkeet ovat (olennaisesti) ekvivalentit:

 

  • The theory of intelligent design holds that certain features of the universe and of living things are best explained by an intelligent cause, not an undirected process such as natural selection.
  • The theory of intelligent design holds that certain features of the universe and of living things are intelligently designed.
  • The theory of intelligent design holds that certain features of the universe and of living things are the result of intelligent design.
  • The theory of intelligent design holds that certain features of the universe and of living things contain intelligent designs.

 

Älykäs suunnitteluhan siis oli ominaisuus, “joka selittyy parhaiten tarkoituksellisuudella, ei esimerkiksi ohjaamattomalla tapahtumalla, kuten luonnonvalinnalla”. Yhteenvetona voidaan siis todeta, että “älykkään suunnittelun teoria väittää, että on älykästä suunnittelua”. Jos nyt siis toteaisimme, että älykkään suunnittelun teoria on turha termi ja korvaamme sen “älykkäällä suunnittelulla”, saamme muiden määritelmien kanssa ekvivalentin määritelmän:

 

  • Älykäs suunnittelu väittää, että on älykästä suunnittelua.

Määritelmä on non sequitur, eikä siten avaa käsitteen merkitystä paljoakaan. Lienee siis selvää, miksi tarvitaan kaksi erillistä käsitettä.

 

Teoria?

 

On mahdollista vain arvailla, miksi älykkään suunnittelun teoriaan on alettu viitata termillä älykäs suunnittelu. Ehkä älykkään suunnittelun teoria on liian monisanainen termi ollakseen riittävän kompakti sopiakseen lehtien otsikoihin. Wikipedian keskustelusivulla saa helposti sen käsityksen, että käsitteessä sana teoria koetaan uhkana ja joidenkin tahojen mukaan se on älykkään suunnittelun liikkeen propagandaa, jolla yritetään saada teorialle tieteellinen status.

Jotkut ovat halunneet siirtää artikkelin nimelle “ID-teoria”. Tosiasiassa älykäs suunnittelu ei ole tieteellinen teoria. “ID-teoria” on huijausta varten suunniteltu propagandakäsite, ja sitä käyttämällä älykästä suunnittelua edustavat valetieteilijät haluavat saada väitteelleen tieteen hohtoa. (Nimimerkki Thi)

 

Olisi jännää tietää, mistä tällainen ajatus on saanut alkunsa. Tuskin on mahdollista, että joku tulisi huijatuksi, jos huijari kirjoittaisi maagisen taikasanan “teoria”. Kuitenkin esimerkiksi evoluutioteorian kannattajat usein hiiltyvät,4 jos evoluutiosta puhutaan teoriana ja sekin on ID-liikkeen propagandaa. Onko siis pelätyn salaliiton ovela strategia sellainen, että kun evoluutiosta puhutaan teoriana, niin ihmiset lakkaavat uskomasta siihen, mutta toisaalta jonkun puhuessaan ID-näkemyksestä teoriana, niin ihmiset alkavatkin uskoa tähän? Mihin tämmöinen efekti perustuu? Mikä sanassa teoria saa jotkut näkemään punaista? Sana teoria ei viittaa kovinkaan vahvasti tieteeseen. Vain yksi sen merkityksistä viittaa tieteeseen.

 

Teoria: 1. yhtenäinen tietojen järjestelmä; tieteellinen selitys t. selitysjärjestelmä. Hiukkasfysiikan, musiikin t. Luku-, suhteellisuust. Kurjistumist. T. lajien synnystä. Laatia t. Todistaa t. oikeaksi. Rakennella t:oita. Tuo on pelkkää t:aa käytännölle vieras ajatusrakennelma. T:assa [= teoreettisesti] luja rakenne. T:assa [=periaatteessa] asia koskee kaikkia mutta käytännössä vain harvoja. 2. olettamus, oletus, otaksuma, hypoteesi. Poliisin t. teon vaikuttimista. (Suomen kielen perussanakirja)

 

Joillakin on kuitenkin pakkomielle ymmärtää teoria “tieteellisenä selityksenä”. Aivan sama, kuin että joku kiistäisi homeen olevan sieni, koska haluaa välttämättä käsittää sienen hatullisena, kärpässienen näköisenä juttuna, vaikka sienen käsite on huomattavasti laajempi.

 

Väite, että älykkään suunnittelun teoria ei ole tieteellinen teoria, on ihan totta. On päivänselvää, ettei ID-teoria sitoudu metodologiseen naturalismiin eli se ei ole tieteellinen teoria. Sen lisäksi teoria on pohjautuu teleologiseen argumenttiin eli se on perimmäiseltä olemukseltaan filosofiaa, ei luonnontiedettä. Filosofia on tavallaan metatiedettä, eikä sitä sido tieteen kahleet. Tieteellisyys taas ei ole yhtä kuin oikeellisuus. Teorioita on monenlaisia, mm. oikeita ja vääriä. Vaikka älykkään suunnittelun teoria olisi kumottu, se olisi silti teoria.

 

Nimike teoria ei ole mitenkään sidoksissa teorian oikeellisuuteen. On olemassa pannukakkuteoriaa, eetteripyörreteoriaa, salaliittoteoriaa ja flogistonteoriaa. Mikä näistä on tieteellinen teoria? Siltikään kenellekään ei ilmeisesti ole tullut mieleen pohtia, ansaitsevatko nämä tulla kutsutuiksi teoriaksi, vaikkeivät ne ole tieteellisiä.

 

Ihmiset tuntuvat olevan kovin suoraviivaisia. Jos sana teoria ei miellytä, se vain tiputetaan pois. Eihän siinä mitään logiikkaa tai järkeä ole, mutta se ei vaikuta haittaavan. Joidenkin mielestä siis termi älykkään suunnittelun teoria on huijausta ja propagandaa, koska se vaikuttaa liian tieteelliseltä sen vuoksi, että termissä on sana teoria. Kuten jo todettu, em. väitteellä ei ole mitään pohjaa. Kuitenkaan siitä ei ilmeisesti välitetä ja sanasta halutaan päästä eroon. Sanan jättäminen pois termistä ei ole oikea ratkaisu, vaikka sitä kovasti jotkut yrittävätkin. Tämä todistetaan seuraavaksi.

 

Kuvitellaan, että sanasta teoria olisi päästävä eroon. Termistä älykkään suunnittelun teoria jätetään sanateoria pois. Hienoa, älykkään suunnittelun teoria ja älykäs suunnittelu ovat nyt sama asia! Loistavaa! Lähteessä lukee suomennettuna näin: “Älykkään suunnittelun teoria väittää, että tietyt ominaisuudet maailmankaikkeudessa selittyvät parhaiten älyllisellä syyllä, ei ohjaamattomalla prosessilla, kuten luonnonvalinnalla.” Selvä, määritelmä vaikuttaa ihan kivalta.

 

Kuitenkin sana “teoria” vaikuttaa liian tieteelliseltä ollakseen samassa termissä älykkään suunnittelun kanssa. Noniin, pidetään lause ennallaan ja otetaan vain se teoria sieltä pois. Saadaan hieno määritelmä: “Älykäs suunnittelu on väite, jonka mukaan jotkut piirteet tai rakenteet luonnossa ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä syyllä, ei ohjaamattomalla tapahtumalla kuten luonnonvalinnalla.” Lopputulos on muuten ihan mukava, paitsi että määritelmä ei vastaa termiä. Älykäs suunnittelu on nimittäin melko kiistämättömästi “ominaisuus, joka selittyy parhaiten tarkoituksellisuudella, ei esimerkiksi ohjaamattomalla tapahtumalla, kuten luonnonvalinnalla”.

 

Käyttäkäämme analogiaa havainnollistamaan edellisen päättelyketjun irrationaalisuutta. TV-ohjelman määritelmä voisi vaikka olla: “TV-ohjelma on sellainen juttu, jota katsellaan TV:stä.” Sana ohjelma halutaan syystä tai toisesta pois. Otetaan siis sana ohjelma pois ja silloin määritelmä onkin seuraavanlainen: “TV on sellainen juttu, jota katsellaan TV:stä.” Älykäs suunnittelu ja älykkään suunnittelun teoria ovat yhtä erilaisia asioita kuin TV ja TV-ohjelmakin. Eikö kenellekään oikeasti ole tullut mieleen, että sanan jälkiliitteellä voisi olla jokin funktio? Samaa analogiaa voisi käyttää hyödyntäen esimerkiksi WC:tä ja WC-paperia. Harva tekee WC:llä samaa, mitä WC-paperilla. Molemmat termit tarkoittavat jo jotain, eikä niitä sovi sekoittaa keskenään eli niillä ei voi olla samaa määritelmää, koska ne ovat eri käsitteitä. Sama pätee älykkään suunnittelun teoriaan ja älykkääseen suunnitteluun.

 

Nimimerkki Thi:lla on oma metodinsa hankkiutua teoria-sanasta eroon.

 

Älykkään suunnittelun teoria” tarkoittaisi samaa kuin “Älykkään suunnittelun väite”, ja tästä huomaa että sana väite tai teoria on artikkelin nimessä turhaa toistoa. (Nimimerkki Thi)

Olen koittanut sanoa, että Älykkään suunnittelun teoria = Älykkään suunnittelun väite. Havaitsemme, että “Älykkään suunnittelun väite” on kammottavaa kapulakieltä, jota artikkeli ei tarvitse. 1) + 2) -> Nimeltä Älykäs suunnittelu puuttuvat kaikki ne ongelmat, joita on sen vaihtoehdoilla. (Nimimerkki Thi)

 

Tätä logiikkaa soveltamalla saamme “suhteellisuusteoriasta” “suhteellisuuden” ja “kaiken teoriasta” “kaiken”. Jos suhteellisuusteoria = suhteellisuusväite, se ei oikeuta meitä poistamaan loppuliitettä, koska silloin termille tulee eri merkitys; suhteellisuusteoria ei ole sama kuin suhteellisuus. Tällä logiikalla siis: flogiston-teoria = flogiston-väite = flogiston => flogiston-teoria = flogiston. Todellisuudessa flogiston-teoria != flogiston.Nimimerkki Zxc käyttää hieman samanlaista logiikkaa.

 

Älykäs suunnittelu (engl. intelligent design) ei ole mikään ominaisuus, vaan neutraalein yleisnimitys tälle konseptille. Mikä siinä nyt on niin vaikeaa. Teoria voidaan suomentaa väitteeksi, varsinkin epäselvissä tapauksissa kuten tässä. Teoria on ylipäätään turha missään artikkeleiden nimissä. Sen voisi lisätä lähes kaikkeen, ilmastonmuutoksen teoria, ilmaston lämpenemisen teoria, evoluution teoria, painovoiman teoria, alkuräjähdysteoria jne. jne. Turhaa, kun asia voidaan ilmaista lyhyesti ilman turhia teoria-päätteitä. (Nimimerkki Zxc)

 

Teoria on siis hänen mielestään turha kaikissa artikkeleiden nimissä eli myös termeissä. Jokainen tajuaa, että merkitys muuttuu, jos esimerkiksi seuraavista termeistä poistetaan teoria-sana: suhteellisuusteoria, kvanttiteoria, salaliittoteoria, verkkoteoria, dominoteoria, kaiken teoria, musiikinteoria, flogiston-teoria, Pavlovin teoria ja Aristoteleen painovoimateoria.

 

Se, että jokin sana voidaan lisätä mihin vain, ei tarkoita sitä, että sen voisi ottaa pois mistä vain. Ratkaisu ei-toivotusta sanasta eroon pääsyyn ei ole tiputtaa kyseistä sanaa (teoria) pois, vaan korvata se jollain muulla (suhteellisuusteoria != suhteellisuus; suhteellisuusteoria = suhteellisuuskäsitys). Listatuista termeistä ei voi ottaa teoria -sanaa pois, vaan se pitäis korvata jollakin muulla vastineella tai merkitys muuttuu joksikin aivan muuksi. Älykkään suunnittelun teorialle on ehdotettu vaihtoehdoksi mm. älykkään suunnittelun selitysmallia, älykkään suunnittelun ideaa ja älykkään suunnittelun konseptia. Ainoa kunnolla vakiintunut käsite on kuitenkin älykkään suunnittelun teoria.

 

Populaarisuus vs. oikeellinen termistö

 

Eräänä argumenttina älykkään suunnittelun teoria -käsitteestä kokonaan luopumisen puolesta on esitetty, että älykäs suunnittelu on vakiintunut ja älykkään suunnittelun teoria olisi uudissana. Kuitenkaan tälle väitteelle ei ole mitään näyttöä. Itse asiassa Wikipedian keskustelusivulla tehty pienimuotoinen tutkimus antoi ymmmärtää, että käsitteet ovat itse asiassa hyvin tasaväkisiä.5Vaikka vaakakuppi populaarisuuden puolella kallistuisikin aavistuksen älykkään suunnittelun puolelle – josta siis ei ole minkäänlaista näyttöä – ei sekään oikeuttaisi käyttämään käsitettä väärin. Linux on tarkalleen ottaen GNU/Linux -käyttöjärjestelmän ydin. Yleiskielessä Linuxista puhuttaessa asiayhteys riittää monesti varsin hyvin selventämään, kun puhe on Linux-käyttöjärjestelmästä.

 

Samoin puhuttaessa älykkäästä suunnittelusta voidaan hyvin ymmärtää, että kirjoittaja tarkoittaa itseasiassa älykkään suunnittelun teoriaa. Tällaiseen huolimattomaan kielenkäyttöön ei kuitenkaan ole varaa kun on kyse käsitteiden määrittelystä tai mistä tahansa, jossa kielenkäytön täsmällisyys on olennaista ja luettavuutta merkityksellisempää. Tässäkin esseessä puhutaan erikseen termeistä ja käsitteistä (termi viittaa käsitteeseen, vrt. termi = sana(yhdistelmä) ja käsite = määritelmä), vaikka puhekielessä ne ovatkin synonyymejä.

 

Vaikka yleiskieliset merkitykset olisivat virheellisiä, määritelmien tulee olla täsmällisiä. Jopa tietotekniikan erikoislehti MikroBitti puhuu Linuxista tarkoittaen kuitenkin Linux-käyttöjärjestelmää. Se, että MikroBitti6 ja jopa asiantuntijat7 puhuvat Linuxista tarkoittaen “yhtä maailman varteenotettavinta ja monipuolisinta Unixin tyyppistä käyttöjärjestelmää”, ei tee siitä määritelmällisesti Linuxia. Jos nyt joku kysyisi vaikka Suomen Linux-maailman gränd-ould-mäniltä, Tapani Räikköseltä, että mikä Linuxissa on kiehtovaa, hän varmasti kävisi kertomaan, kuinka Linuxista voi räätälöidä millaisen vain ja siihen saatava softa on ilmaista ja avointa; hän puhuisi Linuxista –
ainakin sivuillaan hän kutsuu käyttöjärjestelmää Linuxiksi. Jos kuitenkin tämä joku alkaisi viilata pilkkua ja saivarrella, että Linuxhan on vain ydin, niin Räikkönen tuskin kieltäisi sitä.

 

Sama pätee älykkään suunnittelun teoriaan. Media puhuu siitä myös älykkäänä suunnitteluna; osin väärinkäsitysten ja osin funktionaalisuuden takia. Älykkään suunnittelun teoria on pitkä sana. Jopa asiantuntijat ovat käyttäneet sanaa huolimattomasti – näin tapahtuu myös Linux-puolella. Kuitenkin termien määrittely on nimen omaan pilkun viilaamista. Jos viilaamme pilkkua, älykäs suunnittelu on se asia, jonka älykkään suunnittelun teoria pyrkii havaitsemaan. Ne eivät siis ole sama asia. Pilkun viilaamista. Juuri sitä.

 

Harvalle tulee mieleen tai harva edes tietää, että Iso-Britannia ei olekaan se 242 342 neliökilometrinen saarivaltio Länsi-Euroopassa. Se, mitä monet tarkoittavat Isolla-Britannialla, onkin Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta tai lyhyemmin Yhdistynyt kuningaskunta ja Iso-Britannia onkin vain Yhdistyneen kuningaskunnan osa. Termien määritelmien täsmällisyydestä ei voida tinkiä vääristyneen yleiskielen vuoksi. Älykkään suunnittelun teorian kohdalla ei ole mitään syytä tehdä poikkeusta.

 

Käyttämisen luonnollisuus

 

Käsitteen älykäs suunnittelu käyttäminen subjektina ei ole lainkaan luontevaa – ehkä juuri siksi, ettei sanaa ole alun perin tarkoitettu soveltumaan subjektiksi. Wikipedian artikkelissa oluki 12.6.2007 muun muassa:

  • Älykäs suunnittelu välttää väitteitä suunnittelijan luonteesta tai suunnittelun täsmällisistä mekanismeista, joskin kannattajat esittävät väitteitä luomisen hetkestä tai hetkistä jolloin suunnittelijan väliintulo olisi tapahtunut.

 

Lause ei ole ollenkaan luonnollinen. Luonnollisempaa olisi sanoa, että:

  • Älykkään suunnittelun teoria ei ota kantaa suunnittelijan luonteeseen tai suunnittelun täsmällisiin mekanismeihin, joskin…

 

Tosin vielä luonnollisempaa olisi käyttää älykkään suunnittelun teorian englantilaisperäistä lyhennettä:

  • ID-teoria ei ota kantaa suunnittelijan luonteeseen tai…

 

Älykäs suunnittelu on terminä liian indefiniitti toimiakseen subjektina. Siitä ei saa otetta. On epäselvää, mitä se ylipäätään on. Mikä se on?

 

Älykäs suunnittelu vs. älykäs suunnitelma

 

Olen harkinnut myös älykästä suunnitelmaa primääriksi ehdotuksekseni, sillä yksi ID-liikkeen johtohahmoista, William A. Dembski, on kirjoittanut kirjan “Intelligent Design: The Bridge between Theology and Science”, joka on suomennettu: “Älykkään suunnitelman idea: Silta luonnontieteen ja teologian välillä”. Kuitenkin suunnitelmasta tulee harhaanjohtava assosiaatio (jota siis ei hyvässä termissä kuulu olla) jonkinlaiseen aikeeseen. Itselleni ainakin tulee sanasta “suunnitelma” mieleen englanninkielinen sana “plan”, eikä suinkaan “design”. Wiktionary määrittelee suunnitelman näin: “etukäteen pohdittu asia, joka aiotaan tulevaisuudessa toteuttaa”. Suomen perussanakirja tosin antoi yhdeksi merkitykseksisuunnittelun tuloksen, mutta kielikorvani ei hyväksy sellaista merkitystä, eli se ei tule ainakaan ensimmäisenä merkityksenä suunnitelmalle mieleen. Jos suunnitelmaan yhdistetään vielä sana älykäs (-> älykäs suunnitelma), tulee mieleeni jokin soterologinen Jumalan suuri suunnitelma.

 

Esimerkiksi kaannos.com antaa sanalle “design” seuraavat käännösvaihtoehdot: luonnos, konstruktio, mitoitus, muotoilu, muotoilla, suunnittelu, suunnitella, kuviointi, piirtää, lavastus. Jos nyt kuvittelisin tutkivani tuolin designia, tutkisin sen muotoilua tai suunnittelua. Muotoilu viittaisi luonnollisesti lähinnä muotoihin, kun taas suunnittelu käytettävyydellisiin, rakenteellisiin ja myös niihin muotoilullisiin ratkaisuihin. Juuri em. asioita tarkoitetaan suunnittelulla älykkään suunnittelun viitekehyksessä; esimerkiksi juuri riikinkukon siipien rakenteessa on joidenkin tahojen mukaan havaittavissa älykästä suunnittelua.8

 

Suunnittelu on ainakin kaksiulotteinen käsite, kuten muotoilukin. Molemmat voivat viitata 1) prosessiin tai 2) lopputulokseen. Älykkään suunnittelun viitekehyksessä viitataan luonnollisesti lopputulokseen, kuten seuraavissa esimerkkitapauksissa:

 

  • “Helppokäyttöisen Digimax S850 kameran muita hyviä puolia ovat ergonominen suunnittelu, joka helpottaa kameran käyttöä.”9
  • “Ergonominen suunnittelu mahdollistaa istuessa täydellisen tuen selälle ja lantiolle.”10
  • “Pistoolin kotelon suunnittelu mahdollistaa laitteen käyttämisen pystyssä esim. pöydällä. erillisiä tukia ei tarvita.”11

 

Käsitteistöehdotus

 

Kritiikin parhaiten kestäviksi termien älykäs suunnittelu ja älykkään suunnittelun teoria määritelmiksi on havaittu seuraavat:

 

Älykäs suunnittelu on ominaisuus, joka selittyy parhaiten tarkoituksellisuudella, ei ohjaamattomalla tapahtumalla, kuten luonnonvalinnalla.

 

Synonyymejä: ID, älykäs suunnitelma, intelligent design

 

Älykkään suunnittelun teoria on väite, jonka mukaan tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä tarkoituksellisuudella, ei ohjaamattomalla tapahtumasarjalla kuten luonnonvalinnalla.

 

Synonyymejä: ID-teoria, älykkään suunnitelman teoria, intelligent design theory, tarkoituksellisuusteoria, ID-hypoteesi, ID-selitysmalli, ID-konsepti, älykkään suunnitelman/suunnittelun idea

 

  1. Wikipedia http://www.discovery.org/csc/topQuestions.php#questionsAboutIntelligentDesign [?]
  2. http://www.discovery.org/csc/topQuestions.php#questionsAboutIntelligentDesign [?]
  3. http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=%C3%84lyk%C3%A4s_suunnittelu&oldid=3172090 [?]
  4. http://fi.wikipedia.org/wiki/Keskustelu:Evoluutio#Muokkaussodan_virittely.C3.A4.3F [?]
  5. http://fi.wikipedia.org/wiki/Keskustelu:%C3%84lyk%C3%A4s_suunnittelu#Aineistoa_nimivaihtoehdoille [?]
  6. http://www.mbnet.fi/nettijatkot/2004/09/windowsvslinux/ [?]
  7. http://linux.ilmainen.net/ [?]
  8. http://www.answersingenesis.org/tj/v15/i2/peacock.asp [?]
  9. http://www.pixmania.com/fi/fi/546407/art/samsung/digimax-s850-musta.html [?]
  10. http://www.kauppakartano.com/selk%C3%A4tuet/ERG-XO2-selkatuki.htm [?]
  11. http://www.pixmania.com/fi/fi/puhelimet/walkie-talkie/1901/6/categorie.html [?]

 

Kirjoittanut: Tom Himanen

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 5.0/5 (2 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Älykäs suunnittelu. Maailmankaikkeuden hienoviritys ja suunnittelun vaikutelma

Älykäs suunnittelija/Jumala rationaalisena vastauksena maailmankaikkeuden hienoviritykseen

Miten multiversumiteorian kilpailija älykäs suunnittelu menestyy selityksenä suunnitteluvaikutelmalle?

 

Johdanto: älykäs suunnittelu ja sen rationaalisuus (mahdollinen rationaalisuus ei vielä tarkoita, että ID-hypoteesi on tosi)

 

Vaikka darwiaaninen luonnonvalinta ja muut luonnolliset evoluutionmekanismit ovat vieneet voiman – kreationistien jatkuvasta päinvastaisesta propagandasta huolimatta – suunnitteluoletukselta biologisten ilmiöiden osalta, on kosmologia kuitenkin (vieläkin) paljon sitkeämmin suunnitteluargumentin valtakuntaa. Maailmankaikkeuden hienoviritys on suunnitteluhypoteesin eräs keskeinen argumentti. Maailmankaikkeuden luonnonvakioiden hienoviritys on alue, jolla luomis/suunnitteluhypoteesi on voimissaan ainakin jossain määrin. Mutta kosmologiassa ei esiinny biologista valintaa, perimää eikä muuntelua, ei myöskään kilpailua resursseista maailmankaikkeuksien välillä.

 

Maailmankaikkeus näyttää merkillisellä tavalla hienoviritetyltä niin että luonnonvakiot ovat juuri oikeiden vaihteluvälien sisällä ”kultakutrivyöhykkeellä” (alueella, jolla elämä on mahdollista). Suunnittelun vaikutelma on helppo saada maailmankaikkeuden kokonaisjärjestyksestä ja sen parametrien hienovirittyneisyydestä bioystävällisiksi. Tätä asiantilaa voidaan yrittää selittää filosofisilla/rationaalisilla ja luonnontieteellisillä vastauksilla sekä mahdollisten vastauksien mahdollisimman tasapuolisella ja kriittisellä arvioinnilla.

 

Dogmaattista linnoittautumista mihinkään leiriin a priori (ennen asian tutkimista) ”tietäen, miten asia ei ainakaan ole” tai ”miten se varmasti on” tulisi välttää, eikä silmiä pitäisi sulkea myös oman lempioletuksen tai -teorian filosofisille tai luonnontieteellisille ongelmille ja heikkouksille. Tulkinta, jonka mukaan maailmankaikkeuden kokonaisuudesta ja sen avainlukujen hienovirityksestä saatava intuitiivinen suunnittelun vaikutelma todella johtuu luomisesta tai suunnittelusta, on rationaalinen vastaus, mutta ei tieteellinen. Vaikka suunnittelun päätteleminen voi olla peräisin, ainakin joidenkin tutkimuksien mukaan, intuitiivisesta, evolutiivisesti syntyneestä ja psykologian avulla selittyvästä vaistomaisesta suhtautumisesta luontoon (Lindeman), ei se poissulje sitä, että suunnittelun puolesta voidaan argumentoida rationaalisesti.

 

Kirkon suuret oppineet kuten Augustinus ja Tuomas Akvinolainen eivät olleet mitään ”hurskaita typeryksiä”, vaan aikakautensa raskaan sarjaan filosofeja. Oletus suunnittelusta tai luomisesta ei ole tieteellinen sen tähden, että tiede määritelmän mukaisesti ei vetoa yliluonnollisiin ja tieteen ulottumattomissa oleviin syihin, vaan ainoastaan luonnollisiin, sillä tiede ei pääse käsiksi kuin luonnollisiin tekijöihin. Luonnollinen tarkoittaa asiantilaa, jota ei tarvitse oikeuttaa millään ylimääräisillä oletuksilla, yliluonnollisella suunnittelijalla tai luojalla, ja joka ei ole mielivaltainen eikä järjetön (Davies s.221). Koska oletus luojasta tai suunnittelijasta on rationaalinen, sitä voidaan sekä puolustaa että kritisoida rationaalisessa analyysissä.

 

Oikeastaan perimmältään on kysymys siitä filosofeja, teologeja ja luonnontieteilijöitä vuosituhannet työllistäneestä hämmentävästä kysymyksestä: ”mikä määrää, mitä on olemassa” (Davies s. 220). Runollisesti kysyen, mikä puhaltaa liekin fysiikan yhtälöihin ja kaavoihin?

 

Vastausta vaativa asiantila: luonnonvakioiden hienoviritys elämän mahdollistaviksi ja vaikutelma suunnitelmallisuudesta

 

Kosmologisessa mittakaavassa antrooppista periaatetta on käytetty yleisemmin. Suuri filosofinen ja luonnontieteellinen ongelma, joka vaatii selitystä, on että maailmankaikkeus näyttää suunnitellulta ja että se on ”hienoviritetty” elämän mahdollistavaksi. Aivan kuin maailmankaikkeus olisi jo alkuräjähdyksessä

 

täytynyt jossakin mielessä tietää, että me olimme tulossa” (kuten fyysikko Freeman Dyson on ajatellut Daviesin mukaan s.234)

 

Mistä tämä johtuu? Darwinilainen luonnonvalinta toimii menestyksellisesti biologiassa, mutta se ei sovellu kosmologiaan. Suunnittelu-argumentti on kosmologian puolella

 

suurelta osin immuuni darwinilaiselle hyökkäykselle” (Davies s.209). 

 

Fysiikassa arvellaan, että on kuusi avainlukua, jotka ovat voimassa kaikkialla maailmankaikkeudessa (Martin Rees: Avaruuden avainluvut). Jokainen noista kuudesta avainluvusta on hienoviritetty eli jos ne olisivat vain prosentin verran erilaiset, ei maailmankaikkeus olisi tällainen – universumia ei kenties edes olisi – eikä myöskään suotuisa elämän syntymiselle. Reesin mukaan luonto ei ole antanut juuri pelivaraa elämälle, eikä Rees ole ollenkaan ainoa sillä kannalla oleva. Jos alkuräjähdyksen alkuehdot muuttuvat ”edes hiukkasen”, maailmankaikkeuden myöhempi kehitys voi muuttua dramaattisesti (Krauss s. 163). Tosin fyysikko Paul Davies toteaa, että luonnonvakioiden osalta kyseessä ei ole ”kaikki tai ei mitään” -tilanne ja joidenkin avainlukujen kohdalla marginaalia on enemmän kuin toisilla. Jokaiselle parametrille ”avainlukujen” joukossa on elämän esiintymisen kanssa yhteensopiva vaihteluväli (Davies s.185). Martin Rees ei jaa sitä käsitystä, että olemme jo loppumetreillä ”kaikkien kysymyksien” selville saamisessa, vaan hänen mukaansa voimme olla vasta lähdössä liikkeelle.

 

Teleologisuus: pyrkimys tiettyyn päämäärään. Maailmankaikkeuden tarkoitus?

 

Aikaisemmin esittelin antrooppiseen valintaan ja multiversumiin perustuvaa vastausta ja tällä kertaa analysoin sitä ratkaisua, jonka torjumiseksi multiversumiteoria kehitettiin: se, että maailmankaikkeus näyttää suunnitellulta ja hienoviritetyltä, tarkoittaa että se todella on suunniteltu. Tai joku persoonallinen olento on luonut sen (millä viittaan erityisesti judeo-kristilliseen Jumalaan).  Kaukana ei ole sekään – varsin intuitiivinen – näkemys, että maailmankaikkeudella näyttää olevan jokin tarkoitus (tai vähintään voidaan kysyä filosofisesti, onko maailmankaikkeudella tarkoitus? Monet fyysikot torjuvat, osa hyvin jyrkästi, kaikki viittaukset siihen suuntaan, että maailmankaikkeudella olisi mitään tarkoitusta). Toisaalta jonkin tietyn tarkoituksen, päämäärän (kreikan telos -> teleologisuus) osoittaminen objektiivisesti maailmankaikkeudelle yleensä tai jollekin tietylle siihen kuuluvalle asialle (kuten ihmisen elämälle) erityisesti on erittäin ongelmallista. Varsinkin kokeellinen (empiirinen) tarkoituksen tutkiminen ja todentaminen on jokseenkin mahdotonta – samoin kuin sen osoittaminen empiirisesti, että maailmankaikkeudella ei ole mitään tarkoitusta, se vaan ”on”.

 

Niinpä tarkoitukselle ei voida laatia falsifiointikriteeriä, jonka avulla se voitaisiin todeta virheelliseksi. Vaikka empiirisellä luonnontieteen keinoilla asiaan ei saada ratkaisua, tarkoitus, päämäärä, jää käytännössä filosofisen pohdinnan piiriin ja filosofiassa teleologisuus on yhtä oikeutettu kysymys kuin mikä muu tahansa.

 

Ihmetellä voi vielä sitäkin, miksi maailmankaikkeuden tai jonkun erityisen asian kuten elämän tarkoituksesta ja päämäärästä herää välillä voimakkaita intohimoja puolesta ja vastaan sekä teistien että ateistien keskuudessa? Teisteille on tärkeää, että on jokin syvällinen tarkoitus, jokin päämäärä (ihmisellä varsinkin), ja ateisteille (ovat he sitten fyysikoita tai ”maallikoita”) on yhtä tärkeää, että mitään ”syvätarkoitusta” tai kosmista maailmansuunnitelmaa, jossa etenkin ihmisellä olisi jokin tehtävä, ei ole. Miksi näin? Joskus saatetaan fyysikkopiireissä paheksua sitä, että joku kollega edes käyttämänsä sanamuodon tähden vihjaisi maailmankaikkeudella saattavan olla jonkin tarkoituksen, vaikka kyseinen fyysikko oli kuitenkin nimenomaan kieltänyt tarkoituksen. Miksi se on paheksuttavaa?

 

Miksi usko tavoitteelliseen, älylliseen yliluonnolliseen toimijaan, Jumalaan, on niin yleistä ja ikivanhaa?

 

Ensinnäkin miksi usko ylimaalliseen jumalalliseen suunnittelijaan tai luojaan on niin tavallista ja ikivanhaa? Tähän kysymykseen on olemassa perusteltuja uskontotieteellisiä, evolutiivis-biologisia ja psykologisia vastauksia. Ihmisillä on luontainen, evolutiivisesti hyödyllinen taipumus personifioida elottomat asiat ajatteleviksi, tahtoviksi ja tietoisiksi toimijoiksi (olennoiksi). Tämä taipumus on palvellut ihmisen eloonjäämistä, eivätkä tämän piirteen aiheuttamat väärät hälytykset ole olleet suuri hinta paremmasta mahdollisuudesta jäädä henkiin: jos erehdyn personifioimaan jonkin puun varjon vaaralliseksi vaanijaksi tai jos näen pilvessä jonkin ihmismäisen hahmon kasvot, ei siitä koidu haittaa, mutta jos varjo onkin vihollisheimon soturi, saan ajoissa varoituksen uhkaavasta vaarasta (Lindeman & Aarnio sekä J. Anderson Thompson. Katso myös Dennett).

 

Me ihmiset aikaansaimme ympäristömme suurimman haasteen, kuten evolutiivisen psykiatrian asiantuntija Thompson on todennut. Tuon lajimme villin muinaisuuden perintöä on pelko, joka liittyy toisten ihmisten aikomuksiin – usein virheellisenä oletuksena, jonka heijastamme luontoon ”väärinä hälytyksinä”. Hyvin helposti, lähes vaistomaisesti, ajattelumme kulkee mentaalisen kausaation (eli henkiset ominaisuudet aiheuttavat fysikaalisia vaikutuksia) mekanismiin, jonka olemme vuosituhansien ajan yleistäneet tämänpuoleisuudesta tuonpuoleisiksi jumalolennoiksi ja muiksi näkymättömiksi agenteiksi luonnossa sekä noiden toimijoiden tarkoituksiksi ja suunnitelmiksi. Jumalat ja luonnonhenget sekä epämääräisesti petoeläintä muistuttavaa varjoa kohtaan syntyvä pelon tunne ovat tältä kannalta katsoen oikeastaan eloonjäämiselle hyödyllisen hälytystoiminnon turhia laukeamisia, joiden ”hinta” on kuitenkin mitätön. Mentaalinen kausaatio on filosofisesti kuitenkin kaikkea muuta kuin kiistaton käsitys.

 

Ajatus mentaalisesta kausaatiosta – siitä että mentaaliset ominaisuudet, tila tai tapahtumat aiheuttavat fysikaalisia vaikutuksia, esimerkiksi ruumiinliikkeitä ja käyttäytymistä – on keskeinen osa niin arkiajattelua kuin tieteellistä psykologiaakin. Itsessään se tuntuu lähes latteudelta. Tarkemmassa filosofisessa tarkastelussa se kuitenkin synnyttää huomattavia filosofisia ongelmia” (P. Raatikainen: Mentaalinen kausaatio).

 

Suunnitteluoletuksen rationaalisuudesta. Kosmisen näytelmän koodi ja järjestäytyneisyys

 

Suunnittelu – ja luomisuskon evolutiiviset juuret eivät sinänsä tee oletuksia älykkäästä suunnittelijasta, ”kosmisesta hienovirittäjästä” tai luojajumalasta irrationaalisiksi, ”järjettömiksi” eikä ”typeriksi”, vaan ne kuuluvat filosofian (toisaalta myös teologian) kategoriaan. Suunnittelu – ja luomisuskon sisältämissä väitteissä on oma, vuosituhansien aikana moneen eri suuntaan filosofiassa ja teologiassa mietitty sisäinen logiikkansa ja rationaalisuutensa, joita voidaan arvioida kuten mitä tahansa maailmaa koskevien väitteiden joukkoa. Maailmankaikkeus hämmästyttävän tarkasti elämälle otolliseksi virittyneine peruslukuineen näyttää joka tapauksessa, on kyseessä aivojemme tietoisen toimijan tunnistusapparaatin yliaktiivisuudesta johtuva illuusio tai ei, suunnitellulta, jopa tarkoitukselliselta. Myös fyysikot sekä kosmologit ovat kiistatta laittaneet sen merkille. Lisäksi ainakin jotkut heistä ovat tehneet paljon työtä tämän suunnitelmallisuuden ja tarkoituksellisuuden vaikutelman selittämiseksi luonnollisilla syillä löytääkseen tieteellisen selityksen universumin hienosäädölle ja maailmanjärjestykselle Kosmisen Luonnonvakioiden Säätäjän oletuksesta vapautumiseksi.

 

Mikä on voimakkain merkki älykäs suunnittelu/luomis-oletuksen rationaalisuudesta?

 

Ehkä voimakkain nykyaikainen osoitus (vaihtelevien) suunnittelu – ja luomishypoteesien rationaalisuudesta (mutta ei tieteellisyydestä) onkin juuri se, että fyysikot ja kosmologit ovat ottaneet kiistatta ne niin vakavasti. Miksi käyttää niin paljon aikaa ja miksi nähdä noin paljon vaivaa aivotyössä jonkin takia, mikä ei tarvitse mitään selitystä tai joka on täysin irrelevanttia?

 

Kun kosminen draama avautuu eteemme, alkaa näyttää siltä, että sille on olemassa ’käsikirjoitus’, maailmanjärjestys, jota sen kehitys noudattaa. Kysymme silloin pakostakin, kuka tai mikä laati käsikirjoituksen …Maailmankaikkeus ei ole mielivaltainen tapahtumien sekamelska, vaan noudattaa järjestelmällistä suunnitelmaa. Tämä panee ihmettelemään, olipa Jumalaa tai ei, onko tuon kaiken takana jokin tarkoitus” (Davies s. 29). 

Onko Jumala välttämätön olento? Kristillisen Jumalan välttämätön yksikäsitteisyys vs. lukuisia välttämättömiä olioita

 

Kristillisen ajattelun mukaan Jumalaa ei ole kukaan tai mikään luonut, vaan Jumala on välttämätön olento (substanssi filosofisesti sanottuna: eli Jumalan olemassaolo on kaikista muista olioista itsenäinen ja riippumaton, hän on itse itsensä syy ja itsensä välityksellä määrittyvä). Mitään ulkopuolista syytä ei tarvita selittämään välttämättömän olennon olemassaoloa. Tällä tavalla teologiassa on yleisesti ottaen pyritty vastaamaan kysymykseen ”kuka loi Jumalan?”. Se, onko Jumalan pitäminen tällä tavalla määriteltynä välttämättömänä olentona loogisesti pätevää ja filosofisesti aukotonta, puhumattakaan käsitteellisestä johdonmukaisuudesta, ei ole ollenkaan selvää eikä kiistatonta. Filosofien keskuudessa aiheesta väittely ei ole vieläkään päättynyt.

