Jesse diggaa sua ehdoitta-luterilaisuus. Mitä vikaa itsenäisesti ajatellussa elämänkatsomuksessa?

Voiko kristinuskossa olla “sellainen kuin on vapaasti”? Auktoriteettiuskoa “nuorekkaasti”

 

Johdanto: Jesse diggaa sua

 

Luterilaisten seurakuntien mainoskampanja nuorten houkuttelemiseksi pysymään kirkossa tai takaisin kirkkoon. “Jesse diggaa sua ehdoitta”-luterilaisuuden älyllisen rehellisyyden ja argumentoinnin kriittinen tarkastelu. Viittaan uskotoivorakkaus.fi sivustoon sekä radiossa (YLE-X) joulukuun aikana esiintyneen nuorisopastorin eräisiin väitteisiin ja perkaan niiden logiikkaa. Onko uskottavaa uusitestamentillisesti, että kristinusko ei vaadi ihmiseltä mitään, eikä rajoita elämää, vaan voi olla sellainen kuin: usko “antaa sinulle voimaa elämän eri tilanteissa. Voit olla juuri sellainen kuin olet“.

 

Onko kristinusko – edes luterilaisen perinteen muodossa  – vain tuollaista arjen psyykkausta ja apuvoimaa selviämiseen eri tilanteissa, kuin jotain terapiaa, jonka keskeinen tarkoitus on auttaa arjessa elämistä (mihin se taivasten valtakunnan konkreettinen tuleminen ja ikuinen elämä ja tuomiopäivän tulesta pelastus jäi)? Miten ja miksi juuri kristinusko olisi paras tai ainoa oikea “voiman lähde” monien erilaisten elämänkatsomuksien joukossa? Mitä vikaa muka on aidosti itse, omilla aivoillaan asioita ajatellen, “tuunatussa” elämänfilosofiassa sekä kirkon auktoriteeteista ja pyhinä pidetyistä Raamatun kirjoituksista vapaassa henkisyydessä?

 

Nuorekasta luterilaisuutta sekä filosofisesti heikkoa ja aukollista “Jesse diggaa sua” – luterilaisuutta

 

Pääkaupunkiseudulla evankelis-luterilaiset seurakunnat ovat käynnistäneet jo melkoista huomiota saavuttaneen nuorille suunnatun mainoskampanjan sloganilla “Jesse diggaa sua ehdoitta“. Kampanjalle on avattu “Usko, toivo ja rakkaus“-sivusto. Kampanjasta todetaan kyseisellä sivulla näin:

 

“Ei tainnut oikein pudota? Kuten näkyy, me kirkossa olemme välillä vähän huonoja muotoilemaan sanojamme, kun puhumme rakkaudesta. Ihmisiä mekin olemme, vieläpä jöröjä suomalaisia – samaa seurakuntaa kuin sinäkin. Koetimme kompastellen sanoa, että uskon vahvin voima on pyyteetön rakkaus. Se ei vaadi eikä pakota, vaan ymmärtää ja vahvistaa, vaikka tekisit mitä. Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. Se tieto vapauttaa. Sen haluaa kuulla. Jos tässä oli sinusta jotain kiinnostavaa tai edes vähän tolkkua, jatka keskustelua osoitteessa uskotoivorakkaus.fi“

 

Luonnollisesti konservatiiviset luterilaiset ovat netissä ehtineet esittämään sitä niin ennustettavissa olevaa tosiuskovaista paheksuntaansa ja tyypillisiä herranjestas-herra armahda-päivittelyjä kampanjan tiimoilta.

 

Kyseessähän on jälleen eräs epätoivoinen, ellei peräti pateettinen (merkityksessä säälittävä) yritys pitää kiinni juuri niistä nuorista, joiden keskuudessa kirkosta eroaminen on aika tavallista ja joiden silmissä luterilainen kirkko profiloituu vanhakantaisena, taantumuksellisena, kummallista uskonnollista kapulakieltään puhuvana homoseksuaalien tuomitsijana. Toinen kirkon tyypillinen piirre nuorten ja varmaan monien muidenkin ihmisten mielissä on, että luterilaisessa kirkossa jatkuvasti kiistellään muille ihmisille jokseenkin jo itsestään selvästä asiasta, että naiset sopivat tekemään mitä tahansa työtä he vain haluavat tehdä, eikä sukupuolen perusteella saa syrjiä ketään työelämässä. Luterilaisessa kirkossahan ei olla 21 vuoden jälkeenkään kaikkien pappien ja riviluterilaisten patriarkaalisessa ja sovinistisessa – raamatunsitaateilla oikeutetussa – mielenmaisemassa saavutettu sellaista oivallusta, vaikka selvästi suurin osa kirkon työntekijöistä on jo tullut sinuiksi naispappien kanssa, joten tältä osin kirkon julkisuuskuva on vinoutunut eikä vastaa todellista tilaa.

 

Homoseksuaalisten pappien ja ylipäätään homoseksuaalisten ihmisten oikeuksien ja vapauksien kanssa sen sijaan vielä haukotaan henkeä ja selataan Biblian lehdiltä viisauden sanoja. Niinpä on yllättävää, että kirkko on ottanut mainoskampanjansa kuvitukseen juuri tuohon teologiseen ruutitynnyriin kipinöitä sinkoilevan homoeroottisen kuvan kahdesta miehestä peiton alla varustettuna kondomin sijaan tekstillä “mitä Jeesus tekisi” (tosin englanniksi sanottuna, sekin osaltaan naiivia yritystä tekeytyä nuorekkaaksi heittelemällä vähän englantia joukkoon). Ei seurakunnissa sitten keksittyä vieläkin tulenaremmasta aiheesta hakea nuorekkuutta (eipä niitä taida oikein ollakaan)?

 

Mihin kirkko karvoistaan pääsisi pinnallisella nuorekkuuden teeskentelyllä? Muuttuvatko luterilaiset perinteiset herätysliikkeet opillisesti?

 

Mutta ei ole realistista odottaa, että kirkko kokonaisuutena muuttuisi joksikin kaikkea suvaitsevaksi ja kaiken hyväksyväksi (eikö se käytännön tasolla, aktiiviluterilaisten pienpiirien ulkopuolella, jo ole aika pitkälle sellainen, vai minkälaista kirkkokuria luterilaisella kirkolla on tapana harrastaa “jumalattomasti ja harhaoppisesti” eläviä jäseniään kohtaan?) humanistiseksi instituutioksi, jossa “voit olla juuri sellainen kuin olet“, kuten “mitä Jeesus tekisi” (jos nyt suomenkielessä pysytään kuitenkin) väitetään. Nuorekkuus tai suvaitsevainen inhimillisyys, jossa ihminen todella saisi vapaasti ajatella juuri niin kuin haluaa tarvitsematta “eheytyä” jostain “synnillisestä” seksuaalisesta suuntautumisestaan, eikä häneltä vaadita joidenkin keskiaikaisten, suorastaan antiikin aikaisten, dogmien uskomista tosina – jumalan neitseellinen ihmiseksi syntyminen, syntien sovitus, kuolleiden ylösnousemus esimerkkeinä – on kyllä luterilaisessa kirkossa kaukana. Vai millaista on luterilainen meininki vanhoillislestadiolaisilla alueilla tai viidesläisten ja SLEY:n piireissä, saako niissä olla “juuri sellainen kuin on” ilman että edellytetään sitä uskoa luterilaisen tunnustuksen mukaiseen “kolmiyhteiseen jumalaan” ja “Jeesuksen sovitustyöhön”?

 

Vielä säälittävämpää olisi jos kirkon työntekijät alkaisivat matkia nuorten puhetapaa ja jutustella miten “ihqu” se “Jesse” on laittaa vielä hymiöitä perään. Ehkä viisikymppiset pappismiehet sonnustautuvat kohta viimeisimpiin hiphop-vetimiin lippalakkia myöten ja alkavat kultakäädyt kaulassa heittää “jesserappia”. Ehkä tämäkin skenaario nähdään jonain päivinä toteutuneena. Samaan sarjaan menee taannoinen, tosin ulkolainen, kampanja “pimp my Bible” eli “tuunaa mun Raamattu”, jossa ilmeisesti koetettiin lisätä nuorten kiinnostusta Raamatun lukemiseen tarjoamalla mahdollisuus “tuunata” eli kustomoida mieleisekseen Raamatun kannet. Raamatun sisältöä ei valitettavasti voinut päivittää uudelleenkirjoittamalla tai poistamalla kaikki vanhentunut ja virheellinen sisältö (jota olisikin varsin paljon, “Mooseksen kirjat” pitäisi poistaa lähes kokonaan).

 

Voiko kristinusko ja sen luterilainen versio todella edes olla sellaista, missä “ihminen voi olla juuri sellainen kuin on”?

 

Koko kosiskeleva väite, jonka mukaan ihminen voisi olla sellainen kuin on, eli että hänen ei tarvitse muuttua eikä muuttaa maailmankuvaansa on älyllisesti epärehellistä puhetta. Kristinuskossa, sen uusitestamentillisten kirjavien traditioiden mukaisesti, ihmisen tulee nimenomaan muuttua. Hänen tulee hylätä aikaisempi “pimeydeksi” ja “pakanuudeksi” tuomittu maailmankuvansa, eikä ihmisen persoonakaan kelpaa sellaisenaan, vaan ihmistä kutsutaan “ristiinnaulitsemaan lihansa” (ns. syntinen “luontonsa”) ja Paavalin mukaan uskova on suorastaan “uusi luomus” ja vanha on kadonnut. Ihmistä kutsutaan Uudessa testamentissa täydellisyyteen, kuten Jumala on täydellinen, kulkemaan “kapeaa tietä” (vuorisaarna), pyhitykseen, mielenmuutokseen ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Kristinuskon ytimessä on nimenomaan se idea, että ihminen ei kelpaa, eikä saa olla sellainen kuin on – muuten kuin sen verran, että “tulee Jeesuksen luo sellaisena kuin on synteineen” – mutta “tultuaan uskossa Jeesuksen luo” hän ei saa jäädä sellaiseksi enää. Toisin sanoen ihmisen elämää ja ajattelua aletaan kahlita ja rajoittaa erilaisilla vaatimuksilla muun muassa seksuaalisuuden ja parisuhteen alueella, eikä ihminen saa pysyä skeptikkona tai agnostikkona, vaan hänen tulee sitoutua ja tunnustautua “suun tunnustuksella” Jeesukseen avoimesti ja julkisesti. Minkä lisäksi Raamattu tulee ottaa vastaan “Jumalan sanana”, lukea sitä, uskoa siihen ja toimia sen mukaan – mistä alkaakin loputon sekasotku ja riita uskovien kesken, että miten Raamattua pitää tulkita “oikein” ja mitä se Raamatun sanan mukaan eläminen konkreettisesti merkitsee.

 

Vapaissa suunnissa ollaan tässä kohtaa edes rehellisempiä ja johdonmukaisempia kuin trendikkyyttä tavoittelevassa nuorten kosiskelukampanjassa: vapaat suunnat ottavat ihmisen vastaan “sellaisena kuin hän on”, mutta heti kun ihminen on tullut “Jeesuksen luo” ja liittynyt esim. helluntaiseurakuntaan hänelle tehdään selväksi, että hän ei saa jäädä sellaiseksi kuin on, eikä häntä hyväksytä sellaisenaan, vaan hänen on muututtava, “annettava tahtonsa Jeesukselle” (jos ihminen edes oli jossain välissä omaa tahtoaan löytänytkään), sovittauduttava juuri siihen “oikean kristityn” malliin, joka uskonsuunnassa on “totuudeksi” havaittu. Eikä tuossa mitään ihmeellistä edes ole, jos lukee vähänkin Uuden testamentin tekstejä ja varsinkin synoptisten evankeliumien (Matteus, Markus, Luukas) hyvin jyrkkiä ja ehdottomia Jeesuksen vaatimuksia siitä, miten ihmisen tulee häntä seurata. Johanneksenkin Jeesus sanoi “mene, äläkä enää syntiä tee”, toisin sanoen hän edellytti ihmisen muuttuvan, eikä jatkavan samaa elämäntyyliä kuin siihen asti.

 

Luterilaisuuden inhimillistyminen ja psykologisoituminen jaksamisen voimavaraksi on toki positiivista, mutta miten se liittyy uusitestamentillisiin teologisiin traditioihin?

