Tiede, uskonto, rationaalisuus, filosofia, uskontokritiikki, ateismi. Tieteellisen maailmankuvan puolesta

Uskonnon hyödyt ja haitat. Uskontokritiikin oikeutus

Uskontokritiikki ja sen oikeutus. Kristittyjen jatkuva perääntyminen asemistaan

Mistä uskominen johtuu? Uskonnon hyötyjä ja haittoja

 

Johdanto: uskonnollisilla väitteillä ei ole erityissuojaa. Uskonnollisen kuluttajansuojelun tarve

Uskomisen alkuna on yleensä jokin yksilön kokemus, vaikka mystinen yhtä olemisen kokemus kosmoksen kanssa tai sitten ”vaatimattomammin” kokemus tai tunne siitä, että on syntinen – nimen omaan Jumalan edessä syntinen ja kokee tarvitsevansa pelastusta (kristillisessä kontekstissa oltaessa erityisesti).

 

Jotakin on koettu ihmisen psykofyysisessä apparaatissa ja sitten kokemukselle annetaan tulkinta, joka on uskonnollinen. Kokemuksen tai tunteen olemassaolo on tosiasia, mutta mitä on oikeastaan koettu ja onko annettu uskonnollinen tulkinta kokemukselle oikea vai ei. Uskonnollista kokemusta ei voi falsifioida eikä verifioida, joten tältä kannalta se menee rationaalisten argumenttien ja järjenkäytön tuolle puolen.

 

On jokseenkin makuasia käytetäänkö uskosta (ja uskoontulosta) ilmaisua a-rationaalinen tai järjen vastainen (tai järjellä perustelematon). Rationaalinen argumentointi ja maailman ilmiöiden mahdollisimman tieteellinen analysointi ei johda uskonnolliseen uskoon (ajatellen erityisesti monoteistisiä kirjauskontoja ja varsinkin kristillistä uskoa sekä siihen liittyvää ns. uskoon tulemisen kokemusta).

 

Uskonnon alkuperä ja uskonnon hyödyllisyys tai haitallisuus

 

En oikein ole vakuuttunut, että ihmiset tulisivat uskoon siten, että heille koetettaisiin filosofisesti argumentoida jonkin tietyn uskon rationaalisuutta, enkä siitä ole vakuuttunut, että kukaan luopuisi uskostaan sen takia, että hänelle ladotaan eteen rationaalisia argumentteja ja empiiristä evidenssiä, joka osoittaisi hänen uskonsa perusteiden virheellisyyden ja ristiriitaisuuden havaitun todellisuuden kanssa. Syyt uskomiselle ovat ihmisessä syvemmällä (yksilön syvyyspsykologiassa ja sosiaalisissa tekijöissä) kuin viileässä rationaalisessa harkinnassa ja argumenttien vertailussa.

 

Onko yksilön uskonnollinen usko tai uskonto järjestäytyneenä instituutiona (kuten kirkko) hyväksi vai onko se vahingollista? Tuskin mitään mustavalkoista joko-tai-vastausta on, vaan asiaa on tarkasteltava monipuolisesti ja eri näkökulmista. Usko voi olla esim. yksilön jossain elämänvaiheessa vahingollinen ja uskoja itsekin kärsii uskostaan tavalla tai toisella (muttei aina sen takia lopeta uskomista), mutta jossain toisessa elämänvaiheessa usko voi olla hänelle hyväksi (hän kokee saavansa siitä jotain hyötyä itselleen). Uskonnot erottavat ihmisiä toisistaan ja uskontojen kannattajat ovat vainonneet ja tappaneet toisinuskovia – totta – mutta toisaalta usko myös yhdistää ja tukee yhteenkuuluvuutta ja vahvistaa yhteisöllisyyttä.

 

Biologisen evoluution saatossa ihmiskuntaan on syntynyt uskontoja ja mahdollisesti on geneettinen perusta ohjaamassa ihmisen herkkyyttä uskonnollisuudelle (Dean Hamer). Uskolla ja uskonnoilla on jotain etua ollut ihmislajille, sillä tuskin ihmiskunta olisi kantanut mukanaan tuhansien vuosien ajan sellaista, mistä ei ole jotain hyötyä, vaan pelkästään haittaa. Ainakin edut ovat olleet suurempia ja ratkaisevampia kuin haitat. Vaikka sekularisaatio on edennyt hyvinvoivissa teollisuusmaissa niin ihmiskunnan enemmistölle sekularismi on vierasta edelleen ja uskonto ohjailee ihmisten enemmistön elämää kehdosta hautaan.

 

Kristittyjen kaksipiippuinen suhde tieteeseen: hyötyä ja haittaa tieteelle

 

Miten sitten uskontojen ja yksilön uskon suhde tieteeseen. Tuskin siinäkään on yksioikoista joko-tai-asetelmaa, vaan kysymystä pitäisi tarkastella uskonnon ja tieteen suhdetta uskontokohtaisesti. Lisäksi eri aikakausina uskonnot ovat voineet vaikuttaa tieteeseen ja sen kehittymiseen eri tavalla, positiivisesti tai negatiivisesti (sallivammin tai tukahduttavammin). Jos uskonto ei jumalallista luontoa vaan tekee eron Luojan ja luonnon välillä ja ”riisuu” luonnon hengistä ja haltioista sekä jopa käskee hallitsemaan luontoa ja ”viljelemään” luontoa todennäköisesti ei suhtaudu kielteisesti luonnon tutkimiseen ja hyödyntämiseen.

 

Tuosta uskonnollisesta taustasta käsin on luontevaa, että tieteellinen edistys, luonnontieteen harjoittaminen sekä tekniikan saavutukset on tehty juutalais-kristillisessä kulttuuripiirissä (eikä islaminkaan antia tieteelle ja tiedon säilyttämiselle ole syytä unohtaa keskiajalla), eikä esim. hindulaisessa tai buddhalaisessa kulttuurissa tai Afrikan heimouskontojen kannattajien parissa. Jos uskonto jumalallistaa luonnon, kansoittaa puut hengillä ja vuoret jumalilla, jos puun kaataminen vaatii henkien lepyttämistä tai jos uskonto pitää näkyvää todellisuutta vähämerkityksellisenä niin on johdonmukaista, että luonnon tutkiminen ja hyväksikäyttö ei ole ole päällimmäisiä aktiviteetteja, eikä kokeellisten luonnontieteiden kehittämistä pidetä oleellisena. Tällaisesta asiantilasta on luonnolle ainakin hyötyä.

 

Mutta vaikka luonnontieteiden harjoittaminen sinänsä oli mahdollista juutalais-kristillisessä kulttuuripiirissä niin moderni tieteellinen länsimainen maailmankuva ja moderni ihmiskäsitys ei perustu kristinuskoon eikä kirkon vaikutukseen millään tavalla, vaan molempien edellytyksenä oli perusteellinen ajattelutapojen mullistus keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa.

 

Ei siten ole perusteltua väittää, kuten jotkut kristityt uskonsa puolustajat ovat väittäneet, että tieteellis-tekninen edistys läntisessä kulttuurissa olisi ensisijaisesti juutalais-kristillisen uskonnollisen tradition ”ansio” – toinen länsimaisen kulttuurin peruspilarihan on Antiikin kreikkalainen filosofia, jossa alettiin tarkastella olevaisuutta järjen avulla, rationaalisesti, eikä uskonnollisin selitysperustein (lukemalla jostain pyhästä kirjasta valmiita vastauksia maailman alkuperälle ja rakenteelle).

 

Tieteellinen – empiirinen – lähestymistapa, jossa luotetaan maailmasta kerättyihin havaintoihin ja niiden pohjalta tehtyihin testattaviin, toistettaviin ja falsifioitavissa oleviin johtopäätöksiin on perustavanlaatuisesti vastakkainen sille dogmaattiselle lähestymistavalle todellisuuteen, missä vastaukset perustuvat uskonnolliseen auktoriteettiin ja oletettuun ’ilmoitustietoon’ kirjakokoelmassa, jota pidetään pyhänä ja arvostelun yläpuolella olevana erehtymättömänä totuutena.

 

Sitä Raamattuun perustuvaa luonnon hallintaa, alistamista ja ”viljelemistä” on kyllä tehtykin erittäin kiitettävästi viime vuosisadat ”kristillisten” länsimaiden toimesta. Itse asiassa vähempikin olisi riittänyt niin että vaikka ihmiset (etenkin läntiset ”kristityt kansat”) ovat saaneet paljon hyötyä teknis-tieteellisestä kehityksestä ja luonnon hyödyntämisestä niin luonto on kärsinyt – eli haittaa on tullut luonnolle, biosfäärille, kehitysmaiden riistetyille kansoille ja nykyään ilmastollekin. Raamatun kehotus luomakunnan ”varjelemiseen” (kontekstissaan tosin nimen omaan sen paratiisin varjelemiseen) on laiminlyöty suuressa määrin.

