Uskontokritiikki ja sen oikeutus. Kristittyjen jatkuva perääntyminen asemistaan
Mistä uskominen johtuu? Uskonnon hyötyjä ja haittoja
Johdanto: uskonnollisilla väitteillä ei ole erityissuojaa. Uskonnollisen kuluttajansuojelun tarve
Uskomisen alkuna on yleensä jokin yksilön kokemus, vaikka mystinen yhtä olemisen kokemus kosmoksen kanssa tai sitten ”vaatimattomammin” kokemus tai tunne siitä, että on syntinen – nimen omaan Jumalan edessä syntinen ja kokee tarvitsevansa pelastusta (kristillisessä kontekstissa oltaessa erityisesti).
Jotakin on koettu ihmisen psykofyysisessä apparaatissa ja sitten kokemukselle annetaan tulkinta, joka on uskonnollinen. Kokemuksen tai tunteen olemassaolo on tosiasia, mutta mitä on oikeastaan koettu ja onko annettu uskonnollinen tulkinta kokemukselle oikea vai ei. Uskonnollista kokemusta ei voi falsifioida eikä verifioida, joten tältä kannalta se menee rationaalisten argumenttien ja järjenkäytön tuolle puolen.
On jokseenkin makuasia käytetäänkö uskosta (ja uskoontulosta) ilmaisua a-rationaalinen tai järjen vastainen (tai järjellä perustelematon). Rationaalinen argumentointi ja maailman ilmiöiden mahdollisimman tieteellinen analysointi ei johda uskonnolliseen uskoon (ajatellen erityisesti monoteistisiä kirjauskontoja ja varsinkin kristillistä uskoa sekä siihen liittyvää ns. uskoon tulemisen kokemusta).
Uskonnon alkuperä ja uskonnon hyödyllisyys tai haitallisuus
En oikein ole vakuuttunut, että ihmiset tulisivat uskoon siten, että heille koetettaisiin filosofisesti argumentoida jonkin tietyn uskon rationaalisuutta, enkä siitä ole vakuuttunut, että kukaan luopuisi uskostaan sen takia, että hänelle ladotaan eteen rationaalisia argumentteja ja empiiristä evidenssiä, joka osoittaisi hänen uskonsa perusteiden virheellisyyden ja ristiriitaisuuden havaitun todellisuuden kanssa. Syyt uskomiselle ovat ihmisessä syvemmällä (yksilön syvyyspsykologiassa ja sosiaalisissa tekijöissä) kuin viileässä rationaalisessa harkinnassa ja argumenttien vertailussa.
Onko yksilön uskonnollinen usko tai uskonto järjestäytyneenä instituutiona (kuten kirkko) hyväksi vai onko se vahingollista? Tuskin mitään mustavalkoista joko-tai-vastausta on, vaan asiaa on tarkasteltava monipuolisesti ja eri näkökulmista. Usko voi olla esim. yksilön jossain elämänvaiheessa vahingollinen ja uskoja itsekin kärsii uskostaan tavalla tai toisella (muttei aina sen takia lopeta uskomista), mutta jossain toisessa elämänvaiheessa usko voi olla hänelle hyväksi (hän kokee saavansa siitä jotain hyötyä itselleen). Uskonnot erottavat ihmisiä toisistaan ja uskontojen kannattajat ovat vainonneet ja tappaneet toisinuskovia – totta – mutta toisaalta usko myös yhdistää ja tukee yhteenkuuluvuutta ja vahvistaa yhteisöllisyyttä.
Biologisen evoluution saatossa ihmiskuntaan on syntynyt uskontoja ja mahdollisesti on geneettinen perusta ohjaamassa ihmisen herkkyyttä uskonnollisuudelle (Dean Hamer). Uskolla ja uskonnoilla on jotain etua ollut ihmislajille, sillä tuskin ihmiskunta olisi kantanut mukanaan tuhansien vuosien ajan sellaista, mistä ei ole jotain hyötyä, vaan pelkästään haittaa. Ainakin edut ovat olleet suurempia ja ratkaisevampia kuin haitat. Vaikka sekularisaatio on edennyt hyvinvoivissa teollisuusmaissa niin ihmiskunnan enemmistölle sekularismi on vierasta edelleen ja uskonto ohjailee ihmisten enemmistön elämää kehdosta hautaan.
Kristittyjen kaksipiippuinen suhde tieteeseen: hyötyä ja haittaa tieteelle
Miten sitten uskontojen ja yksilön uskon suhde tieteeseen. Tuskin siinäkään on yksioikoista joko-tai-asetelmaa, vaan kysymystä pitäisi tarkastella uskonnon ja tieteen suhdetta uskontokohtaisesti. Lisäksi eri aikakausina uskonnot ovat voineet vaikuttaa tieteeseen ja sen kehittymiseen eri tavalla, positiivisesti tai negatiivisesti (sallivammin tai tukahduttavammin). Jos uskonto ei jumalallista luontoa vaan tekee eron Luojan ja luonnon välillä ja ”riisuu” luonnon hengistä ja haltioista sekä jopa käskee hallitsemaan luontoa ja ”viljelemään” luontoa todennäköisesti ei suhtaudu kielteisesti luonnon tutkimiseen ja hyödyntämiseen.
Tuosta uskonnollisesta taustasta käsin on luontevaa, että tieteellinen edistys, luonnontieteen harjoittaminen sekä tekniikan saavutukset on tehty juutalais-kristillisessä kulttuuripiirissä (eikä islaminkaan antia tieteelle ja tiedon säilyttämiselle ole syytä unohtaa keskiajalla), eikä esim. hindulaisessa tai buddhalaisessa kulttuurissa tai Afrikan heimouskontojen kannattajien parissa. Jos uskonto jumalallistaa luonnon, kansoittaa puut hengillä ja vuoret jumalilla, jos puun kaataminen vaatii henkien lepyttämistä tai jos uskonto pitää näkyvää todellisuutta vähämerkityksellisenä niin on johdonmukaista, että luonnon tutkiminen ja hyväksikäyttö ei ole ole päällimmäisiä aktiviteetteja, eikä kokeellisten luonnontieteiden kehittämistä pidetä oleellisena. Tällaisesta asiantilasta on luonnolle ainakin hyötyä.
Mutta vaikka luonnontieteiden harjoittaminen sinänsä oli mahdollista juutalais-kristillisessä kulttuuripiirissä niin moderni tieteellinen länsimainen maailmankuva ja moderni ihmiskäsitys ei perustu kristinuskoon eikä kirkon vaikutukseen millään tavalla, vaan molempien edellytyksenä oli perusteellinen ajattelutapojen mullistus keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa.
Ei siten ole perusteltua väittää, kuten jotkut kristityt uskonsa puolustajat ovat väittäneet, että tieteellis-tekninen edistys läntisessä kulttuurissa olisi ensisijaisesti juutalais-kristillisen uskonnollisen tradition ”ansio” – toinen länsimaisen kulttuurin peruspilarihan on Antiikin kreikkalainen filosofia, jossa alettiin tarkastella olevaisuutta järjen avulla, rationaalisesti, eikä uskonnollisin selitysperustein (lukemalla jostain pyhästä kirjasta valmiita vastauksia maailman alkuperälle ja rakenteelle).
Tieteellinen – empiirinen – lähestymistapa, jossa luotetaan maailmasta kerättyihin havaintoihin ja niiden pohjalta tehtyihin testattaviin, toistettaviin ja falsifioitavissa oleviin johtopäätöksiin on perustavanlaatuisesti vastakkainen sille dogmaattiselle lähestymistavalle todellisuuteen, missä vastaukset perustuvat uskonnolliseen auktoriteettiin ja oletettuun ’ilmoitustietoon’ kirjakokoelmassa, jota pidetään pyhänä ja arvostelun yläpuolella olevana erehtymättömänä totuutena.
Sitä Raamattuun perustuvaa luonnon hallintaa, alistamista ja ”viljelemistä” on kyllä tehtykin erittäin kiitettävästi viime vuosisadat ”kristillisten” länsimaiden toimesta. Itse asiassa vähempikin olisi riittänyt niin että vaikka ihmiset (etenkin läntiset ”kristityt kansat”) ovat saaneet paljon hyötyä teknis-tieteellisestä kehityksestä ja luonnon hyödyntämisestä niin luonto on kärsinyt – eli haittaa on tullut luonnolle, biosfäärille, kehitysmaiden riistetyille kansoille ja nykyään ilmastollekin. Raamatun kehotus luomakunnan ”varjelemiseen” (kontekstissaan tosin nimen omaan sen paratiisin varjelemiseen) on laiminlyöty suuressa määrin.
On totta, että kristillisen uskon kannattajien taholta on länsimaissa vastustettu tiedettä, tai ainakin tieteellisiä tutkimustuloksia (Luther esim. ei hyväksynyt kopernikaanista maailmankuvaa eikä Calvinkaan). Charles Darwinin esittämän evoluutioteorian raju vastustus on myös hyvä esimerkki. Tällainen tieteellisen tiedon vastustus ei ole kaikista kristillisistä piireistä hävinnyt vieläkään, vaan pikemminkin se on jopa lisääntynyt huolestuttavasti, etenkin USA:ssa fundamentalismin ja konservatismin nousun myötä ja tänne Eurooppaankin sama henki koettaa nousta maihin ja tehdä lähetystyötään (käyttäen nimitystä ”Intelligent Design”).