 

Usko, toivo, rakkaus & Jesse diggaa sua ehdoitta-kampanjassa luterilaisuus näyttää liukenevan ja suodattuvan jonkinlaiseksi arjessa jaksamisen psykologiseksi voimavaraksi, jonka halutaan näyttävän siltä, että se ei millään muotoa estä eikä rajoita nykynuoria elämästä heille ominaisella tavalla. Jotenkin oireellista, että Jeesus-nimikin pitää korvata “Jessellä”, minkä lisäksi sanotaan

 

“Usko on koko persoonan läpikotaista antautumista sen varaan, mikä antaa elämälle tarkoituksen ja suunnan. Tästä olemassaolon merkityksestä ja suunnasta meidän pitäisi puhua silloin, kun puhumme uskonnollisesta uskosta.” Agnostikon “viisaasta siirrosta” (lihavointi lisätty).

 

Agnostisismiko onkin viisautta modernin luterilaisuuden mukaan? Entä apostoli Paavalin jyrinä galatalaiskirjeessä ja muissakin kirjeissään?

 

Mutta mikä siis on se, joka “antaa elämälle tarkoituksen ja suunnan”? Olemassaolon merkitys ja suunta? Jostain epämääräisestä uskonnonfilosofisesta mietiskelystäkö perimmäisten kysymysten äärellä kristinuskossa onkin kysymys nykyään? Kiintoisaa, että agnostikon kantaa pidetään “viisaana siirtona” – eikö agnostisismi ole jyrkässä ristiriidassa Uuden testamentin kanssa, jossa ei jäädä minkään teologisen tietämättömyyden ja epävarmuuden varaan, vaan korostetaan totuuden tietämistä ja tuntemista, sanan varmuutta, oikeaa oppia ja ilmoitustietoa Jumalasta Kristuksessa? Apostoli Paavali kirosi galatalaiskirjeessä taivaan enkelitkin, jos ne julistavat toisenlaista evankeliumia kuin hän opetti, joten selvästikään Paavali ei ollut agnostikko kristillisen totuuden suhteen, eikä millään tavalla jättänyt kohteliaan diplomaattisesti totuutta avoimeksi, epävarmaksi, ratkaisemattomaksi asiaksi (“voihan olla, että se on niin, mutta voihan se olla toisinkin, mistäpä sitä kukaan tietää, mikä se totuus on”). Agnostisismi näyttää olevan Jesse diggaa sua-luterilaisille paremmin maistuvaa, muodikkaampaa ja mukavasti postmoderniin henkeen sopivaa, kuin aito “karski, mutta kova” uusitestamentillinen teologinen paatos ja totuuden “tietäminen”.

 

Uusitestamentillisista teologioista voi todellakin saada toisenlaisen kuvan siitä, mikä uskossa Jeesukseen Kristukseen – kuten UT:n kirjoittajat uskonsa kohteen nimen häpeämättä kirjoittivat – on olennaisinta: pelastuminen synnin, kuoleman, saatanan ja tämän heidän (virheelliseksi osoittautuneen) uskonsa mukaan pian tuomion tulessa tuhoutuvasta maailmanajasta taivasten valtakuntaan (mihin sisältyy tosiasiassa elämää rajoittavia ja tiettyyn annettuun “Jumalan lapsen” muottiin sopeutuminen, mikä merkitsee käytännössä selvästi enemmän kuin vain “lähimmäisensä rakastamista”).

 

Missään nimessä en tietenkään vastusta tai moiti luterilaisia seurakuntia siitä, että ne ovat “lantranneet” ja riisuneet kristinuskon hyvin väljäksi, elämää mahdollisimman vähän kaventavaksi ja tukahduttavaksi uskonnonfilosofiseksi pohdinnaksi ja arjen jaksamisen apuvoimaksi, joka ei vaadi oikeastaan mitään näkyviä muutoksia, eikä edellytä jonkin keskiaikaisen moraalikoodiston noudattamista. Kaikin mokomin näin, tuhannesti parempaa tällainen luterilaisuus on kuin se, että nuoria koetettaisiin aivopestä johonkin 1930- tai jopa 1600-luvun käsityksien mukaiseen luterilaisuuteen (mikä tuskin edes onnistuisi, sillä nykynuoret osaavat olla kriittisiä ja tutkia asioita itse niin halutessaan) ja arvomaailmaan. Jos ihminen voi saada arkeensa psyykkistä voimaa jostain inhimillisestä uskosta ja “ehdottomasta”, rajoituksia elämänmenolle asettamattomasta uskosta niin se on positiivista (eli uskosta, joka ei tuomitse “synniksi” esim. pelejä, Internetiä, esiaviollista seksiä, avosuhteita, avioeroja, homoseksuaalisuutta, populaarikulttuuria kuten elokuvia ja pop- ja rockmusiikkia, eikä takerru ihmisten pukeutumiseen, syömiseen tai muuhun sellaiseen ulkonaiseen).

 

Paljon parempi noin, kuin jokin melleristinen (Leo Meller ja hänen Patmoksensa) aggressiivinen kampanja nuorisokulttuurin piirteitä, kuten rockmusiikkia, vastaan ja fundamentalistisen suppeakatseisen mustavalkoisen maailmankuvan levittäminen.

 

Kritiikkini kohdistuu seuraaviin kohtiin

 

• voiko totuus muuttua ja olla ehdollista, sidoksissa kulloisenkin aikakauden yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja olosuhteisiin?
• muuttuuko kristinuskon Jumala samaan tahtiin inhimillisten yhteiskuntien historiallisen kehityksen ja arvojen muutoksen kanssa niin että sama Jumala hyväksyy nykyään sen, mitä hän vihasti 100, 200 tai 2000 vuotta sitten?
• älyllisesti rehellistä tuollainenkaan laimennettu kristinusko on (verrattuna uusitestamentillisiin teologioihin historiallisesti otettuina eikä “humanistis-liberaalin luterilaisuuden” läpi uudelleentulkittuna),
• kuinka tarpeellista sellainen usko enää on, jos synti, saatana ja helvetti häivytetään kirjaimellisina asioina pois ja allegorisoidaan tai niistä ei edes puhuta tosiasiallisina entiteetteinä, kuten Raamatun kirjoittajat tekivät (kyseisiä asioita häpeämättä ja salailematta suuremman suosion saavuttamiseksi),
• miten tällainen pehmopsykologis-humanistinen (ellei jopa jo agnostinen!) usko “Jesseen” tosiasiallisesti palautuu uusitestamentillisten teologioiden joukkoon ja edes luterilaisuuden teologisiin perinteisiin (Lutherin oma teologia mukaan lukien)? Onko tapahtunut katkos uusitestamentillisiin kristinuskoihin ja Lutherin ja luterilaisten tunnustuskirjojen historialliseen oppiin?

 

Rehellisintä voisi olla avoimesti tunnustaa, että “jesseilyssä” on kyseessä aivan uusi, moderni uskonnonfilosofinen ja terapeuttinen, suvaitsevaisuutta ja elämänmyönteisyyttä korostava maailmankatsomus, jossa on tiettyjä historialliseen kristilliseen ajatteluun liittyviä käsitteitä ja uskomuksia mukana. Mutta kaikkein parasta olisi jos ihmisten annettaisiin yksinkertaisesti olla rauhassa kaikenlaisilta kristillisiltä mainoskampanjoilta ja mediatempauksilta, ja vapaasti muodostaa omia aivojaan ajatteluun käyttäen oma elämänfilosofiansa ja maailmankatsomuksensa sellaisista aineksista, jotka ovat heidän kohdallaan toimivia ja puhuttelevia (emme koskaan tule pääsemään kaikkien hyväksymään konsensukseen perimmäisistä kysymyksistä ja metafyysisistä ongelmista, vaan samoista tosiasioista ja havainnoista voidaan uskottavasti päätyä vastakkaisiin johtopäätöksiin, jotka ovat sisäisesti loogisia ja ristiriidattomia, mutta toisten johtopäätöksien kanssa epäyhteensopivia).

 

Jeesus pitelee mainoksessa aivoja kädessään – ihmisen on kuitenkin oikeastaan luovuttava aivojen itsenäisestä, rajoituksettomasta käytöstä ja alistuttava Raamatun/luterilaisen opin alle

 

Jälleen tekonuorekkaaksi tekeytyvää ja varsinkin harhaanjohtavaa mainontaa (herra – kirjoitettuna nimenomaan pienellä alkukirjaimella kampanjan sivulla – “aivomyrskyää“, brainstormaa aivot: mitä suomenkieltä edes on “aivomyrskyäminen”?

 

“Teksti: Tätä saa, kun herra brainstormaa: aivot joilla voi itse ajatella.“

 

Tässä jos missä on eräs kristillinen oksymoroni (= sanonta, jossa on ainakin näennäinen ristiriita kahden sanan merkityksen välillä). Kristinusko, olkoon sitten luterilaista tai niin sanottujen “vapaiden suuntien” jonakin muunnelmana, on ristiriidassa sen kanssa, että ihminen voisi ajatella aivoillaan itse. Nimenomaan itsenäisestä, vapaasta ajattelusta ja juuri oman näköisestä ja omalta tuntuvasta elämännäkemyksestä ja maailmankatsomuksesta pitää luopua ja laittaa aivojensa kriittisen ja loogisen ajattelun kapasiteetin offlineen, jotta voisi tehdä sen fideistisen “uskon hypyn syvyyteen”, jossa ei näy mitään pohjaa eikä mitään objektiivisia todisteita, että siellä uskon syvyydessä jotain tuonpuoleista kristinuskon mukaista todellisuutta olisi. Mutta siitä huolimatta vaan pitäisi uskoa ilman uskottavaksi tarjottujen väitteiden toteen näyttämistä ja huolimatta kristillisiin väitteisiin liittyvistä loogisista, tieto-opillisista, historiallista ja muista suurista ongelmista ja ristiriitaisuuksista.

 

Tähän voi joku kristitty sanoa, että “uskohan on juuri sitä, että ei tiedetä eikä ole todisteita, mutta silti uskotaan” – siihen vastaan, että se juuri on täysin käsittämätön ja irrationaalinen asenne tieto-opillisesti. Miksi sitten ei usko saman tien keijukaisiin, peikkoihin, Afroditeen, Pellonpekkoon tai joulutonttuihin? Ei noistakaan ole mitään todisteita, mutta kaikkeahan voi uskoa, kun kytkee aivojensa logiikka- ja kritiikki-prosessorit pois päältä ja heittäytyy silmät kiinni “uskon hyppyyn”. Toisaalta kristillinen perinne kyllä tuntee myös itsekriittisen, oman uskon perusteita epäilevän ja niiden perusteltavuutta ennakkoluulottomasti tutkivan ajattelun, mikä onkin erittäin arvokas osa kristillistä ajatteluperinnettä (ja joka vallan puuttuu islamista).

 

Uskominen perusteitta, jonkin muinaisen lähinnä kansanperinnettä edustavan papyruskokoelman perusteella, ilman objektiivisia todisteita ja jopa todisteiden ja pitävien vastaväitteiden vastaisesti, ei ole järkevää eikä loogista, vaan rationaalisen ihmisen valinta on pikemminkin skeptisyys ja agnostisismi: hän ei usko tarjottua väitettä, vaan epäilee sitä ja/tai pidättyy ottamasta kantaa puoleen tai toiseen. Järkevän ihmisen ei tarvitse ottaa kantaa kaikkeen mahdolliseen, vaan hän voi suostua siihen, että on avoimia ja epävarmoja kysymyksiä.

 

Uskonnollinen usko luterilaisittain, mihin kampanjassa nuoria kutsutaan, on kuitenkin ytimeltään omien aivojen itsenäisen käytön vastaista dogmatismia ja auktoriteettiuskoa: ihmisen yläpuolelle asettautuu luterilainen kirkko totuusvaatimuksensa kanssa ja kirkko puolestaan sijoittaa ihmisten yläpuolelle Jumalan, Raamatun ja ne tunnustuskirjansa. Ihminen ei saa ajatella Jumalan, Raamatun ja tunnustuskirjojen kolminaisuuden vastaisesti tai muuten….niin, miten sitä nyt sitten nykyluterilaisuudessa uskalletaan häveten sanoa…ihmisen loppusijoituspaikka on oleva rakkauden ja armon Jumalan iankaikkinen piinapuisto, helvetti. Helvetistähän tässä on viime kädessä kysymys: nuorten pitää pelastua helvetistä – josta ei haluttaisi juuri mitään kuitenkaan sanoa sen mediaepäseksikkyyden ja kiusallisuuden takia – uskomalla kirkon opettamaan Jeesukseen, jonka armo on lahjoitettu lapsikasteessa.