 

On totta, että kristillisen uskon kannattajien taholta on länsimaissa vastustettu tiedettä, tai ainakin tieteellisiä tutkimustuloksia (Luther esim. ei hyväksynyt kopernikaanista maailmankuvaa eikä Calvinkaan). Charles Darwinin esittämän evoluutioteorian raju vastustus on myös hyvä esimerkki. Tällainen tieteellisen tiedon vastustus ei ole kaikista kristillisistä piireistä hävinnyt vieläkään, vaan pikemminkin se on jopa lisääntynyt huolestuttavasti, etenkin USA:ssa fundamentalismin ja konservatismin nousun myötä ja tänne Eurooppaankin sama henki koettaa nousta maihin ja tehdä lähetystyötään (käyttäen nimitystä ”Intelligent Design”).

 

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei kristinusko tai juutalaisuus (eikä islamkaan) ole mikään yhtenäinen monoliitti, joka joko ”vastustaa tietoa ja valistusta” (pelkästään) tai sitten ”edistää tiedettä” (pelkästään), vaan ne ovat monimuotoisia: on myös niitä ko. uskontojen kannattajia, jotka eivät vastusta tieteen kehitystä ja tieteen tutkimustuloksia, vaan hyväksyvät ne.

 

Miten uskontoa käytetään, miten uskonnon harjoittaja uskoaan tulkitsee ja soveltaa on ratkaisevaa. Pelkät pyhien kirjojen tekstit tai uskontunnustuksien dogmit itsessään ovat vain mustetta paperilla. Eiväthän ne mitään ”tee” millekään, ellei ole ihmistä, joka uskoo niihin ja alkaa toimia niiden sanojen mukaisesti (tulkiten uskontonsa pyhiä tekstejä omassa elämäntilanteessaan ja oman psyykensä kautta. Kukaan ei pääse siihen pyhään sanaan jotenkin sellaisenaan, suoraan).

 

Uskova harjoittaa valintaa uskontonsa lähdemateriaalista

 

Uskova ihminen myös valitsee mitä hän uskontonsa traditioista esiin kaivaa ja painottaa ja minkä hän sivuuttaa joko kokonaan tai jättää marginaaliseksi (tässä kohden ajattelen lähinnä monoteistisiä ilmoitususkontoja niiden monimuotoisuudessa). Ja tämä käytäntöön soveltaminen voi olla joko haitallista tai hyödyllistä, riippuen siitä kuka sitä hyötyä ja haittaa arvioi ja miltä kannalta asiaa tarkastellaan. Käytäntö koettelee uskontunnustuksenkin, mitä se uskojissaan saa aikaan. ’Uskonto’ eikä edes kristinusko ole yksi yhtenäinen kokonaisuus ja uskonnoissa – kuten kristinuskon puitteissa – esiintyy epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaisuutta ja erilaiset elementit uskonnosta ovat saaneet  eri aikoina erilaisen merkityksen ja painoarvon.

 

Modernin länsimaisen maailmankuvan aatehistorialliset juuret – vallankumous ajattelussa, metodeissa ja arvoissa

 

Voidaan kiistattomasti todeta, että modernin länsimaisen maailmankuvan syntymisen keskipisteessä ei ollut kristinusko, vaan nimen omaan brittiläinen empirismi, jonka pioneeri oli lordikansleri Francis Bacon (1561-1626). Bacon esitti teoksissaan Advancement of Learning (1605) sekä Novum Organum (1620) kovaa kritiikkiä aikansa yliopistojen opetusta vastaan, sillä sen aikainen filosofia ja oppineisuus oli staattista ja kehittymätöntä sekä sidottuja täysin moraalisiin ja uskonnollisiin päämääriin.

 

Uutta tietoa ei siten voitu saavuttaa, vaan ainoastaan pysyä vanhassa ja kommentoida vanhojen auktoriteettien teoksia. Bacon korosti, että uusia ihmisiä hyödyttäviä totuuksia voitiin löytää eivätkä antiikin filosofit olleet tienneet kaikkia totuuksia. Bacon asetti auktoriteettiuskon tilalle uuden metodologian, jonka sisältö oli havainnointi ja empiiriset kokeet sekä kokeiden tuloksena saadun tiedon järjestelmällinen tutkiminen, jotta saavutettaisiin uusia totuuksia, uutta tietoa. Baconin aikaan kirkon auktoriteetti alkoi horjua Englannissa reformaation käynnistyttyä. Muita merkittäviä brittiläisen empirismin edustajia olivat maltillista tietoteoriaa ja maltillista skeptisismiä kannattanut filosofi John Locke (1632-1704) sekä mm. George Berkeley (1685-1753), David Hume (1711-1776), Adam Smith (1723-1790) ja John Stuart Mill(1806-1873).

 

Brittiläisen empirismin aika oli kautta, jolloin kristinuskon valta-asema alkoi heiketä ja skeptisismi pääsi polttopisteeseen kyseenalaistamaan ehdottomia, absoluuttisia totuuksia ja uskonnollista dogmatismia: voimakkaan väittelyn kohteeksi nousi kysymys tiedon ja tieteen mahdollisuuksista ylipäätään. Maltillinen keskitien tietoteoria, jonka mukaan vaikka täydellistä varmuutta eri asioiden totuuksista ei voida löytää niin kuitenkin asioista on mahdollista tehdä uskojien tarpeisiin nähden riittävän varmoja uskomuksia loi väylän empiristien toiminnalle kokeellisen metodin edistämiseksi.

 

Ajattelutavan muutos oli todella radikaali ja kumouksellinen, sillä tuohon aikaan vielä sekä myös ja varsinkin aikaisemmin ihmisten älylliset ja moraaliset tavoitteet olivat liittyneet kristilliseen kirkkoon etupäässä sekä kirkon määrittämään ihmisten kohtaloon eikä luonnon herruudelle oltu nähty muuta tietä kuin Jumalan kautta. Jo ajatus siitä, että ihminen asettaa suoraan kysymyksiä luonnolle oli monille vaarallinen ja utopistinen. Siksi empiristi-filosofien täytyi perustella filosofisesti kokeellisen menetelmän ja havaintojen tekoon perustuvien uskomuksien merkittävyyttä ja arvoa. Kokeellisen tieteellisen menetelmän täytyi kaataa dogmatismin ja auktoriteettiuskon esteet tieltään ja siinä se onnistuikin ja pystyi lujittamaan asemaansa saavuttaen valta-aseman, joka sillä on nykyäänkin (mikä nykyään tuntuu itsestään selvänä, koska emme ole joutuneet kamppailemaan dogmatismin linnakkeita vastaan).

 

Merkittävimmät esteet modernille kokeelliselle tieteelliselle metodille – ja kokonaan uudelle ajattelutavalle – olivat kirkollinen auktoriteetti sekä perinteinen skolastinen opetus yliopistoissa. Ne eivät estäneet luonnontieteiden harjoitusta ja vapaata filosofista ajattelua sinänsä (tiettyjen tuloksien esittäminen kylläkin saattoi olla vaarallista varsinkin keskiajalla), vaan ne estivät modernin, empiiriseen tutkimukseen perustuvan maailmankuvan rakentamista sekä siihen uuteen maailmankuvaan liittyvien uusien arvojen pääsyä valtaan yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Kyseessä on henkinen vallanvaihdos, joskin ei niinkään täysin uusi ajattelutapa. Tältä kannalta katsottuna eurooppalainen ajattelu pääsi vapaaksi vuosisataisista kirkollisista rajoituksista ja kahleista. Keskeinen ansio tässä vallankumouksessa ja vapautumisessa oli juuri brittiläisellä systematisoivalla empiirisellä tietoteorialla, sekä skeptisismin haasteella, joka vaati vastausta.

 

Skeptisismi ja siihen reagoiminen

 

Koko uuden ajan filosofian alkusoittona oli skeptisismi ja skeptisismin haasteeseen reagoiminen: ongelmalliseksi nähtiin varmojen totuuksien löytäminen. Keskenään kilpailevat ja riitelevät kirkkokunnat katolisuudesta protestantteihin joutuivat ottamaan kantaa skeptisismiin, jonka katolinen kirkko ensin otti aseekseen puolustaessaan perinteisiä näkemyksiä. Mutta ei kauan aikaa mennyt kun skeptisismistä tuli uskontokritiikille erittäin vakava ja painava väline kristillisen kirkon auktoriteetin ja dogmien rationaalisessa arvostelussa.