 

Mutta logiikassa ja myös matematiikan filosofiassa (kaikissa kolmessa koulukunnassa) on 1800-luvun lopulta ja viime vuosisadan puolella päädytty siihen, että logiikan päättelyketjuilla ei voida todistaa jonkin olennon olemassaoloa eikä etenkään sellaisen olennon, jolla on jotain konkreettisia vaikutuksia maailmaan. Esimerkiksi intuitionismin koulukunnan mukaan ei jonkin olion olemassaolon puuttumisesta (ei-olemassaolosta) seuraava ristiriita ole riittävä todiste, että kyseinen olio on olemassa. Ylipäätään filosofi Immanuel Kantista lähtien on filosofiassa ollut vallalla kanta (ei kuitenkaan yksimielisesti), jonka mukaan minkään maailmaan fysikaalisesti vaikuttavan olion olemassaoloa ei voida todistaa pelkän logiikan avulla (abstraktioiden olemassaolo ainoastaan). Fysikaaliseen todellisuuteen vaikuttavan olennon – jollainen henkilöitynyt Jumala on mitä suurimmassa määrin – olemassaolon tueksi tarvitaan edes osittain empiirisiä menetelmiä (Dennett s.236).

 

Voidaan myös loogisesti pätevästi huomauttaa, että jos Jumala voi olla olemassa ilman syytä, mitään itsensä ulkopuolista aiheuttajaa, niin silloin myös maailmankaikkeus voi olla itsensä aiheuttanut asia eikä sekään tarvitse ulkopuolista syytä (Dennett s. 236). Kolmanneksi, maailmankaikkeuden syyn – jos oletetaan maailmankaikkeuden tarvitsevan syyn, mitä se ei välttämättä tarvitse – ei tarvitse olla millään tavalla persoonallinen olento. Syy-seuraus -suhteesta (kausaliteetista) ei voida johtaa syyn persoonallisuutta tai mitään erityisiä ominaisuuksia, kuten ”rakkaus”, ”armo” tai ”oikeudenmukaisuus”. Nämä ovat täysin ulkopuolisia, erillisiä ja tarpeettomia lisäyksiä.

 

Siinäkin tapauksessa, että olettaisimme Jumalan olevan välttämättä olemassa oleva olento, jonka olemassaolon selittäminen ei ole tarpeellista, ei teismi ole selvillä vesillä. Judeo-kristillinen jumalausko on monoteististä uskoa yhteen Jumalaan ja tästä seuraa, että kristillisten teistien tulee näyttää toteen Jumalan välttämättömän olemassaolon lisäksi tämän juuri heidän uskonsa mukaisen Jumalan välttämätön yksikäsitteisyys. Jos kristityt teistit eivät osoita oman Jumalansa olevan välttämättä yksikäsitteinen, voi loogisesti olla olemassa vaikka miten paljon muita välttämättömiä olentoja, jotka luovat lukemattoman monia maailmankaikkeuksia (Davies s. 215). Miksi juuri judeo-kristillinen tai mikään muukaan jumaluus olisi ainoa substanssi?

 

Jos nuokin vakavat ongelmat voitaisiin selvittää yleisesti hyväksyttävästi, emme olisi vieläkään valmiit teistisen Jumalaa koskevan oletuksen kanssa. Nimittäin siitä huolimatta, että Jumalalla olisi välttämätön olemassaolo ja luonne, ei Jumalalla ollut välttämätöntä syytä luoda sellaista maailmankaikkeutta kuin tämä universumi on, vaan sen sijaan Jumala päätti tehdä tällaisen maailmankaikkeuden. Tässä on teismin (eräs) looginen heikkous: onko välttämättömän olennon mahdollista toimia tavalla, joka ei ole välttämätöntä? Voiko siis välttämättä olemassa oleva olento olla välttämättä hyvä ja kaikkivaltias (sekä kaikki muut Jumalaan liitetyt attribuutit, ovatko nekin välttämättömiä)? Miksi välttämättömän olennon tulisi olla välttämättä hyvä ja rakastava tai edes kaikkitietävä? Miksi pitäisi olla vain yksi välttämätön olento, entä jos substansseja ja luovia olentoja on useita ja niillä on toisilleen vastakkaisia päämääriä (mikä ei olisikaan kovin erikoista, kun katsellaan maailmankaikkeutta ja elämää Maan päällä)? Jos Jumala on välttämätön olento, voiko hän päättää, ettei luo mitään?

 

Välttämättä olemassa oleva Jumala

 

Jumalan valinnanvapaus katoaa, jos Jumala on välttämättä sellainen kuin on ja jos Jumalan päätökset ovat välttämättä sitä, mitä ovat. Historian varrella on tehty erilaisia uskonnonfilosofisia spekulatiivisia yrityksiä tämän ongelman ylittämiseksi, jotta välttämättä olemassa oleva Jumala voitaisiin yhteensovittaa satunnaisen universumin kanssa, mutta mitä kestävää on jäänyt loogisen ja kriittisen arvioinnin seulaan? Lisäksi tällaisista hiuksia halkovista ja loputtoman pitkistä teististen argumenttien hienosäädöistä tulee helposti skolastisen mutkaisen saivartelun suo, josta ei päästä ulos kiistattoman vastauksen kanssa. On kuin teistinen jumalallinen substanssi olisi filosofis-teologisen ajattelun luoma koukku, johon kaikki tiedon aukot ja selittämistä tarvitsevat asiat ripustetaan ja sitten niiden katsotaan tulleen selitetyiksi.

 

Aukkojen Jumalan toinen tuleminen biologisena älykkäänä suunnittelijana ja kosmisena Fyysikkona

 

Miksi teistinen vastaus, luominen tai suunnittelu, ei ole tyydyttävä filosofisesti? Mitä ongelmia Jumalan tai älykkään suunnittelijan oletukseen liittyy? Koska se ottaa yhden ongelman ja siirtää sen vain askeleen verran kauemmaksi, seuraavalle tasolle, eikä kykene selittämään tätä vielä hämmästyttävämpää oletettua olentoa, kaikkivaltiasta ja kaiken tietävää henkilöitynyttä Jumalaa: mistä, miten ja miksi se Jumala tuli? Näennäisfilosofiset ja perinteiset teistiset vastaukset ”ajan ulkopuolella olemisesta” ja ikuisesta olemassaolosta eivät selitä kysymystä aukottomasti ja kiistattomasti, ne vain väistelevät sitä. Kysymyksien kiertely tai jopa niiden ajattelemisen estely jollain hurskaalta kuulostavilla vastauksilla (”ihminen ei voi ymmärtää”, ”Jumala on salattu”) eivät poista loogisia ja rationaalisia ongelmia mihinkään.

 

Vaikka ihminen ei edes voisi ymmärtää (kohtuullista on kyllä katsoa, että jossain ihmisen ymmärryksen rajat tulevat vastaan), ei se tarkoita, ettei kysymyksiä ja ongelmia olisi teistisissä vastauksissa tai että niistä ei saisi puhua. Pelkkä hurskas retoriikka ja käsien levittely eivät kelpaa filosofiassa eivätkä ne varsinkaan tyydytä tieteen vaatimuksia.

 

Jumalaan tai vastaavaan älykkääseen suunnittelijaan vetoaminen on näin ollen epäilyttävä ja epätyydyttävä selitys kosmiselle hienoviritykselle (tai mille muulle kysymykselle tahansa, mihin Jumalaa käytetään vastauksena) juuri itse sen yliluonnollisen kosmisen suunnittelijan ja tämän hämmästyttävien ominaisuuksien oman epätodennäköisyyden tähden. Kuten Richard Dawkins on huomauttanut,

 

sellainen Jumala, joka pystyy laskemaan kuuden luvun kultakutri-arvot, on väistämättä vähintään yhtä epätodennäköinen kuin hienoviritetty lukujen yhdistelmä, joten hän on erittäin epätodennäköinen” (Dawkins s.157).

 

Jumalaoletus ja tieteelliset maailmankaikkeuden lopulliseen kokonaisselitykseen pyrkivät teoriat samassa loogisessa ansassa

 

Toisaalta suunnittelun vaihtoehdoksi tarjotut olemassaolon täydelliseen selittämiseen pyrkivät tieteelliset teoriat, kuten Dawkinsin suopeasti suhtautuma multiversumiteoria eivät ole sen yksinkertaisempia, joten Dawkinsin huomautus menettää purevuuttaan tässä ”yksinkertaisimman” vastauksen etsimiskilpailussa.

 

Mitään kiistattoman ”yksinkertaista” selitystä ei ole tällä hetkellä tarjolla maailmankaikkeudelle. Tieteellistenkin nykyisten teorioiden ilmassa leijuvana perustana (joka joudutaan hyväksymään annettuna, ettei tarvitsisi perääntyä äärettömästi vielä syvällisempiin todellisuuksiin, jotka selitetään vielä niitäkin syvällisemmällä todellisuudella jne.) on jokin uskon asiana hyväksyttävä ad hoc-selitys, joka itse jää vaille perusteluja. Jos Jumala on monimutkainen pystyessään prosessoimaan äärettömästi informaatiota kaiken aikaa, on myös multiversumi ääretön ja sen määrittäminen edellyttää äärettömästi todentamatta jäävää informaatiota (Davies s. 230-231). Lisäksi voidaan huomauttaa Dawkinsin argumenttia vastaan, että monimutkaisuus (kompleksisuus) liittyy sellaisiin (materiaalisiin) rakenteisiin tai organismeihin, jotka koostuvat useista toisiinsa liittyvistä osista, joten aineettoman, toisenlaista ja meille täysin vieraan olemassaolon muotoa ja laatua ”edustavan” jumalolennon kohdalla ”monimutkaisuus” voi vaikuttaa epäselvältä ja huonosti sopivalta käsitteeltä. Tästäkään kysymyksestä – Jumalan väitetty yksinkertaisuus ja väitetty monimutkaisuus – tuskin saavutetaan kenelle tahansa rationaaliselle ihmiselle kiistatonta ja ilmeistä lopputulosta, vaan aihetta voisi teoretisoida loputtomiin.

 

Siitä mitä tiedetään nyt ja mille ei vielä ole tieteellistä selitystä, älykkään suunnittelun kannattajat näkevät aukon, jonka täyttää suunnittelija

 

Toisinaan älykkään suunnittelun oletuksen puolustajat sanovat, että he eivät perusta hypoteesiaan siihen, mitä ei tiedetä, vaan nimenomaan siihen, mitä tiedetään: solut ovat monimutkaisia ja hämmästyttäviä biologisia systeemeitä. Ja tästä, mitä biologiassa tiedetään nykyään, mutta mille ei vielä ole luonnollista selitystä biologiassa, tehdään kuitenkin Jumalalle/suunnittelijalle toimenkuva – solut ja elintoiminnot ovat älykkään suunnittelijan tekemiä, koska niiden ei uskota voivan muodostua evoluution prosesseilla, joita ei ”kukaan” ohjaa. Tässä on kuitenkin suuri looginen heikkous: millä loogisella tai tieteellisellä perusteella biologiassa pitäisi olla jokaiseen asiaan aukoton, täydellinen selitys tarjolla jo nyt? Jos jonkin biologisen ilmiön alkuperää ei vielä tiedetä, ei se todista sen olevan ”ihme”, jonka jokin ylimaallinen olento on tehnyt. Kyseessä on vanhan aukkojen Jumala-argumentin palaaminen ”ohjatun evoluution” muodossa:

 

Ne, jotka antavat periksi kiusaukselle varata jumalalliselle väliintulolle paikka siellä ja toinen täällä, ovat taipuvaisia unohtamaan, että tämä käytännössä sulkee Jumalan pois muusta prosessista. Jos Jumala ilmestyy jaksottain, Hän katoaa jaksottain. Jos Hän tulee paikalle erityisissä kriisitilanteissa, Hän on poissa niiden välillä. Onko koko-Jumala vai ajoittainen-Jumala jalompi teoria? Ehdottomasti ajatus läsnäolevasta Jumalasta, joka on Evoluution Jumala, on äärettömästi mahtavampi kuin ajoittainen Ihmeidentekijä, joka on vanhan teologian Jumala” (Henry Drummondin sanat vuodelta 1894 Daviesin lainaamana s.206).

 

Tällainen aukkopaikat täyttävä Jumala on alati vaarassa joutua työttömäksi. Järjestelmällisesti etenevä tiede todennäköisesti poistaa aukkoja yksi toisensa jälkeen ja Jumala/suunnittelija saa perääntyä alati pienempään nurkkaan ”ohjaamaan evoluutiota” tai jotain vastaavaa piilotellen inhimillisen tietämättömyyden hämärässä. Se, että me ihmiset rajallisilla aivoillamme ja vajavaisella kielellämme sen käsitteineen emme tiedä jotain tai osaa selittää jotain asiaa maailmassa – tai olemassaolon salaisuutta itseään -, ei todista, että inhimillisen mielen kehittämä jumala-idea olisi oikea vastaus. Tieteen edessä pakeneva Jumala/suunnittelija on oikeastaan epäpätevä luonteeltaan ja hän teki epätäydellistä työtä, sillä olisihan Jumala tai muu suunnittelija voinut asettaa luonnon lainalaisuudet toimimaan täysin automaattisesti ja tuottamaan monimutkaisia rakenteita ilman ajoittaisia ohjaavia väliintuloja. Lisäksi yleensä Jumalaan tai suunnittelijaan vetoavat ihmiset siirtävät maalitolppia kauemmaksi eivätkä näytä sitoutuvan mihinkään kriteerin, jonka avulla voitaisiin hylätä luomis-/suunnitteluoletus turhana (eli kun tiedon aukko a on täytetty osoittamalla luonnolliset syyt kyseisen aukon selitykseksi, Jumalan/suunnittelijan kannattajat siirtyvät vain eteenpäin jäljellä olevaan aukkoon b, jota pidetään mahdottomana syntyä luonnollisilla prosesseilla).

 

Toisaalta jos löytyisi jokin todella palautumattomasti monimutkainen rakenne, joka ei ole kerta kaikkiaan voinut syntyä luonnollisilla mekanismeilla, se luonnollisesti falsifioisi (kumoaisi virheellisenä) esimerkiksi evoluutioteorian (jos kyseessä oli biologinen ilmiö).

 

Kyvyttömyydestä selittää jotain tiettynä ajanhetkenä – kuten elämän syntyminen  – ei seuraa, että asia on välttämättä ihme

 

On epäloogista päätellä, että jos emme voi (nykyään tai vaikka pysyvästi) saada selville vastausta siihen, miten elämä syntyi tai emme pysty tekemään kaiken selittävää lopullista teoriaa maailmankaikkeudesta, olisi kyseessä ihme, joka vaatii välttämättä transsendentin (tuonpuoleisen, ylimaallisen) olennon työn. Selittämättömyydestä ei seuraa ihme. Sellaisessa tapauksessa, että mitään luonnollista selitystä ei edes olisi, on monia erilaisia filosofisesti mahdollisia vaihtoehtoja vastaukseksi eikä vain monoteistinen, juutalais-kristillis-islamilainen henkilöitynyt jumaluus.

 

Millaista älykästä suunnittelijaa voidaan pitää rationaalisempana kuin aukkojen Jumalaa?

 

Jos älykäs suunnittelija kuuluu aukkojen Jumalan kategoriaan eli silloin tällöin sekaantuu evoluution muuten luonnolliseen, ”omavaraiseen” etenemiseen kokoamalla ihmetekona esim. bakteerimoottorin (mikä on kuitenkin tarpeetonta, sillä tuskin on palautumattomasti monimutkainen) ja muina aikoina pysyy taustalla toimettomana, ei tällaista suunnittelijaa voi pitää kovinkaan hienostuneena eikä tekojaan loppuun asti ajatelleena. Tuollainen suunnittelija on oikeastaan vain modernisoitu versio muinaisesta uskosta käsityöläisjumalaan, joka suurena savenvalajana muovailee ihmisen savesta kerralla valmiiksi. Mutta suunnittelija olentona, joka – Daviesin ”karkean luonnostelun” mukaisesti – miettii ”ostoslistaa” mahdollisista maailmankaikkeuksista ja sitten suunnittelee elämän ja älykkäitä havaitsijoita sisältävän maailmankaikkeuden hyläten muut vaihtoehdot on luonnonlakeihin sovellettuna ”paljon parempi” kuin aukkojen Jumala (Davies s.210).

 

Jos on olemassa olento, joka suunnittelee johdonmukaisesti loppuun asti säätämiensä luonnonlakien välityksellä – ilman aihetta tehdä silloin tällöin ”taivaallisia väliintuloja” luonnonlakien rikkomiseksi – niin että joukko lakeja aikaansaa sekä elottoman että elollisen luonnon (myös inhimillisen älyn ja tietoisuuden) kaikessa monimutkaisuudessaan alkuperäisestä yksinkertaisuudesta, on tällainen suunnittelija älykäs, jopa nerokas kuten Davies kuvailee (s.211). Sen sijaan älykkään suunnittelun liikkeen kristittyjen kreationistien toivoma ihmeiden avulla tehtävä suunnittelu antaa kuvan pikemminkin suunnittelunsa puoliväliin jättäneestä rationaalisuudeltaan puutteellisesta olennosta, jonka pitää itse paikkailla asettamiaan lakeja ja luonnon mekanismeja ajoittaisilla ihmeillä, kun ne eivät voi itsestään synnyttää kaikkea, mitä maailmassa on.

 

Ei ole ristiriidassa tieteen kanssa olettaa luonnonlait suunnitelluksi, koska tieteessähän hyväksytään, että maailmankaikkeus toimii fysiikan lakien mukaisesti omalla painollaan, itsekseen, ja lisäksi tieteen mukaan kaikilla asioilla on luonnollinen selitys (Davies s.211). Muita ihmeitä ei ole kuin itse luonto, sen ihmeellisyys. Edes maailmankaikkeuden syntyminen ei edellytä nykyfysiikan mukaan ihmettä eikä persoonallista ”alkusyytä” tarvita.

 

koska myös alkuräjähdys voidaan tuoda fysiikan lakien piiriin, joko käyttämällä kvanttikosmologiaa selittämään maailmankaikkeuden synty tyhjästä tai olettamalla jotakin ikuisen inflaation kaltaista” (Davies s.211).

 

Mutta aukkojen Jumalan kaltainen satunnaisia jumalallisia asioihin sekaantumisia ihmeenomaisesti tekevä suunnittelija sen sijaan ei ole tieteen kanssa yhteensopiva, sillä tuollainen ”aukkosuunnittelija” rikkoo luonnonlakeja välillä, mikä on ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa (sellaisena kuin se maailmankuva nykyään on, tieteellinen maailmankuva päivittyy ja kehittyy uusien löytöjen myötä). Kristinuskon kansanomaisen, pyhäkoulujen ja rippikoulun tasoisen, version mukainen Jumala kuin kosmisena taikurina, joka ihmevoimillaan taikoo maailmankaikkeuden tyhjästä ja jatkaa sitten kaikkivoipana savenvalajana elävien olentojen tekemistä (ainakin ensimmäisen miehen ja naisen jahvistisessa arkaaisessa luomismyytissä) sekä suorittaa silloin tällöin ihmeitä maailmassa ilmaantuneiden ongelmien ja vastoinkäymisten poistamiseksi, on jokseenkin naiivi jumalakuva ja se on jyrkässä ristiriidassa luonnontieteen paljastaman maailmankuvan kanssa. Sellaiseen antiikkiseen melko lapselliseen, kirjaimellisesti ymmärrettyyn ihmisen kaltaiseen Käsityöläisjumalaan uskominen oli ollut hyvää vauhtia väistymässä unholaan jo Darwinin aikana itse asiassa (Dennett, s.237).

 

Jos on olemassa lakien suunnittelija, jonka asettamat lait loivat kaiken niihin sisältyvällä luomisvoimalla, on tällainen kosminen lainsäätäjä vastuullinen maailmankaikkeudesta, jonka toimintoihin lainsäätäjän ei tarvitse kajota. Tämäntyyppiseen jumaluuteen useat modernit teologit ja moni tiedemieskin uskoo (Davies s.211). Tämä etäällä pysyvä lakienlaatija ei tietenkään ole millään muotoa yhtä kuin Raamatun kuvailema monoteistinen jumalolento, eikä tuollaisen lakien suunnittelijan tarvitse olla edes kiinnostunut ihmisistä.

 

Miksi myös tällainen oletus maailmanmenoon puuttumattomasta lainlaatija – Jumalasta on ongelmallinen?

 

Vaikka ”ei ihmeitä eikä maailman asioihin sekaantumista -jumala” on yhteensopiva tieteen kanssa, ei tämäkään jumalaoletus ole vapaa ongelmista. Merkittävimpiin kriittisiin huomautuksiin kuuluu

 

selityksen täydellinen ad hoc-luonne. Ellei ole jotakin muuta syytä uskoa Suuren Suunnittelijan olemassaoloon, pelkkä julistus ”Jumala teki sen!” ei sano meille yhtään mitään” (Davies s.211).

 

Oletus, jonka mukaan tuollainen maailmankaikkeuden tapahtumiin puuttumaton  (deistinen) lainsäätäjäjumala on vastuussa maailmankaikkeuden järjestyksestä ja lainalaisuuksista, on varsin tyylipuhdas hätävastaus vaikeaan ongelmaan. Kyseinen jumaluus on loogiselta kannalta mahdollinen, mutta ellei meillä ole empiiristä tukea tällaisesta (ei-raamatullisesta) jumalasta, ei tästä jumalasta voi sanoa kuin että se on tuntematon ja selittämätön. Se joudutaan hyväksymään – jos tuohon deistiseen jumalaan turvaudutaan – tyhjän päällä riippuvana ja perustelemattomana. Olemme samassa loogisessa umpikujassa kuin multiversumin tai kaiken teorioiden kanssa – jotakin pitää hyväksyä ”annettuna”, jotain mikä pitäisi omaksua selityksettä itsestäänselvyytenä, joka leijuu ilmassa itseään kannatellen. Yksi aukko – universumin hienoviritys bioystävälliseksi ja järjestäytyneisyys – täytetään peittämällä tämä alkuperäinen aukko uudella aukolla, joka on oikeastaan vieläkin käsittämättömämpi. Jäämme siten polkemaan paikoillemme.

 

Ajan ongelma ja oletus suunnittelijasta tai luojajumalasta

 

Tärkeydessä ei paljoa jää jälkeen aikaan liittyvä ongelma koskien älykästä suunnittelijaa tai teististä Jumalaa. Aikaa ei voida erottaa fysikaalisesta maailmankaikkeudesta, avaruudesta sekä aineesta (neliulotteinen aika-avaruusjatkumo). Jos on olemassa maailmankaikkeuden suunnittelija tai luoja, sen on oltava niin ajan, avaruuden sekä aineen tuolla puolen, siis ajan ulkopuolella. Muuten Jumala tai suunnittelija ei voi olla ajan luoja (Davies s.211). Kirkkoisä Augustinus pohdiskeli syvällisesti Jumalan, luomisen ja ajan ongelmakenttää, ja tuli tulokseen, että Jumala on kokonaan ajan ulkopuolella oleva ajaton olento.

 

Augustinuksen mukaan ongelma piilee ajan luonteessa eikä Jumalassa, kun kohdataan (syvälliseen ja todelliseen kritiikkiin perustuva) kysymys ”mitä Jumala teki ennen kuin hän loi maailman?” Augustinus vastasi kritiikkiin opettamalla, että maailmaa ei luotu ajan kuluessa, vaan samalla ajan kanssa väistäen siten kokonaan ongelman, miksi luominen tapahtui juuri silloin kun tapahtui, ei aikaisemmin eikä myöhemmin? Kysymys haihtuu pois, koska ei ollut mitään aikaisempia hetkiä. Itse asiassa tämän vastauksen – maailmankaikkeus syntyi yhdessä ajan kanssa – isä ei ole Augustinus, vaan noin tuhat vuotta aikaisemmin kreikkalainen filosofi Platon oli ajatellut ja esittänyt sen saman vastauksen. Ja tämä platoninen ratkaisu on itse asiassa modernin fysiikan ja alkuräjähdysteorian kanssa sopusoinnussa, mikä sinänsä ei ole sen mystisempää – filosofian rikkaasta ja hyvin monimuotoisesta ajattelun aarrearkusta löytyy pakostakin joskus jotain, mikä muistuttaa uuden ajan tieteellisiä teorioita (Davies s.84-85).

 

Ajaton augustinolainen suunnittelu – tai luominen – kyseenalaistaa ja tekee ongelmalliseksi itse suunnittelun käsitteen oletetun älykkään suunnittelijan tai luojan tapauksessa. Onko enää mielekästä puhua jonkin asian suunnittelemisesta jos ei ole aikaa? Suunnittelun käsite sen inhimillisessä käyttöyhteydessä tarkoittaa, että joku ajattelee etukäteen erilaisia valintoja ja vaihtoehtoja asettamansa päämäärän – päämäärä on asetettu ensin – saavuttamiseksi ja sen jälkeen hän päättää valita parhaaksi arvioimansa vaihtoehdon ja seuraavaksi hän toteuttaa suunnitelmansa kunnes päämäärä on saavutettu. Kyseessä on erittäin vahvasti aikaan ja sen etenemiseen liittyvä prosessi, jossa jokainen vaihe on omalla loogisella paikallaan aikajanalla toinen toistaan seuraten, kunnes kaikki on valmista.

 

Jo ”ajatteleminen” ja ”toteuttaminen” ovat ajallisia, aikaan sidoksissa olevia kuvauksia (Davies s.212). Meidän pitäisi kehittää näistä ongelmista selvitäksemme jälleen joitain abstrakteja hienosyisiä ja spekulatiivisia ”ajattoman suunnittelemisen tai luomisen” käsitteitä, joiden yhteensopivuudesta todellisen maailman kanssa ei ole mitään takeita tai todisteita. Kyseessä on uskonnollis-filosofinen kielipeli sanoilla ja käsitteillä keikaroimalla niiden omassa abstraktissa virtuaalimaailmassa: ”voidaan olettaa…”, ”entäpä jos olisi…”, ”Jumala teki näin…”. Mistä me sen tiedämme ja todistamme oliko niin tai näin? Entä jos emme ole kaiken spekuloinnin, metafysiikan ja teoretisoinnin jälkeen edes oikeilla jäljillä ja kyselemme turhia, vääriä asioita (me kaikki, niin teistit kuin ei-teistit?). Jos suunnittelu inhimillisenä ja aikasidonnaisena, aikaa edellyttävänä, käsitteenä on suorastaan yhteensopimaton ”ajattoman” Jumalan tai muun älykkään suunnittelijan tekemän ”työn” kanssa, niin mitä järkeä on edes puhua mistään älykkäästä tai vähemmän älykkäästä suunnittelijasta? Koko käsite on silloin väärä ja epämielekäs.

 

Valinnanvapauden vs. vaihtoehdottomuuden ongelma ja älykäs suunnittelija / luojajumala

 

Jos joku ratkaisisi pätevästi ja aukottomasti aikaan ja suunnitteluun liittyvät ongelmat, emme olisi teismin kanssa vieläkään valmiita nousemaan voittajan paikalle. Valinnasta ja sen yksityiskohdista avautuu uusi ongelmien runsaudensarvi. Onko luojalla / suunnittelijalla ollut valinnanvapaus tehdä täysin erilainen, vaikka elämää ilman oleva, maailmankaikkeus tai luoda sinne aivan erilaisia eläviä olioita kuin ne, mitä Maassa on? Entä oliko suunnittelijalla vapaus olla suunnittelematta mitään tai luojalla vapaus olla luomatta minkäänlaista maailmaa? Jos vastaus kysymyksiin on kielteinen eli luojan/suunnittelijan piti tehdä juuri tällainen maailmankaikkeus välttämättä, ei Jumalalla tai muulla olennolla ollut mitään vaihtoehtoja.

 

Siinä tapauksessa Jumalalla / suunnittelijalla ei ollut osaa eikä arpaa selityksessä, eikä ole edes oikeutettua kutsua häntä suunnittelijaksi. Mitä suunnittelua vaati tehdä se, mille ei ollut mitään vaihtoehtoa, vaan se oli välttämätöntä? (Davies s. 212). Luonto ei ole siinä tapauksessa tuollaisen välttämättömyyden sitomana toimivan olennon luoma, vaan

 

luonto palautuu jumalallisen olennon osajoukoksi… itse asiassa tulisimme yhtä hyvin toimeen täysin ilman suunnittelijan käsitettä” (Davies s.212).

 

Kristillisessä ajattelussa on kuitenkin yleensä katsottu Jumalan luoneen vapaasta tahdostaan. Varsinkin keskiajan via modernassa, uudessa filosofisessa ajattelussa 1200-luvulla ja 1300-luvun alussa (Duns Scotus, William Occamilainen), syntyi uudenlainen ajattelutapa Jumalan vapaudesta, jonka puitteissa Jumala olisi voinut luoda muitakin mahdollisia maailmoja kuin vain tämän.

 

Mutta Jumalan vapaudesta nousee lisää kysymyksiä ratkaistavaksi. Minkä tähden Jumala valitsi juuri tämän maailmankaikkeuden, miksi hän loi siitä tällaisen eikä toisenlaista? Miksi Jumala ei esimerkiksi luonut maailmankaikkeutta, jossa ei ole kärsimystä tai sitä olisi vähemmän – tai niin paljon kuin mahdollista? Tai miksi Jumala ei suunnitellut maailmankaikkeutta, jossa ei ole elämää – tarvitsiko Jumala jotain, mihin hän ei riittänyt itsessään? Jos kristitty teisti vastaa ”nöyrästi”, että emme voi ymmärtää tätä asiaa,

 

selitysketju kuivuu kokoon. Jos vastaus on, että valinta oli sokea, suunnitelman elementti katoaa taas, koska jos valinta oli pelkkä oikku, maailmankaikkeus surkastuu jumalalliseksi leikkikaluksi” (Davies s.212).

 

Siinä tapauksessa, että teisti selittää Jumalan päätöksen luoda tällainen maailmankaikkeus perustuvan syvälliseen ja harkittuun tekoon, jonka lähtökohta on Jumalan omassa olemuksessa – jonka laadusta ja ominaisuuksista teistillä on yleensä yksityiskohtaista tietoa omasta mielestään, vaikka toisaalta teisti voi väittää Jumalan olevan ”salattu” -, herää seuraava ongelma. Mihin sitten tämä Jumalan olemus perustuu, mikä on sen lähde. Niinpä päädymme tähän jumaluuden kokoiseen ongelmaan – kuka suunnitteli suunnittelijan, kysymyksen ”kuka loi Jumalan” uutena versiona (Davies s.211).

 

Agnostisismi oikeutetuin rationaalinen suhtautuminen teismin ja tieteellisten selityksien välillä koskien olemassaolon täydellistä selitystä

 

Pyristelemme jatkuvasti loogisessa, filosofisessa ja eksistentiaalisessa loukussa, kuin tervatulla sillalla oleva harakka, jolla on vuoronperään nokka tai pyrstö tervassa. Tilanne on sama siitä riippumatta valitsemmeko teistisen, uskonnollis-filosofisen rationaalisen vastauksen (suunnittelija / luoja) vai tieteellisen luonnollisen selityksen olemassaolon kokonaisselitykseksi. Vaikka meillä olisi Jumalan turhaksi tekevä ”yksikäsitteinen kaiken teoria”, jonka mukaan maailmankaikkeuden ”täytyy olla” juuri tällainen eikä mitään vaihtoehtoja, joten Kosminen Valitsija ja Suunnittelija leikkaantuu pois turhana, olisimme samalla tervatulla sillalla vieläkin.

 

Sellainen teoria, jota mm. fyysikko, säieteoreetikko David Gross ajaa, merkitsee sitä, että maailmankaikkeuden suotuisuus elämälle jatkaisi riippumistaan ilmassa täydellisen sattumanvaraisena oikkuna. ”Täydellisen yksikäsitteinen teoria” on vain suopeasti sallinut niin elämän kuin ihmisen mielen (Davies s.217).  Elämä on kuitenkin nähtävissä, ainakin Daviesin mukaan, maailmankaikkeuden perustavanlaatuiseksi ominaisuudeksi, joka vaatii elämän ottamisen aktiiviseen – ainakin keskeisempään kuin nykyään – rooliin maailmankaikkeuden syvällisessä ymmärtämisessä (Davies s. 234 – 235).

 

Niinpä tässä vaiheessa älyllisesti suositeltavin suhtautumistapa voisi olla agnostisismi väliaikaisesti, sitoutumatta mihinkään nykyään saatavilla olevaan vastaukseen. On täysin oikeutettua rationaalisesti olla ottamatta kantaa ja jättää sitoutumatta mihinkään tiettyyn uskonnolliseen, filosofiseen tai luonnontieteelliseen vastaukseen, jos kaikki olemassa olevat selitykset kärsivät samoista perustavanlaatuisista ongelmista, eikä niiden oikeellisuutta ole voitu todentaa. Maailmankuva saa olla avoin ja epätäydellinen. Tutkijat ja filosofit saakoot työrauhan etsiä ratkaisuja ”kaiken” selitykseksi ja miettiä keinoja niiden testaamiseksi (edes epäsuorilla tavoilla).

 

Siihenkin mahdollisuuteen on hyvä varautua, että jossain vaiheessa tulee raja vastaan mahdollisuuksille tutkia ja tietää, kun etenemme syvemmälle olevaisuuden salaisuuksiin. Todellisuuden perimmäinen luonne voi jäädä pysyvästi meille arvoitukseksi. Olemme vieläkin matkalla kohti totuutta ja matka voi kestää kauan.

 

Perinteisten jumalatodistuksien kuten kosmologisen jumalatodistuksen takana olevan fysiikan vanhentuminen

 

Moni jumalauskovainen olettaa alkuräjähdyksen olevan todiste Luojasta ja luomisesta (kristityt teistit saattavat sanoa ”Kristuksen sytyttäneen alkuräjähdyksen”). Näin uskovat teistit ovat ajattelussaan vieläkin sen vanhentuneen fysiikan ja antiikkis-keskiaikaisen filosofisen ”alkusyy/ liikkumaton liikuttaja” – mallin lukitsemia, eikä moderni kvanttifysiikka ja kosmologia ole päässyt avartamaan heidän tietoisuuttaan fysikaalisen maailmankuvan suurista muutoksista (jota voidaan aiheellisesti nimittää kolmanneksi maailmankuvalliseksi vallankumoukseksi fysiikassa).

 

Useat teistit (toki monet muutkin) olettavat, että kaikella pitää olla jokin syy ja että alkuräjähdyksen kosmiseen aamunsarastukseen päättyy fysikaalisen universumin elinkaari. Näin ei kuitenkaan ole: kvanttifysiikassa syy ja seuraus rikkoutuvat eikä kaikella ole syytä. ”Tyhjästä voidaan nyhjäistä” todellakin, sillä kvanttifysikaalinen tyhjiö on kaikkea muuta kuin tyhjä olemattomuus. Tyhjiö (vakuumi) on kupliva pata tyhjiöenergiaa ja se kuplii todellisia, havaittuja hiukkasia. Elektroni-positroni -pari voi nousta esiin tyhjästä ja elää Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti kunnes se taas katoaa kvanttimekaanisten todennäköisyyksien syvyyteen (ks. Krauss ja Enqvist).

 

Maailmankaikkeus voi nykyfysiikan mukaan olla, kuten Stephen Hawking on esittänyt, rajaton ajassa. Monien kosmologien kannattaman teorian mukaan maailmankaikkeus on sananmukaisesti tyhjästä syntynyt kvanttifluktuaatio - virtuaalisten hiukkasten poriseva ”puuro” -, joka muodostui sattumalta. Nykyisten inflaatioteorioiden mukaan maailmankaikkeus saattaa olla universumien loputtoman pitkän helminauhan eräs kupla (mutta kuten sanottua, nämä teoriat ovat ongelmallisia filosofisesti ja enemmän tai vähemmän myös kokeellisen fysiikan kannalta, todentamismahdollisuuksien hankaluuksien tähden).

 

Ratkaisevaa ei ole se, mikä nimenomainen yksittäinen fysiikan teoria (tai hypoteesi) on tosi tai epätosi, vaan se laajempi mullistus fysiikassa, nimenomaan hiukkasfysiikassa, mikä uudistaa tietoisuutemme syvällisesti ja tekee maailmankuvastamme arkisten intuitiivisten päätelmiemme vastaisen. Opimme olemaan skeptisiä ja varovaisia vaistomaisesti ensimmäisinä mieleemme tulevia (filosofisesti heikkoja ja aukollisia) päätelmiä kohtaan olevaisuuden alkuperästä. Ymmärrämme myös paremmin kausaliteettia (varsinkin sitä, että kaikella ei todellakaan ole eikä tarvitse olla mitään syytä) sekä tyhjiön (vakuumin), joka ei olekaan tyhjä, sattuman ja kaoottisuuden tieteellistä ja rationaalista luonnetta paremmin. Oivallamme, että arkitodellisuutemme mukainen makromaailma on paljon syvällisemmän, vaatimattomille aisteillemme piilossa olevan ja oudon mikrotason hiukkasmaailman ”pintailmentymä”.

 

Aivan samoin kuin biologiassa darwinistinen luonnonvalinta on vaikuttanut – toivottavasti – tajuntaamme ymmärrystämme lisäävästi siitä, miten monimutkaisuus syntyy tiettyjen varsin luonnollisten mekanismien avulla vähitellen kasautumalla. Darwinistinen evoluutio järjestymisen periaatteena on yhtä syvällinen ja merkittävä kuin painovoimalaki, vaikkei evoluutio olekaan fysiikan laki sellaisenaan (Davies s.235).

 

Kirjallisuus:

Martin Rees: Avaruuden avainluvut, 2001
Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo, 2003
Lawrence Krauss: Kvintessenssi – puuttuvan massan arvoitus – , 2003
Psykologian dosentti Marjaana Lindemanin tutkimus ”Taikauskon vetovoima” (Lääkärilehti 28.12.2006),
Kia Aarnio, Marjaana Lindeman: Paranormal beliefs, education, and thinking styles. Department of Psychology, University of Helsinki, Received 4 November 2004; received in revised form 13 April 2005; accepted 19 April 2005 (Available online 5 July 2005)
Richard Dawkins: Jumalharha, 2007
Daniel C. Dennett: Lumous murtuu. Uskonto luonnonilmiönä, 2007
Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, URSA 2007

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.5/5 (2 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Älykäs suunnittelu, informaatioargumentti ja kreationismi

Kreationismin suunnittelu- ja informaatioargumenttien heikkouksia

Biologinen informaatio. Älykäs suunnittelu ja tieteenfilosofia

 

Johdanto: miksi älykästä suunnittelua (intelligent design) pidetään pseudotieteenä eikä tieteellisenä teoriana?