 

“Oma maailmankatsomus ei ole yhtä hyvä kuin kirkon pitkän perinteen edustama yhteinen Jeesus-usko”

 

Ajatuksellisesti yllä kuvatulla tavalla eräs nuorisopastori puhui Yle-X:n lähetyksessä, vaikka sanamuodot olivat erilaisia. Pastori koetti myydä ajatusta, jonka mukaan ei pitäisi rakentaa elämäänsä oman, itseajatellun elämänkatsomuksen varaan, koska pastori tiesi, että sellainen ei ole kestävää. Pastorilla oli nähtävästi tieto, että kirkon yhteinen, parituhatvuotinen usko on “muuttumaton sanoma” ja se on kestävä perusta elämän ongelmissa.

 

Kuinka siis on, pastorin logiikan mukaisesti minun pitäisi siis hypätä kaivoon, jos niin on perinteisesti tehty jo tuhansia vuosia ja jos enemmistö ihmisistä sinne kaivoon hyppään (eikä kukaan heistä ole palannut kertomaan, onko siellä kaivon pohjalla mitään, mutta ikiaikainen konsensus on usko, että kyllä siellä kaivon pohjalla on aarre odottamassa). Eihän tässä ole järkeä eikä logiikkaa edes sidosaineeksi, vaan pastori teki tupla-argumentointivirheen (tosin se on hyvin tavallisen uskovaisten keskuudessa)

 

i) jos johonkin on uskottu kauan aikaa, ei ole todiste uskomuksen totuudesta (tuhansia vuosia oli virallinen totuus, että maa on litteä ja pienen universumin keskipiste, jota muut taivaankappaleet kiersivät)
ii) kannattajien paljous tai tehokas organisoituminen ei todista, että uskomus on tosi tai oikeutettu (“miljardi kärpästä ei voi olla väärässä”-argumentointivirhe).

 

Sitä paitsi pastori teki myös sen standardivirheen, jonka mukaan kirkon usko on säilynyt muuttumattomana “pari tuhat vuotta”. Tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa, vaan todellisuudessa kristinuskoa uskomuksia ja kristillisen elämän moraalikoodistoa on muutettu, uudelleentulkittu ja päivitetty kautta kirkkohistorian. Moderni suomalainen perusluterilaisuus on jotain muuta kuin 1500-1600-lukujen luterilaisuus, vaikka muodollisesti toki tunnustuskirjat ovat muuttumattomia eikä ekumeenisia uskontunnustuksia ole päivitetty.

 

Keskiajan katoliset kristityt, antiikin ajan kristityistä puhumattakaan, tuskin edes pitäisivät näitä “Jesse diggaa sua”-luterilaisia kristittyinä lainkaan. Jokainen Raamatun ja uskontunnustuksien lukija kaiken lisäksi rakentaa mielessään lukemistaan sanoista oman merkityksen, oman yksilöllisen psyykkis-fyysisen “apparaattinsa” lävitse – hän ymmärtää pyhät tekstit omalla tavallaan, eikä mitenkään välttämättä siten, kuin tekstien kirjoittaja aikoinaan ajatteli.

 

Miksi jonkun toisen, vaikka sitten miljoonien uskoma, uskonnollinen elämäntulkinta olisi parempi ja toimivampi kuin minun omani?

 

Mihin edes perustuu väite, että oma, yksilöllinen – eli vapaasti, itsenäisesti omia aivojaan käyttäen ajateltu – elämänkäsitys olisi muka huonompi ja “pettävä perusta”, toisin kuin jokin kirkollisiin  – oletetusti – “muuttumattomiin” opillisiin perinteisiin pohjautuva luterilainen elämänkatsomus? Miten ihmeessä juuri minun – ja mainoskampanjan kohteena olevien pääkaupunkiseudun nuorten – yksilöllisiin, erilaisiin elämäntilanteisiin ja henkilöhistorioihin ja niistä nouseviin tarpeisiin sopisi jokin ylhäältä kirkon korkeuksista annettu uskonnollisten väitteiden ja oppien paketti? Miten sellainen valmiiksi pureksittu kokoelma oppeja ja uskomuksia sopisi minun elämäntilanteeseeni? Kirkon teologisen perinteen kysymykset ja väitteet elämän tarkoituksesta, kuten “miten tulen vanhurskaaksi Jumalan edessä” tai “elämän tarkoitus on Jumalan lapseksi pääseminen ja ikuisen elämän periminen” tai “suurin ilo on syntien anteeksisaaminen Jeesuksen veressä” ovat – lyön vaikka vetoa – noille nuorille jotain kummallista muinaispersiaa, jostain “vuodelta miekka ja kypärä” olevaa sanahelinää, joka ei merkitse heille mitään ja jolla ei ole mitään rajapintaa nuorten elämässä (eikä minunkaan elämässä)?

 

Kirkon eräs ongelma on, että se yrittää vastata kysymyksiin, joita ihmiset eivät edes kysy (sama ongelma on kristillisellä apologialla eli uskon rationaalisella puolustelulla: vastataan kysymyksiin, mitä ei kysytä ja jotka eivät useimpia ihmisiä edes kiinnosta – vain niitä, jotka jo ovat syystä tai toisesta kristittyjä).

 

Miksi juuri luterilainen/kristillinen opillinen perinne olisi sen parempaa kuin muut yhtä pitkäaikaiset tai vanhemmat ajatteluperinteet?

 

Jos ikää ajatellaan, niin on sitä paitsi muitakin vanhoja, tuhansien vuosien ikäisiä, ajatteluperinteitä, jotka ovat olemassa edelleen, joten voidaan katsoa niiden olevan ihmisiä tyydyttäviä (jos kerran väitetään, että kristillinen usko on kestänyt, koska “se tyydyttää ihmisen sisäiset tarpeet ja jumalaikävän”). On kristinuskoa pitkäikäisempiäkin – eli paljon pitempään toimineita – uskontoperinteitä, kuten hindulaisuus ja ateismi, jonka juuret menevät tuhansien vuosien taakse muinaiseen Mesopotamiaan ja Intiaan asti. Egyptin uskontokin eli ja voi hyvin yli 3000 vuotta, kunnes kristinusko ajettiin tilalle ainoana sallittuna uskontona Rooman valtakunnan aikaan.

 

Arjessa toimii parhaiten juuri itse ajateltu, henkilökohtainen, omilla aivoilla ajateltu elämänkatsomus, joka selviää arjen testistä, eikä jonkun instituution uskonoppi

 

Oma kokemukseni – enkä varmasti ole tässä ainoa – on, että ei minun elämälleni tarjoa “kestävää perustaa” mikään jonkun toisen minulle ylhäältä päin tyrkyttämä uskomusjoukko tai olemassa olevaksi väitetty näkymätön olento (Jumala, Jeesus), vaan nimenomaan sellainen käytännön kokemuksen myötä kehittynyt, omilla aivoillani vapaasti ajattelemani elämänfilosofia, joka sisältää vain ne väitteet ja uskomukset, jotka ovat selvinneet arjen todellisuustestistä ja läpäisseet kokemuksien koetuksen. Kaikki epäaito, todeksi väitetty – olkoon vaikka miten vanha tai yleisesti uskottu – uskottelu putoaa seulan läpi toimimattomana (suggestiona ja psyykkauksena, josta voin saada vain jonkin verran hyvää mieltä, lohduttelua ja toivoa eräänlaisena henkisenä dopingruiskeena ja huumeena). Käytännön tasolla kuitenkin kaikki myönteinen kehitys ja muutokset parempaan ovat tulleet oman ajattelu- ja tiedostamisprosessini ja konkreettisten, järkevien, tietoon perustuvien toimenpiteiden kautta.

Ateismiin liittyvistä uskovien olkiukoista. Rajallisuuteen suostuminen

Henkisyys, olemassaolon mysteerin ihmettely, pyhyys ja hiljentyminen ilman kristinuskon dogmeja

 

Johdanto: Epävarmuuteen suostuminen. Spiritualiteetti ja ateismi

 

Uskovaisilla on erinäisiä olkiukkoja ateismia ja ateisteja kohtaan. On paljon helpompaa uskoville mätkiä itse keksittyjä irvikuvia vastaan, kuin perehtyä todella siihen, mitä ateismi on ja mitä se ei ole. Toisaalta ateistisessa ajattelussa (varsinkin viime vuosina käynnistetyssä “uuden ateismin” – New Atheism – militantissa “antievankelioinnissa” onkin omat filosofiset ja tyylilliset ongelmakohtansa. Mutta vaikka ei uskoisikaan enää mihinkään jumalaan eikä pitäisi esim. kristinuskon tai islamin dogmeja uskottavina, ei kenenkään tarvitse menettää hengellisyyttä (spiritualiteettia), ihmettelyä, pyhyyden tuntua, eikä kieltää olemassaolon mysteerisyyttä. Lisäksi teismin vaihtoehtoina ovat panteismi (jota on sanottu “viritetyksi ateismiksi”) sekä deismi (luonnollinen uskonto. Jumaluus, joka ei vaikuta maailman asioihin eikä tee väliintuloja ihmisten elämään rukousvastauksena).

 

Vaihtoehtona kristinuskoon, sen oppeihin ja kirkko-instituutioon sitoutumiselle ei ole “sieluton telaketjuateismi” (erään agnostikkoystäväni ajatuksia lainatakseni) jonain joko-tai -valintana. Älyllisesti ja emotionaalisesti toimivia ja tyydyttäviä katsomuksellisia vaihtoehtoja on paljon enemmän ja ne voivat olla juuri niin yksilöllisiä elämänfilosofioita, kuin vain haluamme ajatteluprosessimme tuloksena (eikä kerran muodostetun elämänkatsomuksen tarvitse jäädä ikuiseksi kiveen hakatuksi opiksi, vaan se saa elää ja päivittyä tosiasioiden niin edellyttäessä). Ei ole pakko sitoutua mihinkään “ismiin”, on se teismiä, ateismia tai agnostisismia tai mitä tahansa.

 

Monilla uskovilla kummallinen irvikuva ateisteista

 

Moni uskovainen väittää (noita puheita näkee vaikka Netmissionissa), että kaikilla ihmisillä väitetään olevan “luotuisuuteen perustuva jumalakaipuu, jota ateistit vaan koettavat peittää, vaikka hekin sydämessään tietävät jumalakaipuun olevan olemassa”. Useat uskovaiset tekevät ateisteista epäloogisen, sisäisesti ristiriitaisen tyypin, joka “ylpeydessään” tai “synnin rakkaudessaan” kieltää sen “totuuden”, jonka kuitenkin “tietää”. Ateistista tehdään typerys, joka näkee edessään puun ja kuitenkin kieltää sen puun olemassaolon “kun ei voi myöntää sen olemassaoloa ylpeydessään”. Lisäksi uskovaiset ovat kauan aikaa kasanneet ateisteihin vaikka mitä negatiivisilta kuulostavia ominaisuuksia (“kommunisti”, “anarkisti”, “vallankumouksellinen”, “moraaliton” jne.). Niinpä on luonnollista, että moni pitäytyy mieluummin kirkon jäsenenä ja tunnustautuu vaikka tapakristityksi kuin myöntäisi olevansa sellainen kummajainen kuin ateisti.

 

Todellakin sehän se kauheaa olisi, jos ateisti (tai agnostikko) olisikin tasapainoinen, elämäänsä tyytyväinen, elämänsä mielekkääksi kokeva, yhteiskunnassa aktiivisesti toimiva henkilö, joka ei tarvitse viinaa eikä masennuslääkkeitäkään, eikä mokoma ruoja edes koe “ahdistusta, sisäistä tyhjyyttä ja mielekkyyden puutetta” sisimmässään. Tuohan ihan kamala ateisti olisi. Ei taida herätyskristitty osata suhtautua sellaiseen ateistiin, kun ei saa tätä mahtumaan omiin olkihimmeleihinsä. Yhtä hyvin ateistit voisivat levittää propagandaa, että uskovaiset ovatkin oikeasti kaappiateisteja, jotka kyllä “sydämessään tietävät, että Jumalaa ei ole”, mutta jotka vaan eivät “ylpeytensä” tähden halua tunnustaa luonnollista totuutta, jonka kuitenkin “tietävät”. Ihan yhtä älykäs tai älytön argumentti.