 

Valistus-aikana kohtaavat toisensa monet uuden ajan filosofian kehityslinjat ja eräs keskeinen teema valistuksessa on sekulaari kritiikki uskonnollista, myytteihin perustuvaa maailmanselitystä vastaan. Luonnontieteisiin perustuvista ajattelutavoista katsottiin löytyvän parempi perusta moraalille sekä ihmiskäsitykselle. Kirkollisen auktoriteetin uutta ajattelua tukahduttavassa otteessa ei oltaisi voitu päästä moderniin maailmankuvaan, jossa keskeistä ei ole vain tietoteoriat vaan myös yksilön aseman muutos, naisten aseman vapautuminen ja paraneminen sekä etiikan muutos – etiikasta tuli yksilön sisäinen asia, oikeudet ovat jotain, mikä kuuluu jokaiselle yksilölle.

 

Skeptisismi todellakin haastoi vakuuttavasti myös etiikan, sillä kristikunnan hajottua toisiaan vastaan taisteleviksi kirkkokunniksi, joiden sisälläkään ei ollut tyyntä ja sopuisaa konsensusta sekä Amerikan ”löytäminen” (jo toisen kerran, viikinkien mentyä Amerikkaan jo viitisen sataa vuotta aikaisemmin) korkeakulttuureineen saivat aikaan kulttuurisen moniarvoisuuden oivaltamisen, mikä näytti empiirisesti vahvistavan skeptikoiden esittämän kritiikin. Ihmiset tavoittelivat erilaisia asioita, uskoivat toisensa poissulkevilla, keskenään ristiriitaisilla tavoilla – myös kristikunnan sisällä sekä toisissa kulttuureissa – eikä ollut mitään yleisesti hyväksyttyä kriteeriä, jonka avulla voisi päätellä mikä uskomus tai eettinen näkemys on parempi kuin toinen (saati ”absoluuttinen totuus”). Uudelleen arvioinnin kohteeksi joutui myös se, mikä ihminen on ja mikä on ihmisen asema todellisuudessa.
Lisätietoa: Filosofian historian kehityslinjoja, toim. Korkman – Yrjönsuuri, s.183-186,214-235 (1998).

 

Uskonnon ja tieteen suhteen tarkempaa määrittelyä

 

Uskonnon ja tieteen suhdetta voi tarkastella vähintään kolmen erilaisen tulkinnan avulla, eikä uskonnon ja tieteen suhteen määrittely ole yksikäsitteistä. ’Uskonto’ tässä yhteydessä viittaa lähinnä kristinuskoon ja soveltuvin osin kahteen muuhun Lähi-idän monoteistiseen kirjauskontoon.

 

1. Tiede ja uskonto ovat sodassa keskenään. Tämä teesi palautuu 1800-luvulle, John W. Draperin kirjaan History of the conflict between religion and science sekä sävyltään oppineempaan ja maltillisempaan Andrew Dickson Whiten teokseen A history of the warfare of science with theology in Christendom. Heidän mukaansa uskonnon (etenkin kristinuskon) osa tieteellisen maailmankuvan rakentamisessa on enimmäkseen ollut sen kehittämisen ja vapaan levittämisen vastustaminen kaikin voimin. Sotatila-teesin voivat hyväksyä todennäköisesti sekä ateistit että ainakin osa uskovaisista, tosin täysin vastakkaisista lähtökohdista käsin ja he ovat lisäksi täysin eri kannalta sen suhteen kumpi (tiede vai uskonto) saa lopullisen voiton.
Kreationistit ovat nykyään merkittävä järjestäytynyt ryhmä, joka nimen omaan on sotatilassa tieteen kanssa ja se osoittaakin, että maailmankuvalla on myös syvälliset poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ulottuvuudet (hehän vastustavat ei vain tieteellistä maailmankuvaa, vaan koko modernia liberaalia humanistista yhteiskuntaa ja materialistista sekularisoitunutta kulttuuria ja ovat poliittisesti yleensä hyvin  oikeistolaisia, konservatiivisia). Islamilaisessa kontekstissa ekstremistit ja fundamentalistit (jotka ovat lisäksi islamilaisia kreationisteja) kuuluvat samaan kategoriaan eli ovat sodassa modernia tiedettä ja kaikkea modernisaatiota ja liberaaleja arvoja vastaan.

 

2. Uskonto ja tiede kuuluvat erilaisiin elämänalueisiin ja vastaavat eri kysymyksiin, joten ne eivät voi periaatteessakaan olla ristiriidassa keskenään. Tämä teesi palautuu valistusajan ajatteluun ja jumalakäsitys on deismi (=Jumala on kuin kelloseppä, joka veti universumin koneiston käyntiin eikä sen jälkeen puutu siihen mitenkään, eli ei ole ihmeitä tekevä aktiivinen toimija maailmassa). Locken näkemykset olivat hieman tähän suuntaan ja Lemaîtren ”piilotettu Jumala” samoin sekä paleontologi Stephen Jay Gould kirjassaan Rocks of Ages edusti tätä ajattelua ”kahdesta eri valtakunnasta”, jotka eivät liity toisiinsa eivätkä sekaannu toistensa asioihin. Tätä ajattelutapaa (tosin vaihtelevin painotuksin ja korostuksin) on nykyään paljon kristikunnan suurissa tunnustuskunnissa, joissa hyväksytään mm. evoluutioteoria ja tieteen annetaan toimia vapaasti.

 

3. Uskonto ja tiede täydentävät toisiaan aktiivisesti ja niitä molempia tarvitaan matkalla kohti sekä luonnontieteellisen että teologisen osatekijän sisältävää Lopullista Teoriaa. Tämäkin teesi juontaa juurensa 1800-luvulle ja tässä ajattelussa katsotaan, että uskoon voi ja myös pitää päätyä rationaalisen harkinnan sekä tieteellisen evidenssin avulla (niinpä tämän ajattelun nimi on evidentialismi. Evidence = todiste). Rooman paavi Pius XII ja englantilainen uskonnonfilosofi Richard Swinburne ovat kannattaneet tällaista suhtautumistapaa.

 
Evidentialismissa tieteen ja uskonnon katsotaan olevan sopusoinnussa keskenään ja yhdessä rakentavan suurta maailmanselitystä, kun ensimmäisen suhtautumistavan mukaan ne ovat ristiriidassa, jopa sodassa, ja toisen suhtautumistavan mukaan ne eivät sotkeennu toisiinsa eikä niillä ole tekemistä keskenään, joten ei ole ristiriitaakaan. Evidentialismissa tämä sopusointu on sitä, että uskonnon väitteiden ei pidä olla ristiriidassa tieteen, etenkin luonnontieteen, tuloksien kanssa. Jumalan katsotaan jo pilkistelevän alkuräjähdysteorian ”reunan takana”, jonne tieteen ei katsota voivan ylettyä.

 

Uskonto – myös ja nimen omaan pelkästään jo kristikunta lukuisine keskenään ristiriidassa olevine haaroineen, tunnustuskuntineen ja lahkoineen – on monenkirjava, epäyhtenäinen uskomuksien runsauden sarvi, kun taas tiede on paljon helpompi määritellä (ainakin huomattavasti helpompi kuin uskonto). Pitäisi siten määritellä tapauskohtaisesti mistä uskonnon muodosta puhutaan kun tehdään vastakohtapari tiede vs. uskonto. On kuitenkin paljon esimerkkejä siitä, että tieteen ja varsinkin kristinuskon välillä on – varsinkin aikaisemmin kun kristinuskolla oli enemmän vaikutusvaltaa – todellakin katkera sota ja kristinusko on harannut vastaan tieteen edistystä ja on nimen omaan yrittänyt estää, hidastaa ja vaikeuttaa valtiollisten lakienkin avulla tieteen vapautta ja tieteen tuloksista tiedottamista. Esimerkiksi USA:ssa Tennesseen osavaltio sääti lain, jonka mukaan on rikos väittää ihmisen polveutuneen apinasta – tässä on hyvä esimerkki miten perinteiseen dogmatismiinsa linnoittautunut uskonto käyttää maallista valtaa tukahduttaakseen tiedettä ja sen tuloksien vapaata esittämistä ihmisille.

 

Sorbonnen yliopiston teologinen tiedekunta pakotti 1700-luvun lopulla kreivi Buffonintekemään katumuskirjan, jossa hänen piti peruuttaa laatimansa maapallon geologinen syntyesitys sekä julistaa, että hän hylkää kaiken, mikä on ristiriidassa Mooseksen kertomuksen kanssa. Tässä esimerkki siitä, miten geologiaa vastustettiin pakkokeinoin jopa, jotta saataisiin pidettyä kiinni ’Mooseksen kirjojen’ kertomuksien totuusarvosta.