 

Arkikokemuksen harhaanjohtavuus ja sen seuraukset elämän ja maailman alkua etsittäessä ovat salakavalia, mutta vakavia ja ne on syytä tiedostaa. Arkipäivän kokemukset, arkeen perustuva ajattelu ja analogioiden ottaminen jokapäiväisen elämän ilmiöistä eivät ole riittävä työkalua tarkasteltaessa elämän alkuperää tai koko maailmankaikkeuden syntyä.

 

Meille tuttu ympäristöä ei ollut, olosuhteet olivat aivan toisenlaiset. Nytkin kvanttimekaaninen mikromaailma on täysin erilainen ja käsittämätön arkijärjen ja päivittäisten kokemuksiemme kannalta. Arkiajattelu ei kelpaa kriteeriksi ja mittapuuksi luonnontieteissä. Lisäksi arkikokemukset kuten havainto siitä, että sieniä putkahtaa maasta sateen jälkeen äkillisesti, kuin itsestään ilman mitään syntymekanismia (tai toukkia ”ilmestyy” mädäntyvään lihaan).

 

Tällaiset havainnot ja niistä järkeilemällä tehdyt päätelmät ovat kuitenkin monesti harhaan mennyttä ajattelua. Meidän ihmisten intuitiivinen ajattelu saa meidät pitämään luonnollisena selityksenä sitä, että luonnossakin on ”älykkäitä” tietoisia toimijoita aivan kuten ihmisyhteisössä.

 

Kreationismin suosion eräs perusta on harhaanvievä arkiajattelu

 

Esimerkkinä oppi eliöiden ”itsestäänsikiämisestä” (generatio spontanea), jonka mukaan sammakoita ja ankeriaita syntyy mudasta tuosta vaan. Toinen – ja paljon yleisempi – harhaanjohtavan arkiajattelun johtopäätös on vetoaminen erilaisiin yliluonnollisiin, näkymättömiin olentoihin, joilla ihmiset ovat (aivojensa yliaktiivisen toimijantunnistimen avulla) kansoittaneet luonnon: uskontojen myytit ja luomistarut elämän alkuperän selityksinä. Uskonnollinen ajattelu on kehittänyt hyvinkin erilaisia, toisilleen vastakkaisia, myyttisiä kertomuksia elämän alkuperän selityksiksi. On luomismyyttejä, joissa maailma ja elämä kehittyvät mutkikkaiden vaiheiden avulla jostain alkuelementistä (tavallisesti merestä). Toisissa luomistaruissa maailma ja elävät olennot luodaan äkillisenä, ihmeenomaisena luomistekona joko luojajumalien tai muun yliluonnollisen olennon aikaansaannoksina.

 

Kalevalan 1. runon mukaan ”ilman impi” laskeutuu veteen ja tuulen sekä meren raskauttamana tekeytyy ”veden emoksi”. Sotka munii hänen polvelleen 6 kultamunaa ja yhden rautamunan. Munat vierivät pesästä, rikkoutuvat ja paloista muodostuu maailman fyysiset puitteet aurinkoa, maata ja pilviä myöten. Sen jälkeen veden emo synnyttää Väinämöisen, joka 2. runossa löytää Sampsa Pellervoisen kylvämään puita. Sumereilla, egyptiläisillä ja muilla korkeakulttuureilla on niin ikään omat luomiskertomuksensa ja käsityksenä todellisuuden rakenteesta.

 

Juutalaisten pyhissä kirjoituksissa on kaksi erilaista ja eri-ikäistä luomiskertomusta (nuorempi papillinen, jossa sapatti kytketään luojan luomistyöhön ja lepoon seitsemäntenä päivän ja vanhempi jahvistinen kertomus, jossa ei ole aikamäärityksiä ja luomistekojen järjestys on selvästi erilainen). Näitä kertomuksia pidettiin kauan kanonisoituna jumalan ilmoituksena (vaikka kertomuksissa itsessään kuten ei muissakaan koko 1. Mooseksen kirjan kertomuksissa niitä ei väitetä ”jumalan sanaksi” eikä niiden kirjoittajistakaan ole mitään tietoa) ja sen tähden arvovaltaisena esityksenä elämän ja maailman alkuperästä. Arkkipiista James Ussher laski 1650, että luominen tapahtui vuonna 4004 eaa. – tämä oli laajalti hyväksytty käsitys, maailmaa pidettiin laajalti nuorena. Cambridgen yliopiston professori John Lightfoot tarkensi laskelman esittämällä, että luomishetki oli lokakuun 23. päivä klo 9 aamulla.

 

Jumalaan vetoaminen (tieteessä) tuo vain uuden selittämättömän ongelman

 

Jumalan olettaminen ratkaisuksi elämän – ja maailmankaikkeuden – alkuperälle kuitenkin vain siirtää ongelman seuraavalle tasolle, askeleen kauemmaksi, eikä oikeastaan selitä mitään selittäessään kaiken testaamattomilla ja siten todistamattomilla uskonvaraisilla oletuksilla. Jumalaan vetoaminen avaa kokonaisen arkun uusia (älyllisiä, moraalisia, luonnontieteellisiä, emotionaalisia) ongelmia ja kriittisiä kysymyksiä eikä senkään puolesta ole mikään ”lopullinen tyydyttävä vastaus”.

 

Jumalan olettaminen ei kerro eikä todista sitäkään, että minkä uskonnon ja ”pyhän kirjan” (tai suullisen perimätiedon) jumala on se oikea luojajumala. Raamatun, Kalevalan ja vaikka yorubojen luomistarut ovat samalla viivalla ja saman arvoisia. Luojajumalan olettaminen ei edes yksinkertaista selitystä elämän ja maailman alkuperästä, vaan päinvastoin monimutkaistaa selitystä lisäämällä joukkoon ominaisuuksiltaan ylivertaisen, yliluonnollisen, kaikkivoivan olennon, joka lisäksi on pelkästään uskon (faith) varainen entiteetti, jonka omasta alkuperästä ja olemuksesta ei ole kuitenkaan mitään varmuutta eikä tietoa (vain erilaisia keskenään ristiriitaisia teologisia oletuksia ja joka uskonnolla vielä erilaiset uskomukset).

 

Ihmisten jokapäiväisten kokemusten tukemana spontaanin syntymisen oppi ja Raamatulle annetulla auktoriteetilla perusteltu luomisoppi olivat länsimaissa kauan aikaa tärkeimmät ”teoriat” elämän alkuperästä. Alkuperäismuodoissaan nuo opit olivat toisensa poissulkevia vaihtoehtoja, mutta keskiajan ja renessanssin aikaisessa maailmankuvassa molemmat opit esiintyivät rinnakkain. Kirkkoisä Augustinus oli esittänyt kannan, jonka mukaan eliöiden itsestäänsikiävyys on Jumalan erityistä puuttumista maailman tapahtumien kulkuun. Sekä luomisoppi että spontaanin syntymisen oppi ovat käyneet läpi useita muodonmuutoksia ja niiden kautta ne ovat lähentyneet toisiaan – niin on täytynyt tehdä, koska niiden on ollut pakko sopeutua tieteen edistymiseen. On väitetty eräinä selitysyrityksinä, että Jumala jatkaa vieläkin luomistyötään maan päällä (papillisen luomiskertomuksen mukaan luoja kuitenkin teki kaiken niiden kuuden päivän aikana, mitään ei sanota jätetyn luomatta myöhemmässä vaiheessa) tai että spontaani sikiäminen tapahtui vain yhden kerran.

 

Spekulaatiosta empiiriseen tutkimukseen elämän alkuperän etsinnässä: tutkitaan syitä, jotka todella havaitusti esiintyvät luonnossa

 

Vasta 1900-luvulta lähtien on päästy etenemään elämän alkuperää koskevassa tutkimuksessa ja on pystytty tuottamaan paljon paremmin perusteltavissa olevia hypoteeseja elämän syntymiselle kuin jokapäiväisen ajattelun luomukset (eli luojajumalan kuvitteleminen tai elävien olentojen syntyminen äkisti itsestään, esim. kärpäset, ankeriaat tai lapamadot). Näille uudemmille elämän alkuperää koskeville hypoteeseille on ominaista tukeutuminen kokeelliseen tutkimukseen (Oparin, Haldane, Orgel, Eigen) sen sijaan, että tehtäisiin pitkälle meneviä oletuksia arkihavainnoistamme ja meille tutusta ympäristöstä. Esim. Eigenin kokeissa RNA-molekyyli syntyi kasautuvan evoluution avulla. Luonnonvalinta toimii automaattisesti. Kumulatiivinen eli kasautuva valintaon valinta, jossa järjestys periytyy seuraaviin valintoihin. Tietyssä sukupolvessa tapahtunut valinta on lähtökohtana seuraavalle sukupolvelle.

 

Niinpä 1900-luvulla saimme ensi kerran uusia näkökulmia elämän alkuperän tarkasteluun sekä selvästi paremmin perustellun vaihtoehdon elämän spontaanille syntymiselle (uskonnollisista myyttisistä käsityksistä puhumattakaan). Elämän synnystä voidaan tässä vaiheessa perustellusti sanoa, että se ei ollut mikään äkillinen – ihmeellisyydessään ja mystisyydessään lähes luomisuskon veroinen – satunnainen tapahtuma, jossa kerralla syntyi kokonainen valmis solu, vielä vähemmän mikään monisoluinen organismi.

 

Ensimmäisten alkukopioitujen mahdollinen synty

 

Kyseessä oli hyvin todennäköisesti vähittäinen, hidas prosessi, joka tapahtui luonnollisten mekanismien kautta edeten kohti ensimmäisiä alkukopioitujia (ei ole mitään pakkoa sille, että olisi ollut tasan vain yksi alkukopioituja). Elämän alkuperän tutkimisesta voidaan todellakin puhua vakavana hankkeena – kemiallinen evoluutio – kun siihen sovelletaan jo Isaac Newtonin periaatetta vera causa. Sen mukaan tieteellisten selityksien pitää viitata ainoastaan sellaisiin syihin, jotka ovat todella olemassa luonnossa, so. niiden on oltava edes joissain tilanteissa, joillain kokeilla, havaittavissa. Tätä periaate on mitä järkevin ja perustelluin vakavasti otettavalle tutkimukselle. Näin saatuja tuloksia voidaan myös falsifioida eli osoittaa vääriksi, toisin kuin uskonnolliseen uskoon tai metafyysiseen spekulointiin perustuvia oletuksia, joita ei voida kokeellisen tutkimuksen avulla testata eikä kumota kuten ei myöskään verifioida (vahvistaa).

 

Luomista vastaan ja luonnollisten prosessien puolesta. Suunnittelua tapahtuu itsestään ilman suunnittelijaa

 

Lisäksi edellisen periaatteen jatkona voidaan todeta, että jos luomisuskoa pidettäisiin tieteellisenä hypoteesina niin monet havaitut tosiasiat ja tutkimustulokset olisivat selvässä ristiriidassa luomisteorian (eli kreationismin) kanssa: luomiskäsitystä vastaan ovat mm. luonnossa havaittu evoluutio – joka on tosiasia, ja biologinen evoluutioteoria on havaitun evoluution nykyinen erittäin hyvin tuettu kuvaus- lajien polveutumien ja keskinäiset sukulaisuudet (jotka osoittavat yhteistä evolutiivista alkuperää), lajien maantieteellinen jakautuminen, lajien samankaltaisuudet ja eroavuudet ja endogeeniset retrovirukset. Lisäksi (kristillinen) Jumala osoittautuisi huijariksi ja harhaanjohtajaksi tehtyään maailman ja biosfäärin, joka rehellisessä tutkimuksessa osoittautuu olevan sekä hyvin vanha että vähitellen muodostunut (muun muassa fossiilit) luonnollisten prosessien kautta, mitä ei voine pitää kunniakkaana johtopäätöksenä uskonnollisen uskon kannalta.

 

Ei vain kokeellisen luonnontieteen tutkimuksessa ole päästy ottamaan askelia elämän alkuperän ymmärtämisessä. Myös evolutiivisten algoritmien avulla on saatu aikaan hyvin kiintoisia ja merkittäviä tuloksia, jotka osoittavat evoluutiomekanismien toimivuutta. Matemaattisia evolutiivisia algoritmeja käytetään mm. optimointi- ja suunnittelutehtävien ratkaisemisessa ja ne toimivat samalla tavalla kuin biologinen evoluutio luonnossa (valinta, rekombinaatio, mutaatiot yms. mekanismit). Erona biologiseen evoluutioon on se, että evolutiivisten algoritmien avulla saadaan aikaan nimenomaan ”paremmaksi” kehittymistä, koska algoritmien yleensä keskeisimpiin kuuluva kelpoisuusfunktio on ilmoitettu arvona selkeästi. Lisäksi evolutiivisia algoritmeja käytetään keinotekoisten elämänmuotojen kehitykseen, jolloin algoritmit ovat varsin lähellä biologiaa ja käytetty metodi muistuttaa läheisesti elävien organismien kasvua. On saatu aikaan valmiita kytkentäkaavioita kun mikropiirien komponentit ovat jakautuneet ja erilaistuneet ja metodi on suunnitellut itsestään esimerkiksi suodatinpiirejä – eli suunnittelua ja uusia toimia rakenteita muodostuu aivan itsestään ilman mitään ”luojasuunnittelijaa”. Aivan kuten kaaosteorian mukaan elämä ja erilaiset muut monimutkaiset rakenteet ovat

 

pinnan monimutkaisuutta, joka kumpuaa syvästä yksinkertaisuudesta” (Murray Gellmann).

 

Eliöissä on näet sellainen kiintoisa ominaisuus kuin fraktaalinen itsesimilaarisuus eikä sellaisten systeemien (kuten jokin sisäelin) rakentamiseksi tarvita suurta määrää DNA:ta, sillä fraktaalisten rakenteen säännöt ovat aika yksinkertaisia, joten mutkikaskin eliö muodostuu tehokkaasti koodatulla DNA:lla. Matemaattisiin yksityiskohtiin tässä yhteydessä puuttumatta on idea lyhyesti sanoen se, että muutaman yksinkertaisen säännön avulla ja niitä toistamalla tarpeeksi monta kertaa saadaan syntymään monimutkaisia rakenteita tai vaikka eläinten turkispeitteessä olevia kuvioita sekä eliöiden elimistöt – tarvitsematta koodata geeneihin hirvittävän suurta määrää yksityiskohtaista tietoa.

 

Itseorganisoituvuus

 

Itseorganisoituvuus on keskeinen tekijä, ja itseorganisoitumista tapahtuu myös elottomassa luonnossa (lumihiutaleet, kiteet, hurrikaani järjestyneenä lämpökoneena). Vaikka kuvattavat kompleksiset ilmiöt ovat hyvin monenlaisia eikä niillä ole mitään yhteistä niin silti niiden taustalla olevat yksinkertaiset prosessit, joihin liittyy takaisinkytkentä pystytään kuvailemaan samoilla muutamilla laeilla – tämä on kaaosteorian erittäin merkityksellinen löytö. Ks. lisää John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus: Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty (2005), URSA.

 

Kreationismi tieteenfilosofian tarkastelussa

 

Tieteellinen metodi perustuu epädogmaattisuuteen (”pyhiä kirjoja” ei ole) ja itseään korjaavuuteen (tiedeyhteisön oman toiminnan tuloksena eli autonomisesti, ilman että ulkopuoliset tahot painostavat tutkijoita ja vaikuttavat tutkimustuloksiin) eikä mikään tieteellinen teoria ole vapaa kritiikistä, kritiikin yläpuolella. Tieteellinen tieto on lisäksi julkista, avointa, kriittistä (liittyy vaatimuksiin, joiden mukaisesti hypoteeseja perustellaan ja testataan), objektiivista – eli yksilölliset ilmestykset, intuitiot tai muut päänsisäiset tuntemukset tai vetoaminen yliluonnollisten toimijoiden viesteihin eivät ole tietoa – testattavissa ja tarkistettavissa olevaa, perusteltua. Jotta tiede olisi objektiivista, on tutkittavan kohteen oltava olemassa riippumatta tutkijan henkilökohtaisista uskomuksista, luuloista ja toiveista (ja myös toisten tutkijoiden havaittavissa ja tulosten on vastattava tutkittavan kohteen ominaisuuksia, miellyttävät ne ominaisuudet tutkijaa tai eivät).

 

Lisäksi tutkimuskohteen tulee saada vaikuttaa tutkimuksen tulokseen eikä niin, että tutkija etukäteen päättää, millainen tutkittavan kohteen on oltava – ja kohteen vaikutus tutkimustuloksen muodostumiseen on oltava intersubjektiivisesti havaittavissa.

Mitään ”puhdasta”, kaikista mahdollisista ennakkokäsityksistä tai lähtöoletuksista vapaata tiedettä ei ole eikä voikaan olla. On aina jotain paradigmoja ohjaamassa tutkimustyötä. Mutta nämä paradigmat ja lähtöoletukset eivät ole missään uskonnollisen dogmin kaltaisessa auktoriteettiasemassa, vaan niitä itseäänkin testataan ja niiden alkuoletuksien ja paradigmojen on pystyttävä läpäisemään tiedeyhteisön kriittinen seulonta, testaus. Jos paradigma/lähtöoletus ei onnistu pääsemään läpi testeissä eikä se siis ole intersubjektiivisesti testattavissa – eli siitä ei pystytä asianmukaisten lisäoletuksien kanssa johtamaan sellaisia seurauksia, jotka kyetään tarkistamaan julkisesti – se hylätään (tai sitä on vähintäänkin korjattava ja sitten testattava uudestaan).

 

Paradigma tai alkuoletus ei ole siinä tapauksessa uskottava, vaan se hylätään. Tieteeseen liittyy siten edistyvyys: virheelliseksi osoittautunut hypoteesi/teoria/paradigma korvataan uusilla tutkimuksissa saaduilla tuloksilla, jotka ovat enemmän tosia tai vähintään vähemmän virheellisiä kuin edelliset.

 

Tutkimuksen taustalla olevien oletuksien ja paradigmojen pätevyyttä voidaan siis arvioida ja tutkia epäsuorasti siten, että katsotaan millaisia tutkimusohjelmia pystytään tekemään niiden varaan pitkällä aikajänteellä. Kyseessä ei siis ole mikään mielivaltainen, luuloon, toiveajatteluun tai joihinkin salaperäisiin dogmaattisiin agendoihin (”tiedemisten salaliitto Raamattua vastaan, koska he vihaavat jumalaa ja totuutta”) perustuva spekulaatio tai tilanne, jossa mikä tahansa keksitty alkuoletus olisi demokraattisesti yhtä hyvä eikä meillä olisi mitään mahdollisuutta arvioida esitetyn alkuoletuksen tai paradigman pätevyyttä.

 

Kreationistien vaatimus, että evoluutiota ja kreationismia pitäisi opettaa rinnakkain biologian tunneilla ja että ”kumpikin selitysmalli on yhtä hyvä, ne ovat vain erilaisia tulkintoja samoista tosiasioista” on itse asiassa jyrkän filosofisen relativismin eräs ilmentymä. Mutta filosofinen relativismi on hyvin ongelmallinen rönsy filosofian puutarhassa, eikä se edusta filosofian valtavirtaa. Pikemminkin – kuten filosofi Ilkka Niiniluoto on todennut – filosofien työnä on erilaisten ”paradigmojen välisten kuilujen ylittäminen sekä viitekehysten vertailu ja arvioiminen” (Niiniluoto, s. 262). Niiniluoto huomauttaa täysin perustellusti, että

 

”vaikka ihminen ja hänen luomansa kulttuuri, yhteiskunta ja arvot ovat historiallisen ja sosiaalisen toiminnan tulosta, tästä ei seuraa, että kaikki ihmisen olemistavat, kulttuurin muodot ja arvojärjestelmät ovat yhtä hyviä” (Niiniluoto, s. 262).

 

Jos esitetään arvostelmia tai kannatetaan jotain, on voitava esittää positiivisia argumentteja sen aatteen tai arvojen puolesta. Jokin on siten arvokkaampaa ja parempaa kuin jokin toinen. Jyrkän relativismin kannattajan kanssa rationaalinen keskustelu käy mahdottomaksi tai vähintään erittäin vaikeaksi. Vastustaessaan kaikkia aatteita ja teorioita ja vedotessaan ”vertailukelvottomiin kielipeleihin vailla objektiivista paremmuusjärjestystä” tai muihin näennäisviisaisiin latteuksiin, täytyy radikaalin relativistin paradoksaalisesti suvaita kaikkia aatteita ja teorioita.

 

Esimerkiksi Isaac Newtonin oletusta avaruuden ja ajan absoluuttisuudesta tai Descartesin oletusta kaukovaikutuksien mahdottomuudesta fysiikassa ei voida välittömästi testata kokeilla. Mutta kun on tehty pitemmällä aikajaksolla fysiikan tutkimuksia noiden vastakkaisten alkuehtojen perustalle ja Newtonin ohjelma saavutti selvää – ja descartesilaista tutkimusohjelmaa voimakkaampaa – edistymistä, Newtonin ohjelman taustaoletukset saivat vahvistuksen ja Descartesin ohjelman taustaoletukset kävivät epäuskottaviksi. Vastaavasti Einsteinin suhteellisuusteoreettinen ohjelma sai kokeellista tukea auringonpimennyksen yhteydessä 1919, jolloin Einsteinin suhteellisuusteoreettinen tutkimusohjelma taustaoletuksineen osoittautui uskottavaksi ja newtonilaista paremmaksi (Newtonin fysiikka ei pystynyt selittämään kaikkia havaintoja, Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria pystyi selittämään kyseiset ilmiöt).

 

Tosin jo itse Newton teoksessaan Opticks (1704) esitti samansisältöisen väitteen kuin Einstein (kiinteiden kappaleiden ja valon muunnettavuudesta toinen toisekseen). Tutkimusohjelman taustaoletukset merkitsevät vain sellaisia periaatteita ja oletuksia, joilla on tosiasiallista merkitystä tutkimusohjelman edistymiselle. Niinpä Isaac Newtonin henkilökohtainen usko Jumalaan (hän ei tosin uskonut virallisen anglikaanisen kirkollisen dogman mukaisesti) ei liity newtonilaiseen fysiikkaan eikä hänen Jumala-uskonsa saanut todistusvoimaa suoraan eikä epäsuorasti Newtonin teorian edistymisestä ja onnistumisesta.

 

Näitä varsin yleisesti tieteen kriteereinä pidettyjä näkökohtia sovellettaessa (kristilliseen, raamatulliseen) kreationismiin sen eri versioissa on nähtävissä selkeästi, että kreationismi ei ole tiedettä, vaan uskonnollisperäistä pseudotiedettä:

 

  • se on dogmaattista auktoriteettiuskoa, tulokset on päätetty jo etukäteen sen mukaan, miten Raamattua on eri kreationistisissa suuntauksissa tulkittu.
  • sen lähtökohtia (Jumala-oletusta ja Raamattu-periaatetta -> Raamattu erehtymätön tietolähde myös luontoa koskevissa asioissa) ei voida kritisoida eikä kyseenalaistaa, saati päivittää
  • mikään nykyinen tai tuleva havainto ei kelpaa kreationisteille falsifioimaan heidän luomisoppiaan, falsifikaatiokriteereitä ei edes ole vai missä se on määritetty? Kreationistista ”paradigmaa” ei siten voida hylätä minkään syyn takia. Kyseessä ei siten ole avoin totuuden etsiminen, vaan mielivaltainen ennalta päättäminen, mikä on totuus
  • kreationismi ei edisty, mitään uusia teorioita kreationistisista lähtökohdista käsin ole olemassa, se ei selitä luonnossa mitään paremmin, vaan vetoaa täysin testaamattomaan näkymättömään luoja-toimijaan
  • kreationistinen tutkimusohjelma ei tuota testattavia ennusteita, eli ennusteita siitä mitä luonnosta voidaan havaita (toisin kuin evoluutioteoria)
  • Raamatun käyttö luonnontieteessä on kehäpäättelyä eli argumentointivirhe, minkä oivalsivat jo 1800-luvulla useimmat luonnontutkijat
  • yliluonnollisten tekijöiden käyttäminen luonnon selittämisessä selittyy tieteen ulkoisilla, henkilökohtaiseen uskonnolliseen maailmankatsomukseen perustuvilla motiiveilla. Jumalaan vetoaminen ei tuo mitään lisää tietoa eikä parempaa ymmärtämystä luonnon ilmiöistä ja niiden toiminnasta, vaan päinvastoin estää tieteen edistymistä (miten asioita voisi tutkia vapaasti, jos tulokset ”tiedetään” etukäteen ja jos tutkija – kreationisti – ei hyväksy luonnossa havaittavia, siellä vaikuttavia syitä subjektiivisen uskonsa takia?)
  • kreationistit käyttävät epärehellisesti ja valikoiden hyväkseen eräiden tieteenfilosofien (Popper, Kuhn, Lakatos) eräitä (muiden tieteenfilosofien arvostelemia ja kiistämiä ja Popperin tapauksessa hänen itsensäkin myöhemmin hylkäämää) ajattelua, mutta eivät sovella tieteenfilosofian vaatimuksia itseensä.

 

Lisäksi kreationismi väittää – täysin harhaanjohtavasti ja virheellisesti – että evoluutioteoria ja raamatullinen kreationismi (mikä niistä monista keskenään ristiriitaisista ”raamatullisista kreationismeista”?) ovat ainoat vaihtoehdot, joten biologian vielä selittämättömät asiat tai anomaliat olisivat ”todiste” kreationismin oikeellisuudesta. Mitään tällaista joko-tai -tilannetta ei ole – muslimit, hindut ja monen muun uskonnon kannattajat ovat lisäksi täysin eri mieltä ”Raamatun” olemiselle ainoa ”vaihtoehto” evoluutioteorialle. Eikä siinäkään kyllin, vaan kreationistit sotkevat keskenään evoluution historiallisena tosiasiana, luonnon biosfääriä selittävänä teoriana sekä maailmankatsomuksellisena aatteena eivätkä halua huomata, että biologinen evoluutioteoria ei esitä mitään väitettä minkään jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta, eikä se sisällä mitään yhteiskunnallista tai eettistä mallia.

 

Se, että jotain ei vielä tiedetä – evoluutioteoria selittää 99% luonnon biologiasta (Prisma, evoluutio vai Jumala, YLE1 04.09.2006) – ei ole todiste millekään vaihtoehtoiselle oletukselle, vaan se haastaa jatkamaan tutkimusta ja kehittämään joko olemassa olevaa teoriaa vielä paremmaksi tai muodostamaan uusia teorioita (niiden tulee pystyä selittämään kaikki se, mitä entinen teoria oli jo selittänyt sekä korjaamaan sen virheet ja selittämään niitä asioita, joita vanhat teoriat eivät voineet selittää). Siihen, että evoluutioteoria on päässyt osaksi modernia tieteellistä maailmankuvaa, on syynä ollut juuri se, että evoluutioteoria on läpäissyt vakavan ja perusteellisen tieteellisen kritiikin, joka on ollut paljon vahvempaa kuin kreationistien – monesti ellei päänsääntöisesti jopa aivan lapselliset – arvostelut.

 

Todennäköisyyksillä leikkimistä ja informaation lajeilla vääristelyä – kreationistista todennäköisyyslaskentaa

 

Todennäköisyyslaskelmat ovat eräs kreationistien lempiase. Eräs tyypillinen tapaus on, että sadasta aminohaposta koostuvan yhden proteiinin syntyminen olisi ”mahdotonta” tilastollisesti tai liian epätodennäköistä. Lisäksi kreationistit uskottelevat matemaatikkojen pitävän ”mahdottomina” sellaisia tapahtumia, joiden todennäköisyys on vähemmän kuin 1/1050, mutta sellaiset väitteet ja numeroleikit ovat arvottomia. Vedä korttipakasta takaisinpanolla 80 korttia niin todennäköisyys sille tulokselle, joka toteutui on vähemmän kuin 1 /10130 : kuitenkin juuri se saamasi sarja kortteja toteutui eli se oli mahdollinen, vaikka todennäköisyys oli vielä paljon pienempi kuin aminohappo-numeroleikissä. Kreationistien argumentoinnissa sattumasta sotketaan käsitteet epätodennäköinen (eli tapahtuma, jonka toteutumiselle on pieni todennäköisyys) ja mahdoton (eli sellainen tapahtuma, joka on loogisesti ristiriitainen tai se on luonnonlakien kanssa ristiriidassa). Korttipakasta saatu sarja ei ollut mahdoton, siinä ei ole mitään luonnonlakien vastaista tai ristiriitaista logiikkaa.

 

Kreationistien (ja heihin kuuluvan ”älykäs suunnittelu”-oletuksen) kuten tekniikan tohtori Matti Leisolan käyttämän ns. informaatioargumentin mukaan elävä solu ei ole voinut syntyä muuten kuin ”älyn suunnittelemana” ja että solun syntyminen ilman tätä luovaa älyä on jopa ”mahdotonta”. Lisäksi nämä älykkään suunnittelun puolestapuhujat väittävät solussa olevan geneettisen koodin viittaavan ”väistämättömästi ohjelmoitsijaan”. Mutta jälleen kreationistit/älykäs suunnittelu-oletuksen kannattajat sotkevat keskenään harhaanjohtavasti eri asioita kun he vertaavat geneettistä koodia symboliseen kirjoitukseen. Kreationistit sotkevat toisiinsa kaksi eri informaation lajia, jotka ovat ovat fysikaalinen informaatio (liittyy aineen järjestäytyneisyyteen) sekä semanttinen informaatio (liittyy kielellisiin merkityksiin). Ainoastaan viime mainittu, semanttinen informaatio, vaatii olentoa, jolla on älyä tai tajuntaa, kuten ihminen. Mutta geneettinen informaatio soluissa ei sisällä mitään semanttista, kielellistä informaatiota: soluissa ei ole sanoja, lauseita eikä runokirjoja. Geneettinen informaatio on fysikaalista informaatiota, solujen ”koodi” on solun ainesosien välillä olevia lainomaisia reaktiotapoja.

 

Kreationistisen älykäs suunnittelu-oletuksen takana on se vanha teleologinen jumalatodistus, jonka loogiset virheet on osoitettu ja koko jumalatodistus epäpäteväksi näytetty jo 1700-luvulla (Immanuel Kant, David Hume). Mielenkiintoista kyllä,1700-luvulla elänyt luojajumalaa teleologisuuden perusteella (”kellon olemassaolo todistaa kellosepän olemassaolon”) todistellut William Paley (teos A View of the Evidences of  Christianity, 1794) oli moderneja kreationisteja fiksumpi. Paley näet myönsi, että epätodennäköisyydestä ei seuraa asian mahdottomuus.

 

Geneettinen koodi, biologinen informaatio ei ole semanttista eikä edellytä älyllistä tekijää

 

Kreationistinen informaatioargumentti sortuu sekä todennäköisyysleikittelyjen epäpätevyyteen ja merkityksettömyyteen että informaation käsitteen monimerkityksisyyteen. Inhimilliset kielet ovat sanojen merkityksiä koskeviin sopimuksiin perustuvia eli kyseessä on semanttinen informaatio. On selvä asia, että semanttisen informaation olemassaolon takana on ajatteleva, älyllinen ihminen. Kielihän on juuri ihmisen keksintö ja se on ihmismielestä riippuvainen. Luonnossa ei ole kieltä, ei edes lausetta ”onpas tänään on kaunis päivä”. Kreationistien käsitesekaannuksien takana on oletus, että Claude Shannonin informaatioteorian kohde olisi semanttinen informaatio, vaikka Shannon oli kieltänyt sellaisen näkemyksen selkeästi jo vuonna 1948. (Bar-Hilleloikaisi lisäksi kohta sen jälkeen statistisen informaation ja semanttisen informaation väliset sekaannukset). Shannonilla informaation määrä ei liity viestin sisältöön, vaan informaatio on riippuvainen vain frekvensseistä, joiden avulla jokin ”sanoma” on viestejä kuljettavassa kanavassa inputina, syötteenä.

 

Solujen geneettinen koodi ei siis ole esim. Morse-aakkosten tapainen symbolisopimus (kuten kreationistien keskuudessa oletetaan). Geneettinen koodi on

 

ilmaus luonnossa ihmisestä riippumatta vallitsevista monimutkaisista kausaalisista säännönmukaisuuksista. Kukaan ei ole tehnyt sopimusta siitä, että esimerkiksi kolmikko guaniini-sytosiini-adeniini vastaa alaniinia. Kyseessä on luonnonlaki, jota ei voi verrata siihen sopimukseen, että kolme pistettä vastaa Morsen kirjainta ’s’.
Wilder-Smithin on johtanut harhaan se tosiseikka, että nk. geneettinen koodi ei ole konventionaalisten symbolien järjestelmä (niinkuin luonnolliset ja keinotekoiset kielet) vaan organismien säätelyä ja viestintää ohjaava kausaalisten signaalien järjestelmä
” (Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, s. 151). 

 

Uudempi (ja vakavassa vastatuulessa nykyään oleva) ns. älykäs suunnittelu-oletus (intelligent design) on kaiken kaikkiaan vain moderni versio Paleyn vanhasta suunnitelma-oletuksesta ja kyseinen argumentti on nykyäänkin yhtä tarpeeton luonnontieteessä sekä filosofisestikin heikosti perusteltu kuin se oli jo 1700-luvullakin. Informaatio on biologiassa yleensä yhdisteiden tai organismien fysikaalista kompleksisuutta, mutta biologisen informaation määrää ei pystytä laskemaan.

 

Kirjallisuutta ja muita tietolähteitä:


Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, 1984
John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus: Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty, 2005 (URSA)
Y.Bar-Hillel: Language and Information: Selected Essays on Their Theory and Application, 1964
J. Pietarinen: Popper’s Criticism of the Laws and Theories of Evolution teoksessa Haila & Tuominen & Vilhu Evolution – Different Aspects, Common Problems, 1982
Prisma: evoluutio vai Jumala: YLE1 04.09.2006

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.5/5 (2 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Luonnonvalinta, evoluutio, sattuma, älykäs suunnittelu

Luonnonvalinta toimivana vaihtoehtona suunnittelulle ja sattumalle

Palautumaton monimutkaisuus, älykäs suunnittelu ja luonnonvalinta´

 

Johdanto: sattuma ei ole evoluution perusta. Miten luonnonvalinta selittää epätodennäköiset biologiset ilmiöt?

 

Näissä älykästä suunnittelua kriittisesti tarkastelevissa artikkeleissani kiedotaan yhteen joukko biologiaan (evoluutio, elämän alkuperä) ja fysiikkaan (etenkin kosmologiaan) liittyviä ajankohtaisia kiistakysymyksiä – maailmankaikkeuden hienoviritys bioystävälliseksi – ja niihin liittyvää luonnontieteellisiä selitysyrityksiä. Etsin myös luonnontieteen, filosofian, uskonnon ja epätieteen rajoja ja kosketuspintoja.

 

Avainsanat ovat älykäs suunnitteluhypoteesi, sattuma, suunnittelun vaikutelma, darwinistinen evoluutio, luonnonvalinta, palautumaton monimutkaisuus, bakteerimoottori,  multiversumi, kaiken teoriat, luonnonvakiot, maailmankaikkeuden hienoviritys elämälle suotuisaksi, fysikaalisen maailmankuvan mullistukset ja niiden vaikutus klassisiin jumalatodistuksiin sekä antrooppinen periaate. Viimeiseksi kartoitan ja analysoin filosofisena yhteenvetona näihin kysymyksiin liittyviä filosofis-uskonnollisia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia.

 

Tuon esille tasapuolisesti myös teoreettisen fysiikan ja kosmologian nykyisiin – suunnitteluvaikutelman ja hienovirityksen ongelman selittämiseksi suunnattuihin – teorioihin liittyvät tieteelliset ja filosofiset ongelmat. Filosofisten näkökohtien tarkastelun avainkohtia ovat aukkojen Jumala, älykäs suunnittelija, luominen,  välttämättömyys ja Jumala, suunnittelu-/luomisoletus rationaalisena vastauksena suunnitelmallisuuden vaikutelmaan ja olemassaolon suuret kysymykset.

 

Vai onko meillä edes oikeita kysymyksiäkään vielä, vastauksista puhumattakaan?  Ensimmäinen artikkeli ottaa esille sen erittäin tavallisen, kreationistien innokkaasti toistaman erheen, jonka mukaan ”evoluutio perustuu sattumaan”. Lisäksi analysoin tyypillisiä kreationistisia virheellisiä väitteitä ja evoluutioteorian olkiukko-esityksiä. Ovatko jotkin elimet kuten silmä tai siipi palautumattomasti monimutkaisia ja ongelmia evoluutioteorialle? Onko ne pitänyt välttämättä suunnitella kerralla valmiiksi, vai ovatko ne syntyneet vähitellen pienien sopeutumien ja muutoksien kautta, niin että nyt havaittavissa oleva lopputuote näyttää meistä suunnitellulta?

 

Ihmisille on ominaista lapsuudenaikaisen tiedostamattomien ja eriytymättömien maailmaa koskevien uskomuksiensa ja intuitiivisen ajattelutavan tähden nähdä suunnittelua, tarkoituksia ja ruumiittomia tietoisia älyllisiä toimijoita, luonnossa ja maailmankaikkeudessa. Juuri tästä seuraa meille ihmisille tyypillinen suunnittelun (tai luomisen) illuusio. Suunnittelu, tarkoitus ja luominen ovat ihmismielen keksimiä käsitteitä, jotka uskonnollinen ihminen heijastaa elolliseen ja epäorgaaniseen luontoon. Sattuma ei ole suunnittelun tai luomisen vaihtoehto, toisin kuin kreationistit sinnikkäästi virheellisesti väittävät vääristäessään evoluutioteorian sisältöä. Luojan ja suunnittelijan todellinen (ja myös ainoa) biologinen vaihtoehto on evoluutioteorian luonnonvalinta, joka on testattavissa ja siten myös falsifioitavissa eli osoitettavissa vääräksi.