 

Tieteellä tai “tiedeuskovaisuudella” (mitä sillä sitten eri yhteyksissä tarkoitetaankin) ei edes tarvitse olla mitään linkkiä jonkun henkilön ateistisuuden kanssa. Ihminen voi olla ateisti, vaikkei tietäisi tieteestä mitään eikä uskoisi yhtäkään tieteen teoriaa. Jumalien olemassaoloon ei vaan uskota, on perustelu mikä tahansa (kuten se, että mitään objektiivisia, intersubjektiivisia perusteita jumalauskolle ja kristinuskolle erityisesti ei ole).

 

Epävarmuuteen suostuminen ei ole pelottavaa. Rajallisuutensa hyväksyminen on realismia

 

Eräs keskeinen oppimani asia on epävarmuuden hyväksyminen ja siihen suostuminen ja epävarmuuden pitäminen jopa ihan positiivisena, vapauttavana asiana: mitä se minun arkiseen elämänmenooni (työt, vapaa-aika, ihmissuhteet yms.) vaikuttaa ja sitä mitenkään haittaa jos en tiedä jotain metafyysistä “totuutta” tai en tiedä mikä on olevaisuuden olemus sinänsä tai jos en tiedä, mitä se maailmankaikkeuden pimeä aine on (ei sitä kukaan muukaan tiedä, vielä ainakaan). Osaan käydä kaupassa, tehdä ruokani, olla elämässäni olevien ihmisten kanssa, nukkua, hoitaa yritystoimintaani ihan hyvin, vaikka en tiedä noiden perimmäisten kysymyksien vastauksia. Mikä pakko minun on tietää kosmoksen salaisuudet tai mitä se minua arkielämässäni hyödyttää jos tietäisin, miten vaikkapa se elämä syntyi? Epävarmuudessa on avoimuutta, tilaa kasvulle ja muutokselle, dynaamisuutta kun taas “varmat lopulliset totuudet” ovat staattista siitä “varmasta” opista kiinni pitämistä. Suostuessaan epävarmuuteen, ihminen suostuu rajallisuuteen: sekä oman että ihmislajin rajallisuuteen eikä kerskaa enää kuvitellusta “varmuudestaan” ja “absoluuttisen erehtymättömän totuuden omistamisestaan”.

 

Elämää on olemassa, mikä on ilmeinen tosiasia, syntyi se miten sattui syntymään, ja sehän on tärkeintä. Arkielämälleni ei ole merkitystä millä täsmällisellä tavalla elämä alkoi. Epävarmuuteen suostuminen on oman ja ihmislajin rajallisuuden hyväksymistä. Se on vapautumista laukkaamisesta pää kolmantena jalkana lahkosta lahkoon, gurulta guruun, profeetalta profeetan luo jotain ihmeellistä “Perimmäistä Lopullista Totuutta” etsimässä – ja pettymästä kun ei se toiminutkaan arjen kamppailuissa. Olen kokenut, että sellaisen oletetun perimmäisen absoluuttisen totuuden ja lopullisen vastauksen saaminen ei ole mikään “sydämen tyydyttymisen” tila, vaan se on runsauden sarvi täynnä lisää kysymyksiä, vastaväitteitä, ihmettelyä ja niin edelleen loputtomiin.

 

Senkin olen oppinut, että mitä ihmeellisempiä lupauksia joku latelee ja mitä upeampaa tulevaisuutta joku maalailee jos vaan hänen uskoonsa uskotaan ja mitä enemmän joku vakuuttaa, että hänen ismillään kaikki ongelmat ratkaistaan niin sitä enemmän on syytä olla hyvin varauksellinen ja kriittinen.

 

Olen oppinut, että jokainen ihminen on itsensä paras liittolainen viime kädessä eikä perusturvallisuuttaan ja onnellisuuttaan voi rakentaa jonkun näkymättömän olennon varaan eikä toisten ihmistenkään varaan.

 

Miten minulla menee yli vuoden jälkeen ilman minkäänlaista kristillistä uskoa?

 

Elän tavallista ihmisen elämää hyvine ja huonoine päivineen, teen työtä yrittäjänä ja seurustelen vakituisesti – tavallista inhimillistä elämää iloineen ja huolineen ilman pingottunutta yritystä pakottaa todellisuutta ja kokemuksiani johonkin ennalta valittuun dogmaattiseen kehykseen. Elämäni on vapaana kristinuskosta tullut päinvastoin paremmaksi laadullisesti ja valoisammaksi ilman kristinuskon masentavaa dualistista todellisuuskäsitystä Jahven tulisine piinapuistoineen ja uskomuksineen, että suurin osa ihmisistä ympärilläni on jotain saatanan sätkynukkeja. Eikä minun tarvitse pelätä enää tavallisia moderniin kulttuuriin liittyviä asioita (tiettyä musiikkia, elokuvia, “vääränlaisia” kirjoja, joista tulee jotain merkillistä “henkivaikutusta” ja “eksytystä”) ja kuvitella mitä ihmeellisimpiä “antikristillisiä salaliittoja” vainoharhaisesti, mikä on herätyskristillisyydessä varsin tyypillistä. Kuuntele vaikka Leo Mellerin sensaatiohakuista saarnausta!

 

Aikaakin jää enemmän hyödyllisempiin ja hauskempiin asioihin – sekä olemassa oleville ihmisille – kuin hartauden harjoitukset ja kuivat luterilaiset kirkonmenot tai toisessa ääripäässä karismaattinen mielipuolinen sekoilu, “ylistys” ja elämyksien metsästys (jotka “ylistyskokouksen” ulkopuolella sitten haihtuvat olemattomiin, eikä niitä mahtavia “hengen kosketuksia” saa yksin kotona, vaan nimenomaan niiden generoimiseen omistetussa tilaisuudessa toisten samassa tunnelmassa olevien kanssa suggestion ja lavahypnoosin keinoin).

 

Löydän vastaukset kysymyksiin elämäni mielekkyydestä, merkityksestä, perusturvasta ja mielenrauhasta itsestäni henkilökohtaisessa oppimis-, ymmärtämis- ja tutkimisprosessissani. Eikä minun tarvitse ottaa kantaa kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin ja ongelmiin, vaan voin jättää ne avoimiksi, jos en katso voivani sitoutua johonkin tarjolla olevaan vastausvaihtoehtoon. En näe toimivaksi ratkaisuksi omalla kohdallani uskottelua joihinkin arkielämälle vieraisiin ja toimimattomiin muinaisiin uskonnollisiin oppeihin tai erilaisten uskomusolentojen näkymättömään vaikutukseen. Kristinuskon tärkeinä pitämät asiat – syntien anteeksianto, pelastus, ikuinen elämä, “Jumalan lapseus”, Jeesuksen “seuraaminen”, Jumalan tahtoon alistuminen [varsinkin jonkin elämänkielteisen lahkolaissaarnaajaan omien suppeakatseisten ja keskiaikaisten näkemyksien inkarnaationa] – eivät vaan puhuttele eivätkä kiinnosta itseäni.

 

Minkä näen Dawkins-Dennett-Harris -ateismiprojektin ytimenä, jonka hyväksyn?

 

En usko mitään sellaista yksityisessä elämisenfilosofiassani, mikä ei toimi käytännössä eikä kestä arjen testiä ja kokemuksien koetusta. Viimeisiä asioita, mitä koen tarvitsevani on kristinusko tai mikään muukaan järjestäytynyt “ilmoitususkonto”, jumalaksi kutsuttu mielikuvitusystävä tai vastaava kosminen uninalle, jonka “rakastavassa sylissä” minun tarvitsi kuvitella regressiivisesti (= taantumista pikkulapselle ominaiseen ajatteluun) makailevani kuin jokin vauva äidin sylissä. On runsaasti kulttuurihistorian ja uskontotutkimuksen tuottamaa tietoa siitä, miten erilaiset uskonnot, myös Lähi-idän monoteistiset kirjauskonnot, ovat kulttuurisesti määräytyneitä ja ehdollisia inhimillisiä tulkintayrityksiä ihmisten metafyysisiin perimmäisiin kysymyksiin ja mystisiin kokemuksiin.

 

Uskonnot ovat minulle enää vain teoreettisen kriittisen tutkimuksen kohde (ja sellaisena hyvin kiinnostava ja tärkeä) sen Dennett-Dawkins-Harris – projektin mielestäni olennaisimman ytimen mukaisesti, joka on tämä:  uskontojen sisältämiä tosiasiaväitteitä tulee voida arvioida, tutkia ja arvostella samalla tavalla kuin mitä tahansa muitakin tosiasiaväitteitä, eikä ole rationaalisesti vakuuttavia perusteita sille, että juuri uskonnot ansaitsevat jotain erityistä “kunnioitusta” niin että uskonnot pitäisi kohottaa erikoisasemaan kritiikin ja normaalin tieteellisen tutkimuksen yläpuolelle. Uskontoja ympäröivä lumous tulee murtaa, kuten filosofi Daniel Dennett painottaa. Pidän kiinnostavana ja tärkeänä oppia mahdollisimman monipuolisesti ymmärtämään uskontoja ja syitä, miksi niihin uskotaan ja miksi uskonnot ovat niin elinvoimaisia instituutioita.

 

Kokonaan toinen kysymys on Dawkinsin, Dennettin, Harrisin ja muiden aktiivisten uskontokriitikkojen (“neoateistien”) argumentoinnin sisältö ja tapa esittää asiansa, joita voi kyllä pitää varsin aggressiivisena, militanttina ja oikeastaan yhtä mustavalkoisena, ehdottomana ja omassa asiassaan dogmaattisena kuin se varsinkin fundamentalistinen kristillisyys, joka on heidän tähtäimessään. En pidä ateistisia ajattelijoitakaan kritiikin yläpuolella olevina “auktoriteetteina”.

 

Dawkinsia ja Harrisia parempaa uskontokriittistä kirjallisuutta käännettäväksi

 

Sivumennen sanoen en ole ollenkaan varma oliko paras mahdollinen julkaisupäätös suomentaa nimenomaan juuri Richard Dawkinsin ja Sam Harrisin pamfletteja, ei vain niiden kärjekkään tyylin takia, vaan myös niiden amerikkakeskeisyyden tähden. Suomalaiset tai edes eurooppalaiset uskontokriittiset esitykset olisivat minusta toivotumpia. Epäillä voi sitäkin miten hyvin nämä “neoateistit” loppujen lopuksi palvelevat omaa agendaansa, ainakaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Pitäisin parempana suomentaa kristinuskosta luopuneiden teologien, apologeettojen ja pastorien teoksia, joista osa on myös tasokasta teologisten ja historiallisten tieteiden popularisointia. Teologian professori Robert M. Price, maailman johtava tekstikriitikko ja UT:n historian asiantuntija Bart D. Ehrman ja entinen apologeetta, pastori ja teologi John W. Loftus muutamina hyvinä esimerkkeinä konservatiivisista kristityistä teologeista, nykyisistä kristinuskon hylänneistä agnostikoista tai ateisteista, joiden tasapainoiset ja teologisesti asiantuntevat teokset ansaitsisivat paljon paremmin tulla suomennetuiksi. Heidän kohdallaan ei voida väittää, että he eivät tietäisi mistä kristinuskossa ja Raamatussa on kysymys tai että he keskittyvät “kaivelemaan jotain marginaalisia ja äärimmäisiä” kristinuskon ilmentymiä.

 

Uskontojen selittämisestä. Spiritualiteetti, hiljentyminen, olemassaolon mysteeriluonne. Uskontojen elinvoimaisuus

 

Uskontojen selittäminen ei ole niiden solvausta tai puolustelua, vaan uskonnot ovat selittämisen ansaitseva osa inhimillistä kulttuuria (liittyen Pascal Boyerin ajatuksiin uskontojen selittämisestä). Selittääksemme uskontoja meidän tulee saada tutkia niitä monitieteellisesti ja vapaana dogmaattisista rajoituksista ja vaatimuksista päätyä jollekin taholla (kirkolle tai ateisteille tai mille muulle ryhmälle tahansa) mieluisiin lopputuloksiin.