On kuitenkin hyvä muistaa, ettei kristinusko tai juutalaisuus (eikä islamkaan) ole mikään yhtenäinen monoliitti, joka joko ”vastustaa tietoa ja valistusta” (pelkästään) tai sitten ”edistää tiedettä” (pelkästään), vaan ne ovat monimuotoisia: on myös niitä ko. uskontojen kannattajia, jotka eivät vastusta tieteen kehitystä ja tieteen tutkimustuloksia, vaan hyväksyvät ne.
Miten uskontoa käytetään, miten uskonnon harjoittaja uskoaan tulkitsee ja soveltaa on ratkaisevaa. Pelkät pyhien kirjojen tekstit tai uskontunnustuksien dogmit itsessään ovat vain mustetta paperilla. Eiväthän ne mitään ”tee” millekään, ellei ole ihmistä, joka uskoo niihin ja alkaa toimia niiden sanojen mukaisesti (tulkiten uskontonsa pyhiä tekstejä omassa elämäntilanteessaan ja oman psyykensä kautta. Kukaan ei pääse siihen pyhään sanaan jotenkin sellaisenaan, suoraan).
Uskova harjoittaa valintaa uskontonsa lähdemateriaalista
Uskova ihminen myös valitsee mitä hän uskontonsa traditioista esiin kaivaa ja painottaa ja minkä hän sivuuttaa joko kokonaan tai jättää marginaaliseksi (tässä kohden ajattelen lähinnä monoteistisiä ilmoitususkontoja niiden monimuotoisuudessa). Ja tämä käytäntöön soveltaminen voi olla joko haitallista tai hyödyllistä, riippuen siitä kuka sitä hyötyä ja haittaa arvioi ja miltä kannalta asiaa tarkastellaan. Käytäntö koettelee uskontunnustuksenkin, mitä se uskojissaan saa aikaan. ’Uskonto’ eikä edes kristinusko ole yksi yhtenäinen kokonaisuus ja uskonnoissa – kuten kristinuskon puitteissa – esiintyy epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaisuutta ja erilaiset elementit uskonnosta ovat saaneet eri aikoina erilaisen merkityksen ja painoarvon.
Modernin länsimaisen maailmankuvan aatehistorialliset juuret – vallankumous ajattelussa, metodeissa ja arvoissa
Voidaan kiistattomasti todeta, että modernin länsimaisen maailmankuvan syntymisen keskipisteessä ei ollut kristinusko, vaan nimen omaan brittiläinen empirismi, jonka pioneeri oli lordikansleri Francis Bacon (1561-1626). Bacon esitti teoksissaan Advancement of Learning (1605) sekä Novum Organum (1620) kovaa kritiikkiä aikansa yliopistojen opetusta vastaan, sillä sen aikainen filosofia ja oppineisuus oli staattista ja kehittymätöntä sekä sidottuja täysin moraalisiin ja uskonnollisiin päämääriin.
Uutta tietoa ei siten voitu saavuttaa, vaan ainoastaan pysyä vanhassa ja kommentoida vanhojen auktoriteettien teoksia. Bacon korosti, että uusia ihmisiä hyödyttäviä totuuksia voitiin löytää eivätkä antiikin filosofit olleet tienneet kaikkia totuuksia. Bacon asetti auktoriteettiuskon tilalle uuden metodologian, jonka sisältö oli havainnointi ja empiiriset kokeet sekä kokeiden tuloksena saadun tiedon järjestelmällinen tutkiminen, jotta saavutettaisiin uusia totuuksia, uutta tietoa. Baconin aikaan kirkon auktoriteetti alkoi horjua Englannissa reformaation käynnistyttyä. Muita merkittäviä brittiläisen empirismin edustajia olivat maltillista tietoteoriaa ja maltillista skeptisismiä kannattanut filosofi John Locke (1632-1704) sekä mm. George Berkeley (1685-1753), David Hume (1711-1776), Adam Smith (1723-1790) ja John Stuart Mill(1806-1873).
Brittiläisen empirismin aika oli kautta, jolloin kristinuskon valta-asema alkoi heiketä ja skeptisismi pääsi polttopisteeseen kyseenalaistamaan ehdottomia, absoluuttisia totuuksia ja uskonnollista dogmatismia: voimakkaan väittelyn kohteeksi nousi kysymys tiedon ja tieteen mahdollisuuksista ylipäätään. Maltillinen keskitien tietoteoria, jonka mukaan vaikka täydellistä varmuutta eri asioiden totuuksista ei voida löytää niin kuitenkin asioista on mahdollista tehdä uskojien tarpeisiin nähden riittävän varmoja uskomuksia loi väylän empiristien toiminnalle kokeellisen metodin edistämiseksi.
Ajattelutavan muutos oli todella radikaali ja kumouksellinen, sillä tuohon aikaan vielä sekä myös ja varsinkin aikaisemmin ihmisten älylliset ja moraaliset tavoitteet olivat liittyneet kristilliseen kirkkoon etupäässä sekä kirkon määrittämään ihmisten kohtaloon eikä luonnon herruudelle oltu nähty muuta tietä kuin Jumalan kautta. Jo ajatus siitä, että ihminen asettaa suoraan kysymyksiä luonnolle oli monille vaarallinen ja utopistinen. Siksi empiristi-filosofien täytyi perustella filosofisesti kokeellisen menetelmän ja havaintojen tekoon perustuvien uskomuksien merkittävyyttä ja arvoa. Kokeellisen tieteellisen menetelmän täytyi kaataa dogmatismin ja auktoriteettiuskon esteet tieltään ja siinä se onnistuikin ja pystyi lujittamaan asemaansa saavuttaen valta-aseman, joka sillä on nykyäänkin (mikä nykyään tuntuu itsestään selvänä, koska emme ole joutuneet kamppailemaan dogmatismin linnakkeita vastaan).
Merkittävimmät esteet modernille kokeelliselle tieteelliselle metodille – ja kokonaan uudelle ajattelutavalle – olivat kirkollinen auktoriteetti sekä perinteinen skolastinen opetus yliopistoissa. Ne eivät estäneet luonnontieteiden harjoitusta ja vapaata filosofista ajattelua sinänsä (tiettyjen tuloksien esittäminen kylläkin saattoi olla vaarallista varsinkin keskiajalla), vaan ne estivät modernin, empiiriseen tutkimukseen perustuvan maailmankuvan rakentamista sekä siihen uuteen maailmankuvaan liittyvien uusien arvojen pääsyä valtaan yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Kyseessä on henkinen vallanvaihdos, joskin ei niinkään täysin uusi ajattelutapa. Tältä kannalta katsottuna eurooppalainen ajattelu pääsi vapaaksi vuosisataisista kirkollisista rajoituksista ja kahleista. Keskeinen ansio tässä vallankumouksessa ja vapautumisessa oli juuri brittiläisellä systematisoivalla empiirisellä tietoteorialla, sekä skeptisismin haasteella, joka vaati vastausta.
Skeptisismi ja siihen reagoiminen
Koko uuden ajan filosofian alkusoittona oli skeptisismi ja skeptisismin haasteeseen reagoiminen: ongelmalliseksi nähtiin varmojen totuuksien löytäminen. Keskenään kilpailevat ja riitelevät kirkkokunnat katolisuudesta protestantteihin joutuivat ottamaan kantaa skeptisismiin, jonka katolinen kirkko ensin otti aseekseen puolustaessaan perinteisiä näkemyksiä. Mutta ei kauan aikaa mennyt kun skeptisismistä tuli uskontokritiikille erittäin vakava ja painava väline kristillisen kirkon auktoriteetin ja dogmien rationaalisessa arvostelussa.
Valistus-aikana kohtaavat toisensa monet uuden ajan filosofian kehityslinjat ja eräs keskeinen teema valistuksessa on sekulaari kritiikki uskonnollista, myytteihin perustuvaa maailmanselitystä vastaan. Luonnontieteisiin perustuvista ajattelutavoista katsottiin löytyvän parempi perusta moraalille sekä ihmiskäsitykselle. Kirkollisen auktoriteetin uutta ajattelua tukahduttavassa otteessa ei oltaisi voitu päästä moderniin maailmankuvaan, jossa keskeistä ei ole vain tietoteoriat vaan myös yksilön aseman muutos, naisten aseman vapautuminen ja paraneminen sekä etiikan muutos – etiikasta tuli yksilön sisäinen asia, oikeudet ovat jotain, mikä kuuluu jokaiselle yksilölle.