 

Amerikassa yritettiin sabotoida lainsäädännön ja parjaamisen avulla sekä opiskelijaksi kirjoittautumisia estelemällä Cornellin yliopiston toiminta New Yorkin osavaltiossa, sillä Cornellin yliopistosta haluttiin turvapaikka tieteelle, ”jossa totuutta etsitään totuuden takia eikä venytellä ja leikellä sopimaan ilmoitettuun uskontoon” eikä minkään uskonnollisen tai poliittisen ryhmän sallittaisi kontrolloida yliopistoa. Yliopiston perustaja oli kveekareihin kuuluva Ezra Cornell, joka ei pitänyt tätä lähtökohtaa kristinuskon vastaisena, mutta USA:n kristityille sellainen vapaa, epädogmaattinen totuuden etsimisen henki ei sopinut (eikä sovi kaikille vieläkään, ei Suomessakaan), vaan he vastustivat kaikin keinoin Cornellin yliopiston toimintaa (Enqvist emt. s.90-93).

 

Juuri sokea, piinkova dogmatismi on uskonnollisista lähtökohdista nousevan tieteen saavutuksien vastustuksen ytimessä (moni luonnonfilosofi ja tieteen edistäjä oli Jumalaan uskova ja moni heistä halusi dogmaattisin perustein puolustaa Raamatun kirjaimellista totuutta). On siten perusteltua todeta, kuten prof. Kari Enqvist tekee, että ”tiede ja uskonto eivät ole ensisijaisia taistelevia osapuolia, vaan viime kädessä jakolinja menee rationaalisuuden ja dogmaattisuuden välillä” - emt. s. 96.

 

Kestämätön väite, että olisi jokin ”aito, terve, puhdas kristinusko” lieveilmiöiden takana

 

Kaikki erilaiset kristityt erilaisine keskenään ristiriidassa olevine oppeineen ja käytäntöineen vetoavat Pyhään Henkeen – Hengen ”johtoon” ja ”valaisuun”. Jos on niin, että yksi ja sama Henki johdattaa heitä kaikkia niin minkä tähden kristittyjen opit sulkevat toisensa pois eivätkä ne opit voi olla samanaikaisesti tosia (mutta ihan hyvin ne voivat kaikki olla vääriä). Miksi yksi ja sama Pyhä Henki johdattaa toisen löytämään Raamatustaan adventismin opit, toisen taas helluntailaisuuden, kolmannen luterilaisuuden ja neljännen jopa jehovantodistajien opin ja loput jotain toisia oppeja?

 

Jos teoria Pyhän Hengen johdatuksesta ja valaisusta Raamatun tulkinnasta olisi tosi niin eivätkö kaikki päätyisi yksimielisyyteen siitä oikeasta kristinuskosta edes suurin piirtein (kaikki kristityt eivät hyväksy edes kolminaisuusoppia, keskeisintä muotoilua jumaluuden olemuksesta. Teorioita Jeesuksen olemuksesta ja hänen väitetyn jumaluutensa suhteesta hänen ihmisyyteensä on niinikään lukuisia)? Kyseessä on tradition, kokemuksen ja tulkinnan alati käynnissä oleva prosessi.

 

Tämän kiistattoman ja havaittavan tosiasian valossa voidaankin kysyä, että entäpä jos ei olekaan mitään Pyhän Hengen johdatusta Raamatun tulkitsemisessa, vaan kaikki tulkitsevat sitä ihan puhtaasti oman psyykensä (järki, tunteet, tiedostamattomatkin tarpeet ja emootiot) sekä elämäntilanteensa mukaisesti, kukin omassa historiallisessa tilanteessaan, löytäen Raamatusta juuri sitä, mitä he haluavat löytää ja mitä he kokevat tarvitsevansa. Ei ole mahdollista kenellekään päästä jotenkin suoraan, välittömästi, sisälle Raamatun sanaan, eikä luettu Raamatun teksti siirry jäännöksettä sellaisenaan lukijan mieleen, vaan lukija tulkitsee Raamattua mielensä kautta ja rakentaa lukemistaan lauseista tekstin ajatuksen uudelleen.

 

Kenelläkään ei ole mielessään myöskään koko kristinoppi yhdellä kertaa, sillä ihmisen aivot voivat käsitellä 4 asiaa kerrallaan korkeintaan. Tosiasia on sekin, että se kristinoppi on muuttunut ja muuttuu koko ajan ja jokainen sen uskonopin lukija ymmärtää lukemansa oppilauseet mielessään omalla tavallaan. Ei ole siten mitään staattista, ikuista ”muuttumatonta oppia”.

 

Nämä havainnot antavat vahvan perusteen päätellä, että ei ole koskaan ollutkaan mitään yhtä, aitoa, ”tervettä” ja puhdasta kristinuskoa, vaan on ollut useita erilaisia, erilaisissa historiallisissa konteksteissa syntyneitä ’kristinuskoja’, ihmisten tekemiä tulkintoja Jeesuksesta ja Jumalasta. Sitä paitsi usko (ja sen uskon toimivuus), sellaisena kuin se tosiasiassa ilmenee, näkyy juuri käytännössä, käytännön teoissa, eikä paperille kirjoitetuissa sanoissa ja ylevissä periaatteissa.

 

Kristinuskon puolustamisessa (apologiassa) ja  puolustamisessa on lisäksi kyseenalaista se yleinen moderni tapa, jolla kristittyjen entinen, tosiasiallinen lähes pari tuhatta vuotta kestänyt usko – kirjaimellinen usko VT:n alkukertomuksiin, luomiseen ja vedenpaisumukseen, paholaiseen, ikuiseen helvettiin yms. oppeihin – pyritään kieltämään sen paineen tähden, jonka moderni tiede ja sen tuolle perinteiselle uskolle musertavat tulokset ovat tuoneet.

 

Kristillisten uskon puolustajien pyrkimys tehdä kristinuskosta tänä aikana hovikelpoinen, sopusointuinen tieteellisen maailmankuvan kanssa pakottaa heidät kiistämään juuri sen uskon, mikä on ollut vallitsevaa lähes nykyaikaan asti (ja johon miljoonat kristityt uskovat edelleen: taivas, helvetti, persoonallinen paha, ihmeet, johdatus, luominen, ylösnousemus, eskatologia).

 

Niinpä tieteenhistorioitsija John Brooke toteaakin terävästi (korostus alkuperäisessä tekstissä kursiivilla, tässä lihavoituna):

 

”Tieteen ja uskonnon välistä harmoniaa painottavat apologeetit saattavat selittää pois kristinuskon piirteitä sellaisina kuin ne olivat jos ne poikkeavat kristinuskosta sellaisena kuin he haluaisivat sen olevan. He saattavat haluta sanoa, että heidän uskontonsa ei enää tarvitse maakeskeistä universumia, taivaalle ja helvetille fysikaalista sijaintia, henkilöitynyttä paholaista tai edes jumalallista väliintuloa fysikaalisessa maailmassa. Vaarana on, että he minimoivat tai jopa jättävät huomiotta sellaisten uskomusten tärkeyden menneissä kristillisissä yhteiskunnissa. ” – Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo s. 94-95 (2003).

 

Sitä paitsi on täysin kiistaton ja tutkimuksessa monipuolisesti osoitettu tosiasia, että kristinusko – samoin kuin juutalaisuus – ei  syntynyt missään henkisessä ja ajattomassa tyhjiössä, vaan juutalaisuuden ja kristinuskon on osoitettu nousevan selvästi tunnistettavista kulttuuri- ja uskontohistoriallisista alkulähteistä ja syntymaailmansa taustasta. Kristillinen uusitestamentillinen usko oppeineen ja käytäntöineen on kuin keittoa, jonka raaka-aineita

 

ei enää voi palauttaa alkuperäiseen muotoonsa. Eikä koko keittoa synny ilman kokkia, jonka luova panos on ratkaiseva koko valmistusprosessin ja lopputuloksen kannalta ja joka erottaa juuri tämän keiton kaikista muista” (Martti Nissinen teoksessa Uskontojen risteyksessä. Välimeren alueen uskontojen juurilla, toim. Jaakko Hämeen-Anttila, s.31).

 

Eikä kristinuskon aineksia voida ”puhdistaa vieraista lainavaikutteista” ja esitellä jotain ”aitoa, puhdasta kristillistä uskoa”. Lainavaikutteet on usean inhimillisen ”kokin” luovalla teologisella panoksella tulkittu uudelleen kristinuskolle tyypillisellä tavalla. Kristillistä uskoa eivät alkukristityt itsekään olisi voineet kuvata, ymmärtää eikä välittää toisille ilman ennestään olemassa olevien ja aikakautensa hellenistisessä kulttuurissa tuttujen ajattelutapojen, käsitteiden ja käytäntöjen omaksumista ja uudelleentulkintaa.