Tunnen myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, joita hämmennetään, pelotellaan ja painostetaan uskonnolla, varsinkin kristinuskolla tai islamilla, ja jotka kärsivät uskovaisten harjoittamasta hengellisestä väkivallasta (ja islamin tapauksessa myös fyysisestä). Tieto, looginen ja rationaalinen, älyllinen uskonnollisten väitteiden analysointi sekä uskonnon “myllystä” vapaaksi päässeiden omakohtaisten kokemuksien lukeminen voivat auttaa niitä, jotka pyristelevät pois ahdistavasta ja toimimattomaksi huomatusta uskonnollisesta maailmankuvasta ja kokemastaan hengellisestä aivopesusta – siksipä nämäkin sivut, artikkelit ja pdf-kirjat.

 

Mutta kysymys uskoon tulemisesta ja siitä luopumisesta on paljon monisyisempi toisiinsa vaikuttavien yksilön sisäisten prosessien ja ulkoisten vaikutteiden summa, eikä pelkkä tieto tai looginen päättely riitä, aivan samoin kuin uskoon tuleminenkaan ei ole viileän rationaalisen päätelmäketjun lopputulos. Jos jotkut edes voivat välttää saman kamppailun läpikäymisen, jonka itse jouduin käymään – vaikkakin toisaalta uskosta sain positiivisena antina myös tukea, toivoa ja lohtua monta vuotta – ja kristinuskon synkän dualistisen (kaksijakoisen) mustavalkoisen, asiat naiivisti yksinkertaistavan ja rajoja ihmisten välille rakentavan maailmankuvan, niin olen tyytyväinen ja työni on tuottanut hedelmää.

 

Uskonnot, kristinusko ja islam varsinkaan, eivät kuitenkaan katoa maailmasta mihinkään pitkään aikaan ja niiden kuolema – jos ne joskus katoavat kokonaan – voi tapahtua vasta monien tuhansien tai kymmenien tuhansien vuosien jälkeen (kristinusko todennäköisesti menettää uskottavuuttaan nopeammin ja pahemmin kuin islam). Lukuisia uskontoja on taantunut marginaaliseksi (esim. zarathustralaisuus, joka oli aikoinaan Persian valtauskonto) tai kuollut kokonaan maailmasta, kuten faraonisen Egyptin kolmetuhatvuotinen uskonto, joten myöskään “Aabrahamin uskonnot” eivät voi taata itsensä kuolemattomuutta. Mutta yhden kadonneen uskonnon tilalle voi tulla uusia uskontoja ja todennäköisesti tuleekin, olkoon sitten vaikka miten liberaalia ja suvaitsevaista ja jumalakuvaltaan erittäin abstraktia.

 

Varsinainen “vakaumuksellinen ateismi” ja skeptisyys ovat nykyään ja tulevaisuudessakin hyvin todennäköisesti harvojen herkkua ja pienen vähemmistön toimintaa (mutta käytännöllisiä ateisteja eli ajattelultaan ja elämäntavaltaan arjessaan kuin ilman jumalaa eläviä tai uskontoa sekä kirkkoa kohtaan välinpitämättömiä maallistuneita ihmisiä on hyvin paljon, vaikka heistä useimmilla lienee jonkinlainen hiljainen, rauhallinen usko johonkin epämääräiseen korkeampaan voimaan tai henkeen, mikä on täysin harmitonta, eikä siinä ole mitään pahaa ja sellainen usko voi toimia psyykkisenä voimavarana arjen paineissa). Ihmiset eivät yleensä ratkaise maailmankatsomustaan pelkillä kylmillä tiedollis-älyllisillä ja tietoteoreettisilla perusteilla, vaan keskeisiä tekijöitä ovat myös tunne-elämä ja yhteisöllisyys.

 

Sellainen “sieluton teleketjuateismi”, kuten eräs tuntemani kristinuskoon kriittisesti suhtautuva henkilö ajatuksen ilmaisi, joka menee siihen ääripäähän, missä ihmettely, hiljentyminen, pyhyyden ja syvähenkisyyden (tai hengellisyyden, spiritualiteetin), olemassaolon mysteerisyyden ja elämän merkityksen tai tarkoituksen löytäminen kielletään, kiistetään tai niitä vähätellään, ei erittäin todennäköisesti voi saavuttaa kuin hyvin minimaalisen aseman. Itse asiassa sanoisin, että hyvä niin! Voi olla, että sekä ateismi että teismi jäävät vanhentuneiksi ja tarpeettomiksi jos onnistumme löytämään kokonaan uudenlaisia lähestymistapoja olemassaolon mysteeriin ja maailmankaikkeuden arvoitukseen – kenties tarvitsemme kokonaan uusia kysymyksiä, joita emme vielä ymmärrä edes kysyä.

 

Ateistien, vapaa-ajattelijoiden ja skeptikoiden tarve olla myös itselleen kriittisiä ja tiedostaa omat irrationaaliset uskomuksensa

 

Hyvä skeptikko epäilee myös omia lähtökohtiaan ja lempioletuksiaan, koko maailmankuvansa ja -katsomuksensa perusteita, eikä ainoastaan “vastustajiensa” lähtökohtien ja ajatusjärjestelmien (ovat ne sitten uskonnollisia, filosofisia tai paranormaaleihin ilmiöihin liittyviä) perusteita. Jos emme halua nähdä ja myöntää, että me kaikki tarvitsemme jotain uskoa ja viime kädessä juuri uskon kautta me hyväksymme. Mikäli emme ole valmiita kyseenalaistamaan omia perususkomuksiamme ja ennakko-oletuksiamme, muusta puhumattakaan, olemme pikemminkin dogmaatikkoja, joko dogmaattisia ateisteja tai dogmaattisia skeptikoita, emmekä oikeastaan eroa uskonnollisista dogmaatikoista ja fundamentalisteista, joita niin mielellään arvostelemme. Asetumme vain fundamentalistisen asennoitumisen ja mielenmaiseman eri ääripäihin, sisällöltään vastakkaiseen hybrikseen.

 

Uskalla ajatella itse, siihen ei kuole!

 

Vapaa, itsenäinen, omaa järkeään kriittisesti käyttävä ihminen, joka ei anna uskontokauppiaiden pelottelujen ja uhkailujen tai lipevien siirappisten, elämälle vieraiden kaunopuheisten lupailujen vaikuttaa itseensä, vaan vaatii uskonnon myyntitykkiä todistamaan jokaisen uskonnollisen tosiasiaväitteen on parasta mitä voi olla, mitä uskonnollisen julistuksen käsittelyyn tulee – sellainen ihminen on juuri sitä, mitä “ilmoitususkontojen” kauppiaat pelkäävät ja mitä vastaan heillä ei ole vahvoja aseita. Tai ehkä paremmin sanoen: ei sellaisia aseita, jotka uskonnollista uskoa joukkona tosiasiaväitteinä pitävä epäilijä omassa luottamuksessaan analyyttisen tiedon ylivertaisuuteen katsoisi päteviksi. Uskovaisellahan on yleensä ainakin jotain perusteita, joillain jopa omasta lähtökohdastaan katsoen todisteitakin uskonsa tueksi, eikä niin että usko olisi “sokeaa”. Teistisen uskovaisen todisteet ja perustelut eivät vain vakuuta jos lähtökohtana ovat naturalistis-fysikalistiset metafyysiset taustaoletukset ja tietynlainen tietoteoria.

 

Tilanne muuttuu ainakin jossain määrin toisenlaiseksi, jos tunnustamme muitakin teitä tietoon ja tiedon lajeja kuin analyyttinen tieto (puhtaimmillaan vielä luonnontieteellisenä eksaktina mitattavana ja matematisoitavana tietona), nimittäin synteettinen, intuitiivinen tieto. Viimeistä, kiistatta ratkaisevaa sanaa ei ole ateismi vastaan teismi – debatissa sanottu (ei Dawkinsin eikä Harrisinkaan kiistanalaisten kirjojen jälkeen) ja tuskin sanotaankaan jommankumman “leirin” taholta.

 

PS. Jos joku uskovainen “kokee kehotusta” rukoilla puolestani niin säästä aikaasi ja anna olla. Kuinka voit uskotella, että sinun hokemisesi ja litaniasi voisivat vaikuttaa millään tavalla siihen, mitä ajattelen ja teen, vai asemoiko Jumala (jos leikitään argumentin vuoksi olettamalla, että kristillinen jumala on) aivoni kvanttikentät ja välittäjäaineet jollain mystisellä tavalla uuteen asentoon niin että “tulen uskoon” jälleen? Jos Jumala tekee sellaista väkivaltaa aivoissani vasten tahtoani niin missä sitten on se niin sanottu ihmisen vapaus ja vapaa tahto, eikö Jumalan pitänyt olla pakottamatta ketään mihinkään? Mikä edes on se rajapinta, jonka kautta se kristillinen jumala operoi ihmisten aivoissa ja lukee heidän ajatuksiaan? Ja jos Jumala on ennaltamäärännyt minun pelastumaan joka tapauksessa, teenpä mitä tahansa niin mitä hyötyä sinun rukoilustasi on? Jos sen sijaan en ole ennaltamäärätty pelastumaan, vaan minut on jätetty valitsematta niin joudun helvettiin siitä riippumatta, mitä teen – tai sinä teet. Joten mitä merkitystä on rukoilla puolestani “pelastusta” tai kenenkään muunkaan puolesta, ellei ihmisen rukouksilla ole vaikutusta Jumalan päätöksiin?

 

Kirjoittanut: Timo Tiainen

PS2. Niin minulle on kuitenkin käynyt joulun 2009 aikaan, että usko Kristukseen ja Jumalaan tuli minuun takaisin ja olen nyt luterilainen maltillinen kristitty.

Huomioita kristinuskosta ja neoateismista. Elämäni ja ajatteluni kristillisen jumalauskon jälkeen

Uskottavien ja rationaalisten elämänfilosofioiden moninaisuus

 

Johdanto: ateismi (materialismi tai naturalismi) ei ole ainoa “rationaalinen” filosofinen vaihtoehto

 

Ajatuksia ja kommentteja kristillisestä uskosta, jumalauskosta vapaasta elämästä sekä ateismista oltuani tavalla tai toisella kristillisessä uskossa 23 vuotta. Niistä vuosista olin vähän alle 8 vuotta fundamentalistiuskova, olin vähän aikaa myös karismaattisissa helluntailaistyyppisissä piireissä (joissa en nähnyt enkä kokenut mitään yliluonnollista, vaan kaikki näkemäni selittyi peruspsykologialla ja lavahypnoosilla). Pisimpään viivyin luterilaisessa kansankirkollisuudessa.

 

En ole nykyään kuitenkaan “propagoimassa” erityisesti ateismia ja siihen yleensä liittyvää naturalistista tai materialistis-fysikalistista filosofiaa ainoana oikeana “totuutena”. Todellisuus ja meidän kokemusmaailmamme on monimielinen, epäselvä ja tulkinnanvarainen antaen älyllisesti ja emotionaalisesti toimivia, perusteltuja mahdollisuuksia tehdä täysin päinvastaisia tulkintoja todellisuudesta. Sekä teistisiä että ei-teistisiä (materialismi, reduktionismi, metafyysinen naturalismi) todellisuuskäsityksiä. Teismi tarkoittaa uskoa persoonalliseen jumaluuteen, deismi on kuvattavissa luonnollisena teologiana, lisäksi on vielä sekä panteismi.  Tiede ei voi antaa mitään hyväksymisen ja oikeaksi todistamisen leimaa “tieteellisenä kantana” sen enempää vapaa-ajattelijoiden kuin teistien (tai panteistien ja deistien) maailmankatsomuksille. Tiede ei johda väistämättä, kiistatta ja loogisesti ateismiin eikä jumalauskoonkaan. Agnostisismi on oikeutetuin kanta, mihin tieteen avulla voi päästä.