Skeptisismi todellakin haastoi vakuuttavasti myös etiikan, sillä kristikunnan hajottua toisiaan vastaan taisteleviksi kirkkokunniksi, joiden sisälläkään ei ollut tyyntä ja sopuisaa konsensusta sekä Amerikan ”löytäminen” (jo toisen kerran, viikinkien mentyä Amerikkaan jo viitisen sataa vuotta aikaisemmin) korkeakulttuureineen saivat aikaan kulttuurisen moniarvoisuuden oivaltamisen, mikä näytti empiirisesti vahvistavan skeptikoiden esittämän kritiikin. Ihmiset tavoittelivat erilaisia asioita, uskoivat toisensa poissulkevilla, keskenään ristiriitaisilla tavoilla – myös kristikunnan sisällä sekä toisissa kulttuureissa – eikä ollut mitään yleisesti hyväksyttyä kriteeriä, jonka avulla voisi päätellä mikä uskomus tai eettinen näkemys on parempi kuin toinen (saati ”absoluuttinen totuus”). Uudelleen arvioinnin kohteeksi joutui myös se, mikä ihminen on ja mikä on ihmisen asema todellisuudessa.
Lisätietoa: Filosofian historian kehityslinjoja, toim. Korkman – Yrjönsuuri, s.183-186,214-235 (1998).
Uskonnon ja tieteen suhteen tarkempaa määrittelyä
Uskonnon ja tieteen suhdetta voi tarkastella vähintään kolmen erilaisen tulkinnan avulla, eikä uskonnon ja tieteen suhteen määrittely ole yksikäsitteistä. ’Uskonto’ tässä yhteydessä viittaa lähinnä kristinuskoon ja soveltuvin osin kahteen muuhun Lähi-idän monoteistiseen kirjauskontoon.
1. Tiede ja uskonto ovat sodassa keskenään. Tämä teesi palautuu 1800-luvulle, John W. Draperin kirjaan History of the conflict between religion and science sekä sävyltään oppineempaan ja maltillisempaan Andrew Dickson Whiten teokseen A history of the warfare of science with theology in Christendom. Heidän mukaansa uskonnon (etenkin kristinuskon) osa tieteellisen maailmankuvan rakentamisessa on enimmäkseen ollut sen kehittämisen ja vapaan levittämisen vastustaminen kaikin voimin. Sotatila-teesin voivat hyväksyä todennäköisesti sekä ateistit että ainakin osa uskovaisista, tosin täysin vastakkaisista lähtökohdista käsin ja he ovat lisäksi täysin eri kannalta sen suhteen kumpi (tiede vai uskonto) saa lopullisen voiton.
Kreationistit ovat nykyään merkittävä järjestäytynyt ryhmä, joka nimen omaan on sotatilassa tieteen kanssa ja se osoittaakin, että maailmankuvalla on myös syvälliset poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ulottuvuudet (hehän vastustavat ei vain tieteellistä maailmankuvaa, vaan koko modernia liberaalia humanistista yhteiskuntaa ja materialistista sekularisoitunutta kulttuuria ja ovat poliittisesti yleensä hyvin oikeistolaisia, konservatiivisia). Islamilaisessa kontekstissa ekstremistit ja fundamentalistit (jotka ovat lisäksi islamilaisia kreationisteja) kuuluvat samaan kategoriaan eli ovat sodassa modernia tiedettä ja kaikkea modernisaatiota ja liberaaleja arvoja vastaan.
2. Uskonto ja tiede kuuluvat erilaisiin elämänalueisiin ja vastaavat eri kysymyksiin, joten ne eivät voi periaatteessakaan olla ristiriidassa keskenään. Tämä teesi palautuu valistusajan ajatteluun ja jumalakäsitys on deismi (=Jumala on kuin kelloseppä, joka veti universumin koneiston käyntiin eikä sen jälkeen puutu siihen mitenkään, eli ei ole ihmeitä tekevä aktiivinen toimija maailmassa). Locken näkemykset olivat hieman tähän suuntaan ja Lemaîtren ”piilotettu Jumala” samoin sekä paleontologi Stephen Jay Gould kirjassaan Rocks of Ages edusti tätä ajattelua ”kahdesta eri valtakunnasta”, jotka eivät liity toisiinsa eivätkä sekaannu toistensa asioihin. Tätä ajattelutapaa (tosin vaihtelevin painotuksin ja korostuksin) on nykyään paljon kristikunnan suurissa tunnustuskunnissa, joissa hyväksytään mm. evoluutioteoria ja tieteen annetaan toimia vapaasti.
3. Uskonto ja tiede täydentävät toisiaan aktiivisesti ja niitä molempia tarvitaan matkalla kohti sekä luonnontieteellisen että teologisen osatekijän sisältävää Lopullista Teoriaa. Tämäkin teesi juontaa juurensa 1800-luvulle ja tässä ajattelussa katsotaan, että uskoon voi ja myös pitää päätyä rationaalisen harkinnan sekä tieteellisen evidenssin avulla (niinpä tämän ajattelun nimi on evidentialismi. Evidence = todiste). Rooman paavi Pius XII ja englantilainen uskonnonfilosofi Richard Swinburne ovat kannattaneet tällaista suhtautumistapaa.
Evidentialismissa tieteen ja uskonnon katsotaan olevan sopusoinnussa keskenään ja yhdessä rakentavan suurta maailmanselitystä, kun ensimmäisen suhtautumistavan mukaan ne ovat ristiriidassa, jopa sodassa, ja toisen suhtautumistavan mukaan ne eivät sotkeennu toisiinsa eikä niillä ole tekemistä keskenään, joten ei ole ristiriitaakaan. Evidentialismissa tämä sopusointu on sitä, että uskonnon väitteiden ei pidä olla ristiriidassa tieteen, etenkin luonnontieteen, tuloksien kanssa. Jumalan katsotaan jo pilkistelevän alkuräjähdysteorian ”reunan takana”, jonne tieteen ei katsota voivan ylettyä.
Uskonto – myös ja nimen omaan pelkästään jo kristikunta lukuisine keskenään ristiriidassa olevine haaroineen, tunnustuskuntineen ja lahkoineen – on monenkirjava, epäyhtenäinen uskomuksien runsauden sarvi, kun taas tiede on paljon helpompi määritellä (ainakin huomattavasti helpompi kuin uskonto). Pitäisi siten määritellä tapauskohtaisesti mistä uskonnon muodosta puhutaan kun tehdään vastakohtapari tiede vs. uskonto. On kuitenkin paljon esimerkkejä siitä, että tieteen ja varsinkin kristinuskon välillä on – varsinkin aikaisemmin kun kristinuskolla oli enemmän vaikutusvaltaa – todellakin katkera sota ja kristinusko on harannut vastaan tieteen edistystä ja on nimen omaan yrittänyt estää, hidastaa ja vaikeuttaa valtiollisten lakienkin avulla tieteen vapautta ja tieteen tuloksista tiedottamista. Esimerkiksi USA:ssa Tennesseen osavaltio sääti lain, jonka mukaan on rikos väittää ihmisen polveutuneen apinasta – tässä on hyvä esimerkki miten perinteiseen dogmatismiinsa linnoittautunut uskonto käyttää maallista valtaa tukahduttaakseen tiedettä ja sen tuloksien vapaata esittämistä ihmisille.
Sorbonnen yliopiston teologinen tiedekunta pakotti 1700-luvun lopulla kreivi Buffonintekemään katumuskirjan, jossa hänen piti peruuttaa laatimansa maapallon geologinen syntyesitys sekä julistaa, että hän hylkää kaiken, mikä on ristiriidassa Mooseksen kertomuksen kanssa. Tässä esimerkki siitä, miten geologiaa vastustettiin pakkokeinoin jopa, jotta saataisiin pidettyä kiinni ’Mooseksen kirjojen’ kertomuksien totuusarvosta.
Amerikassa yritettiin sabotoida lainsäädännön ja parjaamisen avulla sekä opiskelijaksi kirjoittautumisia estelemällä Cornellin yliopiston toiminta New Yorkin osavaltiossa, sillä Cornellin yliopistosta haluttiin turvapaikka tieteelle, ”jossa totuutta etsitään totuuden takia eikä venytellä ja leikellä sopimaan ilmoitettuun uskontoon” eikä minkään uskonnollisen tai poliittisen ryhmän sallittaisi kontrolloida yliopistoa. Yliopiston perustaja oli kveekareihin kuuluva Ezra Cornell, joka ei pitänyt tätä lähtökohtaa kristinuskon vastaisena, mutta USA:n kristityille sellainen vapaa, epädogmaattinen totuuden etsimisen henki ei sopinut (eikä sovi kaikille vieläkään, ei Suomessakaan), vaan he vastustivat kaikin keinoin Cornellin yliopiston toimintaa (Enqvist emt. s.90-93).
Juuri sokea, piinkova dogmatismi on uskonnollisista lähtökohdista nousevan tieteen saavutuksien vastustuksen ytimessä (moni luonnonfilosofi ja tieteen edistäjä oli Jumalaan uskova ja moni heistä halusi dogmaattisin perustein puolustaa Raamatun kirjaimellista totuutta). On siten perusteltua todeta, kuten prof. Kari Enqvist tekee, että ”tiede ja uskonto eivät ole ensisijaisia taistelevia osapuolia, vaan viime kädessä jakolinja menee rationaalisuuden ja dogmaattisuuden välillä” - emt. s. 96.