 

Primaarinen kreationistien harhakäsitys: luomisen/suunnittelun vaihtoehto on ”sattuma (evoluutio, joka perustuu sattumaan)”

 

Kuinka usein saammekaan lukea ja kuulla, että kreationistien olkiukko-irvikuvan mukaan ”tiede/evoluutioteoria opettaa eliöiden syntyneen sattumalta”. Kreationisteilla on oma hämäävästi esitetty versionsa epätodennäköisyyden periaatteesta, minkä mukaan niin maailmankaikkeus, elämän synty kuin melkeinpä mikä eliö tai sen elin tahansa on tilastollisesti epätodennäköinen. Itse asiassa, aivan kuten hyvä propagandisti tietää, että hieman totuutta joukkoon niin myös virheellisten väitteiden läpisaaminen onnistuu paremmin. Nimittäin se väitteen osa, että esimerkiksi mutkikas solu tai jokin elin ei synny ”sattumalta” on totta, mutta muu sen ympärillä kreationistisen ajattelutavan viitekehyksessä on epätotta. Ohessa esimerkkejä kreationistisesta tarkoitushakuisuudesta, jolla ei ole mitään tekemistä tieteellisen evoluutioteorian kanssa, mutta sitä ei tietenkään kerrota sivun lukijoille  (lihavointi lisätty):

 

 

Ei ole todellista tarvetta uskoa Raamatun luomiskertomuksen ja miljardien vuosien evoluution sopivan yhteen. Evoluutio ja luominen eivät ole yhtenevät. Evoluutio perustuu ”sattumaan” ja pitkään ajanjaksoon. Jos on älyllinen Luoja sattumaa ei tarvita. Jos Jumala on Kaikkivaltias Hän ei ole sattumien hallitsema. Jos olisi toisin mitään luomista ei tapahtuisi. Kysymys on joko/tai periaatteesta, näitä kahta ei voida sovittaa yhteen” (kristitynfoorumi

 

”Älykkääseen suunnitteluun” puettuna epätodennäköisyyteen perustuvaa väitettä pidetään nykyään suosituimpana argumenttina (teistisen) Jumalan olemassaolon puolesta ja useille teisteille se onkin jopa äärimmäisen vakuuttava perustelu (Dawkins s.125). Mutta jokseenkin ironisesti epätodennäköisyysväite on hyvin vakava peruste sille, että hyvin todennäköisesti mitään teististä Jumalaa tai ”suunnittelijaa” ei ole tai että vähintäänkin sellainen jumaluus on tarpeeton biologiassa. Evolutiivisen biologian (sellaisena kuin se todellisuudessa on) ja siihen sisältyvien luonnollisten mekanismien selitysvoiman edessä hypoteesit henkilöityneestä luojajumalasta tai jostain muusta älyllisestä suunnittelijasta menettävät merkityksensä eliöiden ja niiden toimintojen selityksenä. Inhimillinen intuitiivinen vaikutelmamme siitä, että maailma elämänmuotoineen on ”suunniteltu” osoittautuu harhaksi, johon ei tarvitse turvautua, sillä suunnittelulle on olemassa kokeellista tukea saava tieteellinen ja rationaalinen vaihtoehto, kuten edempänä näytän. Vaikka älykkään suunnittelun (intelligent design)-liikkeessä onkin myös ei-kristittyjä ja uskontoihin sitoutumattomia, on älykkään suunnittelijan oletuksen ”kova ydin” ja olennaisin alkulähde nimenomaan konservatiivis-kristillinen ja raamatullis-kreationistinen, mikä tuli kattavasti osoitettua ja dokumentoitua Doverin oikeudenkäynnissä Pennsylvaniassa.

 

Kosmologi Fred Hoylen Vertaus Boeing 747 -lentokoneesta ja sen näennäinen toimivuus elämän evoluutiossa

 

Hoylen ystävän Chandra Wickramasinghe kertoi Fred Hoylen keksineen vertauksen Boeing 747 -lentokoneen romuista syntymisen epätodennäköisyydestä: Hoylen mukaan elämän synty Maassa (Hoyle kannatti panspermiaa, elämän saapumista Maahan avaruudesta) on yhtä epätodennäköinen tapaus kuin Boeing 747 -lentokoneen valmistuminen siten, että pyörremyrsky kokoaa Boeing 747:n pyyhkäistessään romutarhan lävitse.

 

Hoylen vertaus, johon varsinkin kreationistit ovat innolla tarttuneet toistuvasti, on jokseenkin itsestään selvä ja triviaali: ei tietenkään mikään pyörremyrsky pysty kokoamaan epämääräisestä romukasasta täydellistä Boeing 747 -lentokonetta sattumalta. Aivan samoin täysin toimivan minkä tahansa eläimen hyönteisistä korkeampiin nisäkkäisiin syntyminen ”sattumalta” ja siis kerralla valmiina on yhtä epätodennäköistä. Mutta asian ydin onkin siinä, että hoylelais-kreationistinen lentokonevertauksen taustalla oleva ajattelu tekee sen perusvirheen, että siinä oletetaan jonkin monimutkaisen – koneen tai eläimen – syntyvän yhdellä kertaa toimivaksi valmiiksi kokonaisuudeksi pelkän sattuman voimalla (jonkin satunnaisen myrskyn tai yhtä hyvin jonkin muun samankaltaisen ilmiön kuten esim. räjähdyksen ”auttamana”). Tämä on se sama todennäköisyyslaskennan virhe, jonka älykkään suunnittelun liikkeen matemaatikko Demski tekee matemaattisessa todistuksessaan: Demskin lähtökohta on Maan biosfäärin nykyinen tilanne ja sen jälkeen Demski käy laskemaan taaksepäin sitä kuinka (epä)todennäköistä tämän nykyään olemassa olevan monimutkaisen biosfäärin syntyminen on ”sattumalta” (jolloin – tietenkin – toivottu tulos on, että se on jokseenkin mahdotonta). Demski sivuuttaa todennäköisyyslaskelmissaan kuitenkin kokonaan sen tosiasian, että evoluutioteorian mukaan eliöt eivät synny kerralla valmiina eivätkä ”sattumalta”, vaan luonnonvalinnan ”nostokurjen” (Dawkinsin eräs kielikuva) avulla kasautuvan valinnan tuloksena vähitellen. Ja juuri tämän evoluutioteorian olkiukkomaisen virhetulkinnan (karkeasti sanottuna ”suunnittelun vastakohta on sattuma ja sattuman avulla elämän kehitys on mahdotonta” – nykytilasta taaksepäin laskettuna) tähden Demskin laskelmat samoin kuin Hoylen ja kreationistien lentokonevertaus kaatuvat virheellisinä.

 

Hoyle itsessään, kuuluisa kosmologi, joka ei kyennyt hyväksymään myöskään alkuräjähdysteoriaa, vaan helli kilpailevaa teoriaansa, ja joka väitti liskolinnun Archaeopteryxin fossiilia väärennökseksi, on valitettava esimerkki siitä, miten luonnontieteilijäkään ei ollut avautunut tarpeelliselle

 

hyvälle luonnonvalinnan maailmaan liittyvälle tietoisuuden laajentamiselle” (Dawkins s.130).

 

Evoluutio ja sen keskeinen ”työkalu” luonnonvalinta antaa aihetta olla hyvin epäileväinen suunnittelu-oletuksille koskien luontoa ja itse asiassa luonnonvalinta hajottaa suunnittelun (näennäisen) vaikutelman biologiassa ja vahvistaa epäilyä suunnittelua (tai luomista) kohtaan myös kosmologiassa, maailmankaikkeuden alkuperän, rakenteen ja kehityksen tutkimuksessa. Vaikka fysiikassa ei tunneta vielä evolutiivisen luonnonvalinnan kaltaista tutkitusti toimivaa ”nostokurkea”, biologian alalla tehdyt löydöt tekevät helpoksi ja uskottavaksi odotuksen, että myös fysiikan puolella löydetään samankaltaisia, yhtä toimivia ylöspäin vieviä ramppeja.

 

Niinpä, tämän darwinistisen luonnonvalinnan mekanismin ymmärrystä avartavassa ilmapiirissä, ei ole ihme, että fyysikko Leonard Susskind on sanonut kirjassaan, jonka nimi on suomeksi Kosminen maisema: säieteoria ja älykkään suunnittelun illuusio:

 

En ole historioitsija, mutta esitän mielipiteen: Moderni kosmologia alkoi oikeastaan Darwinista ja Wallacesta. Kaikista edeltäjistään poiketen he selittivät olemassaolomme tavalla, joka hylkäsi yliluonnolliset toimijat…. Darwin ja Wallace loivat standardin sekä biotieteille että myös kosmologialle” – Susskind: The Cosmic Landscape: String Theory and the Illusion of Intelligent Design, a.17, 2006.

 

Darwiniaaninen luonnonvalinta ei kuitenkaan ole oikea viitekehys kosmologian alueella havaittavaan suunnittelun vaikutelmaan (Davies s. 210).

 

Epätodennäköisyyteen perustuvan väite kun sattuma tulkitaan tarkoittavan samaa kuin tarkoituksellisen suunnittelun puuttuminen

 

Monimutkaisten asioiden syntyminen ei ole mahdollista sattumalta – tämä pitää paikkansa, eikä niin edes väitetä luonnontieteissä. Mutta useat – ja tämä ei ole harvinaista kreationistiuskovien keskuudessa – jonkin asian syntyä sattuman tuloksena pitävät tulkitsevat sattumanvaraisen syntymän synonyymiksi

 

muodostumiselle tahallisen suunnittelun poissa ollessa” (Dawkins s.126).

 

Juuri tästä päätelmästä johtuu se tavallinen uskomus, että epätodennäköisyyteen perustuva väite onkin todiste suunnittelulle ja oletetun älykkään suunnittelijan tai teistisen luojajumalan olemassaololle. Tämä sekaannus, ja sen suuri yleisyys, palautuu siihen, että evolutiivisen luonnonvalinnan syvällinen merkitys on jäänyt epäselväksi. Evoluution keskeisen mekanismin, luonnonvalinnan, ymmärtäminen syvällisesti auttaa vapautumaan siitä ihmiselle varsin luonnollisesta ja helposta (lapsuuden aikaiseen ydintietoon ja intuitiiviseen ajatteluun pohjautuvasta tietoisen toimijan olettamisesta) uskomuksesta, että suunnittelu – ja suunnittelija jonain tietoisena olentona – on sattuman ainoa vaihtoehto.

 

Jo kauan ennen nykyajan kreationisti-kristittyjä filosofit kuten David Hume 1700-luvulla osoittivat, että elämän epätodennäköisyydestä ei loogisesti seuraa suunnittelu tai luojajumala ainoaksi mahdollisuudeksi. Näillä filosofeilla ei ollut ennen Darwinin evoluutioteoriaa vaihtoehtoista selitystä tarjolla, mutta meillä on etuoikeus tietää, että on olemassa todellinen, toimiva, todistusaineiston tukema tieteellinen ja rationaalinen vaihtoehto suunnittelulle ja luomiselle, joten me voimme päästä eroon ihmiselle niin helposti mieleen tulevasta suunnittelun olettamisen harhasta.

 

Darwiaanisen luonnonvalinnan (natural selection) olemassaolon ja toimivuuden tueksi on luonnontieteellistä näyttöä

 

Lizard Isles (pienet liskosaaret Bahamalla) paljastavat luonnonvalinnan työssään: luonnonvalinta suosii saarilla lyhytjalkaisia liskoja pitempijalkaisten kustannuksella ja tutkijat voivat seurata luonnonvalinnan etenemistä vain jopa kahden havainnoinnin aikana, jotka tehtiin puolen vuoden välein.

’Lizard Isles’ reveal natural selection at work – New Scientist 16 Nov 2006. Journal reference: Science (DOI: 10.1126/science.1133584)

Luonnonvalinta toimii syövän evoluutiossa: syöpäsolujen populaatio kehittyy lakkaamatta luonnonvalinnan avulla.

 

Does Natural Selection Drive The Evolution Of Cancer?

The dynamics of evolution are fully in play within the environment of a tumor, just as they are in forests and meadows, oceans and streams. This is the view of researchers in an emerging cross-disciplinary field that brings the thinking of ecologists and evolutionary biologists to bear on cancer biology…

A tumor cell population is constantly evolving through natural selection,” says Carlo C. Maley, Ph.D., an assistant professor in the Molecular and Cellular Oncogenesis Program at Wistar whose own research focuses on this area” (ScienceDaily).

 

Nämä kaksi tutkimustulosta riittäkööt tässä yhteydessä esimerkeiksi darwiaanisen luonnonvalinnan voimasta ja (havaittavasta) toiminnasta – eivätkä ne tietenkään ole läheskään ainoita todisteita. Ne rohkaiskoot meitä etsimään vielä lisää tällaisia samantyyppisiä ”liukuportaita” ja ymmärtämään niitä ”ramppeja”, joiden avulla monimutkaisuus kasvaa vähitellen luonnossa yksinkertaisuudesta – ei sattumalta eikä kerralla täysin valmiina organismeina, vaan asteittain kun valinnat kasautuvat johtaen lopulta uusiin mutkikkaisiin rakenteisiin. On syytä muistaa jälleen kerran, että myös kaaosteorialla on paljon vakuuttavaa annettavaa nimenomaan myös elämän syntymisen ja monimutkaisten biologisten rakenteiden syntymiselle muutamien yksinkertaisten sääntöjen avulla, vaikka elämän syntymisen tutkimisen osalta kaaosteoreettisella lähestymistavalla onkin vielä paljon työtä tehtävänään.

 

Luonnonvalinta epätodennäköisten asioiden syntyongelman rationaalisena, tieteellisenä ratkaisuna

 

Kreationistien toinen perusvirhe – kyvyttömyys (tai haluttomuus) nähdä kasautumisen voima eliöiden evoluutiossa

 

Kreationistisessa kirjallisuudessa ja muissa julkaisuissa keskitytään vyöryttämään lukijoiden eteen loputon rivistö luonnonvalinnan nähtävillä olevia (tämänhetkisiä) lopputuotteita, kuten pommittajakuoriaisia, riikinkukkoja ja mammuttipetäjiä. Jälleen kreationisti ajattelee totunnaista ajatuskaavaansa toistaen, että nämä lopputuotteet on joko suunniteltu (luotu) tai sitten niiden takana on sattuma. Mutta molemmat, sekä sattuma että suunnittelu, ovat epäuskottavia (ja uusia kysymyksiä herättäviä) vastauksia epätodennäköisyyden ongelmaan: sattuma on ongelma ja suunnittelu palautuu siihen (Dawkins s.134). Suunnitteluun vetoaminen nostattaa juuri sen ongelman, että mistä tämä suunnittelija sitten tuli, kuka sen suunnitteli? Suunnittelun ainoa vaihtoehto ei ole sattuma, vaan lisäksi on luonnonvalinta ja juuri luonnonvalinta ratkaisee epätodennäköisyysongelman vakuuttavasti.

 

Luonnonvalinnan kasautuva (kumulatiivinen) luonne ratkaisee pätevästi kysymyksen miten pommittajakuoriaiset, riikinkukot ja mammuttipetäjät – ja kaikki muut eliöt rakenteineen – ovat syntyneet sellaisiksi kuin ne nykyään ovat. Luonnonvalinta on ainoa koskaan esitetty ratkaisu, joka toimii ja jonka tueksi on näyttöä. Vastauksen ytimessä on luonnonvalinnan kasautuvaan etenemiseen sisältyvä suuren ongelman pilkkominen moneksi pieneksi osatekijäksi. Jokainen noista pienistä paloista on jonkin verran epätodennäköinen, mutta ei suinkaan mahdoton.

 

Kun luonnonvalinnan kasautuvassa prosessissa lukuisia pieniä, hieman epätodennäköisiä tapahtumia kertyy pitkäksi sarjaksi, syntyy lopputuote – kuten pommittajakuoriainen -, joka valmiina ”tuotteena” on valtavan epätodennäköinen, joka on täysin sattuman mahdollisuuksien tavoittamattomissa. Mutta se ”lopullinen eliö” (evoluutio ei luonnossa tietenkään pysähdy johonkin tiettyyn ”tilaan”, mutta tässä kohtaa on puhe eliöistä sellaisina kuin ne nykyään ovat) ei ole syntynyt kerralla valmiina (ja juuri se kerralla valmiina syntyminen itsekokoonpanon avulla onkin mahdotonta), eikä evoluutiobiologiassa ole sellaista koskaan väitettykään, mutta juuri tätä kreationistit eivät pysty käsittämään.

 

Kreationistilta olennainen jää kokonaan huomaamatta, koska hän edellyttää tilastollisen epätodennäköisyyden synnyn käsittelyä yksittäisenä, kertaluonteisena tapahtumana. Hän ei ymmärrä kasautumisen voimaa” (Dawkins s.134, lihavoitu se sana, joka oli Dawkinsilla kursivoitu).

 

Kreationistien kolmas virhe: ”kaikki kerralla tai ei mitään”, ”puolikas silmä ja siipi on hyödytön”

 

Virheet eivät lopu tähän kreationismissa. Luomisuskoiset olettavat ”kaikki tai ei mitään”-hengessä, että biologisen sopeutuman on oltava joko ”jättipotti” (esim. valmis silmä) tai ”ei mitään”. Silmän on nähtävä täysin tai sitten se ei näe, siivellä joko voi lentää tai sitten ei voi. Tämä sama kaikki tai ei-mitään ajatusvirhe tunnetaan ”palautumattoman monimutkaisuuden” (IC = Irreducible Complexity) nimellä. Kreationistit uskovat, että silmä on hyödytön epätäydellisenä (esimerkiksi sellaisena, että sillä voi erottaa valon tai liikkeen, mutta ei värejä tai tarkkoja yksityiskohtia) eikä toimivia, käyttökelpoisia välimuotoja ole. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan omistajalleen hyödyllisiä välimuotoja elimistä ja toiminnoista on paljon.

 

Siipi on hyödyllinen vaikka sillä ei voisi lentää, sillä siipien ainoa funktio ei ole lentäminen: luonnossa on monia lajeja, joilla on jonkinlaiset siivet tai ihopoimu, jotka kelpaavat kätevään liitelyyn puusta toiseen. Siipiä, joilla ei voi lentää, voi käyttää mainiosti tasapainottamaan juoksemista kuten Velociraptorit tekivät (kalkkunan kokoinen dinosaurus, jolla oli höyhenet ja pienet siivet). Keskeinen idea on juuri siinä, että jonkin biologisen rakenteen kuten siiven vajavaisillakin kehitysvaiheilla on jokin eläimelle hyödyllinen valintaetu eläimen omana aikana. Elimillä kuten silmillä ja siivillä on välivaiheissaan ja jo esiasteissaan erilaisia hyödyllisiä käyttötapoja, joista eläin saa kilpailuetua ja joita luonnonvalinta siten suosii, vaikka elimet eivät olisi lopullisesti valmistuneet (eli saavuttaneet sitä tilaa, mikä niillä on nykyään).

 

Silmä redusoimattoman (palautumattoman monimutkaisuuden) lippulaivana ja sen haaksirikko: silmän evoluutio

 

Ihmisen silmää pidettiin jo Darwinin aikana ja hänen jälkeenkin suosikkiesimerkkinä palautumattomasta monimutkaisuudesta ja suunnittelu-argumentin paraatiesimerkkinä sekä darwinistisen evoluution kompastuskivenä. Silmän kohdalla ei kysymys ole niinkään silmän monimutkaisuudesta, vaan silmän rakentumisesta monesta toisiinsa liittyvästä ja keskenään toimivasta osasta. Jos vaikka yksikin näistä osista puuttuu, silmästä tulee hyvin puutteellinen. Pitkään vaikutti mysteeriltä, miten nämä toisiinsa liittyvät osaset, joista mikään irrallisena ei ole kovin hyödyllinen saattoivat kerääntyä yhdeksi mutkikkaaksi ja hyvin yhteistyökykyiseksi kokonaisuudeksi.

 

Silmä näytti antavan hyvän syyn epäillä Darwinin evoluutioteoriaa. Silmän syntymisessä nähtiin aukko, johon tarvittiin Jumalan väliintuloa biologian sormeiluun ja muitakin vastaavia aukkoja oli 1800-luvulla ja niihin oli siihen aikaan vaikea saada ratkaisua. Helposti, kansanomaisessa kaunopuheisessa polemiikissa, voitiin väittää, että puolikas silmä on hyödytön ja että silmän pitää syntyä kerralla valmiina. Mutta molemmat ovat virheellisiä päätelmiä. Jo viittaus osittaisesti näkövammaisiin ihmisiin, joilla on jonkin verran näkökykyä, kumoaa suunnittelun puolustajien argumentin. Mikä tahansa kyky aistia edes valoa on parempi kuin ei mitään. Pelkkä silmän esiaste, jolla voi aistia valoa antaa evolutiivista valintaetua niihin eläimiin nähden, joilla ei ole edes sellaista silmän alkua. On parempi nähdä edes vähän – valoa, liikettä, ääriviivoja – kuin olla täysin sokea. Ja juuri tällä tavalla, loivia vähittäin kasautuvien valintojen ramppeja asteittain kiiveten ylöspäin huipulle, esimerkiksi teräväpiirtosilmään asti, evoluutio etenee kasautuvan luonnonvalinnan avulla ilman tietoista suunnittelua.

 

Silmän evoluutio vähittäisten sopeutumien ja muutoksien kautta kasautumalla. Silmän ”suunnittelu kerralla valmiiksi” käynyt epäuskottavaksi

 

Koska pienikin kyky aistia valoa on valintaetua tuova hyödyllinen ominaisuus, on tältä pohjalta jo rakennettu uskottava silmän evoluutio, jonka alkupisteeksi ei tarvita sen enempää kuin valoherkkä läiskä ja lisäksi edellytys, että jokainen uusi lisäsopeutuma antaa ainakin jotain valintaetua edeltäneeseen rakenteeseen verrattuna, jolloin uusi sopeutuma säilyy – ja niin edelleen nykyisin olemassa oleviin parhaisiin silmiin asti. Todellisuudessa silmät ovat kehittyneet luonnossa useasti ja monia erilaisia reittejä pitkin ja tämä tosiasia tukee sitä, että satunnaisen vaihtelun ja valinnan avulla ei ole niinkään vaikeaa saada silmä valmistumaan monien pienien muutoksien ja sopeutumien kasautumisella (Davies, s.205 -206). 

 

Edellisen lisäksi darwinistista silmän evoluutiota tukee sekin tosiasia, että luonnossa on havaittavissa useita monimutkaisen silmän kehittymisen välivaiheita: edelleen luonnossa elää eläimiä, jotka käyttävät niitä silmän vaillinaisia välimuotoja, mikä osoittaa niiden silmän kehitysvaiheiden olevan toimivia ja hyödyllisiä eläimille (Davies s. 207). Meduusalajilla Tripedalia cystophora nähdään jopa silmän lähes koko evoluutio. Tällä kuutiomeduusalla on 24 silmää. Silmien joukossa esiintyvät silmän esiasteet alkaen pelkistä valoa aistivista soluista ja päättyen verkkokalvoihin ja sarveiskalvoihin, joiden näkökyky jää vain vähän jälkeen teräväpiirtosilmästä.

 

Evoluutio ei suinkaan hyppää suoraan vuoren juurelta sen huipulle pystysuoraa seinää pitkin, kuten kreationistit koettavat olkiukko-vääristelyssään väittää puhuessaan sattumaan perustuvasta kertakaikkisesta silmän tai vaikka bakteerimoottorin itsekokoonpanosta (tätä vuorille kiipeämisvertausta on käyttänyt Richard Dawkins teoksessaan Climbing Mount Improbable (Epätodennäköisyyden vuorelle kiipeäminen) ja myös Jumalharhassa (s.134 -135).

 

Tämä evolutiivisten ”loivien ramppien” vähittäisen – suunnittelijaa tarvitsemattoman – sopeutumisen ja muuntumisen kautta valmiiseen lopputuotteeseen etenemisen periaate, missä valintapaine tukee eläimen omana aikana hyödyllisten biologisten rakenteiden tai toimintojen kasautumista seuraaville eläinsukupolville, on niin elegantti ja yksinkertainen eikä tarvitse mitään mystisiä ulkopuolista toimijaa lisäoletuksena, että on hämmästyttävää kuinka kauan kesti ennen kuin se keksittiin. Noiden eliön oman elämän aikana käyttökelpoisten uusien ominaisuuksien hyödyllisyydestä tulee se valintaetu, josta tulee se loivan asteittaisen nousun ramppi kohti entistä monimutkaisempaa elintä, joka sekin puolestaan on hyödyllinen eläimille, joilla se parempi lopputuote on. Tämä selitys on myös testattavissa ja tutkimuksien avulla todennettavissa oleva ratkaisu monimutkaisuuden syntymiseen luonnossa. Lisäksi luonnonvalinta on osoitettavissa vääräksi eli falsifioitavissa, kuten asianmukaisen tieteellisen teorian tulee ollakin – mutta luonnonvalintaa ei ole falsifioitu, päinvastoin!

 

Darwinin työn pioneereja ja tienraivaajia

 

Charles Darwinilla oli toki edelläkävijöitä ja tienraivaajia, joilla oli jo samansuuntaisia havaintoihin perustuvia oivalluksia luonnonvalinnasta,  kuten muslimioppineet islamilaisen tieteen alkuaikoina tuhat vuotta ennen Darwinia: Kathir, ibn Khauldun, ibn Arabi, ibn Sina ja ranskalainen kreivi, luonnontutkija ja kosmologi Buffon 1700-luvulla, jonka teos Les Époques de la nature vuodelta 1779 oli hyvin tärkeä Darwinin evoluutioteorialle. Buffonin mukaan Maan ikä on 74 832 vuotta. Lisäksi 36-osaisessa teoksessaan Histoire naturelle, générale et particulière Buffon teki sen siihen aikaan radikaalin johtopäätöksen, että eliölajit ovat parantuneet ja taantuneet hajaannuttuaan erilleen alkuperäisestä luomisen keskuksesta. Buffon pohti apinoiden ja ihmisten samankaltaisuutta sekä niiden yhteisen polveutumisen mahdollisuutta. Buffonin suurtyöllä ja kaukonäköisillä huomioilla oli suuri merkitys modernin ekologian syntymiselle. Myös Nooan aikaisen vedenpaisumuksen Buffon kumosi. Kreivi Buffon joutui tietysti kärsimään kirkon ja teologien suvaitsemattoman dogmatismin tähden ja peruuttamaan Raamatun vastaiset geologiaa koskevat väitteensä, minkä lisäksi katolinen kirkko määräsi Buffonin teokset poltettaviksi.

 

Silmä ja siipi eivät edes ole ”palautumattomasti monimutkaisia”

 

Kreationistisen quote miningin eli harhauttavien lainauksien kaivamisen irrallaan kontekstistaan kuningasesimerkki on se, miten he leikkaavat sitaatin Darwinin Lajien synnystä koskien silmän kehitystä. Darwin kirjoitti kokonaisen luvun ”Muunteluun perustuvan polveutumisen teorian vaikeuksille” – kuten asiallinen tutkija tekee – käsitellen ”äärimmäisen täydellisiä ja monimutkaisia elimiä”. Darwin esittää ensin vastustajiaan lukemaan houkuttelevan retorisen tempun tunnustamalla silmän syntymistä vain luonnonvalinnan tuloksena näyttävän ”mitä suurimmassa määrin järjettömältä”. Mutta kreationistit eivät koskaa jatka lainaamalla sitä, mitä Darwin kirjoitti seuraavaksi: Darwin vetää jo voitonriemuun tuudittautuneilta luomisuskoisilta vastustajiltaan maton alta niin että heidän tyrmistyksensä on mahdollisimman suuri. Darwin vastaa kuvaavamalla kuinka silmä on kehittynyt asteittain! Darwinin selkeä vastaus ei kiinnostakaan kreationisteja, mikä ei ole ihme.

 

Koko väite ”puolikkaan silmän tai siiven hyödyttömyydestä” kumpuaa oletetusta ”palautumattomasta monimutkaisuudesta”, jonka ratkaisuksi kreationistit tarjoavat suunnittelijaa/luojaa. Jotain toimivaa yksikköä kuten silmää tai nyttemmin kaikkein suosituinta esimerkkiä, bakteerimoottoria, sanotaan palautumattomasti monimutkaisesti, jos se kokonaisuus ei voi toimia mikäli yksi osa poistetaan.

 

Ei kuitenkaan tarvita kuin miettiä hetken niin tällaisten ”älykkään suunnittelijan”-liikkeen kannattajien ja muiden kreationistien järkeilyjen kestämättömyys ja todellisuuden vastaisuus tulee ilmeiseksi. Vaikka kaihista kärsivältä ihmiseltä on poistettu silmän linssi, hän ei näe hyvin ilman silmälaseja, mutta silti hän näkee sen verran, ettei törmää esineisiin tai putoa rotkoon – vajavaisesta silmästä on hyötyä ilman jotain sen osaa. Silmä siis toimii vaikka jokin osa siitä puuttuisi eli se ei ole ”palautumattoman monimutkainen”! Puolikas siipi, jolla ei voi lentää voi silti pelastaa eläimen hengen lieventäessään törmäyksen voimaa puusta pudotessa tietyltä korkeudelta. Mitä isompi siipi, sitä korkemmalta putoamiselta siipi pelastaa.

 

Höyhenistä on hyötyä lämmönsäätelyssä, kylmältä suojautumisessa, vaikkei osaisi lentää (osalla dinosauruslajeista oli höyhenet). Osittaisille siiville ja silmille ei ole ainoastaan helppoa keksiä toimivia välimuotoja – valaistusolosuhteiden ja saaliin etsimisen tai saalistajan välttämisen kannalta -, vaan näitä välimuotoja on paljon eläimistössä. Laakamadon valon ja varjon, mutta ei kuvaa havaitseva silmä on todellakin puolet ihmisen silmästä ja se toimii hyvin laakamadon tarpeissa. Nautiluksen silmä taasen on välimuoto laakamadon ja ihmisen silmistä, sillä Nautiluksen silmä tekee kuvan ”reikäkamerallaan”, mutta kuva on samea ja himmeä verrattuna ihmisen silmään (Dawkins s. 137).

 

Kaikista noista erilaisella kehitysasteella olevista silmistä, mitä luonnossa esiintyy, on hyötyä ja on näin ollen järjetöntä pitää kiinni mustavalkoisesta asetelmasta ”koko silmä kerralla tai ei mitään hyötyä vajaasta silmästä”. Silmän ja siipien kehitys asteittain kasautuvan valinnan avulla hitaasti – tai ei aina välttämättä edes hitaastikaan – nousemalla loivasti epätodennököisyyden vuoren huipulle on helppoa, eikä mitään lisäoletuksia mystisestä ”älykkäästä suunnittelijasta” tarvita. Minkä lisäksi siipi ja silmä eivät ole palautumattomasti monimutkaisia, kuten yllä on osoitettu. Näistä vain parin esimerkin avulla meidän olisi syytä olla hyvin varauksellisia väitteitä kohtaan, joiden mukaan jokin asia tai elin on ”palautumattomasti monimutkainen” ja se vaatii ”suunnittelijan”. Väitteiden esittäjä ei ole todennäköisesti tutkinut kysymystä ja miettinyt vastausta riittävästi.

 

Lisäksi, kuten Paul Davies huomauttaa, ei ole mitään syytä odottaa, että biologeilla pitäisi olla kaikki selitykset valmiina (Davies s.208). Todellakin, mitään rationaalista tai tieteellistä pakkoa ei ole sille, että kaikki mahdolliset elimet, rakenteet ja toiminnot, mitä luonnossa esiintyy, tulisi tässä ja nyt osata selittää kokonaan, jotta ei olisi aihetta vedota aukkojen Jumalaan tai ”älykkääseen suunnittelijaan”. Jos jotain ei tiedetä tällä nimenomaisella ajan hetkellä – kuten Davies jatkaa – se ei tarkoita, että sillä asialla ei olisi luonnollista selitystä. Me vain emme juuri nyt tiedä sitä. Luonto on suuri, elämä monimutkaista ja tutkiminen on aikaa vievää. Jokaisen yksityiskohdan selvitys on valtava ja pitkä urakka. Miljardien vuosien evoluutioprosesseista on pakostakin osa kadonnut esim. mannerliikuntojen ja vulkaanisen toiminnan tuhojen seurauksena emmekä varmaan koskaan saa selville jokaista yksityiskohtaa tai suunnitelluilta päällisin puolin näyttävää piirteiden jälkiä. Ihme, että meillä on näinkin paljon fossiileita (jotka ovat evoluution todisteita). Jälkien tai välimuotojen puuttuminen ei ole syy eikä peruste

 

turvautua magiaan aukkojen täyttämisessä” (Davies s.208).

 

Aito, evolutiivisesti selittämättä jäävä, palautumaton monimutkaisuus falsifioisi darwinilaisen evoluutioteorian

 

Kuten olen maininnut, darwinilainen evoluutioteoria on osoitettavissa vääräksi (falsifioitavissa), mikä on todellisen tieteellisen teorian eräs tunnusmerkki. Richard Dawkins muun muassa on sanonut, että asianmukaisesti osoitettu palautumaton monimutkaisuus kaataisi Darwinin evoluutioteorian. Darwin itsekin näki tasan saman asian falsifiointikriteerinä: monimutkainen elin, joka ei mitenkään voisi syntyä useista peräkkäisistä pienistä muutoksista, kaatais hänen teoriansa kertakaikkisesti.

 

Mutta monista kumoamisyrityksistä huolimatta, joita on tehty uutterasti ja toistuvasti, ei mikään elin ole osoittautunut palautumattomasti monimutkaiseksi, vaan kaikille on löytynyt asiallinen evolutiivinen luonnollinen syntyreitti. Darwinilaisen evoluution falsifiointi olisi oikeastaan aika helppoa, kuten ilmenee J. B. S. Haldanen vastauksesta Popper-intoilijan (Popperin aikaisemman kannan mukaan evoluutioteoria on tautologia, mutta Popper peruutti myöhemmin näkemyksensä) kysymykseen evoluution vääräksi osoittamisesta:

 

Fossiilijäniksiä prekambrikaudella” (Dawkins s. 141).

 

Entä sitten jos sellainen aito palautumattoman monimutkainen elin löytyisi?

 

Jos Darwinin evoluutioteoria kaatuisi aidon palautumattoman monimutkaisuuden vuoksi, ei se todista mitään tiettyä kilpailevaa oletusta oikeaksi – kuten monenkirjavaa kreationismia ja sen ”halpaan smokkiin pukeutunutta” versiota älykästä suunnittelua (niin kuin ID-liikettä on joskus kuvattu terävästi). Yhden teorian puutteet eivät ole toisen teorian todisteita, vaan jokaisen teorian on hankittava omat positiiviset todisteet sen sijaan, että se eläisi tiedon tämänhetkisistä aukoista (joilla on ollut taipumus täyttyä). Darwinilainen evoluutioteoria on tietty fysikaalinen mekanismi ja jos nimenomaan darwinilainen evoluutiomekanismi osoittautuisi virheelliseksi tai ainakin riittämättömäksi sellaisenaan, ei se todista, että muunlaiset evoluutioteoriat olisivat epäonnistuneita (miksi muuten kreationistit eivät koskaan sovella tätä epäpätevää logiikkaansa toisinpäin: jos älykäs suunnittelu osoittautuu turhaksi oletukseksi, evoluutioteoria on oikeassa).

 

Evoluutio on voinut toteutua toisenlaisilla mekanismeilla, joita emme vielä tunne. On mahdollista, kuten Davies toteaa, että toinen mahdollinen evoluutiomekanismi on itseorganisoituvuus: ilman mitään tietoista tekijää ja ilman darwinilaista valintaa tai vaihtelua useisiin luonnon elottomiin järjestelmiin kehittyy mutkikasta säännönmukaisuutta ja järjestäytyneitä rakenteita piirteettömistä alkutiloista. Itseorganisoitumiseen perustuva epädarwinilainen evoluutio on tosiasiaa fysiikassa, tähtitieteessä, kemiassa ja geotieteissä unohtamatta Webbiä. Ei olisi outoa, jos itsestään organisoituvaa evoluutiota esiintyisi toistaiseksi tuntemattomaan fysiikan lakiin perustuvana biologiassakin, vaikkei sitä vielä ole osoitettukaan (Davies s.208 – 209). Itseorganisoituva evoluutio itsessään ei falsifoisi Darwinin evoluutiota, vaan se voisi tarjota osittaisen kuvauksen evoluutiomekanismeista täydentäen darwinistista teoriaa.

 

Mikään ei takaa sitäkään, että aito monimutkaisuus ei kumoaisi yhtälailla älykästä suunnitteluakin. Syy tähän on Dawkinsin korostava aivan järkevä huomio, että vaikka tietäisimme Jumalasta miten vähän tahansa, ainoa varma Jumalaa koskeva asia on Jumalan erittäin suuri ja luultavasti palautumaton monimutkaisuus (Dawkins s. 138). Jos maailmankaikkeus ja siellä tähän mennessä Maassa ainoastaan löydetty elämä ovat monimutkaisia niin niiden oletettu suunnittelija ei voi olla mikään alkeellinen ja yksinkertainen olento (vaikka teologit toisaalta pitävät Jumalaa ”yksinkertaisena”). Jumala joka on kaikkivoipa, tietää kaiken kaikesta, on kaikkialla läsnä, pitää kaikkea yllä jatkuvasti, laski luonnonvakiot ja suunnitteli kaiken elämän ja vieläpä – jos oletetaan suunnittelijan olevan kristillinen jumaluus – lukee koko ajan kaikkien ihmisten salaisimmatkin ajatukset (nekin, joista ihmiset itse eivät tiedä) ja johdattaa asioiden kulkua reaaliaikaisesti pitäen silti koko ajan itsensä piilossa näkymättömänä täytyy olla erittäin monimutkainen ”rakenteeltaan” ja olemassaolon laadultaan.

 

Jonkin elimen julistaminen ”palautumattomasti monimutkaiseksi” ei todista sitä sellaiseksi. Klassinen aukkojen Jumala-argumentti

 

Kreationisteilla kuten älykkään suunnittelun kannattajilla on suuri nopeus milloin minkäkin biologisen elimen nimittämisessä palautumattomasti monimutkaiseksi. Nopeus tämän julistamisen tekemisessä on suoraan yhteydessä mielikuvituksen vähyyteen ja haluttomuuteen – kreationistien joukossa – tutkia asiaa perusteellisemmin, vaikka luonnontieteilijöille juuri tietämättömyyden alueet ovat innostava motivoija ryhtyä tutkimaan mistä on kysymys. Pelkkä ID-kreationistin antama mahtikäsky ja julistus ei tee mistään orgaanisesta elimestä palautumattomasti monimutkaista eikä suunniteltua. Tieteen tekeminen ei ole sitä, että ilman perusteita, oikeutusta ja falsifiointikriteereitä jokin elin tai kokonainen eliö, vaikka eräs kreationistien suosikki pommittajakuoriainen, väitetään suunnittelua edellyttäväksi. Id-kreationistinen logiikka on kuvattavissa näin (Dawkinsin mukaan):

 

En [oma nimi tähän] ymmärrä enkä keksi henkilökohtaisesti luonnonvalinnan reittiä, jolla se [tietty biologinen elin, rakenne tai toiminto] olisi voinut syntyä askel askeleelta. Niinpä se on palautumattomasti monimutkainen [ja suunniteltu]”.