 

Kannatan järkevän, maltillisen epädogmaattisen skeptisyyden kantaa, enkä nimenomaan ateismia

 

Perimmältään en ole kannattamassa juuri ateismin positiota, vaan nimenomaan järkevän ja epädogmaattisen, myös itsekriittisyyteen suostuvan ja agnostistisen skeptisyyden. Pohjimmaltaan kantani on, että kaikki uskonnot ja erityisesti “kovia” historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta koskevia väitteitä esittävät monoteistiset kirjauskonnot eivät ole poikkitieteellisessä tarkastelussa vakuuttavia, uskottavia eivätkä pakottavalla, kenelle tahansa rationaaliselle ihmiselle selvästi ilmentyvällä tavalla ainoita mahdollisia totuudellisia kuvauksia todellisuudesta.

 

Koska tämä on omien tutkimusteni ja elämänkokemukseni johdosta uskottava ja riittävän hyvin perusteltu johtopäätös, ei minulla ole mitään älyllisesti välttämätöntä tai elämänkokemuksiin nojautuvaa syytä sitoutua mihinkään tiettyyn uskonnolliseen uskomusjärjestelmään, on se monoteistinen tai polyteistinen. Mutta en sitoudu myöskään sen enempää materialistisiin tai naturalistisiin metafyysisiin filosofisiin käsityksiin (uskomuksiin), sillä todellisuuden perimmäinen luonne jää arvoitukseksi.

 

Todennäköisyys (vaikka terminä kenties ei ole tässä kohtaa toimivin) uskontojen, kuten kristinuskon tai islamin, jumaluuteen ja maailmaan liittuyvien väitteiden totuudellisuudelle on mielestäni vähäinen. On minulle tarpeeksi kun maailmankuvani ja todellisuuskäsitykseni on toimiva, perusteltu riittävän hyvin ja sopusoinnussa kokemuksieni kanssa (silti omakaan maailmankäsitykseni ei ole vapaa irrationalistisista uskomuksista eikä se ole mikään ainoa mahdollinen tai looginen rationaalinen tulkinta elämästä ja maailmasta).

 

Ajatella asiat “johdonmukaiseen loppuun (ateismiin) asti”?

 

Omat ei-teistiset johtopäätökseni eivät ole mikään ainoa mahdollinen tai kaikkein loogisin sekä rationaalisin lopputulos, vaan on useampia erilaisia älyllisesti tyydyttäviä ja johdonmukaisia vaihtoehtoja (en myöskään odota, että muiden ihmisten pitäisi tehdä samanlainen päätelmä, kuin itse olen tehnyt).

 

Mitä edes tarkoittaisi “asioiden ajatteleminen johdonmukaiseen loppuunsa” (ilmeisesti kuljettaen sisään lausumattoman ajatuksen, että ateismi yhdessä jonkinasteisen materialistis-naturalistisen metafysiikan kanssa on ainoa loppuun asti johdonmukainen, looginen ja “järkevä” näkemys. Ks. esimerkiksi Vapaa-ajattelijoiden foorumilla oleva moite filosofi Eino Kailan uskalluksen puutteesta olla “johdonmukainen loppuun asti” .)? Pikemminkin, kuten eräs tiedemies on sanonut,

 

“kun ajattelu loppuu, johtopäätökset tulevat”

 

(hypätään johtopäätöksiin, kun ajattelua ei haluta jatkaa pitemmälle). Ei jokin ateistinenkaan – jumalia sisältämätön – metafyysinen todellisuuskäsitys ole mikään vailla ongelmia oleva lopullinen vastaus, vaan edelleen jää monia suuria filosofisia (metafysiikka, tietoteoria, etiikka) ja muita tieteellisiä ongelmia odottamaan ratkaisua (jos vastauksia kaikkiin kysymyksiin edes voidaan saavuttaa koskaan. Se ei ole lainkaan varmaa).

 

Ei minunkaan, kuten ei kenenkään muunkaan tarvitse kuitenkaan selvittää kaikkia avoimia kysymyksiä tai sitoutua dogmaattisesti johonkin tiettyyn katsomukselliseen positioon, eikä sillä ole väliäkään käytännön arkielämän kannalta. Voimme hyväksyä inhimillisen rajallisuutemme tietämisessäkin ja silti elää tyydyttävää arkielämää.

 

Todellisuuden monimielisyys ja epämääräisyys

 

Uskonnonfilosofi John Hick on korostanut sitä erittäin hyvin perusteltavissa olevaa johtopäätöstä, että maailma on monimielinen ja epäselvä. Maailma ilmiöineen voidaan tulkita ja ymmärtää johdonmukaisesti ja älyllisesti tyydyttävästi sekä naturalistis-materialistisesti (so. luonto on kaikki, luonnon takana tai yläpuolella ei ole mitään toista, tuonpuoleista todellisuutta. Todellisuuden perimmäinen luonne on ainetta tai kvanttikenttiä modernimmin fysikalismissa) että teistisesti (todellisuus on “kaksitasoinen”, tämän havaittavan maailman “takana” on transsendentti, yliluonnollinen todellisuus. Aineeton jumaluus, tai jumaluudet, on/ovat todellisuuden perusta). Panteismi ja panpsykismi ovat myös älyllisesti mahdollisia metafyysisiä käsityksiä. Koska todellisuus on epäselvä ja kokemuksemme hämärä niin että riippuen tulkinnallisista “silmälaseista”, joihin uskomme, todellisuuden  ilmiöt ja elämänhistoriamme voidaan selittää uskottavasti joko teistisesti tai naturalistisesti/materialistisesti. Emme saavuta mitään sitovaa, lopullista, kenelle tahansa rationaaliselle olennolle kiistatonta ja vastaansanomatonta todistetta siitä, kumpi todellisuuden tulkintatapa on tosi. Lisäksi voidaan rationaalisesti perustellen olettaa muitakin filosofisia vaihtoehtoja todellisuuden luonteesta ja rakenteesta.

Joillain tavoin kokemusmaailmamme näyttää tukevan uskonnollisille todellisuuskäsityksille ja joiltain osin se näyttää olevan sen kanssa ristiriidassa ja tukevan ei-teistisiä kuten metafyysistä naturalistista tulkintaa todellisuudesta emmekä pääse lopulliseen varmuuteen mikä on todellinen maailman ontologia (mitä on olemassa, mikä on olemassaolon luonne, mikä on perimmäinen substanssi) . Suositeltava esitys aiheesta on John Hickin teos An Interpretation of Religion: Human Responses to the Transcendent, 2. p. (2005). Hickiltä on suomennettu teos Uskonnonfilosofia (1992).

 

Lavea kenttä erilaisia mahdollisia, tieteellisen maailmankuvan kanssa yhteensopivia maailmankatsomuksia

 

Tästä todellisuuden ja kokemusmaailmamme epämääräisyydestä ja monimielisyydestä avautuva maailmankatsomuksien, metafyysisten mallien ja todellisuuskäsityksien “pelikenttä” on laajempi kuin vain suppea jaottelu ateismi tai teismi (usko henkilöityneeseen jumaluuteen). Mahdollisia, rationaalisesti perusteltavissa olevia käsityksiä – omasta positiostani käsin katsoen – ovat ateismi, agnostisismi, fysikalismi, metafyysinen naturalismi ja ainakin jotkut teistiset ja deistiset jumalakäsitykset. Ateisteillakin on jokin filosofinen metafysiikka, yleensä jonkin tyyppistä materialismia (aine on perimmäinen todellisuus) tai naturalismia (“luonto on kaikki”). Sen sijaan sellainen teismi, joka sisältää uskon kovin ihmismäiseen jumalapersoonaan (vanhatestamentillinen Jahve hyvänä esimerkkinä), jolla on hyvin näkyvä, aktiivinen ja kiinteä rooli maailman tapahtumissa niin luonnossa kuin ihmisten elämässä ja jolta voi odottaa hämmästyttäviä raamatullisen mittaluokan ihmeitä (Punaisen meren halkaisu kahtia, “Auringon ja Kuun pysäyttäminen taivaalle”, kuolleiden herättäminen eloon jne.), on hyvin suurissa vaikeuksissa mitä vakavasti otettavuuteen tulee. Ilmeisesti monesti ateismi on ollut ja on reaktio juuri tällaista “jahvistista” jumalauskoa kohtaan. Jahven kaltaisen jumaluuden olemassaolon perusteiksi ei todellakaan näytä löytyvän objektiivista, luotettavasti dokumentoitua tukea.

 

Mikä tärkeintä: tuollainen jumaluus on nykyään oudon passiivinen, hiljainen, vetäytynyt – kuin sellaista ei edes olisi, joten ei ole kohtuutonta olla uskomatta kyseiseen jumalolentoon. Tämä asiantila ei silti vielä todista, että kaikki mahdolliset jumalakäsitykset olisivat “kuolleet” ja “murskaantuneet”, eikä varsinkaan sitä, että tieteen edistys olisi kertakaikkisesti tehnyt mahdottomiksi ja epärationaaliseksi  jokaisen teistisen (tai panteistisen) uskonmuodon.

Myös buddhalaisuus, joka alunperin ei sisällä jumalaa tai vaikka panteismi ovat täysin oikeutettuja ja päteviä elämänkatsomuksia tieteen aikakaudella. Agnostinen teistinen usko, joka ei tee mitään maailmaa, sen alkua, olemusta, rakennetta ja kohtaloa koskevia tosiasiaväitteitä, vaan pysyy pelkästään ihmisen sisäisenä asenteena ja spiritualiteettina auttaen psyyken eheyttä sekä tukee elämänhallintaa ja arvokysymyksiä ilmentyen riittien tasolla tai mystiikkana (vaatimatta myöskään muita ihmisiä uskomasta samalla tavalla) on myös yhteensopiva ja ristiriidaton tieteellisen maailmankuvan kanssa.

 

Minulla ei ole sellaiseen teistiseen uskoon negatiivista huomauttamista. Samoista havainnoista, tosiasioista – koko tästä olevaisuudesta, jonka me kaikki jaamme – voidaan erilaisia tulkintoja tekemällä päätyä rationaalisesti ja sisäisesti johdonmukaisesti toisilleen vastakkaisiin metafyysisiin, filosofisiin ja uskonnollisiin johtopäätöksiin, joita kaikkia voidaan pitää perusteltuina ainakin jossain määrin (ja joita kohtaan voidaan esittää filosofista tai empiirisiin havaintoihin pohjautuvaa kritiikkiä). Luonnontieteen eikä filosofiankaan avulla viimeistä sanaa ja vastaansanomatonta, toiset näkemykset “tappavaa” argumenttia ei löydy ateistien eikä teistienkään aseeksi, ei millekään nimenomaiselle maailmankatsomukselle. Teistinen jumalauskokaan ei näin ollen kaadu kokonaan ja kertakaikkisesti sekä sitovasti poissuljettuna todellisuuskäsityksenä maailmamme monimielisyyden ja tulkinnanvaraisuuden tähden.

 

Ihmettely, hiljentyminen, hartauden, henkisyyden/hengellisyyden ja pyhyyden tuntu, mysteerin kunnioitus eivät ole kadonneet, eikä kenenkään tarvitse niistä luopua

 

Ei-teistinäkin voin ihan hyvin ajatella “johdatuksen” käsitteen avulla, eli juuri siten, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät loppujen lopuksi parhain päin eli siten kuin on itselleni hyväksi, mutta ei jonkin näkymättömän kaikkivaltiaan nukketeatterinohjaajan lankojen vetelyn tuloksena, vaan puhtaasi maailmansisäisesti: erilaiset elämänprosessit, sattumat, omat ja toisten ihmisten toimenpiteet ja erilaiset muut tekijät vaan jotenkin vievät asioita eteenpäin ja huomaan jälkeenpäin kokemuksiani työstäessäni, että tämä elämänosa oli lopulta kuitenkin ihan hyvä minulle (vaikka niinkin, että mieleni vaan mukautuu ja tottuu vallitsevaan tilanteeseen ja elämänpuitteisiin ja alkaa pitää niistä). Kun kaksi asiaa tapahtuu “ihmeellisesti” yhtä aikaa tai kaksi ihmistä, jotka eivät ole pitkään aikaa kohdanneet osuvat samaan paikkaan on hyvinkin luonnollista, kun asiaa ajattelee.