Geneettinen perusta uskonnollisuuden evolutiivisena alkuperänä

 

Nykytiedon valossa vaikuttaa todennäköiseltä, että uskonnolla on evolutiivinen perustansa ihmisen geeneissä, nimittäin eräänlaisessa ”jumalageenissä” ja muissa uskonnollisuuteen vaikuttavissa geeneissä.

 

”Hamer uskoo, että uskonnollisuudella on saattanut olla merkitystä myös ihmislajin evoluution kannalta. Uskonto yhdistää ihmisiä, mikä on voinut olla ratkaisevan tärkeää ihmisten kyvylle elää rauhanomaisesti yhdessä. Uskontoa myös harjoitetaan usein yhteisin palvonta-menoin, ja rituaalit omat omiaan vahvistamaan yhteisöllisyyttä.

Henkisyyden ja uskonnon geneettisen perustan puolesta puhuu monien tutkijoiden mukaan sekin, että uskonnollisuutta esiintyy kaikissa tunnetuissa ihmisyhteisöissä, olivatpa ne miten eristäytyneitä tahansa. Tämä on tulkittu viitteeksi siitä, että uskonto ei ole syntynyt ainakaan pelkästään lainaamalla kulttuurivaikutteita muilta yhteisöiltä.

Ehkä uskonnollisuusgeenit myös tasapainottavat suuren älykkyystason tuomaa taakkaa. Kanadalaisen Laurentian yliopiston neurologi Michael Persinger on todennut: Tietoisuus vääjäämättömästä kuolemasta on hinta ihmisaivojen kehittyneestä otsalohkosta. Uskonto on erinomainen sopeutuma. Se rauhoittaa.”
Tieteen kuvalehti

 

Koska sellainen ilmiö kuin uskonto on ihmislajille kehittynyt eikä uskonto ole kadonnut kymmenien tuhansien vuosien jälkeenkään ihmiskunnasta täytyy uskonnolla olla jotain etua, sillä muutoin evoluutiossa uskonnollisuus geeneineen olisi mitä ilmeisemmin karsiutunut pois jos uskonnollisuus olisi ollut vahingollista ihmislajin evoluutiolle.

 

Vaikka jokainen ihminen tietää kerran kuolevansa on etenkin länsimaissa nykyään kuolema steriilisti työnnetty sairaaloihin pois silmistä ja monet haluavat olla nuoria ja kauniita aina vaan. Vanheneminen pelottaa ja ikääntymisen merkkejä halutaan piilotella, mutta entisinä aikoina kuolema oli kokonaan toisella tavalla läsnä oleva realiteetti. Elinikäkin oli paljon nykyistä lyhyempi keskimäärin. Lohtua kaivattiin kuolemanpelkoon. Uskonto tarjosi lohtua, toivoa paremmasta olotilasta maallisen elämän kärsimyksien jälkeen. Monille vieläkin, vaikka nykyään sekulaareissa länsimaissa ei päällimmäisiä pelon aiheita ole ”kuolemattoman sielun” iankaikkisuuskohtalo eikä helvettiin joutumisen pelko. Onko sitä kuolemanjälkeistä elämää reaalisesti olemassa on oikeastaan toissijaista – usko siihen voi lohduttaa, rohkaista ja rauhoittaa tämän elämän aikana.

 

Kuten evoluutiobiologi Richard Dawkins on todennut, uskonnon menestys perustuu siihen, että uskonto antaa tunteen maailman ymmärtämisestä. Uskonnollisen suuren tarinan ja myyttien avulla omaa elämää ja maailman menoa ylipäätään on helppo järjestellä ja selittää ja saada tunne ymmärtämisestä, olemassaolon salaisuuden oivaltamisesta ja voidaan löytää järjestystä sielläkin, missä objektiivisesti ottaen ei välttämättä ole todettavissa järjestystä tai suunnitelmallisuutta (Tieteen Kuvalehti 12/2006 s. 88-89).

 

Uskonnot/ uskonnollisuus näin ollen tuskin maailmasta katoaa ja vähintäänkin se vie paljon aikaa, mutta uskonnollisuuden muodot ja sisällöt voivat muuntua – länsimaissa kuten Suomessa nuoret aikuiset esim. pitävät itseään aika yleisesti henkisinä tai ”uskonnollisina”, mutta eivät kristittyinä perinteisessä merkityksessä ja varsinkin Suomen nuorten parissa uskonnollisten dogmien totena pitäminen ja auktoriteettiuskonnollisuus on yksinkertaisesti ”out” ja epäkiinnostavaa.  Sen sijaan uussakraalisuus on trendi, eli perimmäisten kysymyksien pohdinta ja omien, yksilöllisten vastauksien etsiminen välittämättä joistain vanhoista institutionaalisista uskonnon muodoista, kuten ev-lut. kansankirkko, jonka asema jatkanee heikkenemistään edelleen menettäen edelleen jäseniään. Institutionalisoitunut uskonnollisuus taantuu ja individualismi uskonnon ja elämänkatsomuksen kentällä kasvaa entisestään on mitä ilmeisin trendinä jatkossakin.

 

Yhteisöllisyys ei edellytä uskontoa / kirkkoa enää

 

Yhteisöllisyyden kokemisen kannalta ei toki ole välttämätöntä uskoa mihinkään yliluonnolliseen kristillisen yhtenäiskulttuurin jälkeisessä moniarvoisessa yhteiskunnassa. Voidakseen kokea yhteisöllisyyttä ja tuntea kuuluvansa johonkin ei edellytä uskontoa. Vaikkapa urheilun tai jonkin poptähden innokas fanittaminen tai tavallinen järjestötoiminta riittää. Esim. luterilaisen kansankirkon jäsenyys – varsinkin jossain kymmenientuhansien jäsenten kaupunkiseurakunnassa – ei tarjoa useimmille kirkon jäsenille merkittävää ”yhteisöllisyyden” tunnetta ja kokemusta. Joskus on käytetty sanaa ”jumalanpalvelusyhteisö” niistä, jotka käyvät säännöllisesti kirkossa, mutta heitähän on vain kourallinen. He varmaan kokevat paremmin sitä yhteisöllisyyttä, omassa ”sisäpiirissään”.

 

Kansankirkoista huomioita

 

Kansankirkko on varmaan useimmille jäsenilleen aika etäinen elämän taitekohtiin liittyviä riittejä tarjoava seremonialaitos, joka kohdataan tiettyjen merkkipäivien aikaan: kaste, häät, hautajaiset, rippikoulu, ehkä vielä joulukirkko. Niinpä luterilaisen kirkon jäsenmäärä alenee varsin nopeasti. Viime vuonna jäseniä erosi ennätysmäisen paljon, ajankohtaisen kakkosen niin sanotun homoillan jälkeen. Eronneiden joukossa usko (niillä joilla uskonnollista uskoa ylipäätään on) koetaan yksityisasiaksi, johon ei kaivata instituutiota ja kirkon konservatiivinen, äänekäs vähemmistö ajaa vanhoillisilla asenteillaan etenkin nuoria aikuisia ulos kirkosta.

 

Globalisaatio ja Internetin mahdollisuudet ovat uudenlainen tilanne yhteisöllisyyden kannalta. Maantieteellisellä etäisyydellä tai läheisyydellä ei ole enää suurta merkitystä. Minäkin kuulun erinäisiin netissä toimiviin virtuaalisiin yhteisöihin ja kommunikoin ihmisten kanssa, joita en ole nähnyt fyysisesti. Yhdistävä tekijä on samat kiinnostuksen kohteet tai ajattelutapa, ei maantieteellinen läheisyys. Nykyään ihminen voi rupatella chatissa vaikka etelä-afrikkalaisen kanssa tuntikausia ja tuntea sielunveljeyttä tuhansien kilometrien päähän, mutta seinänaapurille ei sanota sanaakaan, hyvä jos edes on nähnyt naapurinsa.

 

Silti on edelleenkin yksilöllisiä eroja paljonkin siinä miten sitä yhteisöllisyyttä kokee ja miten globalisaatioon suhtautuu, tunteeko olevansa ”maailmankansalainen” joka sulavasti siirtyy virtuaaliyhteisöistä ja muista ryhmistä toiseen, vai eleleekö juurevasti omassa kylässään, käy kotikirkossaan ja kokee yhteisöllisyyttä, eikä välitä globalisaatiosta eikä nettikulttuurista tuon taivaallista. Yhtenäiskulttuurin aika on kyllä joka tapauksessa taakse jäänyttä.