 

Tämä on argumentointia oman – tai yleisen tämänhetkisen – tietämättömyyden perusteella ja se on vaarassa mikä päivä tahansa kumoutua, kun tutkijat löytävät luonnonvalinnan reitit, jolla kyseinen ilmiö kehittyi. Siinäkin tapauksessa, että selitystä ei koskaan keksittäisi, on epäpätevää logiikkaa väittää, että se on todiste älykkäästä suunnittelusta. Väliaikaisesta tai jopa pysyvästä tietämättömyydestä tai todisteiden poissaolosta ei voida johtaa todistetta omalle kilpailevalle hypoteesille (suunnittelulle). Tai sitten voitaisiin todistella ihan mitä tahansa, eikä väite superälykkäiden humanoidien tekemistä biologisista kokeiluista olisi yhtään vähemmän vakavasti otettava oletus. Kyseessä on, kuten Dawkins on todennut, klassinen aukkojen Jumala-argumentti, jona nimeksi sopii

 

Henkilökohtaiseen Epäuskoon Perustuva Väite” (Dawkins s. 142).

 

Kirjallisuus:

Leonard Susskind: The Cosmic Landscape: String Theory and the Illusion of Intelligent Design, a.17, 2006
Peter W. Atkins: Creation Revisited, 1993
John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus: Kaaos, kompleksisuus elämän synty, 2005
Psykologian dosentti Marjaana Lindemanin tutkimus ”Taikauskon vetovoima” (Lääkärilehti 28.12.2006),
Kia Aarnio, Marjaana Lindeman: Paranormal beliefs, education, and thinking styles
Department of Psychology, University of Helsinki, Received 4 November 2004; received in revised form 13 April 2005; accepted 19 April 2005 (Available online 5 July 2005)
New Scientist 16 Nov 2006. Journal reference: Science (DOI: 10.1126/science.1133584)
Richard Dawkins: Jumalharha, 2007
Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, URSA 2007

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 3.3/5 (3 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Palautumaton monimutkaisuus. Evoluutio ja älykäs suunnittelu

Palautumaton monimutkaisuus luonnossa – evoluutioteorian tuhoko?

Bakteerimoottori, älykäs suunnittelu ja evoluutio

 

Johdanto: onko bakteerimoottori falsifioinut (osoittanut virheelliseksi) darwinistisen evoluutioteorian?

 

Monet biologian tutkijat katsovat ”älykkään suunnittelun” (Intelligent Design) -liikkeen väitteiden ja argumenttien nousevan tietämättömyydestä tai tahallisesta evoluutioteorian väärinymmärtämisestä, eikä olekaan vaikeaa löytää todisteita molempien vaihtoehtojen tueksi älykkään suunnittelujen kannattajien julistuksesta. Tässä artikkelissa käyn käsiksi älykkään suunnittelun kannattajien kuten älykkään suunnittelun liikkeeseen kuuluvan biokemisti M. J. Behen hellimiin ”ikoneihin” väitetystä palautumattomasta monimutkaisuudesta.

 

Erityistä huomiota saa osakseen bakteerimoottori (bakteerien siimamoottori), jonka osalta esittelen tiivistetysti bakteerin siiman (flagellum) evolutiivisen alkuperän tutkimuksen kokeellisesti testattavia malleja. Muitakin älykkään suunnittelun väitteitä analysoin ja näytän niiden heikon, epäonnistuneen logiikan ja tosiasioita vastaamattomuuden.

 

Mitä ilmeiset biologisten olioiden suunnitteluvirheet, hämmentävät piirteet, outoudet ja tehottomat ratkaisut kertovat oletetun suunnittelijan  (tai luojan) älystä ja motiiveista vai voisimmeko odottaa juuri sellaisia kummallisuuksia biologisissa ilmiöissä jos ne ovat muodostuneet evoluution prosesseissa ilman ulkoista ohjausta?

 

Palautumattomasta monimutkaisuudesta yleisellä tasolla

 

”Palautumaton monimutkaisuus” ideana ei liity vain biologiaan, vaan voimme nähdä monia erilaisia rakenteita, joita voidaan nimittää palautumattomasti monimutkaisiksi, eli ne eivät toimisi jos yksikin osa poistettaisiin, vaikka kyseisen termin Irreducible Complexity keksi älykkään suunnittelun-liikkeen eräs vaikuttaja, kristitty biokemisti Michael Behe vuonna 1996 kirjassaan Darwinin musta laatikko (Darwin’s Black Box).  Mutta kuten kemisti A. G. Cairns-Smith tuo esille teoksessaan Seven Clues to the Origin of Life (Seitsemän vihjettä elämän alkuperästä), meillä voi olla lopputuote, joka valmiissa muodossaan näyttää ”mahdottomalta rakentaa pala kerrallaan” ja joka näyttää ”romahtavan heti jos yksikin pala otetaan siitä pois”. Cairns-Smith käyttää esimerkkinä kaarta, joka on rakennettu laastia käyttämättä karkeasti hakatuista kivistä, mutta silti tämä vapaasti seisova kaari on kestävä rakennelma. Miten ihmeessä tuollainen kivinen kaari on voitu tehdä, jos siitä ottaa yhdenkin kiven pois, se romahtaa saman tien? Se kaarihan olisi pitänyt tehdä kerralla valmiina – vai pitäisikö? Vastaus on kuitenkin varsin helppo. Voidaan koota suuri määrä kiviä, joita sitten poistetaan yksi kerrallaan huolellisesti. Kaari rakennettiin vähitellen ja aivan samoin on monenlaisia palautumattoman monimutkaisia rakennelmia, jotka tehtiin tukien avulla, jotka poistettiin kun työ oli valmis.

 

Ilman tukea valmis lopputuote on vakaa. Mikään ei estä sitä, että myös biologiset ilmiöt ovat voineet rakentuneet samalla periaatteella, syntyvaiheen (nykyisten elämänmuotojen alkumuotojen sisältämien) vähitellen sopeutumien ja muutosten avulla syntyneiden, esi-isille valintaetua antaneiden ”tukirakenteiden” avulla, jotka ovat poistuneet tarpeettomina kun elin on valmis (Dawkins s.143).

 

Miksi biologien tiedeyhteisö ei ole vakuuttunut Behen & co suunnitteluargumentista?

 

Ei ole vaikea nähdä, minkä takia ”älykkään suunnittelun” liikkeen käyttämää ikivanhaa suunnittelu-argumenttia ei tervehditä riemulla. Perusteen torjuvaan suhtautumiseen saamme M. J. Behen omista julkaisuista (kreationistien hellimiä naiiveja salaliittoteorioita ”antikristillisestä salaliitosta”, jonka takia ”tiedemiehet eivät saa myöntää totuutta” en edes viitsi kommentoida). Behellä ei ole yleisiä lakeja, malleja tai selityksiä kuinka väitetty suunnittelu on tapahtunut. Ei myöskään testattavia ennusteita eikä mitään mahdollista tapaa falsifioida hänen ”hybridi evoluutio/älykäs suunnittelu”-hypoteesinsa. Behe perimmältään vain väittää, että suunnittelu on tosiasia, joka voidaan helposti jäljittää biokemiallisista systeemeistä (kuten bakteerimoottorista). Mikään tästä ei ole tieteen standardien mukaista, vaikka Behe henkilönä onkin biokemisti. Behe ei viitatussa artikkelissaan tarjoa tapaa tunnistaa suunnittelu, vaan itse asiassa hän ehdottaa keinon falsifioida asteittainen darwinilainen evoluutio ja sitten, darwinistisen evoluution eliminoinnin kautta, päätellä suunnittelu.

 

Hiirenloukkukaan ei puolla Behen suunnittelu-argumenttia

 

Behen eräs suosikkiesimerkki on hiirenloukku, joka edustaa hänestä palautumatonta monimutkaisuutta. Toisin sanoen systeemi, kuten hiirenloukku, ei voisi toimia, elleivät kaikki sen osat ole paikoillaan. Behen päättely etenee siten, että luonnonvalinta voi valita vain olemassa olevista, jo toimivista systeemeistä, ei ole tietä, jota pitkin darwinilainen evoluutio voisi tuottaa monimutkaisia systeemeitä kuten eläviä soluja. Ja jos ne eivät ole kehittyneet vähitellen, niiden on oltava suunniteltuja.

 

Mutta tämä päättely ei ole pitävää. Oletettujen palautumattomasti monimutkaisten systeemien osilla voi olla erilaisia, mutta silti hyödyllisiä, toimintoja. On ironista, että Behen oma esimerkki hiirenloukku kumoaa Behen päätelmän. Otetaan erilleen kaksi osaa hiirenloukusta saadaan laite, joka toimii paperiliittimenä. Poistamalla jousi saadaan kaksiosainen avainketju. Puinen pohja hiirenloukusta toimii erillisenäkin hyvin – paperipainona vaikkapa. Pähkinänsärkijänkin voi saada hiirenloukun osista. Luonnontieteissä on jo pitkään tiedetty, että oletettujen palautumattoman monimutkaisten laitteiden osilla voi olla erilaisia mutta käyttökelpoisia toimintoja.

 

Michael Behen keskeinen väite, jonka mukaan jokaisella minkä tahansa biokemiallisen tai mekaanisen laitteen jokainen osa pitää olla koottuna sen lopullisessa muodossa ennen kuin mitään hyödyllistä voi syntyä, on yksinkertaisesti virheellinen. Evoluution luonnollisten prosessien avulla syntyy mutkikkaita biokemiallisia laitteita kopioitumalla, muokkaantumalla ja yhteenliittymällä proteiineja, joilla on ollut aikaisemmin muita toimintoja. Eikä esimerkkien löytämiseksi tarvitse viitata kuin Behen itsensä esille ottamiin biologisiin ilmiöihin. Behe väittää, että kun ”melkein jokainen” bakteerisiiman osa on poissa, bakteerin siima ei toimi. Mutta kuitenkin, pieni ryhmä siiman proteiineja todella toimii ilman loppuosaa siimamoottorista. Monet bakteerit käyttävät sitä (proteiiniryhmää) laitteena, jolla ne ruiskuttavat myrkkyjä toisiin soluihin. Vaikka tämän pienen osan suorittama toiminto on erilainen, kun se toimii yksin, se kaikesta huolimatta voi olla luonnonvalinnan suosima (osasta ilman siimamoottoriakin tulee valintaetua bakteerille).

 

Verenhyytymissysteemi on myös hyvä esimerkki evoluutiosta

 

Verenhyytymiseen osallistuvat avainproteiinit sopivat yllä kuvattuun evolutiiviseen mekanismiin hyvin. Ne proteiinit ovat muuntuneita versioita ruuansulatusjärjestelmän käyttämistä proteiineista. Russell Doolittle on tutkimuksessaan näyttänyt kuinka evoluutioprosessissa nämä proteiinit ovat kahdentuneet, uudelleenkohdistuneet ja muuntuneet tuottamaan verenhyytymisjärjestelmän. Evoluutio toisin sanoen näkyy solutason biokemiallisissa systeemeissä.

 

Behen oma antautuminen tutkimuksellisten haasteiden edessä ei todista, että biokemiallisia ilmiöitä ei voitaisi tutkia ja selvittää niiden syntytapaa

 

Vaikka Behe itse vain luovuttaisi ja sanoisi, että hän ei pysty käsittämään, miten solut tai bakteerimoottori ovat voineet muodostua, se ei todista, että biokemialliset solutason ilmiöt olisivat kaikille muillekin pysyvästi ratkaisemattomia arvoituksia, joiden edessä voi vain nostaa kädet pystyyn. Ja turvautua sitten uskonnollisiin ”selityksiin” luojasta/suunnittelijasta, joka ei edes selitä mitään millään tavalla. Biologit ovat edistyneet solujen ymmärtämisessä ja ovat suuresti eri mieltä Behen kanssa. Jo vuonna 1998 Cell-julkaisussa (cell = solu) James Rothmanin johtama ryhmä tutkijoita Sloan-Kettering Institutessa kuvaili sen merkittävän yksinkertaisuuden ja yhdenmukaisuuden, jolla proteiineja liikuttavat komponentit kehittyvät soluissa. Rothmanin tutkijaryhmä totesi lisäksi, että nämä mekanismit viittaavat luonnolliseen tapaan, millä monet ja erilailla osiin jakautuneet aitotumalliset solut ovat alun perin kehittyneet.

 

Biokemisti M. J. Behen bakteerimoottori älykkään suunnittelun kiisteltynä keulakuvana

 

M. J. Behe toi kreationismin biokemian ja solubiologian kentälle, sillä Behe piti hedelmällisempänä etsiä kreationismin tarvitsemia aukkoja biokemiasta kuin kreationismin klassisista tietämyksen aukkojen louhimoista, fossiileista, silmistä ja siivistä. Paras ehdokas, minkä Behe löysi, oli bakteerimoottori (bakteerien siimamoottori).

 

Mikä bakteerimoottori on?

 

Useilla (muttei kaikilla) bakteerilajeilla on erikoinen rakenne, proteiineista koostuva kompleksi. Se perustuu bakteerin aktiivisen liikkumisen mahdollistavien piiskamaisten siimojen pyörittämiseen käyttäen vapaasti pyörivän akselia, joka ei heilu piiskan tavoin puolelta toiselle, vaan se kääntyy laakerinsa sisällä kaiken aikaa pienen molekyylimoottorin voimalla. Tämä pyörivä akseli on ainoa vastaava tunnettu rakenne ihmisten teknologian ulkopuolella. Erittäin huomionarvoista on se, että millään suurella (paljain silmin nähtävällä) eläimellä ei ole sellaisia pyöriviä rattaita, sillä kyseiset rakenteet olisivat Dawkinsin mukaan aidosti palautumattomasti monimutkaisia. Suurten eläinten pyörivät ”moottorit” olisivat siten erittäin vakuuttava kandidaatti suunnittelun esimerkiksi (mikä vielä itsessään ei todistaisi mitään mahdollisesta tai suorastaan todennäköisestä suunnittelijasta tai suunnittelijoista – niitähän voisi olla useita – eikä myöskään suunnittelijoiden tarkoitusperistä tai edes olemassaolosta nykyään). Lankamaista potkuria muistuttavalla siimallaan bakteerit pääsevät aktiivisesti etenemään vedessä (bakteeri ei itse asiassa ”ui”, sillä vesi tuntuu bakteerin kokoiselle eliölle erilaiselta kuin ihmiselle, vaan kuin hyytelölle).

 

Bakteerien siima (flagellum) kiinnittyy sen juuren erittäin pienen, nanoluokan kokoisen, koukun avulla bakteerimoottorin solukalvon proteiinilevyyn. Energiansa bakteerimoottori saa joko protonigradientista tai Vibrio-bakteerilla natriumioneista ja tätä voimanlähdettä saadaan protonien pumppaamisen avulla solukalvon sisäiseen tilaan. Kun protonit vuotavat ulos solulimaan takaisin syntyy moottorin pyöriminen ja moottori voi pyöriä niin myötä- kuin vastapäiväänkin. Signaalikaskaadiverkosto on mutkikas bakteerin moottorien liikkeen säätelijä bakteerin solulimassa (Lähde).

 

Bakteerimoottori on todellinen rotaattori ja se muistuttaa siltä osin sähkömoottoria (tai Wankel-moottoria), mutta bakteerimoottori on verrattuna teknisiin laitteisiin ja myös biologisiin järjestelmiin

 

 ”huikaisevan tehoton” (Dawkins s. 144).

 

Silmästä saatava varoitus bakteerimoottori-kysymykseen – miksi bakteerimoottori olisi ”palautumattoman monimutkainen”?

 

Kuten aiemmassa artikkelissani näytin, silmän synty evoluutiossa luonnonvalinnan kasautuvan valinnan mekanismin avulla pitäisi olla varoittava opetus sille, että emme julistaisi hätäisesti – tämänhetkiseen tiedon aukkoon tai vielä nyt jäljellä oleviin ongelmiin vedoten – mitään biologista ilmiötä ”palautumattomasti monimutkaiseksi”, ”todisteeksi Jumalasta” tai ”suunnittelijasta” ja ”osoitukseksi evoluutioteorian epäonnistumisesta”. Ratkaisut ovat kerta toisensa jälkeen löytyneet kaikkiin elimiin ja rakenteisiin, jotka hätäiset kreationistit ovat julistaneet ”suunnittelun merkeiksi” ja ”redusoimattomasti monimutkaisiksi”. Ei ole kovin selvää edes, miksi juuri bakteerimoottori on silmää enemmän palautumattoman monimutkainen (Davies s.207). Bakteerimoottorin kehitys ymmärretään jo nyt pääpiirteissään evolutiivista tietä pitkin, vaikka emme juuri nyt tiedä jokaista bakteerimoottorin kehityksen vaihetta. Lisäksi tiedetään kuinka eräitä bakteerimoottorin osia olisi pystytty käyttämään alun perin muihin tarkoituksiin ja miten ne sittemmin päätyivät komponenteiksi bakteerimoottoriin (Davies s.207).

 

Bakteerimoottorin evolutiivisesta kehityksestä ja sen mahdollisuudesta tutkimustietoa

 

Bakteerimoottoria on aktiivisesti tutkittu biologiassa (Behen vastakkaisista väitteistä huolimatta). Vaikka työ on vielä kesken, on jo selvää edistystä saavutettu tutkimuksissa bakteerimoottorin evoluutioreittien selvittämisessä. On oletettu, että luonnonvalinta ei toimisi kunnes kaikki monimutkaisen bakteerimoottorin komponentit ovat paikalla ja että osilla ei ole aikaisemmin ollut muita biologisia funktioita kuin ne, mitkä niillä nyt ovat. Thornhill ja Ussery ovat jäsennelleet ääriviivat darwinilaisen evoluution mekanismeille moniosaisten systeemien tuottamiseksi. Kuitenkin aiemmin julkaistuissa yrityksissä selittää siimamoottorin alkuperää on ollut epämääräisyyttä ja ne olivat epäyhteensopivia viimeaikaisten löytöjen kanssa. Uusi ehdotettu malli perustuu kahteen pääargumenttiin:

 

i) jo hyvin karkea liikkuvuus voi olla analyysien mukaan hyödyllinen suurelle bakteerille
ii) homologia (samankaltaisuus, kuvaa yhteistä alkuperää) flagellaaristen (siimaan liittyvien) ja ei-flagellaaristen (siimaan kuulumattomien) proteiinien välillä viittaa niitä edeltäneisiin systeemeihin, joilla on ollut muita toimintoja kuin liikkuminen. Uusi malli koostuu kuudesta päävaiheesta (kuten tarttumissysteemi). Kunkin vaiheen valikoitavuus on dokumentoitu hyödyntäen nykyään olemassa olevia systeemeitä. Tämän uuden mallin perusteella päädytään seuraaviin johtopäätöksiin:

 

  • on vahva mahdollisuus, jota ei ole aiemmin oivallettu, että bakteerin siimassa on muitakin homologioita (kuljetusjärjestelmä ja F1F0-ATP synteesi).
  • suuri osa siiman (flagellum) monimutkaisuudesta kehittyi sen jälkeen kun karkea liikkumiskyky oli olemassa, sisäisten geenien kahdentumisten ja alitoiminnallisuuden kautta
  • vain yksi pääsysteemin toiminnonmuutos ja neljä pienempää siirtymää toiminnallisuudessa tarvittiin käynnistymään bakteerin siiman alkuperän selittämiseksi; tähän sisältyy viisi alisysteemi-tason rinnakkaista, myötävaikuttavaa tapahtumaa
  • siirtymät kunkin vaiheen välillä ovat evoluution silloittamia yhden uuden sidoksen avulla, mikä liittää toisiinsa kaksi olemassa ollutta alisysteemiä, mitä seurasi co-evoluutionaarinen (”kanssa-evoluutio”) osien optimointi
  • näin ollen, kuten silmän evoluution kohdalla, huolellinen analyysi osoittaa, että ei ole mitään suuria esteitä siiman asteittaisen evoluution tiellä.

 

Evolutiivinen malli siiman kehittymiselle on, kuten asiaan kuuluu luonnontieteessä, testattavissa olevia.

 

Bakteerimoottorin siiman spesifin systeemin alkuperän selittämiseksi yllä esitetyn teorian täytyy toimia yhdessä saatavilla olevan todistusaineiston kanssa yksityiskohtaisesti etenevän testattavan mallin tekemiseksi. Yksityiskohdat evolutiivisessa skenaariossa bakteerin siiman syntymisessä tekevät niistä entistä paremmin testattavia. Kuten Cavalier-Smith kirjoittaa:

 

Tarkasti määritellyt siirtymävaiheet, joissa on huomattavasti yksityiskohtia, eivät ole epäoikeutettua spekulointia, vaan tie tehdä ideat riittävän täsmällisiksi niin että ne ovat helpommin testattavissa ja kurinalaisesti arvioitavissa” – T. Cavalier-Smith: Early evolution: from the appearance of the first cell to the first modern organisms (review). Quarterly Review of Biology. 76 (2), 233, 2001

 

Ihanteellisessa mallissa kukin proteiini, mitä siimassa tarvitaan, täyttää kolme kriteeriä:

 

i) otaksuttu proteiinin esi-isä, jolla on erilainen toiminto (homologia, jota voidaan järkevästi tulevan kysymykseen siiman edeltäjänä) pitäisi tunnistaa.
ii) proteiinin rinnakkaisvalinta pitäisi ilmetä järkevän todennäköisessä mutaatiossa (esim. mutaatio tuottaa yhden uuden sidoksen sallien yhden proteiinin toimia toisen kanssa). Aluksi tämä uusi kompleksi toimii karkeasti, mutta se voi asteittain valmistua täysin toimivaksi lopputuotteeksi kanssa-evolutiivisessa kahden proteiinin optimoitumisessa (eli kahden proteiinin rinnakkaisessa evoluutiossa)
iii) valikoiva suosiva proteiinien rinnakkaisvalinta pitäisi tunnistaa.

 

Jokaista näistä kriteereistä voidaan testata vasten uutta dataa ja tutkia niiden toimivuutta. Hypoteettiset homologiat (yhteiset alkuperät) voidaan vahvistaa uudella tutkimustiedolla, kuten yksityiskohtaisella proteiinien rakenteen sekvenssianalyysillä tai vertailemalla proteiinien rakenteita. Mutaatioiden aikaansaamien kehitysaskelien uskottavuus voidaan testata tutkimalla samanlaisia mutaatioita, joita tapahtuu nykyään. Valintapaineen todellisuutta voidaan arvioida tutkimalla analogioita valintapaineessa ja matemaattisella mallintamisella. Evolutiivisella mallilla voi olla kaiken tuon lisäksi muitakin testattavissa olevia seuraamuksia toisilla kentillä: jos biologinen systeemi on oletetusti johdettu homologisesta systeemistä (yhteinen kantamuoto), samanlaisuuksia kahden systeemin mekanismien välillä voidaan odottaa löytyvän – jos niitä löydetään, polveutuminen yhteisestä alkumuodosta saa tukea.

 

Tosiasia, että kaikkea tietoa ei ole saatavilla, mitä biologit haluaisivat ja epävarmuuden suuruus eivät ole ainutlaatuisia ongelmia vain evolutiivisille malleille. Pikemminkin samat ongelmat ovat yhteisiä kaikessa edistyksellisessä luonnontieteessä – eikä muilla luonnontieteen alueilla yleensä kukaan tule vaatimaan jumalallisia voimia ”selittämään” jokin ongelma. Vaikka siis biologiassa on julkaistu useita keskenään ristiriitaisia malleja bakteerin siiman mekanismin ja moottorin alkuperälle ja useimmat elleivät kaikki olivat virheellisiä, ei tämä pysäytä uusien, aikaisempia parempien ja niiden virheistä opiksi ottavien mallien esittämistä. Jos jokin malli falsifioituu, olemme silti päästy eteenpäin ja tiedämme, että ainakaan sillä tavalla kyseinen ilmiö ei syntynyt (lisäksi on voinut herätä tuoreita näkökulmia, joista voi tulla uusi hedelmällisempi tutkimusohjelma). Luonnontiede etenee esittämällä uusia testattavia hypoteeseja (ja falsifioimalla ne tarvittaessa) eikä suinkaan julistamalla etukäteen jokin ilmiö ratkaisemattomaksi tai ”palautumattoman monimutkaiseksi”.

 

Lukuisat suunnitteluvirheet ihmisessä ja muissa eliöissä tukevat organismien syntyä evoluution avulla eikä suunniteltuina/luotuina

 

Kuten Paul Davies toteaa, eliöt ovat sen hetkisten olosuhteiden sallimista rojuista ”kokoonkyhättyjä värkkejä” biologian tutkimuksen perusteella (Davies s. 207). On nimenomaan odotettavissa, jos suunnittelematon evoluution prosessi on tuottanut elävät oliot, että sellaisella vähittäisellä kasautuvalla tavalla syntyneet elimet ovat toisaalta kauniisti toimivia ja tehokkaita, mutta niissä on toisaalta paljastavia puutteita ja organismille joissain oloissa jopa haittaa tai vaaraa aiheuttavia piirteitä. On paljon hätäratkaisulta näyttäviä ratkaisuja eliöissä, vaikka ne täyttävät tehtävänsä. Evoluution avulla, ilman ”älykästä suunnittelijaa, syntyy toimivia ratkaisuja ja se riittää eliöille. Niiden ei tarvitse olla biologisia loistoautoja.

 

Ihmisen kehon vakavista suunnitteluvirheistä voidaan mainita vaarallinen ruoka- ja hengityskanavien yhtyminen kurkussa, minkä seurauksena ihminen voi tukehtua ruokaan tai johonkin vieraaseen pieneen esineen (esimerkiksi apinat eivät voi tukehtua ruokaansa). Tai heikot polvet ja suonikohjujen vaivaamat laskimot. Selkärankamme on myös liian heikko tällaiselle kahdella jalalla kulkevalla olennolle. Kurkunpäähämme palaava hermo näyttää elegantisti olevansa suunnittelemattoman evoluution tulosta, sillä kyseinen hermo tekee pitkän ja tuhlaavan matkan saavuttaakseen määränpäänsä. Kärsimme useista vaivoista (alttius poskiontelotulehduksille, alaselän kivuista, tyristä, kohdun laskeumista jne.) koska me kävelemme keholla, joka oli alun perin kehittynyt liikkumiseen neljällä jalalla miljoonia vuosia sitten (miksi meille suunniteltiin häntäluu?).

 

Kreationistien tyypillinen väistöliike on syyttää kaikesta negatiivisesta luonnossa ”syntiinlankeemuksen seurauksena tullutta turmeltumista” – mutta miten ihmeessä se oletettu ”synti” joskus oletetun kaiken valmiiksi ja hyväksi luomisen jälkeen pystyi reitittämään uudelleen ihmisen ja vaikkapa kirahvin hermostoa monen ylimääräisen epätaloudellisen mutkan kautta tai tekemään nännit miehelle? Kaikista muista valtavista ja nopeista muutoksista puhumattakaan lukemattomien eliölajien ominaisuuksissa (kasvien ja sienien myrkyllisyys, petoeläinten varustelu saalistamista varten, lihansyöjän suolisto, saaliseläinten naamiointi ja muut vastatoimet)?

 

Niinpä Paul Davies lausuu oikeutetusti:

 

Jos suunnittelija on olemassa, tuo olento ei selvästikään hallitse prosessia kovin hyvin mikrotasolla” (Davies s. 208).

 

Entä sitten saalistajat ja saaliseläimet? Kumpien puolella oletettu luojajumala on, jos hän ”suunnitteli” saalistajat saamaan tehokkaasti saaliinsa ja saalistajat pakenemaan yhtä tehokkaasti? Elävissä olennoissa on monenlaisia toimimattomia kummallisuuksia (miksi esim. miehillä on nännit vaikka miehet eivät imetä?), surkastumia ja tuhlaavasti tehtyjä ratkaisuja, joita ei voi parhaalla tahdollakaan minkäänlaisen ylivertaisen superälykkään olennon aikaansaannoksina, vaan virheitä tekevän, kömpelön, erilaisia asioita kokeilevan ja umpikujiin päätyvän, mutta silti riittävän hyvin toimivien elintoimintojen aikaansaajana pitkien aikojen kuluessa. Mutta juuri tällainen biologinen todellisuus on täysin yhteensopiva evoluutioteorian kanssa ja juuri tällaisen eliökunnan voisimme odottaa löytävämme, kun se on syntynyt evoluution luonnollisten prosessien avulla.

 

Älykkään suunnittelijan käsittämättömyys

 

Suunnittelija ja hänen tarkoituksensa sen sijaan näyttää täysin käsittämättömältä ja mystiseltä noiden lukuisien outouksien ja kömpelyyksien ja suorastaan joissain tapauksissa vaarallisten ratkaisujen tähden, jotka eivät ainakaan helpota ”suunnittelijan” luomuksien elämää. Ja miksi piti suunnitella niin paljon erilaisia loisia kiusaamaan isäntiään, eikö jotain humaanimpaa ravinnonsaamisen keinoa voitu keksiä, jos suunnittelija oli hyväntahtoinen olento?

 

Älykkään suunnittelu -oletuksen falsifioimattomuus: mitkä ovat kriteerit osoittaa älykäs suunnittelu virheelliseksi?

 

Älykkään suunnittelun hypoteesin eräs ongelma on sekin vielä, että sitä ei voi oikeastaan falsifioida (osoittaa vääräksi) millään tavalla. Aina voidaan paeta vetoamaan ”suunnittelijan” salattuihin motiiveihin ja johonkin muuhun pseudofilosofiseen ja testaamattomaan ad hoc -hätäselitykseen. Todellinen tieteellinen teoria – kuten evoluutioteoria – tarjoaa falsifioinnin kriteerit ja antaa joitakin reaalimaailmassa havaittavissa olevia testattavia ennusteita siitä, mitä voisimme odottaa löytävämme – mitä ennusteita älykäs suunnittelu voi tarjota ja jos voi niin mitkä niistä ovat toteutuneet?

 

Muita yleisiä, älykkään suunnittelun kannattajien edelleen toistamia ja monesti kumottuja kestämättömiä argumentteja

 

Viite: John Derbyshire: INTELLIGENT DESIGN ROUND-UP
Just a round-up of points from the ID folder.

”Fossiiliaineisto on epätäydellistä”



Mitä ihmeellistä siinä on, että fossiililöydöt eivät ole täydellisiä? Fossiloituminen tapahtuu vain tietyissä epätavallisissa olosuhteissa. Jonkin tietyn eliön – vaikkapa juuri jonkun tällä hetkellä puuttuvan välimuodon – fossiiliksi päätymiselle ja sitten vielä löytymiselle miljoonien, jopa miljardien vuosien jälkeen on häviävän pieni. Mannerliikunnot ja eroosio hävittävät tehokkaasti fossiileita. On oikeastaan ihmeellistä, että meillä on näinkin paljon fossiileita (esimerkiksi hyvä todistusaineisto valaiden evoluutiosta ja monia muita).

 

”Fossiiliaineiston vajavaisuuden tähden tutkijoilla ei ole oikeutta tehdä kuvailevia teorioita elämän kehityksestä, koska aineisto on niin niukkaa”

 

Mutta luonnontieteilijät tekevät teorioita paljon vähemmästäkin aineistosta kuin evoluutiobiologit. Miksi heitä ei estellä? Kosmologiassakin lähdettiin rakentamaan alkuräjähdysteoriaa hyvin vähästä ja todistusaineiston kerääminen oli hidasta ja työlästä mutta kuinka ollakaan, alkuräjähdysteoria on saanut havaitsevan tähtitieteen tuen eikä alkuräjähdysteorialle ole olemassa nykyään vakavia kilpailijoita. Silti kosmologiassa on suuria arvoituksia edelleen, joiden parissa riittää tutkittavaa.

 

”Evoluutio ei ole tieteellistä, koska sitä ei voida testata laboratoriossa”

 

Tällainen vaatimus ”tieteellisyyden kriteeriksi” on mahdoton: sehän merkitsisi, että suurin osa tiedettä tulisi epäpäteväksi. Miten historiaa testataan laboratoriossa? Tai tähtien syntymistä? Silti tutkijat ovat saaneet selvitettyä tähtien rakenteen ja energiantuotantotavan vaikkei tähtiä voida testata laboratoriossa. Argumentti on silläkin tavalla virheellinen, että evoluutiota pystytään pian tekemään laboratoriossa.

 

”Järjestynyt monimutkaisuus ei voi syntyä yksinkertaisuudesta luonnollisten prosessien avulla”

 

Mistä älykäs suunnittelija-oletuksen kannattaja sen tietää, miten hän sen todistaa? Se, että emme vielä kokonaan ymmärrä järjestäytyneen monimutkaisuuden syntytapaa ja sen taustalla olevia lainalaisuuksia, ei todista, että emme voisi koskaan saada selville kyseisiä luonnonlakeja. Nykyisestä tietämättömyydestä ei loogisesti seuraa puheena olevan ilmiön mahdottomuus tai kyvyttömyys saada koskaan siitä tietoa, edes pääpiirteissään. Kaikkinan historian aikoina on ollut ilmiöitä, joita sinä aikana ei olla ymmärretty eikä tunnettu, eikä nykyaika ole poikkeus. Ei ole mitään loogista tai tieteellistä perustetta, miksi kaikki vastaukset kaikkiin avoimiin kysymyksiin pitäisi olla nyt saatavilla – ja jos niitä ratkaisuja ei ole, seuraisi siitä jonkin yliluonnollisen voiman tai jumalolennon tarve.

 

Historiallisena esimerkkinä voidaan mainita ranskalainen filosofi Auguste Comte (k. 1857), joka väitti vuonna 1842, että emme voi koskaan tietää mitään tähtien kemiallisesta tai minerologisesta rakenteesta. Kuinka väärässä hän olikaan ja kohta hänen kuoltuaan tähtien spektristä saatiin se sormenjälki, josta voidaan lukea tähtien kemia ja rakenne.

 

Niinpä on silkkaa ylimielisyyttä lähteä julistamaan (lähinnä oman henkilökohtaisen epäuskonsa tai tietämättömyytensä voimalla tai koska ei halua edes asiasta saatavan tietoa joiden ideologisten motiivien tähden), että asiasta x emme voi koskaan saada selvyyttä. Emme voi tietää, missä kohtaa tieteen rajat lopultakaan ovat, vaikka monet ovat historian aikana innokkaasti niitä rajoja asettaneet.

 

Edelleen on syytä muistuttaa myös kaaosteoriasta, joka valaisee miten monimutkaisuus nousee perimmäisestä syvästä yksinkertaisuudesta (Gribbin). Elottomassa luonnossa tapahtuu itseorganisoitumista, mutkikasta säännönmukaisuutta ja ja järjestyneitä rakenteita (Davies s.208). Ei ole poissuljettua, että elävissä olioissa voisi olla samanlaista, elottomassa maailmassa niin yleistä itseorganisoitumista. Ks. tarkemmin Stuart Kaufman: At Home in the Universe (Kotona maailmankaikkeudessa), jossa Kaufman tarjoaa vankat perustelut sen puolesta, että biologiassakin esiintyy itseorganisoituvuutta.

 

Sitä paitsi tietokoneiden avulla pystytään simuloimaan organisoitunutta monimutkaisuutta: evoluutiota simuloidaan käyttäen pieniä tietokoneviruksia, jotka saadaan tekemään yksinkertaisia laskutoimituksia syöttämällä niitä numeroilla. Kun viruksien annetaan lisääntyä kymmeniä tuhansia sukupolvia ”omalla painollaan” (tähän tarvitaan muutamia minuutteja), saadaan hämmästyttäviä tuloksia: mutkikkaita aritmeettisia algoritmeja, joissa on jopa 19 askelta syntyy itsestään organisoituen. Ja kaikki ne askeleet ovat algoritmeissa täysin oikeissa paikoissa suhteessa toisiin.

 

”Ei voi olla puolikkaita silmiä/keuhkoja/mitä elintä tahansa”

 

Kyllä voi, kuten biologiassa hyvin tiedetään: luonnossa on paljon eläimiä, joilla on sellaisia elimiä ja ne eläimet voivat hyvin omassa ekologisessa lokerossaan.

 

”Todisteita suunnittelusta on kaikkialla ympärillämme, mikset sinä näe niitä?”

 

Täysin yhdenveroisesti voidaan kysyä päinvastaista: ”todisteita evolutiivisen kasautuvan luonnonvalinnan avulla syntyneistä biologisista ilmiöistä on kaikkialla, miten ihmeessä et tunnista niitä?” Voitaisiin myös kysyä: ”luonnonmullistus tappoi tuon ihmisen tuosta sattumalta, mutta jätti vieressä olevan eloon – miksi et huomaa sokean sattuman toimintaa”?
Vaikka useista ihmisistä, ellei useimmista, luonnossa näyttää olevan jonkinlaista suunnittelua, ei se henkilökohtainen tuntemus tai intuitio ole tietoa, eikä se ole tieteellinen todiste suunnittelusta (tai minkään nimenomaisen, ideologisten syiden tähden toivotun suunnittelijan olemassaolosta). Tuollaista intuitiivista, vaistonvaraista uskomusta suunnittelusta ei voida mallintaa matemaattisesti. Sekään ei ole todiste suunnittelun tai suunnittelijan olemassaolosta, että ilmeisesti useimmat ihmiset uskovat niin (kannattajien paljous ei ole todiste väitteen totuudesta).

 

”Todennäköisyys sille, että tällainen järjestynyt universumi olisi syntynyt sattumalta on olemattoman pieni”

 

Niin onkin – ydin on siinä, että tiede ei väitä maailmankaikkeuden ja elävien olentojen syntyneen ”sattumalta”. Sattuma ei ole tieteen ”jumala”. On räikeä virhe ottaa todennäköisyyslaskennan lähtökohdaksi nyt vallitseva tila ja laskea siitä taaksepäin epätodennäköisyys nyt nähtävissä olevalla universumille ja biosfäärille. On sitä paitsi monia hyvin epätodennököisiä asioita, mutta silti ne tapahtuvat joskus jossakin: sekoita korttipakka huolella ja vedä sieltä vaikka viisi korttia. Mikä todennäköisyys on sille, että sait juuri ne viisi korttia etkä muita? Kuitenkin se erittäin pieni todennäköisyys toteutui. Tai heitä noppaa kymmenen kertaa päällekkäin ja minkä silmäluvun saat päällimmäiseksi – miten todennäköistä on saada sellainen kymmenen silmäluvun sarja?