 

Outoa ja yliluonnollista olisi pikemminkin se, että mitään sellaista ei tapahtuisi (toisaalta emme voi tietää aukottomasti, että jotain johdatusta tai suunnitelmaa ei olisi). Voin  hyväksyä todellisuuden ja sopeutua siihen sellaisena kuin se on (koettaen saada aikaan tarvittaessa muutosta niihin asioihin, jotka ovat vallassani). En voi toiveillani tai peloillani saada mitään olemaan olemassa enkä lakkauttaa minkään olemassaoloa, jos jotain on olemassa. Omiin ajatuksiini, arvostuksiini ja asenteisiini voin vaikuttaa, mutta en maailmanmenoon.

 

Oman ajattelutapani ja maailmankatsomukseni liikkeitä teismi-ateismi-agnostisismi-akselilla

 

Vältän nykyään karsinoitua asettumista johonkin tiettyyn “ismiin”, on se sitten ateismia, teismiä tai mitä tahansa. En ole kiinnostunut sitoutumaan johonkin tiettyyn maailmankatsomukselliseen leiriin, vaan lähinnä sitoudun vain itseeni, omakohtaiseen prosessiini tavoitellen ymmärrystä, tietoa ja totuutta (edes joitain osia siitä) niiden kykyjen ja edellytyksien mukaan, mitä elämä on minulle antanut. Vuoden 2006 kesällä pohdintani saivat minut tekemään filosofisen johtopäätöksen, että mitään jumalia tai tuonpuoleista (transsendenttia) ulottuvuutta ei todennäköisimmin ole olemassa. Olin sen jälkeen ateistina varsin jyrkkä, suorastaan antiteistinen ja pidin Dawkinsin, Harrisin ja Dennettin uusateistista (New Atheism, kuten monesti sanotaan) missiota erittäin hyvänä ja kiitettävänä hankkeena.  Kun uskoo pitkään johonkin uskomusjärjestelmään (kuten kristinuskoon) elämänsä perustuksena ja ainakin jossain vaiheessa erittäin voimakkaasti ja omistautuneesti (fundamentalistisesti on ihan hyvä ilmaus) ja sitten katsoo erehtyneensä uskossaan huomaten uskomusjoukon olevan hyvin kyseenalainen moneltakin eri kannalta, on helppoa ja luonnollista heilahtaa toiseen vastakohtaan (ei ole kevyt asia päätyä toteamaan pystyttäneensä elämänsä – niin kuin asian näen – epävarman olettamusjoukon varaan).

 

Nyttemmin näiden vajaan parin vuoden aikana olen kulkenut ateistisen filosofian tiellä – enqvistläistä reduktionismia, fysikalismia, metafyysistä naturalismia -, mutta jälleen olen huomannut vaikeuksia pitää noitakaan filosofioita jonain lopullisena johtopäätöksenä tai henkisenä kotinani. Näen, että totuuden etsiminen jatkuu ja se todennäköisesti jatkuu koko elämäni ajan. Olen alkanut nähdä ateistisissa filosofioissa ja keskustelukulttuurissa piirteitä, jotka ovat alkaneet häiritä itseäni niin kuin aikaisemmin teistisen ajattelun ja dogmatismin monet eri kohdat alkoivat käydä kiusallisiksi. Parhaimpana itselleni pidän  eräänlaista vapaata “kellumista” ajattelun, oppimisen, tutkimisen ja ymmärryksen hankkimisen “merellä” mihin ikinä se prosessi viekin.

Jotain uusia filosofisia aloitteita ja tuoreempia näkökulmia, jopa uusia kysymyksiä (osaammeko kysyä edes oikeita kysymyksiä ylipäätään?), kaipaisin myös iänikuisen aikalailla itseään toistavan ateismi vastaan teismi-väittelyn tilalle.

 

“Uskon jumalaan jos vain saan todisteet jumalasta” – vai uskoisinko kuitenkaan?

 

Ei ole tavatonta, että jos on voimakkaasti ja kokosydämisesti uskonut johonkin uskomusjärjestelmään, voi maailmankatsomuksellinen mullistus johtaa vastustamiseen ja mahdollisimman päinvastaisen maailmankatsomuksen omaksumiseen – jyrkkään taistelevaan ateismiin ja uskonnon demonisoimiseen. Helposti voi myös käydä, että se uusi, tässä tapauksessa ateistinen ja antiteistinen, katsomus, näyttäytyy omissa silmissä kaikkein loogisimpana, älyllisesti rehellisimpänä (jopa ainoana “älykkäänä” ratkaisuna), rationaalisimpana, johdonmukaisimpana ja jopa “terveellisimpänä” johtopäätöksenä.

 

Näin kävi minunkin kohdallani ensi alkuun (2006-2007). Skeptisyys ja ateistisuus (“antiuskoontulo”) voivat luiskahtaa yhtä dogmaattiseen ja fundamentalistisen mustavalkoiseen mielenmaisemaan kuin luja sitoutuneisuus uskonnolliseen uskoon: kummassakaan tapauksessa ei olla avoimia uusille näkökulmille, eikä olla valmiita kyseenalaistamaan itsekriittisesti omia ennakko-oletuksia ja filosofisia lähtökohtia, jotka kuitenkin viime kädessä otetaan “annettuina” uskon asioina (koskapa emme pääse millään suoralla, välittömällä tavalla tietämään, millainen maailman perimmäinen olemus on, eikä meillä ole täydellistä, sataprosenttista varmuutta tiedoistamme). Vaikka sanottaisiin, että “olen valmis uskomaan vaikka heti jumalaan jos vain saan todisteita” niin – ainakin omalla kohdallani ja tuskin olen ainoa – helppo on reagoida pysymällä katsomuksellisessa bunkkerissa siilipuolustuksessa kehittäen aina vain uusia argumentteja “todisteita” vastaan tavoitteena nimenomaan vain ja ainoastaan kumota teistin tarjoamat perustelut aivan samoin kuin ne fundamentalistiuskovaiset, joita arvostellaan “maalitolppien siirtelystä”, “kognitiivisesta dissonanssista” ja “dogmaattisuudesta”, kun he eivät suostu hyväksymään esim. evoluutioteoriaa.

 

Sillä ei ole tässä kohtaa väliä, minkä osapuolen perustelut ovat parempia tai heikompia – mutta niin ateisteilla, agnostikoilla kuin teisteillä on perusteluja oman kantansa tueksi, ne vain eivät kelpaa vastapuolille yleensä.

 

Tämä on inhimillistä eikä sinällään sen enempää moite minkään “ismin” kannattajia kohtaan. Olin itse juuri tuollainen varsinkin vuoden 2006 loppupuolella ja vuoden 2007 aikana: esimerkiksi “tiesin” aina nimenomaista tapausta tarkemmin tutkimattakaan, että ei “tietenkään” mikään teistien mystinen kokemus ole mitään muuta kuin vain jokin aivokemiallinen oikku tai neurologinen (ellei jopa psykiatrinen) häiriö, jonka takana ei ole mitään todellista “sillä eihän mitään jumalaa tai henkiä ole ja aivotutkimus selittää ihan tarpeeksi hyvin kaikki mystiset ilmiöt”. Mutta mistäpä minä sen todellisuudessa tiedän? En mistään loppujen lopuksi, se on perimmältään joidenkin neurologisten ja psykologisten tietojen ja teorioiden pohjalta tekemäni yleistys – uskomus ja se voi olla joko tosi tai virheellinen.

 

Jos on vahvasti sitoutunut joko uskonnolliseen uskoon teistinä tai vastaavasti sen uskon aktiiviseen vastustamiseen ateistina niin kuinka sitä voisi tuosta vaan “heti kun saan todisteet” – aivan kuin paitaa vaihtaen – hylätä entisen maailmankatsomuksen, etenkin jos se on huomattava osa identiteettiä ja on näkyvästi toiminut oman missionsa edistämiseksi? Kuka oikeasti uskoo, että “on melkein varmaa, ettei Jumalaa ole” Richard Dawkins tai “uskonto myrkyttää kaiken” & “suvaitsemattomuuden vihollisia ei voida suvaita” Christopher Hitchens todella alkaisivat uskoa esimerkiksi kristinuskon Jumalaan, jos tästä jumaluudesta saataisiin ne “luotettavat todisteet”? Mitä ne sellaiset vaadittavat todisteet olisivat, pitäisikö oletetun jumalan ilmestyä valtakunnalliseen pääuutislähetykseen televisiossa (kuten joskus olen nähnyt jonkun ateisti ehdottavan, mutta jos niin tapahtuisi, eikö sitäkin tulkittaisi todennäköisesti vaikka tietokoneanimaatioksi kuten scifi-sarjojen alienit)? Toki ei sellainen radikaali katsomuksellinen mielenmuutos ole mitenkään mahdotonta, sillä ajasta aikaan tapahtuu ateistien siirtymistä teisteiksi ja teistien muuttumista ateisteiksi tai agnostikoiksi.

 

Mutta ydinkohta onkin, että ei se muutos välttämättä niin helppoa eikä nopeaa ole tai aina edes jostain yksittäisestä asiasta johtuvaa (vaikka niinkin voi käydä). Brittiläinen filosofi, professori Antony Garrard Newton Flew (s. 1923) oli tunnettu ateisti, josta tuli deistisen jumaluskon kannattaja vanhoilla päivillään. Mutta Flewin tie ateismista kohti jumalauskoa ei ollut mikään hetkellinen “todisteiden saaminen jumalasta”, vaan se oli pitkä prosessi, joka alkoi jo 1980-luvulla, jolloin hän alkoi epäillä ateismia. Omatkaan siirtymiseni eivät ole olleet mitään sormennapsautuksia yhdessä hetkessä, vaan taustalla on ollut aina eripituisia jaksoja ajattelua ja/tai merkittäviä elämänkokemuksia.

 

Nykyinen suhtautumiseni uskontokysymykseen: antiteistisestä ateismista agnostisismiin ja maltilliseen skeptisyyteen

 

Jos minun pitäisi välttämättä jokin nimilappu päälleni liimata niin sanoisin itseäni nykyään agnostikoksi tai ei-teistiksi (viime vuosien uusateistisen, Dawkinsin, Hitchensin ja Harrisin vetämän kaiken mahdollisen uskonnon vastaisen totaalisen sodan johdosta haluan ottaa enemmin etäisyyttä ateismiin, jonka kuva on minusta muuttunut ikävään, huolestuttavaan suuntaan ja jonka näen jyrkimmissä muodoissaan ilmapiiriltään lähes yhtä ahdasmielisenä kuin sen protestanttisen fundamentalistisen uskon, jossa aikoinaan olin). Se, mitä en kaipaa edelleenkään on uskovaisten ylimielinen “Ainoan Oikean Opin” ja absoluuttisen Totuuden tietäminen.

 

En toisaalta ole kiinnostunut yhtä tunkkaisesta, aggressiivisesta ja arrogantista “telaketjuateismista” ja itse asiassa koen olevani huono jäsen mihin tahansa järjestöön, jossa sitoudutaan johonkin tiettyyn maailmankatsomukseen tai filosofiseen linjaukseen (ja edellytetään, että siinä linjauksessa sitten pysytään). Kaikkea ei tarvitse tietää eikä kaikesta tarvitse olla “täydellistä varmuutta”. On rationaalisesti oikeutettua jättää asioita auki maailmankatsomuksessaan ja pidättyä sitoutumasta mihinkään tiettyyn suuntaukseen, jos ei katso todisteiden tai argumenttien olevan kyllin vakuuttavia.

 

Millaista ei-teismiä ja uskontokritiikkiä toivon tulevan militantin “uusateismin” (New Atheism) tilalle?

 

Olen viime kuukausina koettanut perehtyä tasapuolisesti sekä nykyiseen militanttiin ateismiin  (Dawkins kumppaneineen ja myös suomalainen “panssarivaunuateismi”, jota näkee varsinkin Internetissä) että uusateistisen ajattelun vastaiseen kritiikkiin, jota ovat esittäneet sekä toiset ateistit että agnostikot ja teistit. Näkemykseni on vahvistunut, että uusateismissa on monenlaisia ongelmia, jotka liittyvät sekä asiasisältöön – filosofisiin perusteisiin, logiikkaan ja tieteen soveltamiseen ateistisen agendan julistamisessa – että tyyliin, asioiden esittämistapaan. Haluaisin edistää toisenlaista ei-teismiä ja uskontokritiikkiä, jota luonnehdin kolmella avainsanalla:

 

• ystävällistä (ei siis antiteististä eetosta, jonka mukaan “älykäs, rationaalinen ihminen voi valita vain epäuskon, ateismin, kun taas teistit ovat tyhmiä, typeriä ja harhaanjohdettuja tai mielenterveystapauksia”)
• eettistä
• hyvää skeptisyyttä pseudoskeptisyyden asemasta.