Kestämätön väite, että olisi jokin ”aito, terve, puhdas kristinusko” lieveilmiöiden takana
Kaikki erilaiset kristityt erilaisine keskenään ristiriidassa olevine oppeineen ja käytäntöineen vetoavat Pyhään Henkeen – Hengen ”johtoon” ja ”valaisuun”. Jos on niin, että yksi ja sama Henki johdattaa heitä kaikkia niin minkä tähden kristittyjen opit sulkevat toisensa pois eivätkä ne opit voi olla samanaikaisesti tosia (mutta ihan hyvin ne voivat kaikki olla vääriä). Miksi yksi ja sama Pyhä Henki johdattaa toisen löytämään Raamatustaan adventismin opit, toisen taas helluntailaisuuden, kolmannen luterilaisuuden ja neljännen jopa jehovantodistajien opin ja loput jotain toisia oppeja?
Jos teoria Pyhän Hengen johdatuksesta ja valaisusta Raamatun tulkinnasta olisi tosi niin eivätkö kaikki päätyisi yksimielisyyteen siitä oikeasta kristinuskosta edes suurin piirtein (kaikki kristityt eivät hyväksy edes kolminaisuusoppia, keskeisintä muotoilua jumaluuden olemuksesta. Teorioita Jeesuksen olemuksesta ja hänen väitetyn jumaluutensa suhteesta hänen ihmisyyteensä on niinikään lukuisia)? Kyseessä on tradition, kokemuksen ja tulkinnan alati käynnissä oleva prosessi.
Tämän kiistattoman ja havaittavan tosiasian valossa voidaankin kysyä, että entäpä jos ei olekaan mitään Pyhän Hengen johdatusta Raamatun tulkitsemisessa, vaan kaikki tulkitsevat sitä ihan puhtaasti oman psyykensä (järki, tunteet, tiedostamattomatkin tarpeet ja emootiot) sekä elämäntilanteensa mukaisesti, kukin omassa historiallisessa tilanteessaan, löytäen Raamatusta juuri sitä, mitä he haluavat löytää ja mitä he kokevat tarvitsevansa. Ei ole mahdollista kenellekään päästä jotenkin suoraan, välittömästi, sisälle Raamatun sanaan, eikä luettu Raamatun teksti siirry jäännöksettä sellaisenaan lukijan mieleen, vaan lukija tulkitsee Raamattua mielensä kautta ja rakentaa lukemistaan lauseista tekstin ajatuksen uudelleen.
Kenelläkään ei ole mielessään myöskään koko kristinoppi yhdellä kertaa, sillä ihmisen aivot voivat käsitellä 4 asiaa kerrallaan korkeintaan. Tosiasia on sekin, että se kristinoppi on muuttunut ja muuttuu koko ajan ja jokainen sen uskonopin lukija ymmärtää lukemansa oppilauseet mielessään omalla tavallaan. Ei ole siten mitään staattista, ikuista ”muuttumatonta oppia”.
Nämä havainnot antavat vahvan perusteen päätellä, että ei ole koskaan ollutkaan mitään yhtä, aitoa, ”tervettä” ja puhdasta kristinuskoa, vaan on ollut useita erilaisia, erilaisissa historiallisissa konteksteissa syntyneitä ’kristinuskoja’, ihmisten tekemiä tulkintoja Jeesuksesta ja Jumalasta. Sitä paitsi usko (ja sen uskon toimivuus), sellaisena kuin se tosiasiassa ilmenee, näkyy juuri käytännössä, käytännön teoissa, eikä paperille kirjoitetuissa sanoissa ja ylevissä periaatteissa.
Kristinuskon puolustamisessa (apologiassa) ja puolustamisessa on lisäksi kyseenalaista se yleinen moderni tapa, jolla kristittyjen entinen, tosiasiallinen lähes pari tuhatta vuotta kestänyt usko – kirjaimellinen usko VT:n alkukertomuksiin, luomiseen ja vedenpaisumukseen, paholaiseen, ikuiseen helvettiin yms. oppeihin – pyritään kieltämään sen paineen tähden, jonka moderni tiede ja sen tuolle perinteiselle uskolle musertavat tulokset ovat tuoneet.
Kristillisten uskon puolustajien pyrkimys tehdä kristinuskosta tänä aikana hovikelpoinen, sopusointuinen tieteellisen maailmankuvan kanssa pakottaa heidät kiistämään juuri sen uskon, mikä on ollut vallitsevaa lähes nykyaikaan asti (ja johon miljoonat kristityt uskovat edelleen: taivas, helvetti, persoonallinen paha, ihmeet, johdatus, luominen, ylösnousemus, eskatologia).
Niinpä tieteenhistorioitsija John Brooke toteaakin terävästi (korostus alkuperäisessä tekstissä kursiivilla, tässä lihavoituna):
”Tieteen ja uskonnon välistä harmoniaa painottavat apologeetit saattavat selittää pois kristinuskon piirteitä sellaisina kuin ne olivat jos ne poikkeavat kristinuskosta sellaisena kuin he haluaisivat sen olevan. He saattavat haluta sanoa, että heidän uskontonsa ei enää tarvitse maakeskeistä universumia, taivaalle ja helvetille fysikaalista sijaintia, henkilöitynyttä paholaista tai edes jumalallista väliintuloa fysikaalisessa maailmassa. Vaarana on, että he minimoivat tai jopa jättävät huomiotta sellaisten uskomusten tärkeyden menneissä kristillisissä yhteiskunnissa. ” – Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo s. 94-95 (2003).
Sitä paitsi on täysin kiistaton ja tutkimuksessa monipuolisesti osoitettu tosiasia, että kristinusko – samoin kuin juutalaisuus – ei syntynyt missään henkisessä ja ajattomassa tyhjiössä, vaan juutalaisuuden ja kristinuskon on osoitettu nousevan selvästi tunnistettavista kulttuuri- ja uskontohistoriallisista alkulähteistä ja syntymaailmansa taustasta. Kristillinen uusitestamentillinen usko oppeineen ja käytäntöineen on kuin keittoa, jonka raaka-aineita
”ei enää voi palauttaa alkuperäiseen muotoonsa. Eikä koko keittoa synny ilman kokkia, jonka luova panos on ratkaiseva koko valmistusprosessin ja lopputuloksen kannalta ja joka erottaa juuri tämän keiton kaikista muista” (Martti Nissinen teoksessa Uskontojen risteyksessä. Välimeren alueen uskontojen juurilla, toim. Jaakko Hämeen-Anttila, s.31).
Eikä kristinuskon aineksia voida ”puhdistaa vieraista lainavaikutteista” ja esitellä jotain ”aitoa, puhdasta kristillistä uskoa”. Lainavaikutteet on usean inhimillisen ”kokin” luovalla teologisella panoksella tulkittu uudelleen kristinuskolle tyypillisellä tavalla. Kristillistä uskoa eivät alkukristityt itsekään olisi voineet kuvata, ymmärtää eikä välittää toisille ilman ennestään olemassa olevien ja aikakautensa hellenistisessä kulttuurissa tuttujen ajattelutapojen, käsitteiden ja käytäntöjen omaksumista ja uudelleentulkintaa.
Geneettinen perusta uskonnollisuuden evolutiivisena alkuperänä
Nykytiedon valossa vaikuttaa todennäköiseltä, että uskonnolla on evolutiivinen perustansa ihmisen geeneissä, nimittäin eräänlaisessa ”jumalageenissä” ja muissa uskonnollisuuteen vaikuttavissa geeneissä.
”Hamer uskoo, että uskonnollisuudella on saattanut olla merkitystä myös ihmislajin evoluution kannalta. Uskonto yhdistää ihmisiä, mikä on voinut olla ratkaisevan tärkeää ihmisten kyvylle elää rauhanomaisesti yhdessä. Uskontoa myös harjoitetaan usein yhteisin palvonta-menoin, ja rituaalit omat omiaan vahvistamaan yhteisöllisyyttä.
…Henkisyyden ja uskonnon geneettisen perustan puolesta puhuu monien tutkijoiden mukaan sekin, että uskonnollisuutta esiintyy kaikissa tunnetuissa ihmisyhteisöissä, olivatpa ne miten eristäytyneitä tahansa. Tämä on tulkittu viitteeksi siitä, että uskonto ei ole syntynyt ainakaan pelkästään lainaamalla kulttuurivaikutteita muilta yhteisöiltä.
Ehkä uskonnollisuusgeenit myös tasapainottavat suuren älykkyystason tuomaa taakkaa. Kanadalaisen Laurentian yliopiston neurologi Michael Persinger on todennut: Tietoisuus vääjäämättömästä kuolemasta on hinta ihmisaivojen kehittyneestä otsalohkosta. Uskonto on erinomainen sopeutuma. Se rauhoittaa.”