 

Tieteessä pyritään mahdollisimman säästäväisiin teorioihin (”occamilaisittain” – vaikka Occamin partaveitsi ei palaudukaan Occamin omaan kirjalliseen tuotantoon – yksinkertaisin, vähiten ylimääräisiä tekijöitä selittämisessä tarvitseva teoria on yleensä parempi kuin monimutkainen). Kaikkein yksinkertaisinta olisi, että maailmankaikkeutta ei edes olisi, mutta silti se on olemassa. Maailmankaikkeuden olemassaolon kysymystä on pohdittu ilmeisesti niin kauan kuin Homo Sapiens on ollut, emmekä voi olla varmoja, että kysymme edes oikeita kysymyksiä – tai ovatko metafyysiset klassiset ongelmat ylipäätään mielekkäitä (looginen positivismi). Mutta älykkään suunnittelun kannattajien metodi kaivella tieteen tämänhetkisiä aukkoja biologiasta tai kosmologiasta kristillisen Jumalan löytämiseksi (tai kenties jopa todistamiseksi tieteen aukkojen kautta) on, (itse Jumalaan uskovan) John Derbyshiren sanoin,

 

eräänlaista sarjakuvakirjametafysiikkaa, pettävää hirveää mielikuvituksen puutetta ja täydellistä ajan tuhlausta”.

 

Kirjallisuutta

 

R. H. Thornhill  & D. W. Ussery: A classification of possible routes of Darwinian evolution. J Theor Biol. 203 (2), 111-116, 2000
Richard Dawkins: Jumalharha, 2007
Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, URSA 2007
T. Cavalier-Smith: Early evolution: from the appearance of the first cell to the first modern organisms (review). Quarterly Review of Biology. 76 (2), 233, 2001
T. Cavalier-Smith: The neomuran origin of archaebacteria, the negibacterial root of the universal tree and bacterial megaclassification. Int J Syst Evol Microbiol. 52, 7-76, 2002
T. Cavalier-Smith: The phagotrophic origin of eukaryotes and phylogenetic classification of Protozoa. Int J Syst Evol Microbiol. 52, 297-354, 2002
Pallen & Matzke: “From The Origin of Species to the origin of bacterial flagella.” Nature Reviews Microbiology, 4(10), 784-790. Advanced Online Publication on September 5, 2006
Mark Perakh: Unintelligent Design, 2004

Internet-tietolähteitä:

Access Research Network, haku artikkeleihin kyselyllä ”Behe irreducible complexity
Kenneth R. Miller, biologian professori: Design on the Defensive
Kenneth R. Miller: Brown University Evolution Resources
Intelligent Design? a special report reprinted from Natural History magazine
The Academic Guide to Evolution News and Research

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.7/5 (3 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Älykäs suunnittelu vs. multiversumi ja antrooppinen periaate | maailmankaikkeuden hienoviritys

Antrooppinen periaate ja maailmankaikkeuden hienoviritys

Multiversumioletus vaihtoehtona älykkäälle suunnittelulle. Sattuma ja sen merkitys.  

Johdanto: miten mutkikas maailma nousee yksinkertaisista laeista ilman suunnittelijaa?

 

Antrooppinen periaate sen kosmologisena versiona on mahdollisuus haastaa älykäs suunnittelu kosmologiassa. Vaikka darwiaaninen luonnonvalinta ja muut evoluutionmekanismit ovat vieneet voiman – kreationistien jatkuvasta päinvastaisesta propagandasta huolimatta – suunnitteluoletukselta biologisten ilmiöiden osalta, on kosmologia kuitenkin paljon sitkeämmin suunnitteluargumentin valtakuntaa. Kosmologiassa ei esiinny biologista valintaa, perimää eikä muuntelua, ei myöskään kilpailua resursseista maailmankaikkeuksien välillä.

 

Maailmankaikkeus näyttää merkillisellä tavalla suunnitelmalliselta, hienoviritetyltä niin että tärkeät luonnonvakiot ovat juuri oikeissa arvoissaan kultakutrivyöhykkeellä (alueella, jolla elämä on mahdollista). Suunnittelun vaikutelma on helppo saada maailmankaikkeuden kokonaisjärjestyksestä ja sen arvojen tarkasta hienovirittyneisyydestä. Tämä asiantila edellyttää rationaalista sekä tieteellistä vastausta sekä mahdollisten vastauksien tasapuolista ja kriittistä arviointia. Dogmaattista linnoittautumista mihinkään leiriin a priori (ennen asian tutkimista) ”tietäen, miten asia ei ainakaan ole” tai ”miten se varmasti on” tulisi välttää, eikä silmiä pitäisi sulkea myös oman lempioletuksen tai -teorian filosofisille tai luonnontieteellisille ongelmille ja heikkouksille.  Suunnitteluoletusta voidaan kyseenalaistaa ja haastaa luonnollisilla selityksillä, joista multiversumi (lyhyesti ilmaisten oletus useista maailmankaikkeuksista) on merkittävin, yhdistettynä antrooppiseen periaatteeseen kosmologisessa mittakaavassa.

 

Darwinilaisen luonnonvalinnan asemasta fysiikassa on nimittäin antrooppisen valinnan mahdollisuus (Davies s.210). Multiversumiteorioiden kehittämisen taustalla oleva motivoija on ollut nimenomaan pyrkimys löytää tieteellinen vaihtoehto älykkäälle suunnittelulle, suurelle Kosmiselle Hienosäätäjälle. Mutta myös multiversumiin (on erilaisia teorioita ja hypoteeseja multiversumista eli useista maailmankaikkeuksista) liittyy sekä fysiikan että filosofian kannalta perusteltuja vakavia ongelmia, joiden pohjalta multiversumia voidaan kritisoida.

 

Oikeastaan perimmältään on kysymys siitä filosofeja, teologeja ja luonnontieteilijöitä vuosituhannet työllistäneestä hämmentävästä kysymyksestä: ”mikä määrää, mitä on olemassa” (Davies s. 220). Sattumaan liittyy varsinkin teistis-kreationistisessa ajattelussa erinäisiä väärinkäsityksiä ja jopa tarkoituksellista, vähättelevää harhaanjohtamista, joten sattuman todellinen luonne ja hyvin suuri merkitys olevaisuudessa on tärkeää ottaa esille. Samoin fysiikan paljastama selitys sille, miten yksinkertaisesta piirteettömyydestä kasvaa järjestys ja monimutkaisuus. Onko niin, että kaikissa olevaisuuden kokonaisselitykseen pyrkivissä tieteellisissä teorioissa joudutaan hyväksymään uskon asiana jokin ”annettu” selittämättä jäävä itsestään selvyys itseään kannattelevana perustana äärettömyyteen asti jatkuvan perustuksissa perääntymisen välttämiseksi?

 

Antrooppisen periaatteen kosmologinen versio. Luonnonvakioiden hienoviritys elämän mahdollistaviksi

 

Kosmologisessa mittakaavassa antrooppista periaatetta on käytetty yleisemmin. Ei riitä, että vain jokin miljardista miljardista planeetasta on suotuisa paikka elämän syntymiselle. Ongelma, joka vaatii selitystä on, että maailmankaikkeus näyttää suunnitellulta ja että se on ”hienoviritetty” elämän mahdollistavaksi. Aivan kuin maailmankaikkeus olisi jo alkuräjähdyksessä ”osannut odottaa elämän tulemista” – mistä tämä johtuu? On jälleen kaksi vaihtoehtoa, joita voidaan käyttää selityksenä – itse asiassa ne ovat vain ne kaksi tyypillisintä vastausta, joita tavallisesti osataan ajatella. Voi myös olla, että kumpikaan ei ole, ainakaan sellaisenaan, oikea vastaus, tai ratkaisu löytyy jostain kolmannesta vaihtoehdosta, jota emme osaa vielä edes kunnolla hahmottaa, jolloin koko väittely jumalauskon ja materialismin (tai fysikalismin nykymuodossaan) kesken samoin kuin teismi (usko persoonalliseen jumalaan) ja ateismi käyvät turhiksi ja harhaanjohtaviksi kannoiksi.

 

Kosmologisen luonnonvakioiden erittäin tarkka hienovirittyneisyys ei salli juuri mitään poikkeama mihinkään suuntaan, tai elämä maailmankaikkeudessa olisi mahdotonta. Darwinilainen luonnonvalinta ei sovellu kosmologiaan ja kosmologian puolella suunnittelu-argumentti on

 

suurelta osin immuuni darwinilaiselle hyökkäykselle” (Davies s.209).

 

Fysiikassa arvellaan, että on kuusi avainlukua, jotka ovat voimassa kaikkialla maailmankaikkeudessa (Martin Rees: Avaruuden avainluvut). Jokainen noista kuudesta avainluvusta on hienoviritetty eli jos ne olisivat vain prosentin verran erilaiset, ei maailmankaikkeus olisi tällainen – universumia ei kenties edes olisi – eikä myöskään suotuisa elämän syntymiselle. Reesin mukaan luonto ei ole antanut juuri pelivaraa elämälle, eikä Rees ole ollenkaan ainoa sillä kannalla oleva. Martin Rees ei jaa sitä käsitystä, että olemme jo loppumetreillä ”kaikkien kysymyksien” selville saamisessa, vaan hänen mukaansa voimme olla vasta lähdössä liikkeelle.

 

Tutkijoiden velvollisuus etsiä luonnollisia selityksiä ja oikeus esittää vaihtoehtoja suunnitteluoletukselle

 

Siinä ei sinänsä ole mitään sen erikoista (tai jotain outoa, erittäin epäuskottavaa ”ateistista salaliittoa”), että teoreettiset fyysikot ja kosmologit etsivät luonnollista selitystä maailmankaikkeuden järjestykselle ja hienoviritykselle elämän mahdollistavaksi, eivätkä he tyydy useille, ellei lähes kaikille, ihmisille ensimmäisenä mieleen tulevaan vastaukseen: ”jos se näyttää suunnitellulta, se on suunniteltu. On siis suunnittelija/luoja”. Vaikka osa fyysikoista tunnustaa suoraan, että he saavat osan motivaatiostaan siitä, että he tahtovat päästä vihdoinkin eroon Jumalasta / suunnittelijasta tiedon aukoissa, ei tällainen motiivi mitätöi heidän havaintojaan, mittauksiaan tai edes teorioitaan: on looginen virhe väittää, että jokin teoria tai havainto on virheellinen sen tähden, että sen esittäjän (tunnustettu tai salainen) motiivi on jonkun arvostelijan maailmankatsomuksen kannalta epämiellyttävä tai ei-toivottu. Kyseessä on ad hominem -argumentointivirheen alatyyppi ad hominem motivum eli motiiviin vetoaminen (”teorian x esittäjän motiivi on p, niinpä hänen teoriastaan ei tarvitse välittää”).

 

Olkoon tutkijan motiivi mikä tahansa (vaikka sitten jollain kristityllä tutkijalla olisi vaikuttimena omassa tutkimustyössään puolustaa teististä jumalauskoa), ei se motiivi tai hänen henkilökohtainen maailmankatsomuksensa ole peruste sivuuttaa tutkijan havainnot, teoriat ja argumentit väärinä, kuten ei sekään, että teoriasta voi seurata jonkun mielestä negatiivisia seurauksia hänen maailmankatsomukselleen. Teorian virheellisyyden tutkimiseen on omat vakiintuneet keinonsa.

 

Fysikaalisen maailman selittämisessä Jumala ja uskonto ovat aina hävinneet luonnontieteelle

 

Usko yli-inhimilliseen suunnittelijaan ja varsinkin henkilöityneeseen Jumalaan luojana on yliluonnollinen ja epätieteellinen vastaus – sen eräs keskeinen puute on siinä, että se ei edes selitä mitään tieteellisen selittämisen kannalta (se vain väittää ”Jumala teki sen” ja pitää asiaa ihmeenä. Pahimmillaan jopa paheksuu, jos ”Jumalan töitä” yritetään selittää luonnollisilla prosesseilla). Sen tähden on suorastaan luonnontieteilijöiden velvollisuus etsiä kaikelle luonnollista selitystä. Toiseksi tieteen edistys voitosta voittoon kaikista kauan aikaa yleisesti hyväksytyistä yliluonnollisista ”selityksistä” maailman ilmiöille (taivaanmekaniikka, ukkonen, sade jne.) uuden ajan alusta lähtien on kasvattanut yleistä luottamusta ja tietoisuutta siihen, että mikä tahansa asia, jonka on aikaisemmin uskottu olevan Jumalan tai henkien ylimaallista vaikutusta, johtuu luonnollisista, järjellä ymmärrettävistä syistä, joita voidaan kuvata matematiikalla ja fysiikan kaavoilla.

 

Kun tieteelliset selitykset olivat ristiriidassa uskonnollisten selityksien kanssa, uskonto hävisi taistelun poikkeuksetta… Varsinaisten fysikaalisten ilmiöiden tapauksessa tiede voittaa vaivatta jumalat ja ihmeet. Tämä ei tarkoita, että tiede olisi selittänyt kaiken. Jäljellä on joitakin varsin isoja aukkoja…. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi turvautua magiaan tai ihmeisiin aukkojen täyttämiseksi. Tarvitaan vain edistysaskeleita tieteellisessä ymmärryksessä” (Davies s. 27).

 

Miksi eivät siten myös viimeiset jäljellä olevat tiedon suuret aukot, jotka näyttävät ainakin ensisilmäykseltä ”suunnittelijan kädenjäljeltä” (kuten ne pienemmät, jo selitetyt asiat), tulisi joskus tulevaisuudessa täytetyksi luonnollisella selityksellä (vaikka selitys olisikin arkijärjen ja vaistomaisen ajattelun vastainen, mutta viimeistään kvanttifysiikan löytöjen merkillisyyksien pitäisi opettaa meille kaikille, että ”terveeseen maalaisjärkeen” ja nojatuolifilosofointiin ei voi luottaa luonnontieteen teorioiden ”järkevyyden” ja oikeellisuuden kriteerinä)?

 

Antrooppisen periaatteen kosmologisen version tarjoama vaihtoehto suunnittelu-argumentille

 

Ei ole olemassa vain yhtä antrooppista ratkaisua maailmankaikkeuden hienoviritykseen elämälle sopivaksi, vaan antrooppisia malleja on useampia. Ohessa kaksi antrooppista vastausta:

 

  • Ne fyysikot, joiden mukaan maailmankaikkeuden kuutta peruslukua ei edes voi säädellä vapaasti eri vaihtoehtoihin, vaan ne kuusi avainlukua ovat riippuvaisia toisistaan tai jostain meille vielä tuntemattomasta ilmiöstä – Kaiken teorian päätellään tuovan tullessaan tälle näkemykselle vahvistuksen. Näin ollen katsotaan, että maailmankaikkeus voi olla vain juuri tällainen eikä muunlainen. Tästä seuraa se, että Jumala tai älykäs suunnittelija on tarpeeton avainlukujen säätelijänä, koska ei ole mitään säätimiä, vaan ne kuusi avainlukua eivät voi vaihdella.
  • Martin Rees ja monet muutkaan fyysikot eivät pidä ensin mainittua tulkintaa tyydyttävänä. Kuitenkin se on uskottavaa, että maailmankaikkeus ei voi olla muunlainen, sillä elämää ei olisi siinä tapauksessa emmekä me olisi täällä ihmettelemässä maailmankaikkeuden hienoviritystä. Kysymykseksi jää silti, minkä tähden sen ainoan luonnonvakioiden virittymistavan arvot päätyivät evoluutioon? Kuten fyysikko Freeman Dyson sanoi, maailmankaikkeus oli ikään kuin tiennyt väistämättä meidän tulostamme. Martin Reesin vastaus Dysonin huomioon on monimaailmatulkinta: on olemassa useita toistensa rinnalla olevia maailmankaikkeuksia suunnattomassa multiversumissa. Yksittäiset maailmankaikkeudet ovat kuin kuplia kylpyvaahdossa (näistä kahdesta antrooppisesta vastausvaihtoehdosta Dawkins s. 158 -159. Ks. myös professori Paul Davies multiversumista argumentteja puolesta ja vastaan alkaen s.164).

 

Antrooppinen periaate yhdessä multiversumioletuksen kanssa merkitsee seuraavaa vastausta hienovirityksen arvoitukseen: fysiikan lait ja luonnonvakiot, jotka esiintyvät yhdessä maailmankaikkeudessa, ovat vain eräs mahdollinen sääntöjen joukko. Multiversumissa on useita erilaisia vaihtoehtoisia luonnon peruslukujen ja lainalaisuuksien sääntökokoelmia, joiden arvot voivat vaihdella toisissa maailmankaikkeuksissa (”kuplauniversumeita” voisi olla valtavasti). Me elämme väistämättä antrooppisen periaatteen mukaan sellaisessa, todennäköisesti hyvin pieneen vähemmistöön kuuluvassa maailmankaikkeudessa, jossa luonnonvakiot ovat asettuneet elämälle otollisiksi kultakutrivyöhykkeellä. Jälleen kyseessä on ”suurten lukujen laki”: suunnaton joukko erilaisia luonnonvakioiden arvoja sisältäviä kuplamaailmankaikkeuksia, joista erittäin harvoissa – ellei jopa vain yhdessä – luonnonvakiot ovat asettuneet alkusingulariteetissa ilman ulkopuolista säätäjää kohdalleen, kuin ”kosmisessa lottoarvonnassa”, josta joskus tulee seitsemän oikein ja lisänumerot. Itsestään selvästi meidän universumimme on siinä onnekkaassa vähemmistössä, koska muuten emme olisi täällä ihmettelemässä maailmaa. Antrooppisen periaatteen avulla maailmankaikkeuden bioystävällisyys voidaan selittää

 

suoraviivaisena valintailmiönä vetoamatta jumalalliseen kaitselmukseen” (Davies s.164).

 

Multiversumiteorioiden perusteita ja antrooppinen kosmologinen valintaefekti multiversumin kumppanina

 

Antrooppinen periaate oli fyysikoiden joukossa pitkään huonossa huudossa sen näennäisen uskonnollisen luonteen takia, sillä monien mielestä se näytti viittaavaan johonkin mystiseen jumalalliseen maailmankaikkeuden avainlukujen asetteluun. Multiversumiteoria sai aikaan muutoksen suhtautumisessa antrooppiseen periaatteeseen, joka nousi nopeasti rationaaliseksi vaihtoehdoksi suunnittelulle. Multiversumi tarkoittaa monimaailmankaikkeutta eli meidän maailmankaikkeutemme lisäksi on paljon muitakin universumeita.  Se, mitä me olemme kutsuneet ”maailmankaikkeudeksi” ei ole paljon mitään, vaan tämä meidän universumimme on on yksi äärettömän pieni ”kupla” valtavan paljon laajemmassa, monimutkaisessa systeemissä: teoriasta riippuen joko suuri joukko erillisiä maailmankaikkeuksia (joita ei voida havaita) tai sitten erillisiä, fysikaalisilta olosuhteiltaan poikkeavia kosmisia alueita (niitä nimitetään ”taskumaailmankaikkeuksiksi” ikuisen inflaation teoriassa).

 

Jos nuo erilliset maailmankaikkeudet tai kosmiset osa-alueet ovat joltain elämän esiintymiselle tärkeältä ominaisuudeltaan erilaisia, syntyy elämää vain bioystävällisissä paikoissa. Kaikki ne maailmankaikkeudet tai kosmiset alueet, jotka eivät ole elämää mahdollistavia yhden tai useamman elämän syntymisen estävän luonnonvakion arvon tähden, jäävät havaitsematta. Ja tästä seuraa, että luonnonvakioiltaan satunnaisesti vaihtelevien maailmankaikkeuksien (tai kosmisten alueiden) suunnattomassa kokonaisuudessa me olemme voittaneet ”avaruuden arpajaisten päävoiton”, mikä ei ole yllättävää – mehän olemme täällä tätä kosmista aluetta tai ”kuplauniversumia” havaitsemassa, joten se on elämälle suotuisa.

 

Ei tässä ole oikeastaan mitään ”järjetöntä sattumauskoa”, vaan tällainen päättely on oikeutettua. Ajatellaan tavallista alkuräjähdystä maailmankaikkeuden syntynä sillä tavalla, että alkuräjähdys vaihtelee voimakkuudeltaan erittäin suuressa mittakaavassa. Siellä täällä, tosin hyvin harvoin, syntyisi silkan sattuman seurauksena elämän syntymiselle suosiollisia maailmankaikkeuksia, joissa luonnonvakiot ovat oikealla alueella. Eivätkä ainoastaan ne, vaan lisäksi alkuräjähdyksen ominaisuudet olivat juuri oikeat, ettei alkuräjähdys ollut liian heikko niin että syntyneessä maailmankaikkeudessa aine ei leviäisi vaan romahtaisi mustaksi aukoksi. Ei myöskään liian voimakas, jolloin aine hajaantuisi liian nopeasti, eikä galakseja, tähtiä eikä elämääkään syntyisi.

 

Tuonkaltaiseen antrooppista valintaefektiä jotkut kosmologit käyttivät selittämään kosmologisen laajenemisen sopivuuden elämälle niin nopeuden kuin tasaisuuden osalta. Mutta sitten inflaatiomalli tarjosi automaattisen selityksen fysikaalisella teorialla noille elämälle merkityksellisille ominaisuuksille, joten antrooppinen valinta jäi sivuun selityksenä – kunnes multiversumiteoriassa se teki toisen tulemisen.

 

Aivan samoin kuin todennäköisyys saada kruunaa ja klaavaa heitettäessä tuhat kertaa peräkkäin kruuna on uskomattoman vähäinen, mutta kun aikaa on paljon ja yrityksiä miljardeittain, sekin häviävän pieni todennäköisyys toteutuu joskus. Ei ole mahdotonta eikä loogisesti ristiriitaista saada tuhat kertaa peräkkäin kruunu kolikon heitossa – tarvitaan vain valtavasti aikaa sekä yrityksiä. Ja juuri sen multiversumiteoria tarjoaa, mitä tulee ”avaruuden avainlukujen” hienovirittymiseen: kenenkään ei tarvitse niitä hienosäätää, vaan ne ”virittyvät” itsestään kultakutrivyöhykkeelle joskus ja  jossakin maailmankaikkeudessa, sillä aikaa ja tilaisuuksia on tähtitieteellisen paljon.

 

Multiversumin ”annetuiksi” välttämättömiksi alkuperusteiksi teoriassa edellytetään

 

  • maailmankaikkeuksia synnyttävä mekanismi
  • kvanttimekaniikka -> monimaailmatulkinta, toiselta nimeltään ”rinnakkaisten maailmankaikkeuksien tulkinta”. Kvanttioutoudesta johtuva hiukkasen sisäinen epämääräisyys ja ennustamaton käyttäytyminen sen sirotessa kohteeseen (ei voida tietää ennalta kimpoaako esim. elektroni vasemmalta vai oikealta. Alkeishiukkasten jatkuvasti käynnissä olevan toiminnan tuloksena syntyy laskemattoman paljon rinnakkaismaailmankaikkeuksia – Davies s. 239)
  • suhteellisuusteoria
  • kokoelma muitakin teknisiä edellytyksiä (Davies s. 228).

 

Multiversumiteoriaan kuuluva fysiikan lakien vaihtelu – maailmankaikkeuden rakenne voi vaihdella, mutta entä luonnonlait?

 

Ei ole ongelmaa siinä, että maailmankaikkeuden rakenne voisi vaihdella. Mutta muut hienovirittyneisyyden esimerkit, kuten Fred Hoylen esille ottama hiilen resonanssi ja muut avainominaisuudet, jotka edellyttävät nähtävästi hyvin täsmälliset vahvan voiman ja sähkömagneettisen voiman – kaksi luonnon neljästä perusvoimasta – suhteellisten vahvuuksien arvot. Kriittinen kysymys multiversumiteorian kannalta on tämä – jotta nämä todella suuren luokan ”onnelliset yhteensattumat” olisi uskottavaa selittää havaitsijan valintailmiön avulla, antrooppisella periaatteella, pitäisi fysiikan lakien voida vaihdella eri maailmankaikkeuksissa/kosmisilla alueilla. Voisivat luonnonlait olla kuin historiaan universumin aamunsarastuksessa jähmettyneitä sattumia, jotka sitten vain jäivät voimaan kyseisessä ”kosmisessa kuplassa” tai aluerakenteen osassa, mutta jossain muualla satunnaiset prosessit olisivat sementoineet käyttöön erilaiset fysiikan lait? Sellainen asiantila ei ole poissuljettu mahdollisuus fysiikan kannalta.

 

Jonkinlainen kosmisten alueiden monimuotoisuus tai aluerakenne on ainakin uskottava oletus

 

Fysiikassa on esiintynyt viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana spekulaatioita kosmisten alueiden monimuotoisuudesta yhtenäisyyteen pyrkivien teorioiden yhteydessä, vaikka termi ”multiversumi” on uudempi. Äärimmäisen kuumasta alkutilasta vähitellen jäähtyvään maailmankaikkeuteen syntyy lähes vääjäämättä ominaisuuksiltaan erilaisten alueiden rakenne. Tässä kosmisessa aluerakenteessa luonnonvakioiden jotkin arvot ja matalaan energiatilaan liittyvät efektiiviset fysiikan lait voivat olla erilaisia eri alueilla maailmankaikkeutta. Mikä merkittävintä kultakutriarvoitukselle (maailmankaikkeuden bioystävällisyydelle), nämä matalan energian efektiiviset lait muuttuivat entistä mutkikkaammiksi maailmankaikkeuden jäähtyessä, jolla on voinut olla hyvin suuri vaikutus elämän edellytyksille. Eikä siinä kyllin vaan ei ole mahdotonta, että fysiikan lait olisivat ainoastaan aluekohtaisia sääntöjä (Davies s.175-180, 184).

 

Historialliset sattumat todella ovat vaikuttaneet kosmisten systeemien kehitykseen (planeetat ja niiden radat sekä etäisyydet aurinkokunnassamme)

 

Saamme oivallisen esimerkin omasta aurinkokunnastamme sille, että kosmiset asiantilat ovat elämän synnyn kannalta oikeaan osuneita sattumia. Aurinkokuntaa ei voida upottaa mihinkään tyylikkääseen kaavaan, kuten vielä 1700-luvulla elänyt astronomi Johann Bode koetti – kyseessä oli onnellinen sattuma. Tähtitieteilijät ovat saaneet selville, että aurinkokuntamme planeettojen muodostuminen sellaiseksi kuin se on ei ole enempää kuin historiallisten sattumien tulosta koostuen aurinkokunnan syntyaikoina sattuneista kappaleiden törmäyksistä, erkaantumisista ja ulos aurinkokunnasta sinkoutumisista. Sitä paitsi jokaisen planeetan kiertorata on ehtinyt muuttua jossain määrin 4,5 miljardin vuoden aikana. Aurinkokunta tällaisena on tulos kaoottisista olosuhteista, tietyistä fysikaalisista olosuhteista ja mutkikkaista voimista ja jopa lähialueen tähtien sekä kaasupilvien häiriöiden vaikutuksista planeettakunnan tiivistymiseen. Planeettoja ja niiden etäisyyksiä pidettiin ennen vanhaan perustavanlaatuisina, mutta sitä ne eivät ole, eikä niissä ole mitään aiemmin luultua syvällistä lainalaisuutta, vaan tutkimuksien mukaan kyseessä on historiaan jäänyt sattuma (Davies s.166). Muissa avaruudessa löydetyissä aurinkokunnissa on erilaisia kiertoratoja ja etäisyyksiä keskustähteen, mikä vahvistaa planeettakuntien syntyyn vaikuttavan satunnaisuuden ja kaoottisuuden.

 

Newtonin gravitaatio- ja liikelakien kannalta on samantekevää kiertääkö Maa Aurinkoa vastapäivään vai myötäpäivään (Venuksen ja Uranuksen kiertosuunta onkin päinvastainen kuin muilla planeetoilla, mikä on fysiikan laeille ongelmatonta). Aurinkokuntien kehityksestä saamme varottavan esimerkin sille, että kenties siellä missä näemme muuttumattomia säännönmukaisuuksia ”luonnonlakeina” voikin olla todellisuudessa vain fossiloituneita, kivettyneitä historian sattumia maailmankaikkeuden alkuvaiheesta – ja silloin fysiikan lait voisivat vaihdella eri puolilla kosmosta/rinnakkaismaailmankaikkeuksissa.

 

Luonnonvakioiden vaihtelu on mahdollista – ei varmuutta, että vakiot todella ovat vakioita universumia suuremmassa kosmisessa mittakaavassa

 

Ensinnäkin emme edes tiedä, miksi tietyt avainluvut ovat ”luonnonvakioita” (niitä kutsutaan sillä nimellä koska ne eivät näytä poikkeavan havaittavassa olevassa maailmankaikkeudessa). Toiseksi meillä ei ole vielä(kään) tietoa, joka oikeuttaisi niiden pitämisen vakioina havaittua maailmankaikkeutta vielä paljon laajemmassa mittakaavassa. ”Vakioiden” arvot määräävä mekanismi on vielä tuntematon, mutta on kaksi selitysvaihtoehtoa – mikäli luonnonvakioilla voi olla erilaisia arvoja. Alkuräjähdykseen liittyvä kosmologia antaa yhden vastausvaihtoehdon: arvot on pysyvästi kiinnitetty alusta lähtien. Toinen ehdotettu vastaus on, että jokin mutkikas fysikaalinen prosessi sai vakioiden arvot asettumaan sellaisiksi kuin ne ovat nuoren maailmankaikkeuden pätsissä.

 

Mikäli tässä jälkimmäisessä vastauksessa on päästy ainakin oikeille jäljille, on luonnollinen seuraus se, että ne prosessit voisivat tuottaa erilaisia arvoja kuin nyt olemassa olevat arvot. Näin saataisiin havaitsijan valintaefektistä (havaitsijoita voi syntyä vain siellä, missä arvot ovat bioystävälliset) luonnollinen selitys luonnonvakioiden hienoviritykseen (Davies s. 168).

 

Symmetriarikko antaa yleisen syyn ”vakioiden” arvojen vaihtelulle sekä sille, miksi monimutkainen maailmankaikkeus syntyy yksinkertaisista laeista

 

Fysiikan vakioiden tai perusparametrien arvojen vaihtelulle on olemassa eräs tavallinen syy, joka on symmetriarikko. Fysiikan lakien pohjalla on symmetria, joka vaikuttaa tapahtumien taustalla olevissa laeissa, mutta jota ei pystytä näkemään tietyssä nimenomaisessa tapauksessa. Otetaan havainnollistavia esimerkkejä.

 

DNA-molekyylin kaksoiskierre voisi olla yhtä hyvin vasen- kuin oikeakätinenkin eikä ole mitään tiettyä (periaatteellista, fysikaalista tms.) syytä, miksi toinen olisi toista parempi. Paras vastaus siihen, miksi DNA käyttää oikeakätisiä muotoja, on elämän syntyvaiheissa sattunut molekyylien vahingosta seurannut symmetriarikko ja tästä mielivaltaisen satunnaisesta kerran tehdystä valinnasta kivettyi pysyvä tila (DNA ei voi käyttää sekaisin vasen- ja oikeakätisiä muotoja ja kerran sattunut valinta tuli pysyväisstandardiksi). Maan kiertosuunta Auringon ympäri on myös esimerkki joskus sattuneesta historiallisesta symmetriarikosta, jonka taustalla oleva fysiikan lakien symmetrisyys on piilossa.

 

Newtonin lakien kannalta ei ole merkitystä kumpaan suuntaan Maa tai muut planeetat kiertävät keskustähteään. Kynä, joka seisoo kärkensä varassa on symmetriassa, toisin sanoen kynä näyttää aivan samanlaiselta siitä huolimatta kierretäänkö sitä pystyakselin ympäri myötäpäivään tai vastapäivään. Kynässä näkyy taustalla oleva painovoimakentän symmetria. Symmetriset tilat ovat epävakaita ja kun kynä kaatuu, se rikkoo painovoimakentän symmetrian. Suunta, mihin kynä kaatuu sen rikkoessa kiertosymmetrian, on satunnainen ja vailla mitään sen syvällisempää merkitystä oleva mielivaltainen valinta. Takana oleva symmetrisyys saadaan selville havainnoimalla suurta joukkoa kynän spontaaneja symmetriarikkoja, jotka tapahtuva ilman ulkoista tekijää (Davies s.170-171).

 

Kun fysikaalinen järjestelmä on kuuma (esim. kaasu), se on piirteetön, yksinkertainen ja rakenteeton – mutta huomattavasti symmetrisempi. Jäähtymisestä seuraa monimuotoisuus ja monimutkaisuutta – sekä pienempi symmetria. Symmetriaa on siis enemmän järjestelmissä, joissa on korkea lämpötila ja lämpötilan lasku johtaa symmetriarikkoon. Kosmologisessa mittakaavassa näin kävi alkuräjähdyksen jälkeen, jolloin suuri symmetrisyys (ja tasa-aineisuus) alkoi jäähtymisen myötä rikkoutua ja maailmankaikkeuteen syntyi entistä enemmän järjestystä ja monimutkaisuutta (tähdistä ja planeetoista galakseihin).

 

Multiversumin kannalta tästä symmetrian rikkoutumisesta ja kompleksisuuden kasvusta alkuräjähdyksen jälkeen merkitys on tässä: meille tutut fysiikan lait voisivat olla matalan lämpötilan tai matalan energian efektiivisiä lakeja, jotka ovat voimassa vain tietyillä kosmisilla alueilla ja ne lait saattaisivat olla erilaisia satunnaisella tavalla toisilla kosmisilla alueilla. Oikeastaan lähes jokainen kuumasta alkutilasta jäähtymisen sekä symmetrian rikkoutumisen sisältävä kosmologinen malli ennakoi jonkinlaista kosmista aluerakennetta (Davies s.175).

 

Multiversumin heikkoudet. ”Kultakutriongelma”, universumin bioystävällisyys, jää edelleen ratkaisematta

 

”Vapauttaako” multiversumi(teoria) meidät älykkäästä suunnittelijasta tai Jumalan luomistyöstä? Enintään osittain. Multiversumi jää samaan loogiseen filosofiseen ansaan kuin oletus suunnittelusta. Sekä multiversumissa että suunnitteluoletuksessa joudutaan hyväksymään jotain ”annettuna”, ja tälle itseään kannattelevalle ad hoc-perustalle (kuin ilmassa leijuvalle superkilpikonnalle) multiversumifyysikot lähtevät sitten rakentamaan teoriansa loppuosaa. Mutta jotain pitää ensin hyväksyä uskon asiana ja kuin aksioomana, itsestään selvyytenä, jolle ei saada selitystä. Sama perusongelma jää multiversumiteorian taakaksi kuin jumalaoletuksenkin painolastiksi – kuka suunnitteli multiversumin, eikö noin ihmeellisen monimutkainen ja nerokas järjestelmä maailmankaikkeuksia synnyttävine mekanismeineen ole suunniteltu nerokkaasti, miksi universumi on olemassa?

 

Kuka suunnitteli suunnittelijan, mistä se Jumala tuli ja miksi? Tietyt yhtälöt pitää hyväksyä sellaisenaan selittämättömänä perustana, jonka päälle tulee kaikki muu (tai analogisesti Jumala/suunnittelija pitää hyväksyä ilman selitystä). Multiversumi siirtää ongelman, maailmankaikkeuden suotuisuuden elämälle, vain uudelle suuremmalle tasolle antaen (mahdollisen) vastauksen tämän maailmankaikkeuden biomyönteisyyteen – mutta multiversumi itse jää arvoitukseksi.

 

Lisäksi multiversumi perustuu sille oletukselle, että matematiikan kovin rajoitetulla osajoukolla voitaisiin hallita multiversumia, eikä multiversumin maailmankaikkeuksia muodostaville mekanismeillekaan löydy selitystä – mikä on niiden lähde?

 

Tulkinnanvaraisuus kilpailevien selityksien ”yksinkertaisuuden” ja ”monimutkaisuuden” määrittelyssä

 

Multiversumioletuksen kritiikkinä voidaan esittää, että lukuisien maailmankaikkeuksien olettaminen on tuhlailevaa ylellisyyttä, jollainen ei ole hyväksyttävää – multiversumi on kovin monimutkaiselta kuulostava ”kosminen vaahto”. Kyseisen kritiikin mukaan meidän tulisi pitää Jumala-oletusta ja suunnittelu-argumenttia yhtä oikeutettuina, sillä eivätkö oletukset Jumalasta kosmisena luonnonvakioiden hienosäätäjänä ja multiversumi ole yhtä epätaloudellisia ja niinikään täysin spekulatiivisia sekä epäuskottavia?

 

Richard Dawkinsin vastaus on, että luonnonvalinta biologian puolella ei ole saanut lisätä kyseisellä tavalla ajattelevien tietoisuutta. Dawkinsin mukaan jumala-oletus on ”aidosti ylellinen” kun taas multiversumi-hypoteesi on ”näennäisen ylellinen” (Dawkins s. 161). Noiden kahden olettamuksen tärkeä ero on tilastollisessa epätodennäköisyydessä: vaikka multiversumi on ylellinen universumien lukumääriä ajatellen, se on silti yksinkertainen jos jokaisen yksittäisen maailmankaikkeuden perustavan lainalaisuudet ovat yksinkertaisia. Niinpä multiversumi ei ole hyvin epätodennäköinen. Analogia saadaan alkeishiukkasista: fysikaaliset objektit, elävät ja elottomat, koostuvat alkeishiukkasista ja niiden vuorovaikutuksesta, mutta vaikka hiukkasten lukumäärä on tähtitieteellisen suuri, on hiukkastyyppien määrä kuitenkin pieni ja rajallinen. Multiversumin yksinkertaisuus olisi siten sen sisältämien fysiikan lakien laadussa, kun taas jumala-oletuksen monimutkaisuus kohdistuu älykkään, suorastaan kaikkitietävän superälykkään, persoonallisen toimijan olemassaolon suureen epätodennäköisyyteen. Superälykkään kaikkivoivan olennon, jolla on tahtoa, tarkoituksia ja suunnitelmia, on oltava Dawkinsin mukaan

 

erittäin epätodennäköinen samassa tilastollisessa merkityksessä kuin asiat, joita hänellä yritetään selittää” (Dawkins s. 161).

 

Jos jumalaoletuksessa syitä on vain yksi, on syiden lukumäärä yksinkertainen (kvantitatiivinen yksinkertaisuus), mutta syyn laatu, ominaisuudet sekä tämän yhden Jumalan toimintatavat, ovat käsittämättömän monimutkaisia ja epätodennäköisiä (kvalitatiivinen monimutkaisuus). Toisaalta multiversumiteorioissa niiden omat perusteet jäävät arvoituksiksi. Ne täytyy hyväksyä ”annettuina”, vailla selitystä, joten oikeastaan multiversumin yksinkertaisuus tai monimutkaisuus verrattuna luomis- ja suunnittelu-uskoon jää ratkaisemattomaksi: kumman tahansa kilpailevan olettamuksen yksinkertaisuuteen tai monimutkaisuuteen voi uskoa painottamastaan näkökulmasta riippuen. Oikeutettua on pitää sekä oletusta älykkäästä suunnittelijasta /luojasta ja multiversumia yhtä monimutkaisina, kuten Paul Davies tekee (s. 231).