 

Toista oli ennen kun uskonto (katolinen ja sittemmin luterilainen yhtenäiskulttuuri) määrittivät elämää kehdosta hautaan. Esim. keskiajalla elettiin samassa kylässä tai kaupungissa koko ikänsä ja harvoin minnekään kauemmaksi mentiin. Pyhiinvaellusmatkoja saatettiin joskus tehdä. Kaikki kuuluivat kirkkoon kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaan (harhaoppisuus saatettiin rangaista ja rangaistiinkin jopa kuolemantuomiolla) ja jos sinut ekskommunikoitiin kirkosta jouduit yhteisön ulkopuolelle. Toisten maiden saati maanosien asioista ei paljoa tiedetty, uskomuksia oli sitäkin enemmän.

 

Tuollaista elämänmeno oli vuosituhannet, kymmenetkin tuhannet – oman perheen, klaanin, heimon kanssa eläen pienyhteisössään elellen – joko paikallaan asuen maata viljellen tai paimentolaisina kierrellen tai keräilytaloutta harjoittaen. Uskonnollisuuden evolutiivisten perusteiden kehittyminen geeneissä ja välittäjäaineissa, mitä itse pidän mahdollisena viittaamieni tutkijoiden tavoin, vaikuttaa minusta siten luontevalta selitykseltä uskonnon synnylle ja säilymiselle läpi vuosituhanten, koska uskonnosta saatiin hyötyä ihmislajille muun muassa lisäämällä yhteenkuuluvuutta.

Uskontojen vaikutus kontrolli- ja säännöstelyjärjestelminä

 

Uskonnollisesti perustelluilla moraalinormeillaan uskonnot säännöstelevät yhteisön elämänmenoa (esim. rajoittamalla väkivaltaa kuten kostamista yhteisön jäsenten välillä). En ollenkaan tarkoita, että uskontoa tarvitaan mitenkään välttämättä etiikan lähteeksi enkä varsinkaan sitä, että uskovat olisivat jollain tavalla eettisesti parempia kuin ei-uskovat. Tarkoitan vain että sellainen asiantila on ollut tuhannet vuodet, että moraalinormeja on perusteltu uskonnollisesti (Jumalan/jumalien antamilla käskyillä ja uhkauksilla käskyjen rikkomisesta).

 

Uskonnot ovat nähtävissä ihmisten kontrollointi- ja käyttäytymisen säätelyjärjestelminä ja erityisesti seksuaalisuus ja parisuhde sekä nainen ovat perinteisesti olleet uskonnoissa tarkan säännöstelyn ja kontrollin alaisia. Monenlaista vahingollista ja negatiivista on epäilemättä saatu historian varrella ja nykyäänkin aikaan uskontojen harjoittaman säännöstelyn ja kontrollin (jopa suoranaisen tukahduttamisen ja alistamisen) tähden, kuten on nähtävissä patriarkalistis-sovinistisessa uskonnollisuudessa. Sellaisia uskontoja ovat nimen omaan juutalaisuus, joka on miesten uskonto miehille sekä kristinuskon monissa traditioissa ja islamissa, jonka mukaan helvettiin joutuu suurin osa naisista ja helvetti on naisia varten ja naiset ovat pahimpia viettelyksiä miehille. Positiivisena piirteenä uskontojen harjoittamassa käytöksen säännöstelyssä on ollut yritys hillitä kostamista edes jonkinlaiseen kohtuullisuuteen: kostaa sai vain silmän silmästä ja hampaan hampaasta eli koston tuli olla samanlainen kuin tehty vääryys, ei enempää.

 

Mutta ehdottomasti vahingollista uskonnoissa on se, että uskonnot ovat tehneet luonnollisista asioista, ihmisen normaaleista tarpeista kuten syöminen, juominen ja seksuaalisuus ongelmia ja vaatineet ihmisiä askeettisuuteen, kuolettamaan ja tukahduttamaan luonnollisia taipumuksiaan. Erityisesti seksuaalisuus on joutunut kärsimään sellaisesta kuolettamisen ja askeettisuuden vaatimuksista, epärealistisesta idealistisesta etiikasta, joka on reaalielämälle vierasta. Eräät uskonnot kuten juutalaisuus, islam ja hindulaisuus sekä adventismi ovat ruokauskontoja, joissa on tietyt sallitut ja kielletyt ruuat ja osassa niistä myös sallitut ja kielletyt juomat. Kyseiset ruokaan ja juomaan liittyvät säännöt ovat tieteelliseltä kannalta yleisesti ottaen mielivaltaisia, järjettömiä ja perusteettomia, varsinkin nykyaikana kun ruuan käsittely ja säilytys ovat paljon hygieenisempää kuin muinoin.

 

Mutta kuinka moni onkaan kärsinyt syyllisyyttä, häpeää ja helvetinpelkoa kun hänelle on (niin ikään mielivaltaisesti ja perusteettomasti) uskoteltu, että sellaiset luonnolliset asiat kuten masturbointi tai seksifantasioiden ajattelu ovat pahaa, likaista, väärää ja synnillistä ja seksuaalisuuden luonnolliset ilmentymät täytyy sammuttaa ja kieltää. Monet on saatu sellaista yrittämään, mutta harvassa ovat ne jotka ovat onnistuneet. Ei luostarit, ei selibaattilupaukset, eikä mikään muukaan itsensä piinaaminen sammuta ihmisen luonnollisia ominaisuuksia ja tarpeita. Kaikki tuollainen estää ihmistä olemasta luonnollinen, olemasta aito, tunteva ihminen, jolla on oikeus tyydyttää luonnolliset, ihmisyyteen kuuluvat tarpeensa kun vaan hän ei tee muille vahinkoa eikä alista tai riistä toisia.

 

Samoin vahingollista ihmisen psykofyysiselle hyvinvoinnille ovat epärealistiset täydellisyyden (perfektionismin) ja ”lihan pyhyyden” vaatimukset: ihmisen tehtävä itsestään ”puhdas, tahraton ja pyhä” niin ajatuksissa kuin teoissa. Moinen johtaa vain henkiseen uupumukseen ja loppuun palamiseen ja turhautumiseen kun niitä epärealistisia täydellisyyden vaatimuksia ei pysty täyttämään – vaikka miten sitä yrittäisi ”Jumalan apuun vedoten” niin ei ihminen omasta psykofyysisestä apparaatistaan vietteineen ja tarpeineen eroon pääse. Toisaalta on saatu viime aikoina näyttöä siitä, että uskonnollisuus, hengellisyys, edistää ihmisen paranemista ja hyvinvointia – tässä on kyse hengellisyyden laadusta, ei mikä tahansa uskonnollisuus tue ihmisen hyvinvointia.

 

Uskonto, hengellisyys, voi antaa lohtua, toivoa ja voimaa, minkä avulla sairas jaksaa sairautensa kanssa – aivan samoin kuin lumelääke vaikuttaa parantavasti jos ihminen uskoo sen lääkkeen vaikuttavan. Juuri se usko on se, mikä auttaa – sellaisen lohtua ja muuta hyvinvoinnin kohennusta tarjoavan uskon totuusarvosta ne hyötyvaikutukset eivät todista vielä mitään (eli sitä ovatko uskonnon väitteet tosia, aivan samoin kuin lumelääkkeen vaikutus ei todista jotain kalkkitablettia tehokkaaksi lääkkeeksi).

 

Uskontokritiikin oikeutus – uskontoihin enemmän avoimuutta asialliselle kritiikille

 

Uskonto on eräs ilmiö inhimillisessä kulttuurissa siinä missä tiede, taide ja politiikka ja urheilukin. Vaikka uskoonsa sitoutunut ihminen kuinka vahvasti kokisi, että juuri hänen uskonsa on jumalallisesti perustettu ja taivaasta annettu ovat kaikki uskonnot järjestäytyneinä instituutioina ja kaikenlainen subjektiivinen uskonnollinen usko syntynyt tässä maailmassa eikä taivaassa, ihmisen toiminnan tuloksena ja ihmisten ylläpitäminä. Kukaan ei usko uskontonsa oppeihin ja arvoihin muuten kuin omassa psykofyysisessä apparaatissaan, omassa mielessään. Ei missään eteerisessä ylimaallisessa sfäärissä erillään tämän maailman lainalaisuuksista.

 

Niinpä uskonto instituutiona ja yksilön usko mahdollisine uskonnollisine kokemuksineen ei voi olla kritiikin ja rationaaliseen analysoinnin yläpuolella eikä mitenkään etuoikeutetussa asemassa. Uskontojen kannattajien toiminta vaikuttaa joka tapauksessa ympäröivään yhteiskuntaan ja myös niihin ihmisiin, jotka eivät ole uskovia. Siksi myös ei-uskovien harjoittama kritiikki on oikeutettua ja sallittua.