Tieteen kuvalehti
Koska sellainen ilmiö kuin uskonto on ihmislajille kehittynyt eikä uskonto ole kadonnut kymmenien tuhansien vuosien jälkeenkään ihmiskunnasta täytyy uskonnolla olla jotain etua, sillä muutoin evoluutiossa uskonnollisuus geeneineen olisi mitä ilmeisemmin karsiutunut pois jos uskonnollisuus olisi ollut vahingollista ihmislajin evoluutiolle.
Vaikka jokainen ihminen tietää kerran kuolevansa on etenkin länsimaissa nykyään kuolema steriilisti työnnetty sairaaloihin pois silmistä ja monet haluavat olla nuoria ja kauniita aina vaan. Vanheneminen pelottaa ja ikääntymisen merkkejä halutaan piilotella, mutta entisinä aikoina kuolema oli kokonaan toisella tavalla läsnä oleva realiteetti. Elinikäkin oli paljon nykyistä lyhyempi keskimäärin. Lohtua kaivattiin kuolemanpelkoon. Uskonto tarjosi lohtua, toivoa paremmasta olotilasta maallisen elämän kärsimyksien jälkeen. Monille vieläkin, vaikka nykyään sekulaareissa länsimaissa ei päällimmäisiä pelon aiheita ole ”kuolemattoman sielun” iankaikkisuuskohtalo eikä helvettiin joutumisen pelko. Onko sitä kuolemanjälkeistä elämää reaalisesti olemassa on oikeastaan toissijaista – usko siihen voi lohduttaa, rohkaista ja rauhoittaa tämän elämän aikana.
Kuten evoluutiobiologi Richard Dawkins on todennut, uskonnon menestys perustuu siihen, että uskonto antaa tunteen maailman ymmärtämisestä. Uskonnollisen suuren tarinan ja myyttien avulla omaa elämää ja maailman menoa ylipäätään on helppo järjestellä ja selittää ja saada tunne ymmärtämisestä, olemassaolon salaisuuden oivaltamisesta ja voidaan löytää järjestystä sielläkin, missä objektiivisesti ottaen ei välttämättä ole todettavissa järjestystä tai suunnitelmallisuutta (Tieteen Kuvalehti 12/2006 s. 88-89).
Uskonnot/ uskonnollisuus näin ollen tuskin maailmasta katoaa ja vähintäänkin se vie paljon aikaa, mutta uskonnollisuuden muodot ja sisällöt voivat muuntua – länsimaissa kuten Suomessa nuoret aikuiset esim. pitävät itseään aika yleisesti henkisinä tai ”uskonnollisina”, mutta eivät kristittyinä perinteisessä merkityksessä ja varsinkin Suomen nuorten parissa uskonnollisten dogmien totena pitäminen ja auktoriteettiuskonnollisuus on yksinkertaisesti ”out” ja epäkiinnostavaa. Sen sijaan uussakraalisuus on trendi, eli perimmäisten kysymyksien pohdinta ja omien, yksilöllisten vastauksien etsiminen välittämättä joistain vanhoista institutionaalisista uskonnon muodoista, kuten ev-lut. kansankirkko, jonka asema jatkanee heikkenemistään edelleen menettäen edelleen jäseniään. Institutionalisoitunut uskonnollisuus taantuu ja individualismi uskonnon ja elämänkatsomuksen kentällä kasvaa entisestään on mitä ilmeisin trendinä jatkossakin.
Yhteisöllisyys ei edellytä uskontoa / kirkkoa enää
Yhteisöllisyyden kokemisen kannalta ei toki ole välttämätöntä uskoa mihinkään yliluonnolliseen kristillisen yhtenäiskulttuurin jälkeisessä moniarvoisessa yhteiskunnassa. Voidakseen kokea yhteisöllisyyttä ja tuntea kuuluvansa johonkin ei edellytä uskontoa. Vaikkapa urheilun tai jonkin poptähden innokas fanittaminen tai tavallinen järjestötoiminta riittää. Esim. luterilaisen kansankirkon jäsenyys – varsinkin jossain kymmenientuhansien jäsenten kaupunkiseurakunnassa – ei tarjoa useimmille kirkon jäsenille merkittävää ”yhteisöllisyyden” tunnetta ja kokemusta. Joskus on käytetty sanaa ”jumalanpalvelusyhteisö” niistä, jotka käyvät säännöllisesti kirkossa, mutta heitähän on vain kourallinen. He varmaan kokevat paremmin sitä yhteisöllisyyttä, omassa ”sisäpiirissään”.
Kansankirkoista huomioita
Kansankirkko on varmaan useimmille jäsenilleen aika etäinen elämän taitekohtiin liittyviä riittejä tarjoava seremonialaitos, joka kohdataan tiettyjen merkkipäivien aikaan: kaste, häät, hautajaiset, rippikoulu, ehkä vielä joulukirkko. Niinpä luterilaisen kirkon jäsenmäärä alenee varsin nopeasti. Viime vuonna jäseniä erosi ennätysmäisen paljon, ajankohtaisen kakkosen niin sanotun homoillan jälkeen. Eronneiden joukossa usko (niillä joilla uskonnollista uskoa ylipäätään on) koetaan yksityisasiaksi, johon ei kaivata instituutiota ja kirkon konservatiivinen, äänekäs vähemmistö ajaa vanhoillisilla asenteillaan etenkin nuoria aikuisia ulos kirkosta.
Globalisaatio ja Internetin mahdollisuudet ovat uudenlainen tilanne yhteisöllisyyden kannalta. Maantieteellisellä etäisyydellä tai läheisyydellä ei ole enää suurta merkitystä. Minäkin kuulun erinäisiin netissä toimiviin virtuaalisiin yhteisöihin ja kommunikoin ihmisten kanssa, joita en ole nähnyt fyysisesti. Yhdistävä tekijä on samat kiinnostuksen kohteet tai ajattelutapa, ei maantieteellinen läheisyys. Nykyään ihminen voi rupatella chatissa vaikka etelä-afrikkalaisen kanssa tuntikausia ja tuntea sielunveljeyttä tuhansien kilometrien päähän, mutta seinänaapurille ei sanota sanaakaan, hyvä jos edes on nähnyt naapurinsa.
Silti on edelleenkin yksilöllisiä eroja paljonkin siinä miten sitä yhteisöllisyyttä kokee ja miten globalisaatioon suhtautuu, tunteeko olevansa ”maailmankansalainen” joka sulavasti siirtyy virtuaaliyhteisöistä ja muista ryhmistä toiseen, vai eleleekö juurevasti omassa kylässään, käy kotikirkossaan ja kokee yhteisöllisyyttä, eikä välitä globalisaatiosta eikä nettikulttuurista tuon taivaallista. Yhtenäiskulttuurin aika on kyllä joka tapauksessa taakse jäänyttä.
Toista oli ennen kun uskonto (katolinen ja sittemmin luterilainen yhtenäiskulttuuri) määrittivät elämää kehdosta hautaan. Esim. keskiajalla elettiin samassa kylässä tai kaupungissa koko ikänsä ja harvoin minnekään kauemmaksi mentiin. Pyhiinvaellusmatkoja saatettiin joskus tehdä. Kaikki kuuluivat kirkkoon kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaan (harhaoppisuus saatettiin rangaista ja rangaistiinkin jopa kuolemantuomiolla) ja jos sinut ekskommunikoitiin kirkosta jouduit yhteisön ulkopuolelle. Toisten maiden saati maanosien asioista ei paljoa tiedetty, uskomuksia oli sitäkin enemmän.
Tuollaista elämänmeno oli vuosituhannet, kymmenetkin tuhannet – oman perheen, klaanin, heimon kanssa eläen pienyhteisössään elellen – joko paikallaan asuen maata viljellen tai paimentolaisina kierrellen tai keräilytaloutta harjoittaen. Uskonnollisuuden evolutiivisten perusteiden kehittyminen geeneissä ja välittäjäaineissa, mitä itse pidän mahdollisena viittaamieni tutkijoiden tavoin, vaikuttaa minusta siten luontevalta selitykseltä uskonnon synnylle ja säilymiselle läpi vuosituhanten, koska uskonnosta saatiin hyötyä ihmislajille muun muassa lisäämällä yhteenkuuluvuutta.
Uskontojen vaikutus kontrolli- ja säännöstelyjärjestelminä
Uskonnollisesti perustelluilla moraalinormeillaan uskonnot säännöstelevät yhteisön elämänmenoa (esim. rajoittamalla väkivaltaa kuten kostamista yhteisön jäsenten välillä). En ollenkaan tarkoita, että uskontoa tarvitaan mitenkään välttämättä etiikan lähteeksi enkä varsinkaan sitä, että uskovat olisivat jollain tavalla eettisesti parempia kuin ei-uskovat. Tarkoitan vain että sellainen asiantila on ollut tuhannet vuodet, että moraalinormeja on perusteltu uskonnollisesti (Jumalan/jumalien antamilla käskyillä ja uhkauksilla käskyjen rikkomisesta).