 

Niinpä Richard Dawkinsin vastaus ei riitä pelastamaan multiversumia sen omalta ad hoc-luonteelta eikä pysty tyhjentävästi perustelemaan juuri multiversumin yksinkertaisuuden kiistattomuutta – itse asiassa yksinkertaisuutta pitäisi etsiä muualta kuin jumalaoletuksesta tai multiversumista. Voidaan turvautua vaikka kausaaliseen silmukkaan tai suljettuun järjestelmään niin että maailmankaikkeus selittää itse itsensä tarvitsematta langeta äärettömiin menevään selityksien etsintään. Mutta tällaisen itseriittoisenkaan maailmankaikkeuden kohdalla emme tietäisi miksi juuri  tämä itsensä selittävä universumi on olemassa? (Davies s.276-277).

 

Teorioiden ”esteettisyyteen” vetoaminen vie hataralle subjektiivisuuden vyöhykkeelle

 

Sitä paitsi ”yksinkertaisuus” tai  teorioiden ja niihin kuuluvan matematiikan ”eleganttisuus”, ”kauneus”, ovat esteettisiä arvostelmia, jotka jäävät subjektiivisiksi makuasioiksi. Yhden teoreetikkoryhmän matematiikka on heidän mielestään kaunista, mutta toisen fyysikkoryhmän mielestä se on rumaa ja päinvastoin. Ja sitten jokainen fyysikkokoulukunta olettaa juuri omia teorioitaan annetuiksi vailla tarvetta niiden selittämiseen (eli ne ovat ilmassa leijuva superkilpikonna). Estetiikan ja henkilökohtaisten makuasioiden osallistuman fysiikan teoriamuodostukseen johtaa kovin epävarmalle ja huteralle perustalle, kuten Paul Davies tuo terävästi esiin (s. 216).

 

Teistien ja kreationistien vastaväitteitä teoreettisen fysiikan ja kosmologian teorioita kohtaan ja osittainen vastaus arvosteluun

 

Kreationisti, tai teisti ylipäätään, voisi esittää vastaväitteen, että ”nämä ovat vain todistamattomia oletuksia, eikä niiden tueksi ole havaintoja” tai että ”nämä oletukset ovat uskoa, miksi jumalausko olisi sen huonompi usko kuin usko multiversumiin”, ”eikö sattuma ole fyysikoiden jumala? Fyysikot korvaavat Jumalan sattumalla, en minä ainakaan mihinkään sokeaan sattumaan usko!” Kuten artikkelisarjan seuraavassa osassa näytän eräillä esimerkeillä, tilanne

 

  • ei ole niin toivoton, että kokeellisella/havaitsevalla fysiikalla ei olisi mitään mahdollisuutta testata teoreettisen fysiikan uusia teorioita, kuten säieteorioita ja toisten ulottuvuuksien olemassaoloa. Multiversumiteoriaa voidaan testata ainakin kolmella eri tavalla kuten tekemällä sen pohjalta ennusteita, joiden oikeellisuus on testattavissa mittauksilla
  • todisteiden puuttuminen tällä hetkellä – tai jopa pysyvä mahdottomuus löytää niitä – ei ole todiste siitä, että todisteita ei edes voisi olla (toisaalta todisteiden poissaolo ei ole todiste uskomuksen tai oletuksen totuudellisuudesta). Kyseessä on argumentointivirhe Argumentum ad ignorantiam, johon sorruttaessa vedotaan siihen, että todisteet puuttuvat (esimerkiksi multiversumille tai yhtä hyvin myös Jumalan olemassaololle). Todisteiden olemattomuus ei ole todiste olemassa olemattomuudesta. Tieteessä voidaan välillä luottaa teoriasta johdettavaan ennusteeseen, vaikka ennustetta ei edes pystyttäisi testaamaan, jos teoria muuten kokonaisuudessaan nauttii hyvää kokeellista tukea (Davies s.184). On mahdollista etsiä epäsuoria todisteita multiversumista. Tieteen nykyhetken rajoitukset eivät todista tieteen lopullisesta mahdottomuudesta valmistaa jopa täydellinen yhtenäisteoria, joka on kokeellisesti testattavissa (Davies s.185),
  • multiversumiteorioita voidaan potentiaalisesti falsifioida eli osoittaa vääräksi (esimerkiksi ei löydy muita ulottuvuuksia hiukkaskiihdyttimien avulla tai ei ole edes epäsuoria todisteita eivätkä multiversumiteoriaan liittyvät ennusteetkaan toteudu), mutta suunnittelu- ja luomisuskolle ei ole falsifiointikriteeriä: oikeastaan kaikissa tilanteissa voitaisiin väittää, että joku on suunnitellut jotakin (”kuka suunnitteli multiversumin?”),
  • esitetyt kilpailevat tai toisiaan täydentävät kosmologiset teoriat eivät ole mielivaltaista ”keittiöfilosofiaa”, eikä ”musta tuntuu” – uskottelua, vaan modernien teorioiden/hypoteesien taustalla ovat asianmukaiset matemaattiset mallit, yhdistävä matemaattinen kehys. Lisäksi teoriat eivät ole eivätkä saakaan olla ristiriidassa tunnettujen fysiikan lakien kanssa. Oletuksia yliluonnollisista toimijoista ei voida edes periaatteessa testata, joten luonnollisilla selityksillä on etulyöntiasema – niiden kohtalo ei ole olla pelkkiä metafyysisiä spekulaatioita,
  • teorian tai hypoteesin arkijärjen tai luontaisen intuition vastaisuus ei todista teorian tai oletuksen virheellisyyttä: makromaailman puitteisiin sopeutunut arkijärki ja ihmisen vaistomainen ajattelu ovat vääriä työkaluja kvanttifysiikan ja kosmologian ulottuvuuksissa, eikä niihin voi luottaa alkeishiukkasten tasolla. Uskonnolliset maailmanselitykset, kuten suunnitteluoletus nousevat sen sijaan ihmisen vaistomaisesta ajattelusta ja arkisesta, päivittäiseen todellisuuteemme perustuvasta päättelystä (”näen kellon, siispä älykäs kelloseppä on sen tehnyt -> näen monimutkaisen maailman, niinpä älykäs luoja on sen luonut”).

 

Nämä viisi vastaväitettä loiventavat kreationistis-teistisen kritiikin terää, vähentävät teistisen suunnittelu- tai luomisoletuksen ”kilpailukykyä” sekä lisäävät luonnollisten selityksien vakuuttavuutta. Mutta yllä olevat vastaukset ovat vain osittaisia, eivätkä ne haihduta älykkääseen suunnittelijaan/luojaan uskovien kritiikkiä täydellisesti ja tyhjentävästi. Tämä asiantila ei kuitenkaan vaikuta Jumalan tai muun älyllisen suunnittelijan olemassaolon ja suunnittelutyön olettamuksiin liittyviin loogis-rationaalisiin heikkouksiin ja aukkoihin. Mikään oletus/teoria ei voi elää kilpailevan teorian heikkouksilla ja aukoilla eivätkä ne aukot ja puutteet todista juuri jotain tiettyä vaihtoehtoista teoriaa/uskomusta oikeaksi. Voimme edelleen kysyä, miten hyviä ne ovat (sitä käsittelen artikkelisarjan seuraavassa osassa). Mutta yhtälailla voimme arvioida kriittisesti multiversumin ja fyysikoiden Graalin maljan, Kaiken Teorian etsinnän, rationaalisuutta ja heikkouksia sekä fysiikan että filosofian näkökulmista.

 

Jotakin on joka tapauksessa hyväksyttävä ”annettuna”, uskon asiana, tieteellisissäkin täydellistä selitystä olevaisuudelle tavoittelevissa teorioissa

 

Teistinen huomautus, jonka mukaan jotakin uskoa kuitenkin tarvitaan myös tieteen teorioissa kaiken alkuperästä ja olemuksesta, on täysin asianmukainen tieteellistä selitystä haettaessa olemassaolon suuriin kysymyksiin. Jotakin on aina ensin, ennen kuin vasta sen jonkin jälkeen luonnolliset mekanismit ja prosessit ”käynnistyvät” ja alkavat etenemään johtaen viimein elämälle suopeaan maailmankaikkeuteen. Johonkin ”annettuna” itsestään selviönä otettuun pitää voida kiinnittää se suuri kaiken selittävä teoria. Antrooppisella valinnalla perustelluissa selityksissä se on sattuma ja niin myös planetaarisessa, Maan elämän alkuperän selittämisessä käytetyssä planetaarisessa antrooppisessa periaatteessa tarvitaan ensin ”hieman onnea”. Sattuman käytön oikeutuksesta ja sattuman luonteesta ks. alla olevasta luvusta tarkempi esitys.

 

Mutta kun haemme täydellistä todellisuuden selitystä, joita on nykyään kaksi tieteellistä (multiversumi ja kaiken teoria) sekä yksi uskonnollinen (kaikkivaltias henkilöitynyt luoja tai salaperäinen ”älykäs suunnittelija”) tulee kaikissa näissä kolmessa mallissa vastaan sama perimmäinen ongelma: kuinka lopetetaan selityksien ketju, niin ettei se jatku loputtomiin. Muussa tapauksessa me peräännymme äärettömästi taaksepäin ja joudumme keksimään aina vain uusia selityksiä edellisille selityksille. Selittäminen edellyttää, että jostakin on lähdettävä liikkeelle. Jotakin on ”otettava vastaan” sellaisena, minkä kaikki pystyvät hyväksymään totena tarvitsematta perustella sitä jollakin muulla (joka siten olisi vieläkin perustavanlaatuisempi). Tuttu geometrian teoreemakin on todistettava hyväksymällä alkupisteeksi geometrian aksioomat, jotka hyväksytään itsestään selvinä totuuksina. Ne aksioomat ovat kuin ”leijuva superkilpikonna” Daviesin kielikuvaa käyttääkseni, jonka päälle geometrian teoreema rakentuu.

 

Samoin maailmankaikkeuden kokonaisselityksissä joudutaan hyväksymään selittämättömäksi, annetuksi, perustaksi jonkin teorian kuten M-teorian yhtälöt (”superkilpikonna” selittää itse itsensä ja kannattelee itse itseään). Teologiassa Jumala on tällainen vastaavanlainen annettu ”superkilpikonna”, itsestään selvänä hyväksytty aksiooma. Toisin sanoen Jumala on välttämätön olento, jolle ei ole selitystä. Vastaavasti eräät fyysikot katsovat, että yksikäsitteinen superyhtenäisteoria on välttämättä olemassa (Davies s. 228 – 229).

 

Niin multiversumiteorian kuin kaiken teorian kannattajilla on itse omana perustanaan oleva ja itseään kannatteleva ”leijuva” perusta, joka on vaan hyväksyttävä sellaisenaan (ja sama pätee teologisiin teistisiin uskomuksiin). Sitten nämä kolme keskenään kilpailevaa ryhmittymää (kaksi fyysikkoleiriä yhtäällä ja teologit toisaalla) naureskelevat toinen toistensa ad hoc-oletuksille, ”superkilpikonnille”, ja osoittavat niiden heikkouksia. Mutta vaikka miten paljon väiteltäisiin, ei rationaaliseen ratkaisuun päästä, vaan aina päädytään siihen, että jotakin pitää hyväksyä uskon asiana, aksioomana, tai vähintään väliaikaisena työhypoteesina, jolle ei ole selitystä. Fyysikot eivät voi todistaa Jumalaa olemattomaksi eivätkä teologit voi uskonnon avulla kumota fysiikan lakeja, joiden olemassaoloa ne lait itse tukevat (Davies s. 228). Tietylle uskolle voidaan silti löytää perusteita pitää juuri sitä ”annettua” lähtökohtaa uskottavana: todisteet luonnonvakioiden arvojen vaihtelusta voisivat tukea multiversumia ja toisaalta raamatullisten ihmeiden tasoisten – tai vieläkin näyttävämpien – ihmeiden esiintyminen (amputoidulle ihmiselle kasvaa silmänräpäyksessä terve raaja ihmisten katsellessa tai kuollut, jonka ruumis on poltettu tuhkaksi herätetään tuossa tuokiossa eloon uudelleenrakennetussa elävässä kehossa) antaisi todisteen yliluonnollisen kaikkivaltiaan olennon olemassaolosta.

 

Niinpä kaikissa kolmessa merkittävässä yrityksessä löytää täydellinen selitys maailmankaikkeudelle päädytään samaan umpikujaan: ne kaikki vaativat hyväksymään ”ylhäältä annettuna” selviönä uskon kautta jotakin, mikä on erittäin suurta. Mutta millä perusteella meidän tulisi hyväksyä uskon asiaksi? Siihen on käytetty monesti periaatetta, jonka nimi on ”yksinkertaisuuden argumentti” eli se jokin ”leijuva superkilpikonna” perimmäisenä perustana on oltava yksinkertainen.  Erilaisin kriteerein voidaan kaikkia kolmea selitysmallia pitää joko yksinkertaisina tai monimutkaisina, joten yksinkertaisuuden argumentinkaan avulla emme saavuta objektiivista, kiistatonta vastausta sille, mikä on yksinkertaisinta. Valtavan suuri määrä, jopa äärettömän monta, maailmankaikkeutta sisältävä multiversumi ja perinteinen persoonallinen judeo-kristillinen Jumala (tai oletettu erittäin älykäs ja pystyvä suunnittelija) ovat kumpikin hyvin monimutkaisia vastauksia.

 

Poispääsyn mahdollisuus tästä selityksien umpikujasta: elämä sivuosasta aktiiviseen rooliin olemassaolon mysteerissä?

 

Professori Paul Daviesin mukaan emme ole kuitenkaan päättelyn viimeisellä rannalla, miltä emme pääse koskaan eteenpäin. Näissä kaikissa tähänastisissa selitysmalleissa elämä ja mieli on jätetty passiiviseen osaan, sivustakatsojiksi. Meidän tulisi keskittyä maailmankaikkeuden bioystävällisyyden selitystä etsiessämme kiinnittää huomio elämään ja mieleen, sen sijaan että kumpikin niistä ohitetaan luonnon satunnaisena ja hyvin harvinaisena sivutuotteena. Tältä pohjalta, ottamalla elämä ja mieli aktiiviseen rooliin olemassaolon arvoitukseen ratkaisua haettaessa voimme löytää uuden polun, jolla pääsemme pitemmälle. Elämä voi olla syvällisessä osassa kosmista suurta kertomusta. Voisiko elämä olla jopa kirjoitettu universumin lakeihin, onko elämällä jotenkin väistämättömästi sisäänrakennettu maailmankaikkeuden lainalaisuuksiin? Ks. tarkemmin tästä ajatuskulusta Davies alkaen s. 231.

 

Sattumasta: antrooppinen valinta tilastollisena vastauksena oikeuttaa sattuman käytön suunnittelijan rationaalisena vaihtoehtona

 

Teististä kriittistä näkemystä sattumasta Jumalan korvaajana (”usko Jumalaan on korvattu uskolla sattumaan, sattumako on kaiken perusta!”) on syytä tarkastella vähän enemmän. On totta, että multiversumiteorioissa sattumalla pyritään korvaamaan suunnitelmallisuus (Davies s. 185). Onko sattuman käyttäminen sitten irrationaalista tai asetettavissa samanarvoiseksi teistisen jumalauskon / älykkään suunnittelijan oletuksen kanssa? Vastaus on ei. Sattuma – tai sattuma teorian osana – ei ole millään muotoa järjetön asia, vaan sattuman sääntöjä sekä satunnaismuuttujien ominaisuuksia on tutkittu tarkasti ja sattumalle tyypilliset luonteenomaiset piirteet ovat hyvin tunnettuja. Sattumalla on se etu, että sattuma on kunnolla määriteltävissä matemaattisesti. Satunnaisprosesseille on tyypillistä suurien onnenpotkujen oleellinen harvinaisuus. Esimerkkinä vaikka, että kolikkoa heittäessä tulee kymmenen kruunaa. Nämä hyvin poikkeavat tapahtumat liittyvät erottamattomasti kaikkiin satunnaisprosesseihin ja niistä käytetään nimeä tilastollinen fluktuaatio. Sitä pienempi on todennäköisyys, mitä suurempi on fluktuaatio, kuten vaikka tuhat kruunaa peräkkäin (Davies s.185).

 

Multiversumin kannalta tilastollisen fluktuaation yllä kuvattu sääntö merkitsee, että elämälle nipin napin sopivia alueita tai maailmankaikkeuksia on paljon enemmän, kuin niitä, joissa elämän edellyttämät olosuhteet ja luonnonvakiot ovat suuren marginaalin ympäröimiä. Niinpä ”elämä on läheltä piti -tapaus” universumeita on selvästi enemmän kuin sellaisia, joissa sopivuus elämälle on tarpeettoman tarkkaa (kaikki elämän kannalta välttämättömät luonnonvakiot eivät ole ”arvo täsmälleen juuri näin tai ei mitään” -tapauksia). Sen tähden on todennäköisempää kaikkien satunnaisten maailmankaikkeuden havaitsijoiden joukossa havaita olevansa vain hädin tuskin elämän sallivassa maailmankaikkeudessa kuin täysin optimaalisessa juuri sen yksinkertaisen tilastollisen seikan tähden, että edelliset ovat runsaslukuisempia kuin jälkimmäiset (Davies s.186).

 

Belgialaisen fyysikon David Ruellen (Sattuma ja kaaos) tutkimukset ovat merkittävästi vaikuttaneet sattuman käsitteen muodostamiseen. Sattumalla on vaikutuksia oikeastaan miltei kaikilla ajattelusektoreilla kvanttifysiikasta ja filosofiasta meteorologiaan, sillä sattuma on olennainen ominaisuus niin luonnossa kuin elämässä itsessään. Maailma on kvanttifysiikan tutkimuksien mukaan aidosti satunnainen mikrotasolla. Atomien maailmassa sattuma on läsnä vahvasti perusilmiöissä, mistä esimerkkinä voidaan mainita vaikka uraaniydin, jonka hajoaminen on täysin satunnaista ja ennustamatonta. Myös meidän arkisen elämämme tasolla sattumaa vaikuttaa meille läheisissä asioissa kuten sää ja talous. Kyseessä on kaoottinen käyttäytyminen, joka tarkoittaa lyhyesti sanottuna systeemien (tippuva vesihana, ilmakehä, galaksit) suurta herkkyyttä pienille muutoksille niiden alkuehdoissa, mikä johtaa hyvin suuriin eroihin lopputuloksessa. Aurinkokuntamme  muotoutumiseen juuri tällaiseksi ovat vaikuttaneet nimenomaan historiallisten sattumien sarja (kuten erikokoisten kappaleiden törmäykset toisiinsa). Ilmakehän kaoottisuuden tähden sääennusteet eivät onnistu aina ja kuukauden päässä olevan sään ennustaminen vaatisi, että meidän pitäisi tietää ilmakehän nykyinen tilanne jok’ikisen atomin tarkkuudella plus vielä suorittaa uskomattoman tarkkoja laskutoimituksia valtavalla tietojenkäsittelyteholla. Meidän kannaltamme sää kuukauden kuluttua on siis satunnainen, vaikka se teoriassa olisi laskettavissa yllä mainituilla edellytyksillä. Sattuma ja kaoottisuus estää tarkan tulevaisuuden ennustamisen, sillä sattuman vaikutus on ennalta arvaamatonta. Mutta sattuman oikeanlaisen ymmärtämisen avulla voimme silti saavuttaa syvällistä tietoa asioiden etenemisestä vaikka ne ovatkin satunnaisia. Filosofinen seuraus satunnaisuudesta ja kaaoksesta on, että täydellinen determinismi ei ole mahdollista.

 

Suosittelen Ruellen teosta lämpimästi kaikille, joilla on ongelmia tai epäselvyyksiä sattuman kanssa – sattumalla on oma tieteellinen ja rationaalinen, oikeutettu paikkansa niin arkielämän tasolta koko ympäröivään maailmankaikkeuteen asti.

 

Kosmologian nopea maailmankuvaa mullistava kehitys ja kosmologisen uuden tietoisuuden leviämisen hitaus

 

Kosmologia on lyhyessä ajassa noussut epämääräisestä filosofisesta spekuloinnista kokeellisen fysiikan ja havaitsevan kosmologian ottamien merkittävien edistysaskelien ansiosta tieteen takapihalta valtavirran tieteeksi, jopa täsmätieteeksi, jossa ”kiistellään desimaalin paikoista”. Maailmankaikkeuteen liittyviä teoreettisia malleja pystytään testaamaan havainnoilla ja todentamaan, pitävätkö teorian esittämät ennusteet paikkansa. Niinpä kyse on vakavasta tieteestä eikä ”nojatuolifilosofoinnista”. Olemme todennäköisesti näkemässä lopultakin uuden ajan aamunkoiton, jossa kosmologia uudistaa syvällisesti ja radikaalisti perinnäiset uskomuksemme sekä maailmankaikkeudesta että ihmisen paikasta universumissa.

 

Esimerkiksi kysymys ajasta. Tavallista on ajatella, että ajalla on alku ja loppu. Alku ajalla kyllä on alkuräjähdyksessä, mutta viimeisimmän tiedon mukaan ajalla ei ole loppua ja maailmankaikkeus jatkaa olemassaoloaan ikuisesti (mutta tämän kosmisen ”kultakauden”, jolloin universumi pursuaa vähitellen syntyviä tähtiä ja planeettoja sekä mahdollistaa elämän evoluution, jälkeen koittaa elämälle vihamielinen pimeä, synkkä ikuisuus kun mustat aukotkin ovat ”kuolleet” höyrystymällä). Maailmankaikkeutta voidaan fysiikan kannalta sanoa tyhjästä syntyneeksi (professori Kari Enqvistin erään hyvän kirjan Tyhjästä syntynyt -nimen mukaisesti). Ei edes ole välttämätöntä nykykosmologian mukaan, että maailmankaikkeus todella alkoi joskus. Havaintojen hyvin tukema, mutta myös vielä avoimia ongelmallisia kysymyksiä sisältävä alkuräjähdysteoria sallii myös äärettömän ikäisen universumin, jonka eräs välivaihe oli alkuräjähdys: valtavan kuuma, tiheä ja pieni singulariteetti, josta alkoi maailmankaikkeuden laajentuminen ja jäähtyminen. Niinpä perinteinen kosmologinen Jumalan olemassaoloa koskeva todistus on menettänyt kosmologian ja ylipäätään fysiikan radikaalin maailmankuvallisen vallankumouksen myötä uskottavuutensa, sillä kosmologisen jumalatodistuksen edellytyksenä olevaa kausaalisuutta (kaikella on oltava jokin syy) ei ole olemassa atomitasolla.

 

Kosmologisen ja kvanttimekaanisen maailmankuvamurroksen vaikutus klassisille jumalatodistuksille

 

Voidaan kohtuudella odottaa, että kun tietoisuus fysiikan maailmankuvallisista mullistuksista lyö itsensä läpi suuren yleisön keskuudessa laajemmin, teististen perinteisten jumalauskoa puolustavien argumenttien – kosmologinen jumalatodistus varsinkin – osana on väistyä filosofianhistorian museoon ja teistien pitää kehittää uudenlaisia argumentteja todistelemaan persoonallisen jumaluuden olemassaoloa (mikä sellaista kerta toisensa jälkeen epäonnistunutta Jumalan olemassaolon todistamisen yrittämistä pidetään enää mielekkäänä – teologiassa ei yleensä enää harjoitetakaan sellaista). Kaikki teistit eivät olekaan luovuttaneet jumalatodistuksien rintamalla, vaan jatkaneet vielä viime vuonna jumalatodistuksien tekemistä – amerikkalainen ateismin kriitikko David Reuben Stone (hän ei ole teologi). Stone ei tee niinkään uusia ja täysin ennen kuulumattomia jumalatodistuksia, mutta hän esittää niitä uudella tavalla perusteltuina: argumentti fysiikan laeista sekä hienoviritykseen perustuva argumentti Jumalan olemassaolon tueksi (teos ATHEISM IS FALSE Richard Dawkins And The Improbability Of God Delusion, 2007).

 

Kirjallisuus:

Martin Rees: Avaruuden avainluvut, 2001
Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo, 2003
Lawrence Krauss: Kvintessenssi – puuttuvan massan arvoitus – , 2003
Richard Dawkins: Jumalharha, 2007
David Ruelle: Sattuma ja kaaos, 2001
Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, URSA 2007

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.5/5 (2 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Antrooppinen periaate ja elämän alkuperä

Antrooppinen periaate ja elämän alkuperä

Miksi älykäs suunnittelu epäonnistuu haastamaan evoluutioteorian?

 

Johdanto: rationaalinen tilastollinen vaihtoehto suunnitteluoletukselle

 

Teistit tavallisesti pitävät antrooppista periaatetta liittolaisenaan, tukena jumalauskolle ja suunnittelu-argumentille. Periaatetta ei oltu alunperin tarkoitettu viittaamaan nimenomaan ihmiselämään ja oikeampi nimi periaatteelle olisi ”tiedettävyyden periaate” sen esittäjän Brandon Carterin mukaan (periaate sinänsä on paljon vanhempi, sillä jo G.W. Leibniz oli esittänyt samansisältöisen periaatteen). Tutkijat halveksivat koko antrooppista periaatetta ”puoliuskonnollisena roskana”, mutta heikossa muodossaan antrooppinen periaate oikeastaanhan vain toteaa sen itsestäänselvyyden, että me olemme täällä perimmäisiä kysymyksiä pohtimassa, koska maailmankaikkeus on elämälle suotuisa.

 

Päinvastaisessa tapauksessahan meitä ei olisi. Mutta edistyminen fysiikan lakien luonteen ymmärtämisessä uudella tavalla, niin että ainakin osa fysiikan laeista ei ole mitään kiveen hakattuja sääntöjä, vaan ”efektiivisinä”, vähemmän ehdottomia (Davies s.10). Tämä uusi ymmärrys fysiikan laeista käänsi tilanteen mielenkiintoisesti ylösalaisin: antrooppinen periaate alettiin nähdä vaihtoehtona suunnittelulle (ja luomisuskolle).

 

Näin antrooppinen periaate oli samanaikaisesti sekä tieteellinen vaihtoehto suunnittelulle että puoliuskonnollinen teoria jonkinlaisesta jumalallisesta suunnitelmasta – ja tästä hämmentävästä tilasta onkin seurannut paljon sekaannusta. Antrooppinen periaate planetaarisell tasolla todellakin tarjoaa rationaalisen tilastollisen tavan selittää elämän alkuperä ja mahdollisesti se soveltuu myös eräiden suurien evoluution olemassa olevien aukkojen selittämiseen, minkä lisäksi antrooppinen periaate tekee suunnittelu-oletuksesta tarpeettoman.

 

Antrooppinen periaate ei sovi kuitenkaan tavallisen, arkisen, jatkuvan luonnonvalinnan ja elämän monimuotoisen sopeutumisen ilmiöitä luonnossa (tämä on tärkeää evoluutioteorian väärinymmärtämisen välttämiseksi). Tässä artikkelissa on aiheena antrooppinen periaate planetaarisella tasolla sekä älykkään suunnittelun kannattajien mahdollisuus kritiikkiin antrooppiseen periaatteeseen nojautumisen tähden – sekä vastaus älykkään suunnittelun edustajien argumentteihin. Miksi älykäs suunnittelu ei ole tasaveroinen vaihtoehtoinen teoria evoluutioteorian kanssa? Tämän artikkelin jälkeen käsittelen antrooppisen periaatteen kosmologista versiota.

 

Elämän alkuperä, suunnittelu- ja luomisoletuksien kannattajien suurin aukko Jumalalle tai ”älykkäälle suunnittelijalle”

 

Aukkojen Jumalan etsijät – tai ylipäätään Jumalalle tai ”älykkäälle suunnittelijalle” jotain tarpeellista toimenkuvaa tavoittelevat – pitävät erityisen lupaavana tiedon aukkona elämän syntymistä. Vielä parempana Jumalan työpaikkana kuin jonkin yksittäisen elimen kuten silmän tekemiseen osallistumista hetkellisessä biologisella tai atomitason väliintulolla. Evoluutio alkaa siitä, kun on jotain olemassa olevaa elämää niin että evoluution mekanismit luonnonvalinta, muuntelu ja perimä pääsevät vaikuttamaan. Totta on vielä toistaiseksi, että elämän evoluution alku ei-biologisessa kemiassa (kemiallinen evoluutio) on selvittämättä ja se on hyvin suuri aukko, mutta myös elämän alkuperän selvittämisessä tutkijat tekevät työtä eivätkä suinkaan tuomitse kysymystä pysyväksi arvoitukseksi (mikä tosin sopisi hyvin älykkään suunnittelun kannattajille).

 

Elämän on tarvinnut syntyä yhden kerran. Elämän syntyminen on siten valtavan monta kertalukua epätodennäköisempi tapaus kuin sen jälkeiset lukemattomat evoluution askeleet kasautuvan valinnan ja muiden evoluutiomekanismien toimiessa eliöissä. Nämä elämän syntymisen jälkeen tapahtuneet ovat toistaneet itseään suuremmassa tai pienemmässä määrin samantyyppisesti ja itsenäisesti monissa miljoonissa eliölajeissa yli kolmen miljardin vuoden aikana. Sen tähden on virheellistä soveltaa elämän monimuotoisuuden ja monimutkaisten elinten kehittymiseen ei-ainutkertaisessa evoluutiossa samaa tilastollista päättelyä kuin käytetään elämän itsensä syntymiseen elottomasta aineesta. Jatkuvan, toistuvan ja epäuniikin biologisen evoluution tapahtumat eivät voi olla hyvin epätodennäköisiä (Dawkins s. 148). Lisäksi on syytä muistaa, että evoluutioprosessit eivät valmista eliöitä tai elimiä yhdellä kertaa valmiina, eikä ”pelkän sattuman voimalla”, vaan todennettavien, testattavien mekanismien avulla vähitellen kasautumisen voimalla.

 

Antrooppinen periaate planetaarisena versiona

 

Antrooppinen periaate palautuu matemaatikko Brandon Carterin työhön vuodelta 1974 (fyysikot Barrow ja Tipler käsittelivät antrooppinen periaatetta laajemmin). Carter katsoi myöhemmin, että parempi nimitys olisi ”tiedettävyyden periaate” (Carter: ”The anthropic principle and its implications for biological evolution”, Philosophical Transactions of the Royal Society of London A; 310, s. 347 – 363, 1983). Vaikka antrooppista periaatetta käytetään tavallisesti maailmankaikkeuden mittakaavassa, se toimii myös planetaarisesti. 

 

Maa on kiistatta elämälle otollinen planeetta, joka sijaitsee juuri jatkuvasti lähes ympyrämäisen (lievästi elliptisen) kiertoratansa ansiosta elämän mahdollistavalla ”kultakutrivyöhykkeelle”, missä vesi on nestemäistä (ei ole liian kuumaa kuten Venuksessa eikä liian kylmää kuten Jupiterissa ja muilla kauempana olevilla planeetoilla, vaan sopivan lämmintä). Olkoon elämä muualla avaruudessa miten epätodennäköistä tai todennäköistä tahansa, on Maa silti planeetta, jolla elämän synty oli mahdollista tässä aurinkokunnassa. Muita juuri Maan elämälle suotuisasti vaikuttavia tekijöitä ovat:

 

  • Kuu, joka vakauttaa Maan pyörimisakselia ja tukee muutenkin elämän monimuotoistumista evoluutiossa (vuorovesi-ilmiö)
  • jättiplaneetta Jupiter, joka puhdistaa aurinkokuntaa Maata uhkaavilta elämälle tuhoisilta asteroiditörmäyksiltä,
  • Aurinko ei ole kaksoistähti: kaksois- ja useampikertaisten tähtien ympärillä on planeettoja, mutta sellaisia tähtisysteemeitä kiertävien planeettojen radat ovat kaoottisempia, jolloin elämän synty ja evoluutio ovat ongelmallisempia,
  • Maan laattatektoniikka, joka antaa evoluutiolle paljon tilaisuuksia muovatessaan lakkaamatta Maan pinnanmuotoja, jolloin syntyy uusia ekologisia lokeroita. Lisäksi laattatektoniikalla on hyvin voimakas vaikutus ilmakehän kehitykseen (Tähdet ja avaruus 1/2008, s.25).

 

Antrooppinen periaate on rationaalinen vaihtoehto kaikille suunnittelijan tai luojan sisältäville oletuksille ratkaisemaan kysymys, miksi olemme elämälle suotuisalla planeetalla

 

Koska Maa on näin suosiollinen elämälle, on esitetty kaksi päävaihtoehtoa selitykseksi.

 

i) suunnittelu-oletus: Jumala tai muu älykäs suunnittelija on asettanut Maan ja muut elementit aurinkokunnassa kohdalleen (ihmisen näkökulmasta) yliluonnollisilla voimillaan (esim. Keplerin mukaan Pyhä Henki pitää planeettoja radoillaan, minkä uskomuksen Newtonin löytämät fysiikan lait kumosivat tarpeettomana).
ii) antrooppinen selitys, jossa on ”heikosti darwiaaninen sävy” (Dawkins s.150).

Reilusti enemmän kuin puolet maailmankaikkeuden planeetoista ei kierrä keskustähteään (tai tähtiään) elämän tuntemassamme muodossa sallivalla kultakutrivyöhykkeellä. Näin ollen millään noilla planeetoilla ei ole elämää. Ei ainakaan meidän tuntemaamme nestemäiseen veteen perustuvaa. Muunlaisesta elämästä meillä ei ole toistaiseksi varmuutta, vaikka periaatteessa toisenlainen elämä voisi olla mahdollista. Käsityksemme elämästä voi olla liian rajoittunut. Jopa maapallolla voi olla nykykäsityksellemme vierasta elämää, mutta emme osaa sitä etsiä ja sellaista elämää voi löytyä aurinkokunnastakin. Maan elämä voi olla jopa Marsista kotoisin. Ks. aiheesta tarkempi esitys Peter D. Ward & Donald Brownlee: Tuntematon elämä – vieraan elämän synteesi ja Nasan tutkimukset maanulkoisesta elämästä, URSA, 2003.

 

Siitä huolimatta miten vähän on sellaisia planeettoja, joilla on sopivat olosuhteet elämälle, Maa on väistämättä yksi niistä vähemmistössä olevista planeetoista – muussa tapauksessa emme olisi täällä ajattelemassa tällaisia kysymyksiä.

 

Vaikka teistit arvelevat antrooppisen periaatteen tukevan heidän luomisuskoaan tai älykkään suunnittelun oletustaan, on antrooppinen periaate kuitenkin nimenomaan rationaalinen ja luonnontieteellinen vaihtoehto kaikille väitetyille yliluonnollisille toimijoille aivan samoin kuin luonnonvalinta on tieteellinen vaihtoehto suunnittelulle biologiassa (Dawkins s.150). Antrooppinen periaate ei edellytä mitään suunnittelijaa tai luojaa, vaan se tarjoaa järkevän selityksen sille, miksi me olemme täällä, planeetalla joka on sopivasti kultakutrivyöhykkeellä. Ilmeisesti teisteille syntyy mielikuva antrooppisesta periaatteesta suunnittelu-oletuksen puolustuksena, koska se on esillä lähinnä vain silloin kun puhutaan sen ratkaisemasta ongelmasta eli miksi me olemme elämälle soveltuvalla planeetalla. Mutta on syytä huomioida se merkittävä asia, että ongelmaan on kaksi vastakkaista ratkaisuvaihtoehtoa - rationaalinen antrooppinen periaate ja oletus luojasta tai suunnittelijasta.

 

Tilastollisesti toimiva antrooppinen periaate – suurten lukujen mahdollisuudet epätodennäköisten asioiden syntymiselle

 

Antrooppisen periaatteen kanssa pääsemme etenemään seuraavalla tavalla: tilastollinen vaihtoehto suunnittelijalle/luojalle, joka teki kemiallisen ihmeen kokoamalla ensimmäisen solun alkumaapallolla ja jätti sen sitten evoluution mekanismien haltuun yliluonnollisen väliintulonsa jälkeen. Kaikesta epätodennäköisyydestä ja kaikista vaikeuksista huolimatta elämä syntyi Maassa kerran (tai päätyi tänne Marsista, kuten on myös oletettu, jolloin elämä olisi alkanut Marsissa). Katsotaanpa millaisten suurten tilastollisten lukujen kanssa voimme toimia.

 

  • Linnunradassa arvioidaan olevan 1 – 30 miljardia planeettaa
  • universumissa on noin 100 miljardia galaksia
  • konservatiivisen arvion mukaan (Dawkins s. 151) maailmankaikkeudessa on miljardi miljardi planeettaa (ja tämä oli varovainen arvio!)
  • oletetaan DNA:n syntyminen erittäin epätodennäköiseksi tapahtumaksi näiden tähtitieteellisten lukujen jälkeen
  • otaksutaan epätodennäköisyys niin suureksi, että DNA syntyy ainoastaan yhdellä planeetalla miljardista
  • saatu todennäköisyys tällä äärimmäisen häviävän pienellä todennäköisyydellä on silti, että miljardilla planeetalla elämä on voinut syntyä
  • Maan tarvitsee olla vain yksi niistä planeetoista, joilla elämä alkoi.

 

Näiden hämmästyttävien kosmisten lukujen johdosta tilanne on todellakin se, että kaikesta mahdollisesta epätodennäköisyydestä miljardilla planeetalla elämä on voinut syntyä kaikista planeetoista universumissa. Avaruuden syövereistä elämää kantavan planeetan löytäminen on todella vaikeaa neulan etsintää kosmisesta heinäladosta – mutta jo aloittaessamme sen etsinnän olemme itse sellaisella planeetalla.

 

Tietämättömyyden taso muuttuu tietojen lisääntyessä: havaitsevan tähtitieteen uudet löydöt ja teoriat tukevat elämän löytymisen mahdollisuuksia muilla planeetoilla

 

Kaikkiin todennäköisyyteen liittyviin väittämiin kuuluu jokin tietämättömyyden taso. Mitä enemmän voimme tietää planeetasta, sitä parempia arvioita saamme todennäköisyydelle. Uutta tietoa tuleekin tiheään tahtiin ja monesti uudet teoriat ja havainnot parantavat elämän löytymisen mahdollisuuksia ulkoavaruudesta (tai jopa tästä aurinkokunnasta). Esimerkiksi hiljattain on (6.11.2007) amerikkalaiset tähtitieteilijät löysivät tähteä 55 Cancri (Kravun tähdistössä) kiertävän viidennen eksoplaneetan, joten sillä tähdellä on pieni aurinkokunta – ja viimeksi löydetty kaasujättiläinen sijaitsee kultakutrivyöhykkeellä eli alueella, jolla vesi voi olla nestemäistä.