 

Loppujen lopuksi jokainen joutuu henkilökohtaisesti ratkaisemaan kohdallaan onko uskonto juuri hänelle vahingollista vai hyödyllistä. Vaikka olisi sitoutunut johonkin uskoon niin on silti aiheellista kyetä arvioimaan omaa uskonnollista viitekehystään myös kriittisesti ja huomata siinä olevia epäterveitä, vahingoittavia aineksia ja pyrkiä karsimaan niitä pois omalta osaltaan. Muutenkin uskontojen – niin kristinuskon kuin muidenkin – tulisi olla paremmin avoimia tosiasioihin perustuvalle kritiikille ja rationaaliselle analyysille koskien niiden oppeja, hurskauden harjoittamisen muotoja kuin muita käytäntöjä jämähtämättä vain toistamaan kerran muotoiltuja oppiratkaisuja ja käytäntöjä, kaivautuen bunkkeriinsa paheksumaan ”jumalatonta maailmanmenoa” (kaikkea sitä, mitä ei kyetä ymmärtämään eikä hyväksymään maailmankatsomuksensa puitteissa).

 

Sokea, kritiikitön oman uskonnollisen viitekehyksensä ihannointi ja kaiken kritiikin torjuminen ”paholaisen hyökkäyksinä” ei palvele kenenkään hyvinvointia – ei uskovien eikä uskontojen positiivisia ja negatiivisia vaikutuksia kokevien ihmisten.

 

Havaintoja kristinuskon kehityksestä ja kriittisiä kysymyksiä. Uskovien ”Profetia-kortti” debunkataan

 

Jos Raamatussa olisikin jotain sellaista tieteellistä tietoa, joka oli aikansa ihmisille vierasta eikä sitä olisi siihen aikaan voitu luonnollisin keinoin hankkia tai vaikka selkeitä konkreettisia ja tarkkoja ennustuksia vaikka 1800-2000-lukujen tapahtumista niin se olisi vakuuttava todiste, että Raamattu on Jumalan ilmoitusta. Toki hyvä vastaväite tähän on, että siinä olisi ongelmana se, että millä tavalla pronssikauden tai antiikin ihmiset olisivat moderneista asioista ja tieteen löydöistä kuten suhteellisuusteoriasta kertoneet. Niinpä niin – vai olisiko sittenkin jotain keinoja keksitty, eikö kaikkitietävällä ja kaikkivoivalla Jumalalla olisi ollut siihenkin keinoja? Se nyt jää silti jossitteluksi, sillä Raamatussa ei sellaista informaatiota ole.

 

Konservatiivikristityt kyllä ovat tarjoamassa ”ihmeellisiä profetioita Raamatusta” muka osoituksina Raamatun jumalallisuudesta, mutta tarkempaa historiallista tutkimusta ne väitetyt ”ennustukset nykyajan tapahtumista” eivät kestä. VT:n profeettakirjat ovat syntyneet pitkän toimitustyön tuloksena vähitellen ja profeetallisia tekstejä tulkittiin uudelleen uusissa tilanteissa (Nissinen, s. 41), kuten raamatuntutkimuksessa on jo pitkään tiedetty tekstien huolellisen tutkimisen perusteella. Raamatussa ei ole mitään ”profetiaa” joka kuvaisi todellisesti esimerkiksi ensimmäistä tai toista maailmansotaa, Neuvostoliiton nousua ja tuhoa, kylmää sotaa, Yhdysvaltojen toimia, Hitleriä, avaruuslentoja muutamina esimerkkeinä.

 

Nämä kyseiset konservatiivikristityt kuten helluntailaiset ja Leo Meller irrottavat yksittäisiä VT:n profeettakirjojen tekstejä niiden kontekstista ja historiallisesta taustasta ja he tekevät karkeita virheitä niiden mielikuvituksellisessa soveltamisessa nykyaikaan. Uuden testamentin puolella kuvatut ”viimeisten päivien merkit” (Mark.13 par, 2 Tim.3) ovat hyvin ylimalkaisia ”moraalittomuuden” ja ”sotien, nälän, maanjäristyksien ja eksytyksien” kuvauksia.

 

Tuollaisia tekstejä voi soveltaa mihin aikakauteen tahansa eikä niissä ole mitään uniikkia, erityisesti nykyaikaan liittyvää ennustusta. Aikaisempina vuosisatoina moraalisuuden taso ei edes ollut sen parempi. Ei tarvitse kuin lukea vaikka 1800-luvun tai keskiajan historiaa. Ei ole mitään todisteita, että maanjäristyksiä esimerkiksi olisi sen enempää kuin aikaisemmin maapallon historiassa. Rikollisuudenkin määrä nykyaikana eri maissa välillä nousee ja laskee, samoin arvot välillä tiukkenevat esim. päihteiden käyttöä kohtaan ja välillä taas liberalisoituvat. Kyse on arvojen ja asenteiden aaltoliikkeestä aikakaudesta toiseen. Ei ole mitään suoraa janaa, joka vie joltain moraaliselta kultakaudelta koko ajan alaspäin kohti ”rappeutumista” ja kaiken loppua.

 

Sen sijaan luomisteoillaan pitkäveteisesti Jobille mahtaileva ja ylvästelevä luoja, joka ei tiedä edes luomansa strutsin elintapoja ei ole vakuuttava osoitus, että sillä luojalla olisi luotettavaa ja tarkkaa tietoa muistakaan asioista, kuten siitä ”hengellisestä sanomasta”. Samassa kirjakokoelmassahan on pelastuskin on, puheet armosta ja Jeesuksesta Jumalan Poikana – mikä erivapaus tai erikoisasema noilla hengellisillä asioilla on olla kyseenalaistamattomia kirjaimellisia luotettavia totuuksia? Samalta jumaluudeltahan ne kaikki on Raamatussa peräisin.

 

Varsin yleinen linja ainakin suurissa kirkkokunnissa on, että Raamatun puheilla luonnosta ei ole väliä, ne ovat epäoleellisia varsinaisen sanoman kannalta, joka on sielun pelastus ja ikuiseen elämään pääsy. Näinhän on astronomi-pappi Lemaîtresta ja jo hänen edeltäjistään lähtien väitetty – niin puhui Galileikin. Raamatun puhe luonnosta on epäoleellista ja saa olla virheellistä, mutta se sielun pelastus säilyy ja pysyy eikä sitä kiistä mikään. Mutta erittäin kiintoisa ja merkittävä seikka tuollaisten erottelujen taustalla on tämä: takana on tieteen valtava edistyminen ja maailmankuvan mullistavat muutokset varsinkin luonnontieteiden ansiosta (Kopernikus, Galilei, Newton, Darwin, Lyell, Einstein, Lemaître, Gamow jne.), mitkä ovat pakottaneet kirkon/uskovat (vastaan haraavia fundamentalisteja lukuun ottamatta) perääntymään asemistaan yksi toisensa jälkeen ja Jumala on käynyt aina vaan abstraktimmaksi ja etäisemmäksi (kuten jokin teologi Paul Tillichin ”olemisen syvyys”) toisin kuin alkuperäinen Raamatun Jumala, joka vaikuttaa kaikessa aktiivisesti, niin luonnossa kuin kansojen ja yksilöiden kohtaloissa, tekee ihmeitä ja vaikka mitä suvereenina universumin valtiaana – ruokkii jopa korpin poikaset ja ohjaa saaliin leijonalle luonnossa eikä varpunenkaan putoa taivaan Isän tietämättä, kuten Jeesuskin sanoi.

 

Jumala on joko työnnetty tieteen aukkoihin tai käynyt abstraktiksi etäällä olevaksi olennoksi, joka ei pahemmin puutu maailman asioihin, ei vaikuta säähän eikä oikein mihinkään eikä tee enää ihmeitä (koska viimeksi on Punainen meri halkaistu tai Aurinko pysäytetty taivaalle?) paitsi kuitenkin sen Jumala vieläkin tekee, että ne sielut hän pelastaa ikuiseen elämään (helvetin hän ehkä jo sammutti liian kiusallisena paikkana moderneille humanistikristityille). Tai sitten Jumala on karismaattisten piirien tunne- ja kokemusgeneraattori, joka vaikuttaa hengellisiä elämyksiä ja glossalaaliaa (suggestion avulla aikaansaatua kielillä puhumista) – kun kaikkia uskovia ei tyydytä jokin etäinen olemisen syvyys jossain kaiken ”takana”.

 

Kristinusko on joutunut lähentymään tiedettä, tekemään kompromisseja ja tulkitsemaan Raamattua uusiksi

 

Tiede on pakottanut kirkon uudestaan ja uudestaan tarkistamaan oppejaan ja kas vain, aina löytyykin uusi ”valo”, uusi tulkinta, joka antaa taas vähän lisää hengitystilaa kristinuskolle: Raamatun alkukertomukset huomataankin – kuinka mukavaa – vertauskuviksi ja ylistysrunoiksi, joilla on jokin ajaton hengellinen sanoma, mikä ei – niinpä niin – riipu vallitsevasta maailmankuvasta. Kirjaimellinen usko Raamatun kertomuksiin havaitaankin harhaopiksi ja vanhentuneeksi literalismiksi, jota modernit, tieteen tulokset hyväksyvät kristityt eivät tietenkään harrasta.