Uskonnot ovat nähtävissä ihmisten kontrollointi- ja käyttäytymisen säätelyjärjestelminä ja erityisesti seksuaalisuus ja parisuhde sekä nainen ovat perinteisesti olleet uskonnoissa tarkan säännöstelyn ja kontrollin alaisia. Monenlaista vahingollista ja negatiivista on epäilemättä saatu historian varrella ja nykyäänkin aikaan uskontojen harjoittaman säännöstelyn ja kontrollin (jopa suoranaisen tukahduttamisen ja alistamisen) tähden, kuten on nähtävissä patriarkalistis-sovinistisessa uskonnollisuudessa. Sellaisia uskontoja ovat nimen omaan juutalaisuus, joka on miesten uskonto miehille sekä kristinuskon monissa traditioissa ja islamissa, jonka mukaan helvettiin joutuu suurin osa naisista ja helvetti on naisia varten ja naiset ovat pahimpia viettelyksiä miehille. Positiivisena piirteenä uskontojen harjoittamassa käytöksen säännöstelyssä on ollut yritys hillitä kostamista edes jonkinlaiseen kohtuullisuuteen: kostaa sai vain silmän silmästä ja hampaan hampaasta eli koston tuli olla samanlainen kuin tehty vääryys, ei enempää.
Mutta ehdottomasti vahingollista uskonnoissa on se, että uskonnot ovat tehneet luonnollisista asioista, ihmisen normaaleista tarpeista kuten syöminen, juominen ja seksuaalisuus ongelmia ja vaatineet ihmisiä askeettisuuteen, kuolettamaan ja tukahduttamaan luonnollisia taipumuksiaan. Erityisesti seksuaalisuus on joutunut kärsimään sellaisesta kuolettamisen ja askeettisuuden vaatimuksista, epärealistisesta idealistisesta etiikasta, joka on reaalielämälle vierasta. Eräät uskonnot kuten juutalaisuus, islam ja hindulaisuus sekä adventismi ovat ruokauskontoja, joissa on tietyt sallitut ja kielletyt ruuat ja osassa niistä myös sallitut ja kielletyt juomat. Kyseiset ruokaan ja juomaan liittyvät säännöt ovat tieteelliseltä kannalta yleisesti ottaen mielivaltaisia, järjettömiä ja perusteettomia, varsinkin nykyaikana kun ruuan käsittely ja säilytys ovat paljon hygieenisempää kuin muinoin.
Mutta kuinka moni onkaan kärsinyt syyllisyyttä, häpeää ja helvetinpelkoa kun hänelle on (niin ikään mielivaltaisesti ja perusteettomasti) uskoteltu, että sellaiset luonnolliset asiat kuten masturbointi tai seksifantasioiden ajattelu ovat pahaa, likaista, väärää ja synnillistä ja seksuaalisuuden luonnolliset ilmentymät täytyy sammuttaa ja kieltää. Monet on saatu sellaista yrittämään, mutta harvassa ovat ne jotka ovat onnistuneet. Ei luostarit, ei selibaattilupaukset, eikä mikään muukaan itsensä piinaaminen sammuta ihmisen luonnollisia ominaisuuksia ja tarpeita. Kaikki tuollainen estää ihmistä olemasta luonnollinen, olemasta aito, tunteva ihminen, jolla on oikeus tyydyttää luonnolliset, ihmisyyteen kuuluvat tarpeensa kun vaan hän ei tee muille vahinkoa eikä alista tai riistä toisia.
Samoin vahingollista ihmisen psykofyysiselle hyvinvoinnille ovat epärealistiset täydellisyyden (perfektionismin) ja ”lihan pyhyyden” vaatimukset: ihmisen tehtävä itsestään ”puhdas, tahraton ja pyhä” niin ajatuksissa kuin teoissa. Moinen johtaa vain henkiseen uupumukseen ja loppuun palamiseen ja turhautumiseen kun niitä epärealistisia täydellisyyden vaatimuksia ei pysty täyttämään – vaikka miten sitä yrittäisi ”Jumalan apuun vedoten” niin ei ihminen omasta psykofyysisestä apparaatistaan vietteineen ja tarpeineen eroon pääse. Toisaalta on saatu viime aikoina näyttöä siitä, että uskonnollisuus, hengellisyys, edistää ihmisen paranemista ja hyvinvointia – tässä on kyse hengellisyyden laadusta, ei mikä tahansa uskonnollisuus tue ihmisen hyvinvointia.
Uskonto, hengellisyys, voi antaa lohtua, toivoa ja voimaa, minkä avulla sairas jaksaa sairautensa kanssa – aivan samoin kuin lumelääke vaikuttaa parantavasti jos ihminen uskoo sen lääkkeen vaikuttavan. Juuri se usko on se, mikä auttaa – sellaisen lohtua ja muuta hyvinvoinnin kohennusta tarjoavan uskon totuusarvosta ne hyötyvaikutukset eivät todista vielä mitään (eli sitä ovatko uskonnon väitteet tosia, aivan samoin kuin lumelääkkeen vaikutus ei todista jotain kalkkitablettia tehokkaaksi lääkkeeksi).
Uskontokritiikin oikeutus – uskontoihin enemmän avoimuutta asialliselle kritiikille
Uskonto on eräs ilmiö inhimillisessä kulttuurissa siinä missä tiede, taide ja politiikka ja urheilukin. Vaikka uskoonsa sitoutunut ihminen kuinka vahvasti kokisi, että juuri hänen uskonsa on jumalallisesti perustettu ja taivaasta annettu ovat kaikki uskonnot järjestäytyneinä instituutioina ja kaikenlainen subjektiivinen uskonnollinen usko syntynyt tässä maailmassa eikä taivaassa, ihmisen toiminnan tuloksena ja ihmisten ylläpitäminä. Kukaan ei usko uskontonsa oppeihin ja arvoihin muuten kuin omassa psykofyysisessä apparaatissaan, omassa mielessään. Ei missään eteerisessä ylimaallisessa sfäärissä erillään tämän maailman lainalaisuuksista.
Niinpä uskonto instituutiona ja yksilön usko mahdollisine uskonnollisine kokemuksineen ei voi olla kritiikin ja rationaaliseen analysoinnin yläpuolella eikä mitenkään etuoikeutetussa asemassa. Uskontojen kannattajien toiminta vaikuttaa joka tapauksessa ympäröivään yhteiskuntaan ja myös niihin ihmisiin, jotka eivät ole uskovia. Siksi myös ei-uskovien harjoittama kritiikki on oikeutettua ja sallittua.
Loppujen lopuksi jokainen joutuu henkilökohtaisesti ratkaisemaan kohdallaan onko uskonto juuri hänelle vahingollista vai hyödyllistä. Vaikka olisi sitoutunut johonkin uskoon niin on silti aiheellista kyetä arvioimaan omaa uskonnollista viitekehystään myös kriittisesti ja huomata siinä olevia epäterveitä, vahingoittavia aineksia ja pyrkiä karsimaan niitä pois omalta osaltaan. Muutenkin uskontojen – niin kristinuskon kuin muidenkin – tulisi olla paremmin avoimia tosiasioihin perustuvalle kritiikille ja rationaaliselle analyysille koskien niiden oppeja, hurskauden harjoittamisen muotoja kuin muita käytäntöjä jämähtämättä vain toistamaan kerran muotoiltuja oppiratkaisuja ja käytäntöjä, kaivautuen bunkkeriinsa paheksumaan ”jumalatonta maailmanmenoa” (kaikkea sitä, mitä ei kyetä ymmärtämään eikä hyväksymään maailmankatsomuksensa puitteissa).
Sokea, kritiikitön oman uskonnollisen viitekehyksensä ihannointi ja kaiken kritiikin torjuminen ”paholaisen hyökkäyksinä” ei palvele kenenkään hyvinvointia – ei uskovien eikä uskontojen positiivisia ja negatiivisia vaikutuksia kokevien ihmisten.
Havaintoja kristinuskon kehityksestä ja kriittisiä kysymyksiä. Uskovien ”Profetia-kortti” debunkataan
Jos Raamatussa olisikin jotain sellaista tieteellistä tietoa, joka oli aikansa ihmisille vierasta eikä sitä olisi siihen aikaan voitu luonnollisin keinoin hankkia tai vaikka selkeitä konkreettisia ja tarkkoja ennustuksia vaikka 1800-2000-lukujen tapahtumista niin se olisi vakuuttava todiste, että Raamattu on Jumalan ilmoitusta. Toki hyvä vastaväite tähän on, että siinä olisi ongelmana se, että millä tavalla pronssikauden tai antiikin ihmiset olisivat moderneista asioista ja tieteen löydöistä kuten suhteellisuusteoriasta kertoneet. Niinpä niin – vai olisiko sittenkin jotain keinoja keksitty, eikö kaikkitietävällä ja kaikkivoivalla Jumalalla olisi ollut siihenkin keinoja? Se nyt jää silti jossitteluksi, sillä Raamatussa ei sellaista informaatiota ole.