 

Vaikka kaasujätillä itsellään ei elämää olekaan – ainakin nykykäsityksien mukaan – niin sen jollain kuulla voi olla vettä ja mahdollisuus elämän syntymiselle. Puheet Auringon ainutlaatuisuudesta voidaan myös jo lopettaa, sillä McDonald-tähtitornin astronomit löysivät Aurinkoa hyvin paljon muistuttavan ”sisartähden”: HIP 56948 Lohikäärmeen tähdistöstä 200 valovuoden päästä (Tähdet ja avaruus 1/2008, s.10).

 

Elämälle otollisen planeetan ei kuitenkaan tarvitse olla Maan kaltainen pieni kiviplaneetta. Supermaapalloilla, jotka ovat jopa 10 kertaa Maata massiivisempia, elämä selviytyy paljon pitempään kuin Maan kaltaisella pienellä planeetalla. New Scientist-lehden julkaiseman tutkimuksen mukaan supermaapallolla elämä voi jatkaa olemassaoloaan 11,9 miljardia vuotta, kun Maassa elämän kestoajaksi tulee 8,8 miljardia vuotta. Planeetan keskustähden ihanteellinen massa on laskelmien mukaan 0,9 Auringon massaa, jotta tähden elämänkaari olisi pitempi niin että supermaapallolla voidaan hyödyntää elämän pitempää kestoaikaa (Tähdet ja avaruus 1/2008, s.11). Millaisia elämänmuotoja voikaan kehittyä tuollaisilla planeetoilla kun aikaa on nelisen miljardia vuotta enemmän – se on pitempi aika kuin Maassa on tähän asti ollut elämää!

 

Kuten ylempänä toin esille, mannerlaatoilla (laattatektoniikka) on suuri merkitys elämälle ja ilmakehän kehitykselle. Uusien tutkimuksien mukaan supermaapalloillakin on mannerlaattoja, mitä ei ole tiedetty aikaisemmin. Diana Valencian lokakuussa 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan supermaapalloilla täytyy olla laattatektoniikkaa eli Maan kaltaista pinnan kierrätystä. Osa supermaapalloista voi olla kultakutrivyöhykkeellä ja niillä voi siten olla nestemäistä vettä sekä elämää, Diana Valencia sanoo. Emeritusprofessori Juhani Kakkuri ei pidä todennäköisenä, että täysin vedettömät kiviplaneetat ovat yleisiä avaruudessa. Vulkaanista toimintaa tapahtuu muillakin taivaankappaleilla jo tässä aurinkokunnassa, ei vain Maassa vaan sitä on ollut Marsissa ja sitä esiintyy eräillä kuilla. Tulevaisuuden suuret teleskoopit voivat pystyä todentamaan tai falsifioimaan tarjolla olevat teoriat eksoplaneettojen laattatektoniikasta tai sen puuttumisesta, sillä planeettatutkija Craig O’Neill uskoo Maan olevan vain poikkeustapaus (Tähdet ja avaruus 1/2008, s.24 – 25).

 

Elämän syntyminen selittyy viittaamalla planeettojen valtavan suureen lukumäärään tilastollisen luonnontieteen avulla

 

Antrooppisen periaatteen kannalta riittää tällä erää se, että jotkin planeetat voivat siis olla enemmän  maankaltaisia kuin toiset, mikä voi vaikuttaa elämän syntymisen todennäköisyyteen. Vaikka päätyisimme kemiallisessa mallissamme elämän synnylle otollisten planeettojen määrästä hyvin varovaiseen lukumäärään, on niitä kuitenkin paljon (vaikka ei edes miljardia niin miljoonia tai satoja tuhansia) ja Maa on yksi niistä. Antrooppisessa periaatteessa on eleganttia, että kemiallisen mallin tarvitsee ennustaa elämän syntyvän vain yhdellä planeetalla niistä miljardista miljardista avaruuden planeetasta. Richard Dawkins ei pidä epätodennäköisyyttä niin suurena, että ”vain” miljardilla planeetalla on voinut syntyä elämää. Toiset tutkijat ovat pessimistisempiä, toiset optimistisempia, mutta sillä ei sinänsä ole merkitystä, vaan pessimistisimmänkin arvion mukainen elämän spontaanin syntymisen todennäköisyys riittää mitätöimään kaikki oletukset, joissa turvaudutaan suunnittelijaan tai luomiseen. Vaikka elämän syntymisen aukko voi tuntua mahdottomalta sulkea kiinni, on tuonkin aukon täyttäminen helppo tehtävä tilastollisella luonnontieteellä (Dawkins s. 153).

 

Elämän evoluution biologiset ilmiöt ja elämän olemassaolo Maassa ovat eri asioita, eivätkä ne selity samalla argumentilla

 

On tärkeää huomata, että suunnaton planeettojen lukumäärä selittää elämän syntymisen sinänsä – argumentti ei selitä Maassa havaittavia lukemattomia biologisen sopeutumisen ja monimutkaisuuden ilmentymiä elävissä olioissa. Elämän evoluutio, sen jälkeen kun elämä sai alkunsa, on kokonaan oma asiansa: elämän tarvitsi syntyä vain kerran, mutta eliöiden sopeutuminen muuttuviin ympäristöolosuhteisiin on jatkuvaa kaiken aikaa kaikkialla luonnossa tapahtumaa biologista toimintaa. Maan luonnossa on käynnissä globaali taukoamaton yleistetty eliölajeja optimoiva ja sopeuttava prosessi. Kyseessä on toistuva, elämänhistorian tallenteisiin (fossiilit) ikuistettu toistuva ja ennustettava ilmiö, jonka tuloksina ovat olleet kymmenet miljoonat lajit – niin jo sukupuuttoon kuolleet, nyt elävät ja meidän jälkeemme tulevat lajit. Tässä evolutiivisessa jatkuvassa prosessissa ei ole kyse ainutkertaisesta tapauksesta eikä mistään tilastollisesta onnesta, vaan tunnetusta, dokumentoidusta mekanismista, luonnonvalinnasta.

 

Antrooppinen periaate ei sovi selittämään eliöiden yksityiskohtia ja monimutkaisia rakenteita. Mutta Darwinin löytämä ”loiva ramppi epätodennäköisyyden vuorelle” ja ”nostokurki” (Dawkinsin kielikuvia lainaten) selittää Maan luonnon monimuotoisuuden sekä tekee tyhjäksi ihmisille vaistomaisesti, lapsuuden intuitiivisen eriytymättömän ajattelun jäänteenä, ominaisen illuusion suunnittelusta luonnossa. Mutta elämän itsensä syntyä ei voida selittää luonnonvalinnalla, koska siinä elämän puuttuessa ei vielä ole mitään, mistä valita. Ja siihen aukkoon, elämän syntyyn, tulee rationaaliseksi vastaukseksi antrooppinen periaate, joka on vaihtoehto suunnittelijalle: ja vaihtoehto on valtava määrä elämälle suosiollisia planeettoja, joista vaikka vain yhdellä elämän tarvitsi syntyä. Luonnonvalinnan käynnistyminen

 

tarvitsee hieman onnea” (Dawkins s. 155)

 

ja antrooppinen periaate tarjoaa sen onnen järkevällä tavalla. Erittäin epätodennäköinen ja harvinainen ilmiö – jos elämä on todella erittäin harvinaista, mitä emme vielä tiedä varmuudella – voi silti joskus tapahtua jossakin. Antrooppinen periaate voi soveltua myös eräiden muiden vielä jäljellä olevien suurin evolutiivisten aukkojen ratkaisuksi. Mark Riddleyn (The Cooperative Gene) mukaan aitotumaisten (eukaryoottisten) solujen syntyminen on jopa elämän syntymistä tilastollisesti epätodennäköisempi ja hankalampi kehitysaskel (Riddleyn mukaan seksuaalisuus salli monimutkaisen elämän nousemisen evoluutioprosesseissa). Tietoisuuden syntyminen on vielä yksi edelleen olemassa oleva aukko, jota ei ole selvitetty. Ei ole poissuljettua, että antrooppisen periaatteen oikeuttama ”onnen ruiske” (Dawkins  s. 155) on ollut tarvittavana ”sysäyksenä” luonnonvalinnan käynnistymiselle niin että evoluutiomekanismit ovat ylittäneet nuo ja jotkin muutkin suuret, erittäin harvinaiset läpimurrot.

 

Voi olla, että evolutiivisia prosesseja tullaan täydentämään uusilla mekanismeilla tai korjaamaan joiltain osin

 

Kreationisteille/älykkään suunnittelun kannattajille vastaiskun mahdollisuus? Antrooppinen periaate ”onnenruiskeineen korvike Jumalalle”?

 

Voi kuitenkin olla, että noiden ”suurten harppauksien” (aitotumainen solu, tietoisuus yms.) taustalla on vielä kokonaan tuntemattomia luonnollisia mekanismeja, joiden taustalla on niin ikään vielä löytymättömiä luonnonlakeja tai biologisia prosesseja, jotka löytyessään korjaavat joiltain osin tai täydentävät darwinistista evoluutioteoriaa (ja elämän alkuperän osalta vaikuttavat käänteentekevästi kemiallisen evoluution teorianmuodostukseen). Jo nykyään tutkijat käyttävät sellaisia vasta Darwinin ajan jälkeen biologisia prosesseja, jotka siten täydentävät ja parantavat alkuperäistä Darwinin teoriaa (geenisiirtymät, symbioosi jne.). Ei minkään teorian ole pakko pysyä ikuisesti samanlaisena tai jäädä kiinni sen alkuperäisen esittäjän johtopäätöksiin.

 

Älykkään suunnittelun edustajien mahdollisuus kritiikkiin ja vastaus vastaväitteeseen

 

Älykkään suunnittelun kannattajilla ja ”peruskreationisteilla” on epäilemättä kiusaus huomauttaa, että Dawkinsin ja muidenkin korostaman antrooppisen (planetaarisen ja kosmologisen) periaatteen avulla perusteltu ”onnenruiske” tai ”onnen hiven” elämän syntymisen, aitotumaisten solujen ja tietoisuuden alkuperän selityksenä ovat analogioita luojajumalaan tai suunnittelijaan vetoamiselle: ”Dawkins turvautuu hyvään onneen Jumalan korvikkeena, onni on hänelle samanlainen selitys kuin Jumala, johon hän ei halua uskoa”.  Tai vaikka näinkin he voisivat esittää kritiikkiä: ”eikö se onnen hiven ole taas sitä sattumaan vetoamista, evoluutio tarvitsee siis kuitenkin sattumia toimiakseen?”

 

Rajoitetulla tasolla tavallaan niin onkin: evolutiivisessa selityksessä tarvitaan pelkkien biologisten ja kemiallisten mekanismien lisäksi jotain ylimääräistä ja se lisätekijä on antrooppisen periaatteen antama tilastollinen ratkaisu, jonka avulla oikeutetaan suotuisa ”onnenkantamoinen” alkusysäyksen antajana evoluutiomekanismeille. Tämä ylimääräinen, tai oikeastaan evoluutiomekanismeja edeltävä tekijä on kuitenkin rationaalinen, sillä antrooppisessa periaatteessa viitataan useisiin todellisen maailman muuttujiin, joista meillä on mahdollisuus saada ainakin jotakin tietoa (ja sitä tietoa tulee lähes kaiken aikaa enemmän). Tämä edeltävä tekijä ei ole siten mielivaltainen, järjetön eikä varsinkaan mystinen ”salainen toimija X”, jota ei voida havaita.

 

Ovatko kemiallinen ja biologinen evoluutio sitten samalla viivalla tasaveroisina vaihtoehtoina kreationistisen luomis-oletuksen ja älykkään suunnittelun kanssa niin että vain ”uskon kohde” – Jumala tai ”hiukkanen onnea” – ovat erilaisia?

 

Miksi evoluutioteoria – tai mikä tahansa muu tieteellinen teoria – ei ole samanarvoinen ”älykkään suunnittelun/kreationismin” kanssa?

 

Tilanne ei ole kuitenkin noin yksinkertainen kuin pintapuolisesti katsoen näyttää ja perustelut ovat seuraavanlaiset (johonkin niistä olen viitannut jo aikaisemminkin):

 

1. Mikään filosofinen tai luonnontieteellinen syy ei vaadi, että juuri nyt tiedemiesten tulisi osata vastata tyhjentävästi kaikkiin avoimiin kysymyksiin ja esittää kaikenkattava vastaus elämän, aitotumallisten solujen sekä tietoisuuden syntymiselle. Niin monta tuhatta vuotta kuin tiedettä on harjoitettu eri kulttuureissa, muinaisesta Mesopotamiasta ja Kreikasta lähtien, on aina ollut selittämättömiä kysymyksiä. Useimmat helpot kysymykset kuten miksi Aurinko nousee lännestä eikä idästä, veden kierto ja miksi omena putoaa aina Maahan eikä koskaan ala leijua avaruuteen olivat arvoituksia tuhansia vuosia, mutta 1900-luvun puoliväliin mennessä karkeasti sanottuna kaikki yksinkertaiset kysymykset ovat saaneet tieteellisen vastauksensa. Jäljellä ovat nimenomaan ne vaikeat ongelmat sekä toki myös jo olemassa olevien vastauksien hienosäätöä ja mahdollista täydentämistä tarpeen vaatiessa.  Peter Atkins summaa kosmologiaa ja fysiikkaa käsittelevän kirjansa lopussa näin rohkeasti (Atkins näyttää kuitenkin liioittelevan kun hän pitää luonnonvakioiden arvoja – ”kultakutritekijää” eli universumin suotuisuutta elämälle – epäoleellisena. Ks. professori Paul Daviesin esitys teoksessa Kultakutrin arvoitus, 2007):

 

…perustiede saattaa olla lopussa ja se on ehkä viety päätökseen sukupolven aikana… tämä ei merkitse, että tieteen kokonaisuudessaan tarvitsee koskaan käydä nukkumaan. On äärimmäisen vaikeita ja tärkeitä kysymyksiä, sellaisia jotka koskevat biologisen toiminnallisuuden yksityiskohtia… kun olemme käsitelleet perusvakioiden arvoja näkemällä, että ne ovat välttämättä sellaisia, ja olemme hylänneet ne epäoleellisina, olemme saapuneet täyteen ymmärrykseen. Perustiede voi levätä. Me olemme melkein perillä. Täysi tieto on ulottuvillamme. Ymmärrys liikkuu yli Maan kasvojen, kuten auringonnousu” – Peter W. Atkins: Creation Revisited loppusanat.

 

Väliaikainen agnostisismi hyväksyttävänä tieto-opillisena suhtautumistapana tiedon aukkoihin

 

Jos emme tiedä tällä ajanhetkellä vastauksia jäljellä oleviin suuriin kysymyksiin, siitä ei loogisesti seuraa, että niitä ei voitaisi koskaan tietää eikä että niihin ei olisi luonnollisia vastauksia. Siinä tapauksessa, että ihmiskunta ei koskaan saisi vastauksia selville, ei se todista että luonnollista selitystä ei olisi. Suurimman osan aikaa ihmiskunnan historiasta ei tiedetty helppojenkan kysymyksien selityksiä, vaikka niihin on luonnollinen ratkaisu ja useimmat ihmiset turvautuivat – turhaan – maagisiin, yliluonnollisiin toimijoihin ”selityksinä”. Vastauksen puuttuminen elämän syntymisen ongelmaan (ja muihin evoluution aukkokohtiin) nyt antaa tieto-opillisesti hyväksyttävän syyn olla väliaikainen agnostikko (tietoa ei ole tällä hetkellä, mutta ei ole mahdotonta, että  saada ratkaisu saadaan selville ainakin kohtuullisella varmuudella). On rationaalisempaa olla ottavatta ehdotonta kantaa mihinkään suuntaan, kuin sitoutua absoluuttisella ”varmuudella” johonkin nyt näkyvillä olevaan ratkaisuun, on se sitten teistinen (sisältää luojajumalan, jota sanotaan ”älykkääksi suunnittelijaksi” tai materialistinen.

 

On hyvin mahdollista, että koskaan ei saada selville yksityiskohtaisen tarkkaa evoluution etenemisen koko kuvaa 3,5 miljardin vuoden ajalta, mutta se ei oikeuta turvautumista magiaan aukkojen täyttämisessä (Davies s.208). Olisi ylimielistä julistaa tässä vaiheessa, kun elämän synty ja muut ongelmalliset asiat ovat avoimia, jokin tietty ratkaisu ehdottomasti ainoaksi oikeaksi selitykseksi tai kiistää oman ”tietonsa”/henkilökohtaisen epäuskonsa perusteella, että kukaan muukaan ei voi koskaan saada vastauksia selville – mistä kukaan voi nyt tietää, mitä ei tulla koskaan missään tapauksessa tietämään?

 

Henkilökohtaisesti en itse ole ollenkaan varma, että perinteinen mustavalkoinen vastakkainasettelu suunnittelija (tai luoja) eli yliluonnollinen kanta vastaan tyypillinen materialistis-fysikalistinen näkemys ovat ainoat mahdolliset vaihtoehdot – tai edes siitä, kysymmekö oikeita kysymyksiäkään. Vastaus voi löytyä kolmatta tietä pitkin, jota ei ole vielä löydetty tai josta on vasta epäilyjä.

 

2. Älykkään suunnittelun liikkeen matemaatikko William A. Dembski vaatii etsimään ”erityistä monimutkaisuutta (”specified complexity”) eliöistä ja väittää, että se todistaa älykkään agentin suunnitelleen eliön. Virhe tässä Demskin väittämässä on, että hän määrittelee älykkään suunnittelun negatiivisesti eli sellaisena, mikä ei ole sattumaa eikä välttämättömyyttä. Mutta määritelmä ei ole pitävä, sillä

 

  • välttämättömyys, sattuma ja suunnittelu eivät ole molemminpuolisesti toisensa poissulkevia kategorioita,
  • ne eivät tyhjentävästi kata kaikkia mahdollisuuksia.

 

Näin ollen ei voida jäljittää älykästä toimijaa luonnossa eliminoinnin avulla, kuten Demski ehdottaa, vaan tiede edellyttää positiivisia todisteita omalle hypoteesille. Mikään teoria ei voi elää toisen teorian aukoilla, selittämättömillä kysymyksillä (eikä edes virheillä). Erityisen vahvasti tämä pätee jos esitetään, kuten Demski ja muut älykkään suunnittelun kannattajat, hyvin epätavallisia, ei-luonnollisia, väitteitä biologisen monimutkaisuuden suunnittelusta.

 

Filosofisesti kyseenalainen tapa heijastaa inhimilliset kausaatiot (käsitys, että psyykkiset ominaisuudet tai tilat aiheuttavat fysikaalisia vaikutuksia) oletettuun älylliseen agenttiin

 

3. Demskin ohjelma älykkään suunnittelijan löytämiseksi samoin kuin SETI:n maanulkoisen älykkään elämän etsintähanke ovat kumpikin ongelmallisia taustaoletuksissaan: Demskin ja SETI:n ääneenlausumaton lähtökohta on nojautuminen inhimilliseen älykkyyteen ja motivaatioon samoin kuin kausaalisiin (mentaalinen kausaatio) prosesseihin. Inhimillinen älykkyys ja motivaatiot heijastetaan joihinkin näkymättömiin agentteihin ”tuolla ulkona”, joko älykkääseen suunnittelijaan tai SETI-projektissa niihin maanulkoisiin älyllisiin olentoihin muilla planeetoilla (mistä ei ole edelleenkään saatu mitään varmoja objektiivisia todisteita) olettaen meidän voivan tunnistaa sekä sen suunnittelijan että ne älykkäät alienit. Mentaalisen kausaation filosofisista ongelmista ks. lisätietoa tai Heta Gylling et al. (toim.) SYY, 2007.

 

4. Älykkään suunnittelun kannattajat eivät sitoudu mihinkään falsifiointikriteereihin, joilla voitaisiin osoittaa heidän oletuksensa vääräksi, vaan

 

huolimatta viimeiset puolitoista vuosisataa jatkuneesta aukkojen täyttämisestä aukkojen Jumalan kannattajat vain siirtävät maalitolppia ja etsivät uusia aukkoja” (Davies s. 207).

 

Evoluutioteoria sen sijaan on falsifioitavissa – onkin hämmästyttävää, että 150 vuotta jatkuneista sinnikkäistä ponnisteluista huolimatta kumota evoluutioteoria ovat kaikki yritykset epäonnistuneet ja yhtä ihmeellistä on, että niin paljon haukuttu teoria selittää luonnon elämän niin hyvin.

 

Älykkään suunnittelun liikkeen kyvyttömyys nähdä ero evoluution tosiasian ja mekanismien välillä. Koulukuntakiistat eivät todista teorian olevan ”kriisissä”

 

5.  Älykkään suunnittelun liikkeen julistusta vaivaa sekaannus, jonka taustalla on kyvyttömyys tehdä erotusta evoluution tosiasian ja evoluution mekanismien välillä. Toistuvasti saamme kuulla älykkään suunnittelun ja kreationismin kannattajien väittävän ”evoluutioteorian olevan kriisissä” heidän viitatessaan biologien kiistoihin ja koulukuntaeroihin. Kiistelyt biologian tiedeyhteisössä koskevat evoluution mekanismeja, eikä evoluutiota tosiasiana sinänsä. Väite minkä tahansa teorian ”kriisistä” (sisältäen vihjauksen sen epäluotettavuuteen) sen takia, että sen tieteenalan sisällä on koulukuntia ja tutkijoiden välisiä kiistoja tai avoimia kysymyksiä tekisi kaikesta tieteestä yhtä suurta kriisipesäkettä – ei vähiten teologiasta ja filosofiasta! Siinäkin tapauksessa, että evoluutioteoria olisi väitetyssä ”kriisissä”, ei se merkitse sitä, että elämä ei olisi hyvin vanhaa ja kehittynyt vähitellen yli 3 miljardin vuoden aikana kun uusia lajeja ja uusia elimiä on syntynyt. Jo fossiiliaineisto tarjoaa

 

musertavat todisteet siitä, että elämä on todellakin kehittynyt ainakin 3,5 miljardin vuoden kuluessa vaatimattomasta alustaan yksinkertaisina mikrobeina” (Davies s.205).

 

Vaikka jokin evolutiivinen mekanismi falsifioituisi tai koko teoria muokattaisiin radikaalisti uudesti, täytyy uudenkin version evoluutiosta pystyä sisällyttämään itseensä kaikki se, mikä jo elämän kehityksestä tiedetään ja mistä on empiiristä todistusaineistoa.

 

6. Älykäs suunnittelu ei ole samanveroinen ”teoria” (se on korkeintaan hypoteesi) kuin evoluutioteoria, sillä evoluutioteoriassa on määritelty selvät testattavat seuraukset, joita voidaan etsiä luonnosta, kun taas älykäs suunnittelu ei sisällä mitään sellaista. Älykäs suunnittelu on pikemminkin filosofis-teologinen ja ideologinen projekti (kuten Discovery Instituutin kiilastrategiasta käy selkeästi ilmi).

 

7. Eräs sekaannuksen lähde älykkäästä suunnittelusta ja evoluutiosta käytävässä keskustelussa on kyvyttömyys tai haluttomuus erottaa elämän alkuperä elämän evoluutiosta. Ongelmia elämän syntymisen selvittämisessä ja vastauksen puuttumista (nyt) ei voi käyttää argumenttina biologista evoluutiota vastaan, koska elämän alkuperä ei kuulu biologiseen evoluutioon. Vain sen tähden, että me emme osaa tässä vaiheessa selittää elämän alkua,

 

ei tee elämästä ihmettä (Davies s.209).

 

8. Tieteellä ei ole metodologisia keinoja tutkia asioita ja niiden syitä muuten kuin luonnollisin keinoin (naturalistiset syyt vastakohtana yliluonnollisille, transsendenteille voimille). Tiede ei löydä menetelmillään minkään väitetyn näkymättömän agentin, Jumalan tai muiden, sormenjälkiä luonnosta. Tiede voi toimia vain luonnollisten syiden kanssa ja juuri siltä pohjalta tieteen ja soveltavan teknologian saavutukset on tehty ja ne toimivat. Loput jäävät filosofialle ja uskonnolle – ja juuri noihin kategorioihin älykäs suunnittelu kuuluu, eikä tiedeopetukseen kouluissa tai yliopistoissa.

 

Teologi Paleyn kelloseppävertauksen ja biologisen suunnittelun argumentin voima on käytännössä kumoutunut

 

Yhteenvetona kaikesta edellä olevasta professori Paul Daviesin johtopäätös on asianmukainen: darwinilainen evoluutioteoria uudempine laajennuksineen, mikä on vakuuttavasti antanut luonnollisen selityksen elävien olioiden suunnittelun vaikutelmalle, on haihduttanut Paleyn todistuksen Jumalan olemassaolosta biologisen suunnittelun argumentin avulla (Davies s.209).

 

Miksi suunnittelu ei ole uskottava selitys elämän monimuotoisuuden selittämiselle Dawkinsin mukaan?

 

Luonnonvalinta toimii yhteen suuntaan vievänä parannuksiin johtavana tienä, jossa muutokset kasautuvat vähitellen (tai välillä nopeasti). Mutta suunnittelu ei ole kasautuvaa. Suunnittelu synnyttää sen tähden vain uusia ongelmia – ei vähiten itse oletetun suunnittelijan alkuperä – sen sijaan että se ratkaisisi ne. Kohtaamme luonnon elämänmuodoissa kauniisti toimivien hienojen toimintojen lisäksi – ja omassa kehossamme – paljon outoja, tuhlailevan epätaloudellisia, heikkoja, osin jopa vaarallisia ratkaisuja, vaikka eliöt ovat kuitenkin tarpeeksi hyvin toimivia. Eliöiden elinten ei tarvitse olla Rolls-Royceja. Sille, että elämme elämälle suotuisalla planeetalla on siis kaksi rationaalista syytä:

 

i) antrooppinen: miljardien planeettojen joukossa on niitä (edes yksi), joilla elämän spontaani synty on mahdollinen ja Maa on väistämättä eräs niistä.
ii) luonnonvalinta, joka selittää, miksi elämä on kehittynyt kukoistavaan monimuotoisuuteensa lähes kaikkialla Maassa (jopa hyvin äärimmäisissä oloissa kuten rikkihapossa, säteilyssä ja kuumuudessa elävät superbakteerit).

 

Kirjallisuus:

Mark Riddley: The Cooperative Gene : How Mendel’s Demon Explains the Evolution of Complex Beings, 2001
Peter W. Atkins: Creation Revisited, 1993
Brandon Carter: ”The anthropic principle and its implications for biological evolution”, Philosophical Transactions of the Royal Society of London A; 310, s. 347 – 363, 1983
Richard Dawkins: Jumalharha, 2007
Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, URSA 2007
Peter D. Ward & Donald Brownlee: Tuntematon elämä – vieraan elämän synteesi ja Nasan tutkimukset maanulkoisesta elämästä, URSA, 2003
Tähdet ja avaruus 1/2008

Online-resursseja:

Intelligent Design? a special report reprinted from Natural History magazine
Mentaalinen kausaatio

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 3.3/5 (3 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Älykkään suunnittelun kannattajien tunnustuksia makroevoluutiosta

Älykkään suunnittelun kannattajien tunnustuksia makroevoluutiosta ja ihmisen polveutumisesta

Älykkään suunnittelun huippunimet tarkistaneet entisiä jyrkempiä puheitaan evoluutiosta

 

Johdanto: älykkään suunnittelun liikkeen tutkijajäsenten lausuntoja evoluutiosta

 

Jyrkän linjan kreationistien ei oikeastaan kannattaisi liikaa nojautua Michael Beheen ja Michael Dentoniin, sillä heillä on selvästi myönteistä sanottavaa ”makroevoluutiosta” (koko käsite on aika turha ja lähinnä kreationistien esilläpitämä) eli polveutumisesta toisista lajeista.

 

Behe ei ole myöskään nuoren maan kreationisti eli ei usko 6000 vuotta vanhaan maailmaan. Behe kannattaa elämän kehitystä ohjatusti, älykkään suunnittelijan aikaansaamana. Kuitenkin nyt kun Behen uusin kirja Edge of Evolution on saatavilla voimme eräissä keskeisissä kohdissa torjua kreationistien propagandan lainaamalla heidän erästä suurta ”guruaan” ja hänen mainitsemaansa vahvaa todistusaineistoa makroevoluution puolesta. Me polveudumme myös Behen mukaan aiemmin eläneistä eläinlajeista ja kaikki lajit ovat sukua toisilleen biologisesti.

 

Michael Behe- järkytys kreationisteille?

 

Lehighin yliopistossa biokemian professorina toimiva ID-kreationisti Michael Behe, ”evoluution biokemiallinen haastaja” ja teoksen ”Darwin’s Black Box” kirjoittaja, on tunnustanut jo vuonna 1995, että ihmisellä ja gorillalla on yhteinen esi-isä. Behe myönsi myös selvästi, että evoluutio tuottaa uusia lajeja. Toisin sanoen hän hyväksyy makroevoluution (vaikka hän jokatapauksessa ID-kreationisti onkin).

 

Alla biologian professori Kenneth R. Miller kertoo keskustelustaan Behen kanssa. Behellä ja professori Millerillä on sama -evoluutioteorian eikä luomisopin mukainen – näkemys maan elämän historiasta ja fossiiliesiintymien merkityksestä: nykyään elävät eliöt ovat muodostuneet niiden muinaisista esi-isistä. Behellä oli selvä, vahva näkemys tästä asiasta (lihavoinnit minun tekemiäni)

 

Perhaps the single most stunning thing about Darwin’s Black Box, Michael Behe’s ”Biochemical Challenge to Evolution,” is the amount of territory that its author concedes to Darwinism. As tempted as they might be to pick up this book in their own defense, ”scientific creationists” should think twice about enlisting an ally who has concluded that the Earth is several billion years old, that evolutionary biology has had ”much success in accounting for the patterns of life we see around us (1),” that evolution accounts for the appearance of new organisms including antibiotic-resistant bacteria, and who is convinced that all organisms share a ”common ancestor.” In plain language, this means that Michael Behe and I share an evolutionary view of the natural history of the Earth and the meaning of the fossil record; namely, that present-day organisms have been produced by a process of descent with modification from their ancient ancestors. Behe is clear, firm, and consistent on this point. For example, when Michael and I engaged in debate at the 1995 meeting of the American Scientific Affiliation, I argued that the 100% match of DNA sequences in the pseudogene region of beta-globin was proof that humans and gorillas shared a recent common ancestor. To my surprise, Behe said that he shared that view, and had no problem with the notion of common ancestry. Creationists who believe that Behe is on their side should proceed with caution – he states very clearly that evolution can produce new species, and that human beings are one of those species.Lähdesivu

 

Behen mustan laatikon merkityksestä tieteelliseltä kannalta

 

Prof. Behen hypoteesit eivät ole jääneet tieteellisesti perusteltuja vastauksia vaille. Esimerkiksi prof. Richard Dawkins toteaa kritiikissään, että Behe ei tarjoa yleisiä lakeja, malleja eikä selityksiä kuinka Behen esittämä ”älykäs suunnittelu” olisi tapahtunut. Behe ei anna mitään mahdollisuuksia falsifioida hänen ID-hypoteesiaan. Behe vain väittää, että suunnittelu on tosia, joka on helposti havaittavissa biokemiallisissa systeemeissä. Behen yritys falsifioida asteittainen darwinistinen evoluutio ja päätellä sen seurauksena luominen tapahtuneeksi on itse päinvastoin falsifioitu eli osoitettu virheelliseksi. Behen keskeinen perustelu hypoteesinsa tueksi eli väite, jonka mukaan monimutkaiset biologiset järjestelmät eivät voi syntyä asteittain vähittäisellä evoluutiolla kasautuvan valinnan avulla on väärä.
 

But read this argument carefully. Behe is not offering a way to detect design, he is offering a way to falsify gradual Darwinian evolution, and by elimination, conclude design. But there is one big problem- his falsifier has been falsified. The conclusion that an ”irreducibly complex system cannot be produced gradually by slight, successive modifications of a precursor system” is simply wrong.

Prof. Richard Dawkinsin Behe-kritiikki

 

Uusimmassa kirjassaan Edge of Evolution Behe hyväksyy edelleen yleisen polveutumisen eli makroevoluution oikeana. Behe toteaa uusimpien DNA-tutkimuksien tuloksien vakuuttaneet hänet kuten useimmat muutkin tiedemiehet siitä, että Darwinin teorian eräs perustus – yleinen polveutuminen – on oikein. Behen mukaan ei ole mitään syitä epäillä Darwinin oikeassaolemista siinä, että kaikki eliöt maan päällä ovat biologisia sukulaisia keskenään (Behe viittaa pseudogeeneihin ”vahvana todistusaineistona”).

 

”Over the next few sections I’ll show some of the newest evidence from studies of DNA that convinces most scientists, including myself, that one leg of Darwin’s theory – common descent – is correct.”

”Strong evidence from the pseudogene points well beyond the ancestry of humans. Despite some remaining puzzles, there’s no reason to doubt that Darwin had this point right, that all creatures on earth are biological relatives.”

Michael Behe: Edge of Evolution, s. 65, 72 (2007).
 

Välihuomautus ID-kreationismin johtohahmosta Johnsonista

 

Johnsonin Intelligent Design (ID)-kreationismi (”älykäs suunnittelu”) on kasvattanut suosiotaan uskonnollisissa piireissä YEC:n (nuoren maan kreationismin) kustannuksella viime vuosina. Mutta myös ID-liikkeen tieteellinen anti on jokseenkin olematon. ID-liikkeen Peer Review – tulokset loistavat poissaolollaan tiedelehdissä. ID-liikkeen johtohahmo Phillip E. Johnson (oikeustieteen professori Berkeleystä) on sanonut avoimesti, että heillä ei ole tavoitetta edes tieteeseen, vaan he tähtäävät uskontoon ja filosofiaan(lihavoinnit minulta).

 

 

These advocates carry out their business in popular books and the proceedings of their own conferences; no article demonstrating ID has appeared in a peer-reviewed journal. But, as Johnson admits, his goal is not about science at all, but about religion and philosophy. ID proponents have no intention of playing the game of science.
-SCIENCE VOL 295 29 MARCH 2002 2373

 

Suomessa Matti Leisola (bioprosessitekniikan professori ) ja Pauli Ojala ovat merkittävimpiä ja näkyvimpiä ID-kreationisteja. Kummallakin on luonnontieteellinen tausta biologian alueelta.

 

Michael J. Denton – kreationistien ennen niin innolla lainaama

 

Denton julkaisi vuonna 1985 kuuluisan teoksensa Evolution A Theory in Crisis, jota kreationistit ovat runsaasti lainanneet todisteluissaan. Mutta Denton tullut toisiin ajatuksiin makroevoluutiosta 1990-luvun lopulla. Alla on tri Douglas Theopaldin kuvaus asiasta (lihavoinnit minun tekemiä).

 

’Interestingly, it appears that Denton may have finally rectified his misunderstanding about nested hierarchies and common descent, since in his latest book he unconditionally assumes the validity of the nested hierarchy, common descent, and the ”tree of life” (Denton 1998, pp. 265-298). For example, in the chapter entitled The Tree of Life from NATURE’S DESTINY, Denton discusses the phylogeny of several closely related species (the primates) and directly contradicts his previous misstatements presented by Camp above:

”In the case of primate DNA, for example, all the sequences in the hemoglobin gene cluster in man, chimp, gorilla, gibbon, etc., can be interconverted via single base change steps to form a perfect evolutionary tree relating the higher primates together in a system that looks as natural as could be imagined. There is not the slightest indication of any discontinuity.” (Denton 1998, p. 277) ’

Lähdesivu

 

Lisäksi Laurence Moran tekee kiintoisan kommentin Dentonin näkemyksien muuttumisesta (lihavointi minun):

 


’Denton’s latest book is NATURE’S DESTINY – published in 1998. In that book Denton argues that the original laws of chemistry and physics were established by God when He created the universe. The universe was designed in the beginning for the evolution of life and, ultimately, of humans.’

’This point of view is substantially different from that expressed in hisearlier book EVOLUTION: A THEORY IN CRISIS. Part of the problem is that many people over-interpreted Denton’s arguments in his first book and part of the problem is that Denton seems to have softened his objections to evolution and molecular biology. …
They are especially troubled by Denton’s claim that ” … all phenomena, including life and evolution, and the orign of man, are ultimately explicable in terms of natural processes.

(NATURE’S DESTINY p. xviii).’

 

Ei kannattaisi enää kreationistien tukeutua Dentoniinkaan ainakaan samalla innolla, sillä uudessa kirjassaan Nature’s Destiny (1998) hän lausuu selkeästi elämän, evoluution ja ihmisen synnyn olevan täysin selitettävissä luonnollisten prosessien avulla. Denton on ajan myötä tullut pehmeämmäksi vastustuksessaan evoluutiota kohtaan ja toisaalta innokkaat kreationistit ovat yli-tulkinneet Dentonin kirjoituksia aikaisemmin.

 

Näyttää siltä, että kreationistien leirissä alkavat (oikeat, eikä jostain raamattukoulusta ”tutkinnon” hankkineet) luonnontieteilijät harventua ja tarkistaa aikaisempia jyrkästi evoluution vastaisia väitteitään maltillisempaan  suuntaan lähentyen evoluutioteoriaa. Epäilemättä tosiasioiden vakuuttavuuden johdosta. Tämä on ilmiselvää kreationismin kriisiä ja selvimmin kriisi näkyy YEC:ssä. Kreationismin ”julistajat” (aatteen kaikissa ilmenemismuodoissa) ovat suurimmaksi osaksi muita kuin biotieteiden tai geologian tutkijoita: lääkäreitä, lainoppineita, insinöörejä, teologeja yms. Lääkäri Pekka Reinikainen on näkyvimpiä suomalaisista nuoren maan kreationisteista, jotka ovat käyneet epätoivoista, mutta aggressiivista taisteluaan tosiasioita vastaan.

 

Eikö ole perusteltua ja myös todennäköisintä, että evoluutiomekanismien toimivuudesta seuraa sekin, että elämän syntyminen maapallolla on evoluution tulosta sekä täysin evoluution mekanismeilla selitettävissä – mukaan lukien ihmisen alkuperä?

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.0/5 (4 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: +1 (from 1 vote)
newsletter software