 

Hieman tarkemmin kuvaillen se on toista osapuolta kunnioittavaa ja lisäksi myös kriitikon omia lähtökohtia ja taustauskomuksia kohtaan itsekriittistä unohtamatta sitä, että meidän kaikkien maailmankuvassa, on se miten “tieteellinen” tahansa, on myös monia sitovasti todistamatta jääviä ja irrationaalisia uskomuksia, joita tarvitsemme jo arjesta selvitäksemme. Ei-teismillä tulisi olla ihmiskasvot, ystävälliset ja kohteliaat, eikä raskaan kenttätykin olemusta, joka ampuu tonnin painoisia kranaatteja kaikkialle, missä usko edes vilahtaa.

 

Pseudoskeptisyyden (joka on dogmaattista kieltämistä ja maalitolppien siirtelyä pelkän terveen epäilemisen, mutta silti avoimuuden ja oman näkemyksen päivittämisvalmiuden asemasta) tilalle toivon hyvää skeptisyyttä: agnostisismia, halua ja uskallusta ottaa kriittisen tarkastelun kohteeksi myös omat lähtökohdat ja teoriat, kykyä nähdä niiden filosofiset ja muut heikkoudet ja epävarmuustekijät. Sekä pyrkimystä esittää vastustamansa uskonnollinen tai filosofinen kanta niin todenperäisesti kuin mahdollista ja välttäen olkiukkoiluun sortumista (olkiukko = tehdään vastustajan näkemyksestä karrikoitu, virheellinen ja naurettavan näköinen väännös, jota vastaan sitten on helppo taistella).

 

Lisäksi eettinen ja ihmiskasvoinen ei-teismi tulisi olla aggressiivisen joka suuntaan ampumisen asemasta nöyrää (eli myöntää oman erehtyväisyytensä ja tunnustaa inhimillisen tietämisen rajoitukset, epävarmuustekijät ja ongelmat), kohteliasta ja keskusteluyhteyttä hakevaa eikä lapsellista nimittelyä, uhoamista, mautonta pilkkaamista ja uskovien nimittelyä mielenterveysongelmaisiksi tai typeriksi. Jos tarkoitus on vaikuttaa teisteihin ja “pelastaa heidät uskontovirukselta” niin paras mahdollinen lähestymistapa tuskin on ylimielisesti esiintyä “tieteen” ja “järkevyyden” mandaatilla ja nähdä teistit joukkona mielettömiä typeryksiä, joiden uskonnossa ei ole mitään hyvää.

 

Sen sijaan, että hyökätään ihmisten itsensä kimppuun ja tehdään arvioita heidän mielenterveydestään tai älykkyydestään keskitytään käsittelemään asiallisesti ja kiihkottomasti juuri niitä väitteitä, uskomuksia ja käytäntöjä, joita teisteillä on (eikä tehdä jostain ääri-ilmiöstä pitkälle meneviä yleistyksiä). Ei siis olla mustavalkoisia omassa uskontokriittisyydessä aivan kuten fundamentalistiuskovaiset, vaan yritetään nähdä asioissa sävyjä ja muitakin värejä kuin musta (= teismi) ja valkoinen (= ateismi), sillä ei uskontokaan ole mikään yksinkertaisesti huitaisten selittyvä ilmiö, joka on joko pelkkää pahaa tai pelkkää hyvää. En väitä, että itsekään olisin pystynyt täysin ja aina toimimaan näiden muotoilemieni ihanteiden mukaisesti, mutta koetan tähän suuntaan edetä ja kirjoittaa tarvittaessa uudelleen olemassaolevaa uskontokritiikkiä, jonka olen jo julkaissut (eräitä asioita olenkin muotoillut uusiksi ja vaihtanut eräissä argumenteissani painotusta).

 

Jos ateisti ei halua, että hänen persoonaansa ja käsityksiään ei pilkata eikä esitetä epäilyjä hänen mielenterveydestään ja älynsä määrästä eikä toivo katsomuksiensa vääristelyä olkiukoksi niin siinä tapauksessa on syytä tehdä itsekin samoin muita kohtaan. Väitän, että usko ei edes ole pahin harhakuva, mitä voi olla vaan vielä pahempaa ja pelottavampaa on inhimillinen hybris: arrogantti luulo ihmisen rationaalisuuden ylivertaisuudesta ja kyvystä ratkaista kaikki mahdolliset nykyiset ja tulevat ongelmat. Järjen “jumalointi” on yhtä irrationaalista ja potentiaalisesti tuhoisaa kuin jokin karkea taikausko. Jumalauskon “hävittäminen” maailmasta ei ole tae rauhasta ja onnesta eikä ateistisuus johda väistämättä sotien poisjäämiseen. Jos vallanhaluinen muslimi tai protestanttinen amerikkalaispresidentti voi olla vaaraksi hallitessaan joukkotuhoaseita, on aivan yhtälailla ateistinen materialisti vallanhimossaan aivan samalla tavalla vaaraksi ihmiskunnalle (ja kaikelle elämälle) omistaessaan ydinaseita.

 

Filosofinen elämänasenne teistisen tai antiteistisen dogmatismin asemasta. Arki testaa uskomuksia

 

En tahdo naulita itseäni ja identiteettiäni kiinni mihinkään ismiin, teismiin, ateismiin, agnostisismiin, fysikalismiin tai mihin tahansa muuhun. Mitä järkeä naulita identiteettinsä kiinni johonkin oppiin tai aatteeseen tai uskontoon ja kiivailla sitten sen uskomuksen puolesta kynsin hampain ja koettaa painostaa kaikki muutkin uskomaan omaan uskoonsa – tai uskomattomuuteensa? Minulle toimii parhaiten kun voin rakennella elämänfilosofiaani sen mukaan, mitkä väitteet ja uskomukset kestävät arjen testissä eli ovat minulle toimivia todella. Eikä niin että joku tulee ylhäisyyksistään julistamaan minulle oman uskomuksensa toimivan, vaikkei se toimikaan minun arjessani. En ala uskottelemaan itseäni pettäen, että kyllä se toimii kun tee-se-itse-auktoriteetti niin julistaa. Ihanteenani pidän sitä, että voisin vaihtaa näkemyksiä ja uskomuksia kuin paitaa, joustavasti ja tosiasioiden niin edellyttäessä vaikka 10 kertaa päivässä, jos argumentit tai todisteet niin antavat aihetta.

 

Metafysiikan olemassaolon oikeus

 

Aikaisemmin, varsinkin viime vuonna, olin pitkälti kallellaan Wienin piirin loogisen empirismin mukaiseen metafysiikkaa kohtaan kriittiseen näkemykseen siitä, että Jumalaa koskevat lauseet eivät ole epätosia eikä tosia, vaan mielettömiä. Näin ollen teismi, ateismi ja agnostisismi käyvät kaikki tarpeettomaksi. Mistä ei voi puhua, siitä on paras vaieta. Olen kuitenkin miettinyt ja arvioinut metafysiikan asemaa ja tarpeellisuutta uudelleen ja mennyt eteenpäin noista ajatuksistani. Näen metafysiikan edelleen tarpeellisena. Ei edes mikään tietoteoria (vaikka se olisi miten laajasti tiedeyhteisössä hyväksytty) ole neutraali metafyysisesti, vaan tieto-opin (epistemologia) ja ontologian välillä on läheinen, kiinteä yhteys.

Substanssin etsintä ei ole kuollut eikä todellisuus matematisoidu jäännöksettä.

 

“Einsteinin, Wignerin ja Enqvistin hämmennys on luonteeltaan metafyysistä: substanssia etsiessään he kaikki viittaavat matematiikkaan. Matemaatikot on kuitenkin tehokkaasti ja pysyvästi rokotettu fyysikoille tyypillisiä Kaiken Teorian kaltaisia suuruudenhulluja kuvitelmia vastaan. Rokottajana toimi Kurt Gödel (1906-1978), epäilemättä historian suurin loogikko Aristoteleen jälkeen. Gödelin kuuluisat epätäydellisyyslauseet osoittavat, että matematiikka ei sulkeudu itseensä: Matematiikassa on aina väittämiä, joita ei voida todistaa oikeiksi eikä vääriksi, asetettiinpa matematiikan perustana oleva aksioomajärjestelmä millä tavalla tahansa. Toisaalta matematiikan ristiriidattomuutta ei voida todistaa matematiikan sisäisten päättelysääntöjen avulla. Stephen Hawkingia edelleen mukaillen Gödelin jälkeisen ajan matemaatikko voisi todeta, että meidän tieteenalamme ehdottomasti ei ole “suljettu” eikä “reunaton”, vaan “avoin” ja “reunallinen”. Koko todellisuus ei ole matematisoitavissa, vaan “metamatematiikka” (so., niiden asioiden muodostama kokonaisuus, joista matematiikka ei voi puhua) ilmeisesti on olemassa. Gödelin epätäydellisyyslauseen sisäistäneelle matemaatikolle koko hänen tieteenalansa näyttäytyykin vain atollina tietämättömyytemme valtameressä ei siksi, ettemme vielä olisi löytäneet lopullista vastausta kaikkiin kysymyksiimme, vaan koska tiedämme olevan olemassa sellaisiakin kysymyksiä, joihin emme periaatteessakaan milloinkaan voi vastata.“ Matemaatikko Osmo Pekonen: Filosofinen aikakauslehti.

 

Kristinusko ei ole mustavalkoinen kulttuuri-ilmiö

 

Kristinusko on eräs kulttuurinen meemi (jos kiisteltyä meemiteoriaa sovelletaan), joka on toisille ihmisille kuin “haittaohjelma”, josta irtautuminen on vain vapauttavaa ja parantaa hyvinvointia. Joillekin toisille sen sijaan kristinusko on hyvin lohdullinen, toivoa ja turvaa sekä mielekkyyttä tuova, älyllisesti tyydyttävä, mielenterveyttä ja fyysistäkin hyvinvointia tukeva sekä elämää kantava (eräänlaista kansanpsykologiaa ja maallikkoterapiaa itsehoitona – jos katsotaan naturalismin ontologian kannalta, jolloin karkeasti sanottuna luonto on kaikki eikä sen lisäksi ole mitään muita todellisuudentasoja). Sama uskonto voi olla ja selvästikin on vaikutuksiltaan täysin erilainen eri ihmisille. Yksi ja sama kulttuurinen ilmiö kuten kristinusko ilmenee niin historiansa aikana kuin nykyään hyvin erilaisina ja vastakkaisina vaikutuksina: edistää ja tukea joitain positiivisia asioita ja toisaalta myös hidastaa ja tukahduttaa. Kristinusko ei siten ole kategorisesti joko “hyvä” tai “paha” aina ja kaikkialla.

 

Jos usko saa aikaan yksilölle ja yhteisölle hyvää, onko lopultakaan väliä uskon kohteen olemassaolon laadulla?

 

Jos uskovan ihmisen totuuden, hyvyyden, henkisyyden, pyhyyden, rakkauden ja iankaikkisen etsiminen johtaa ajattelun jalostumiseen ainakin jonkin verran ja tarjoaa elämän mielekkyyden, tulevaisuuden toivon ja päämäärän sekä vieläpä saa huomioimaan kanssaihmisiään edes vähemmän itsekkäästi, kenties jopa innoittaa suuriin uhrauksiin toisten puolesta, niin mitä väliä edes on sillä onko uskovaisen uskon kohde olemassa (miten “olemassaolo” määritelläänkin) mielen ulkopuolisena olentona tai pelkkänä mielen meeminä? Parempi yksi kohottava illuusio (joka vieläpä voi motivoida hyvän tekemiseen toisille) kuin kymmenentuhatta musertavaa ja lannistavaa totuutta – ainakin ihmisen psyyken kannalta.