Konservatiivikristityt kyllä ovat tarjoamassa ”ihmeellisiä profetioita Raamatusta” muka osoituksina Raamatun jumalallisuudesta, mutta tarkempaa historiallista tutkimusta ne väitetyt ”ennustukset nykyajan tapahtumista” eivät kestä. VT:n profeettakirjat ovat syntyneet pitkän toimitustyön tuloksena vähitellen ja profeetallisia tekstejä tulkittiin uudelleen uusissa tilanteissa (Nissinen, s. 41), kuten raamatuntutkimuksessa on jo pitkään tiedetty tekstien huolellisen tutkimisen perusteella. Raamatussa ei ole mitään ”profetiaa” joka kuvaisi todellisesti esimerkiksi ensimmäistä tai toista maailmansotaa, Neuvostoliiton nousua ja tuhoa, kylmää sotaa, Yhdysvaltojen toimia, Hitleriä, avaruuslentoja muutamina esimerkkeinä.
Nämä kyseiset konservatiivikristityt kuten helluntailaiset ja Leo Meller irrottavat yksittäisiä VT:n profeettakirjojen tekstejä niiden kontekstista ja historiallisesta taustasta ja he tekevät karkeita virheitä niiden mielikuvituksellisessa soveltamisessa nykyaikaan. Uuden testamentin puolella kuvatut ”viimeisten päivien merkit” (Mark.13 par, 2 Tim.3) ovat hyvin ylimalkaisia ”moraalittomuuden” ja ”sotien, nälän, maanjäristyksien ja eksytyksien” kuvauksia.
Tuollaisia tekstejä voi soveltaa mihin aikakauteen tahansa eikä niissä ole mitään uniikkia, erityisesti nykyaikaan liittyvää ennustusta. Aikaisempina vuosisatoina moraalisuuden taso ei edes ollut sen parempi. Ei tarvitse kuin lukea vaikka 1800-luvun tai keskiajan historiaa. Ei ole mitään todisteita, että maanjäristyksiä esimerkiksi olisi sen enempää kuin aikaisemmin maapallon historiassa. Rikollisuudenkin määrä nykyaikana eri maissa välillä nousee ja laskee, samoin arvot välillä tiukkenevat esim. päihteiden käyttöä kohtaan ja välillä taas liberalisoituvat. Kyse on arvojen ja asenteiden aaltoliikkeestä aikakaudesta toiseen. Ei ole mitään suoraa janaa, joka vie joltain moraaliselta kultakaudelta koko ajan alaspäin kohti ”rappeutumista” ja kaiken loppua.
Sen sijaan luomisteoillaan pitkäveteisesti Jobille mahtaileva ja ylvästelevä luoja, joka ei tiedä edes luomansa strutsin elintapoja ei ole vakuuttava osoitus, että sillä luojalla olisi luotettavaa ja tarkkaa tietoa muistakaan asioista, kuten siitä ”hengellisestä sanomasta”. Samassa kirjakokoelmassahan on pelastuskin on, puheet armosta ja Jeesuksesta Jumalan Poikana – mikä erivapaus tai erikoisasema noilla hengellisillä asioilla on olla kyseenalaistamattomia kirjaimellisia luotettavia totuuksia? Samalta jumaluudeltahan ne kaikki on Raamatussa peräisin.
Varsin yleinen linja ainakin suurissa kirkkokunnissa on, että Raamatun puheilla luonnosta ei ole väliä, ne ovat epäoleellisia varsinaisen sanoman kannalta, joka on sielun pelastus ja ikuiseen elämään pääsy. Näinhän on astronomi-pappi Lemaîtresta ja jo hänen edeltäjistään lähtien väitetty – niin puhui Galileikin. Raamatun puhe luonnosta on epäoleellista ja saa olla virheellistä, mutta se sielun pelastus säilyy ja pysyy eikä sitä kiistä mikään. Mutta erittäin kiintoisa ja merkittävä seikka tuollaisten erottelujen taustalla on tämä: takana on tieteen valtava edistyminen ja maailmankuvan mullistavat muutokset varsinkin luonnontieteiden ansiosta (Kopernikus, Galilei, Newton, Darwin, Lyell, Einstein, Lemaître, Gamow jne.), mitkä ovat pakottaneet kirkon/uskovat (vastaan haraavia fundamentalisteja lukuun ottamatta) perääntymään asemistaan yksi toisensa jälkeen ja Jumala on käynyt aina vaan abstraktimmaksi ja etäisemmäksi (kuten jokin teologi Paul Tillichin ”olemisen syvyys”) toisin kuin alkuperäinen Raamatun Jumala, joka vaikuttaa kaikessa aktiivisesti, niin luonnossa kuin kansojen ja yksilöiden kohtaloissa, tekee ihmeitä ja vaikka mitä suvereenina universumin valtiaana – ruokkii jopa korpin poikaset ja ohjaa saaliin leijonalle luonnossa eikä varpunenkaan putoa taivaan Isän tietämättä, kuten Jeesuskin sanoi.
Jumala on joko työnnetty tieteen aukkoihin tai käynyt abstraktiksi etäällä olevaksi olennoksi, joka ei pahemmin puutu maailman asioihin, ei vaikuta säähän eikä oikein mihinkään eikä tee enää ihmeitä (koska viimeksi on Punainen meri halkaistu tai Aurinko pysäytetty taivaalle?) paitsi kuitenkin sen Jumala vieläkin tekee, että ne sielut hän pelastaa ikuiseen elämään (helvetin hän ehkä jo sammutti liian kiusallisena paikkana moderneille humanistikristityille). Tai sitten Jumala on karismaattisten piirien tunne- ja kokemusgeneraattori, joka vaikuttaa hengellisiä elämyksiä ja glossalaaliaa (suggestion avulla aikaansaatua kielillä puhumista) – kun kaikkia uskovia ei tyydytä jokin etäinen olemisen syvyys jossain kaiken ”takana”.
Kristinusko on joutunut lähentymään tiedettä, tekemään kompromisseja ja tulkitsemaan Raamattua uusiksi
Tiede on pakottanut kirkon uudestaan ja uudestaan tarkistamaan oppejaan ja kas vain, aina löytyykin uusi ”valo”, uusi tulkinta, joka antaa taas vähän lisää hengitystilaa kristinuskolle: Raamatun alkukertomukset huomataankin – kuinka mukavaa – vertauskuviksi ja ylistysrunoiksi, joilla on jokin ajaton hengellinen sanoma, mikä ei – niinpä niin – riipu vallitsevasta maailmankuvasta. Kirjaimellinen usko Raamatun kertomuksiin havaitaankin harhaopiksi ja vanhentuneeksi literalismiksi, jota modernit, tieteen tulokset hyväksyvät kristityt eivät tietenkään harrasta.
Kristinusko ja Raamatun kertomukset käyvät läpi melkoista evoluutiota ja parhain päin kääntelyä ja vääntelyä – mikä siihen pakottaa, ei Raamatun tekstit, vaan juuri se tiede sekä moderni ajattelu (kuten humanismi), joiden uskontokritiikki on niin musertavaa, perusteltua ja ytimeen osuvaa, että kirkon/uskovien (edelleenkin paitsi ne fundamentalistit, joihin halutaan ottaa hajurakoa) täytyy ottaa se kritiikki huomioon selviytyäksensä ja muunnella oppejaan ja Raamatun tulkintojaan. Niinpä Jumalakin luo nykyään evoluution kautta – ajatus, mikä vielä yli 100 vuotta sitten saati aiemmin oli kuin rienausta ja sula mahdottomuus – ja helvettikin on jokin metafora jostain ei niin kovin pahasta tai jopa vain jostain ”fiiliksestä” tässä elämässä. Synti – kuka siitäkään enää kovin paljoa puhuu, ja perisyntikin taitaa olla aika kiusallinen oppi (miten se Aadamin hedelmänsyönti olisi geeneihin vaikuttanut, miten se synti oikein periytyy biologisesti)?
”Maailmanloppu” ihan oikeasti ja konkreettisesti – se on jäänyt fundamentalististen lahkojen viljelymaaksi, jolla kasvaa vaikka mitä profeetallista rönsyä ja kukkaa. Ehkä maailmanloppukin on vain jokin metafora tai symboli jostain ”fiiliksestä”. Niin – eikö siis Raamattu ole totta, siltähän tämä näyttää, kun sitä kristinuskoa pitää modifioida juuri sen mukaan kuin tiede ja uskontokritiikki pakottaa. Kirkon ja kristittyjen osa on vikistä kun tiede ja modernit aatteet vievät.
Tulkinta, joka erottaa Raamatun ”epäoleellisen sisällön” (luonto, maailmankaikkeus) ”oleellisesta ja kestävästä ydinsanomasta” eli pelastuksesta näyttää päällisin puolin hyvältä ja selkeältä erottelulta ja kaikin mokomin niin voi ja saa uskoa jos sen itsellensä hyväksi kokee ja pitää sitä perusteltuna. Kiinnostavaa olisi kuitenkin, että missä vaiheessa raja tulee vastaan, eikä kristinusko voi enää perääntyä tai muuten se lakkaa kokonaan? Entä millainen tieteellisen maailmankuvan olisi oltava, jotta se ytimeksi sanottu hengellinen sanoma, pelastus, menettäisi uskottavuutensa lopullisesti?
Koska tiede on joutunut perääntymään ja myöntämään uskontojen olevan oikeassa?
Vai missä on niin käynyt, että tiede on joutunut perääntymään teorioistaan ja tuloksistaan sekä myöntämään, että Raamatun/kristinuskon opit ovatkin oikeassa ja totuus onkin Raamatussa, milloin tiede on joutunut mukautumaan kristinuskon totuuksiin (paitsi silloin kun kirkko voimalla ja vallalla on pakottanut tieteentekijöitä siihen, kun kirkolla oli vielä raateluhampaat ja kynnet)? Koska tiede olisi tuloksissaan lähentynyt Raamatun kertomuksia ja kristinuskon oppeja? Ei koskaan ole käynyt niin päin. Kristillinen usko on ollut aina kautta historian se osapuoli, joka on lähentynyt tiedettä ja uusia aatteita kuten humanismia, valistusta ja naisasialiikettä – kirkko on perinteisesti paljolti vastustanut tuota kaikkea edistystä ja vapautumista patavanhoillisesta patriarkalismista.
Mutta se ”sielun pelastus”, joka on kuin jokin koskematon esitieto, jota kirkossa ei vieläkään kyseenalaisteta – mitenkä oikein voitaisikaan, sillä jos ihmisten pelastuksen tarve (mikä edellyttäisi raamatullisesti kuitenkin perisyntiä, synnin vallassa olemista, helvettiä ja sitä myöten Vapahtajan tarvetta) on kristinuskon varsinainen ”tuote” ja ydin. Ilman sitä kristinusko romahtaisi ja lakkaisi olemasta, sillä sille ei olisi olemassaolon perustetta. Mitä pelastusta evoluution luonnollisten prosessien tuloksena kehittyneet ihmiset tarvitsevat kun ei ole ollut mitään ”paratiisin viattomuuden ja täydellisyyden aikaa”, josta olisi langettu johonkin syntiin jossain kohtaa historiassa?
Ihminen on pikemminkin kynodonttien ja varsieväkalojen ”kuva” kuin jonkin kaikkivoivan, kaikkitietävän Luojan ”kuva”. Koko ”pelastuksen” ideakin on itse Raamatussakin varsin myöhäinen eli nuori Israelin uskonnossa ja saanut vaikutteensa Persian zarathustralaisuudesta: erityisesti Danielin kirja, jossa se kuolleiden ylösnousemus ja kaksi toisilleen vastakkaista ikuista kohtaloa esitetään – vai missä päin vanhoissa VT:n traditioissa puhutaan kaikkien ihmisten syntiturmeluksesta, ja tarpeesta pelastua kuolemansa jälkeisestä helvetin rangaistuksesta ikuiseen elämään?
Ei missään – VT:n vanhemmissa kerrostumissa (ja Pentateukissa eli ”Mooseksen kirjoissa” ei kanneta mitään huolta ihmisten pelastuksesta kuolemansa jälkeen mistään ”kadotuksesta” taivasten valtakuntaan eikä mistään tulevasta tuomiopäivästä ole mitään tietoa, vaan Israelin uskonto oli alunperin ja pitkän aikaakin hyvin maailmansisäinen ja ”materialistinen”: tässä elämässä palkkiot ja rangaistukset konkreettisina aineellisina tai terveyteen ja elinikään liittyvinä asioina).
Toki voidaan ajatella, että ei edes tarvita mitään historiallista jossain paikassa jonkun konkreettisen ihmisen toimesta tehtyä ensimmäistä synnin tekoa, vaan kyse on 1 Moos.3 lankeemuskertomuksessa vain kaikille ihmisille kaikkina aikoina yhteisen kokemuksen kuvauksesta – ihminen on tuollainen, syntinen, siitä riippumatta oliko Aadamia ja Eevaa. Noin voi kaikin mokomin uskoa ja ”pelastaa pelastus” tieteellisen maailmankuvankin aikaan, jossa ihminen on evoluution tuotetta. Sellainen moderni tulkinta on esimerkki dogmatismista, joka tyytyy vanhojen uskomuksien paikkailuun ja pönkittämiseen hankkiakseen niille edes jotain olemassaolon oikeutusta.
Mutta tässäkin kohtaa voi perustellusti kysyä: onkohan se ihan noinkaan, vaan vain jokin hätäratkaisu, jonkinlainen ad hoc- selitys, että saataisiin elintilaa kirkolle edes sillä hengellisellä kentällä (koska elintila on mennyt luonnontieteellisissä ja maailmankuvallisissa asioissa auktoriteettina). Sitä paitsi Raamatun sisällä alkukertomuksia ja niiden tapahtumia sekä henkilöitä ei käsitellä jonain allegorioina tai symboleina joillekin ajattomille ikuisille totuuksille, vaan ne ovat mm. UT:n kirjoittajille (ja Jeesukselle) kirjaimellisia, todellisia historiallisia asioita.
Ilmoitususkontojen ilmoituksena on ollut yleensä se, että ne ovat väärässä, kuten nobelisti Francis Crick lausahti osuvasti. Teologit ovat kiitollisia armopaloista eivätkä juurikaan välitä, millaisen Jumalan tiedemies heille toimittaa niin kauan kuin he antavat edes jonkinlaisen jumalan heille, kuten filosofi Bernard Russel murjaisi terävästi (Enqvist emt. s. 97). Uskonnonfilosofi Simo Knuuttilan ehdotuksen mukaan uskonnollisuuden minimiksi riittää toivo Jumalan olemassaolosta. Filosofi Immanuel Kant ajatteli, että tunnustus, jonka mukaan Jumala on mahdollinen on teologian pienin yhteinen nimittäjä. Ei ole monta vuotta vuotta kun teologi-psykologi Jorma Hietamäki puhui lehdistössä siitä, miten tieteellinen tieto sai hänet epäilemään kaikentyyppisen henkimaailman olemassaoloa.
Näin vähiin on 1700-luvulta nykypäivään menty ja kirkolle ja teologeille on jäänyt lähinnä luu käteen – vain ”toivo”, että Jumala olisi olemassa ja kiitollisuus jos edes jonkinlainen jumala voisi olla mahdollinen tieteellisen maailmankuvan aikana.
Jumalaoletuksen outoudesta
Oletus olennosta, joka ”vaan on”, jolla on ”olemassaolo itsessään”, joka on aluton ja loputon ja joka sitten keksii jossain vaiheessa siellä ajattomuudessaan jostain tuntemattomasta syystä (eihän Genesiksen kertomuksissa puhuta mitään syistä, miksi luoja loi kaiken) ryhtyä luomaan maailmankaikkeutta tuntuu rationaalisesti tarkastellen hyvin oudolta, absurdilta – sekä tarpeettomalta oletukselta kosmoksen alun ja ylipäätään maailman tapahtumien selitykseksi. Se on pikemminkin ihmiskunnan tietämättömyyden ja selityksen saamisen tarpeen kuva asioille, joita emme ole ymmärtäneet kuin jokin ”sydämen” tyydyttävä vastaus, joka ratkaisee kaiken (päinvastoin luoja-oletus johtaa leegioon uusia kysymyksiä ja ongelmia ja niihin tehdyt vastausyritykset taas uusia kysymyksiä).
Norman Malcolm kirjoitti filosofi Wittgensteinin ajattelusta: ”Kuvitelma olennosta, joka luo maailman, oli hänelle täysin käsittämätön” – Norman Malcolm: Ludwig Wittgenstein. Muistelmia (1990).
Kristillis-raamatullinen maailmankuva näyttää pikemminkin harhaiselta maailmankuvitelmalta (yhtenä monesta lukuisista irrationaalisista ja myyttisistä uskomuksista), joka ei tarjoa realistista, todennettua kuvaa todellisuudesta. Myös eskatologis-apokalyptinen usko ja historiantulkinta on niin mahdoton oppi kuin kuvitella voi sen kaiken perusteella, mitä tiedämme kosmoksesta.
Kaiken sen tiedon perusteella apokalyptinen maailmantulkinta ja usko taivaissa ”Isän oikealla puolella olevaan” Kristukseen, joka tulee rytinällä ja paukkeella kosmoksen järjestyksiä järisyttäen taivaasta maan päälle nostaen kuolleet haudoistaan tuomiolle ”tekojensa mukaan” on niin epätodennäköinen ja epärealistinen tulevaisuuden skenaario kuin vain voi kuvitella (Kristuksen tulemisen aikaan pitäisi ”tähtien pudota taivaalta maan päälle”, mikä osoittaa kyseisen eskatologisen uskon olevan sidoksissa virheelliseen antiikkiseen kolmikerroksiseen maailmankuvaan ja olevan tähtitieteellisestikin täysin mahdoton, sillä tähdet eivät voi pudota maan päälle).