 

Kristinusko ja Raamatun kertomukset käyvät läpi melkoista evoluutiota ja parhain päin kääntelyä ja vääntelyä – mikä siihen pakottaa, ei Raamatun tekstit, vaan juuri se tiede sekä moderni ajattelu (kuten humanismi), joiden uskontokritiikki on niin musertavaa, perusteltua ja ytimeen osuvaa, että kirkon/uskovien (edelleenkin paitsi ne fundamentalistit, joihin halutaan ottaa hajurakoa) täytyy ottaa se kritiikki huomioon selviytyäksensä ja muunnella oppejaan ja Raamatun tulkintojaan. Niinpä Jumalakin luo nykyään evoluution kautta – ajatus, mikä vielä yli 100 vuotta sitten saati aiemmin oli kuin rienausta ja sula mahdottomuus – ja helvettikin on jokin metafora jostain ei niin kovin pahasta tai jopa vain jostain ”fiiliksestä” tässä elämässä. Synti – kuka siitäkään enää kovin paljoa puhuu, ja perisyntikin taitaa olla aika kiusallinen oppi (miten se Aadamin hedelmänsyönti olisi geeneihin vaikuttanut, miten se synti oikein periytyy biologisesti)?

 

”Maailmanloppu” ihan oikeasti ja konkreettisesti – se on jäänyt fundamentalististen lahkojen viljelymaaksi, jolla kasvaa vaikka mitä profeetallista rönsyä ja kukkaa. Ehkä maailmanloppukin on vain jokin metafora tai symboli jostain ”fiiliksestä”. Niin – eikö siis Raamattu ole totta, siltähän tämä näyttää, kun sitä kristinuskoa pitää modifioida juuri sen mukaan kuin tiede ja uskontokritiikki pakottaa. Kirkon ja kristittyjen osa on vikistä kun tiede ja modernit aatteet vievät.

 

Tulkinta, joka erottaa Raamatun ”epäoleellisen sisällön” (luonto, maailmankaikkeus) ”oleellisesta ja kestävästä ydinsanomasta” eli pelastuksesta näyttää päällisin puolin hyvältä ja selkeältä erottelulta ja kaikin mokomin niin voi ja saa uskoa jos sen itsellensä hyväksi kokee ja pitää sitä perusteltuna. Kiinnostavaa olisi kuitenkin, että missä vaiheessa raja tulee vastaan, eikä kristinusko voi enää perääntyä tai muuten se lakkaa kokonaan? Entä millainen tieteellisen maailmankuvan olisi oltava, jotta se ytimeksi sanottu hengellinen sanoma, pelastus, menettäisi uskottavuutensa lopullisesti?

 

Koska tiede on joutunut perääntymään ja myöntämään uskontojen olevan oikeassa?

 

Vai missä on niin käynyt, että tiede on joutunut perääntymään teorioistaan ja tuloksistaan sekä myöntämään, että Raamatun/kristinuskon opit ovatkin oikeassa ja totuus onkin Raamatussa, milloin tiede on joutunut mukautumaan kristinuskon totuuksiin (paitsi silloin kun kirkko voimalla ja vallalla on pakottanut tieteentekijöitä siihen, kun kirkolla oli vielä raateluhampaat ja kynnet)? Koska tiede olisi tuloksissaan lähentynyt Raamatun kertomuksia ja kristinuskon oppeja? Ei koskaan ole käynyt niin päin. Kristillinen usko on ollut aina kautta historian se osapuoli, joka on lähentynyt tiedettä ja uusia aatteita kuten humanismia, valistusta ja naisasialiikettä – kirkko on perinteisesti paljolti vastustanut tuota kaikkea edistystä ja vapautumista patavanhoillisesta patriarkalismista.

 

Mutta se ”sielun pelastus”, joka on kuin jokin koskematon esitieto, jota kirkossa ei vieläkään kyseenalaisteta – mitenkä oikein voitaisikaan, sillä jos ihmisten pelastuksen tarve (mikä edellyttäisi raamatullisesti kuitenkin perisyntiä, synnin vallassa olemista, helvettiä ja sitä myöten Vapahtajan tarvetta) on kristinuskon varsinainen ”tuote” ja ydin. Ilman sitä kristinusko romahtaisi ja lakkaisi olemasta, sillä sille ei olisi olemassaolon perustetta. Mitä pelastusta evoluution luonnollisten prosessien tuloksena kehittyneet ihmiset tarvitsevat kun ei ole ollut mitään ”paratiisin viattomuuden ja täydellisyyden aikaa”, josta olisi langettu johonkin syntiin jossain kohtaa historiassa?

 

Ihminen on pikemminkin kynodonttien ja varsieväkalojen ”kuva” kuin jonkin kaikkivoivan, kaikkitietävän Luojan ”kuva”. Koko ”pelastuksen” ideakin on itse Raamatussakin varsin myöhäinen eli nuori Israelin uskonnossa ja saanut vaikutteensa Persian zarathustralaisuudesta: erityisesti Danielin kirja, jossa se kuolleiden ylösnousemus ja kaksi toisilleen vastakkaista ikuista kohtaloa esitetään – vai missä päin vanhoissa VT:n traditioissa puhutaan kaikkien ihmisten syntiturmeluksesta, ja tarpeesta pelastua kuolemansa jälkeisestä helvetin rangaistuksesta ikuiseen elämään?

 

Ei missään – VT:n vanhemmissa kerrostumissa (ja Pentateukissa eli ”Mooseksen kirjoissa” ei kanneta mitään huolta ihmisten pelastuksesta kuolemansa jälkeen mistään ”kadotuksesta” taivasten valtakuntaan eikä mistään tulevasta tuomiopäivästä ole mitään tietoa, vaan Israelin uskonto oli alunperin ja pitkän aikaakin hyvin maailmansisäinen ja ”materialistinen”: tässä elämässä palkkiot ja rangaistukset konkreettisina aineellisina tai terveyteen ja elinikään liittyvinä asioina).

 

Toki voidaan ajatella, että ei edes tarvita mitään historiallista jossain paikassa jonkun konkreettisen ihmisen toimesta tehtyä ensimmäistä synnin tekoa, vaan kyse on 1 Moos.3 lankeemuskertomuksessa vain kaikille ihmisille kaikkina aikoina yhteisen kokemuksen kuvauksesta – ihminen on tuollainen, syntinen, siitä riippumatta oliko Aadamia ja Eevaa. Noin voi kaikin mokomin uskoa ja ”pelastaa pelastus” tieteellisen maailmankuvankin aikaan, jossa ihminen on evoluution tuotetta. Sellainen moderni tulkinta on esimerkki dogmatismista, joka tyytyy vanhojen uskomuksien paikkailuun ja pönkittämiseen hankkiakseen niille edes jotain olemassaolon oikeutusta.

 

Mutta tässäkin kohtaa voi perustellusti kysyä: onkohan se ihan noinkaan, vaan vain jokin hätäratkaisu, jonkinlainen ad hoc- selitys, että saataisiin elintilaa kirkolle edes sillä hengellisellä kentällä (koska elintila on mennyt luonnontieteellisissä ja maailmankuvallisissa asioissa auktoriteettina). Sitä paitsi Raamatun sisällä alkukertomuksia ja niiden tapahtumia sekä henkilöitä ei käsitellä jonain allegorioina tai symboleina joillekin ajattomille ikuisille totuuksille, vaan ne ovat mm. UT:n kirjoittajille (ja Jeesukselle) kirjaimellisia, todellisia historiallisia asioita.

 

Ilmoitususkontojen ilmoituksena on ollut yleensä se, että ne ovat väärässä, kuten nobelisti Francis Crick lausahti osuvasti. Teologit ovat kiitollisia armopaloista eivätkä juurikaan välitä, millaisen Jumalan tiedemies heille toimittaa niin kauan kuin he antavat edes jonkinlaisen jumalan heille, kuten filosofi Bernard Russel murjaisi terävästi (Enqvist emt. s. 97). Uskonnonfilosofi Simo Knuuttilan ehdotuksen mukaan uskonnollisuuden minimiksi riittää toivo Jumalan olemassaolosta. Filosofi Immanuel Kant ajatteli, että tunnustus, jonka mukaan Jumala on mahdollinen on teologian pienin yhteinen nimittäjä. Ei ole monta vuotta vuotta kun teologi-psykologi Jorma Hietamäki puhui lehdistössä siitä, miten tieteellinen tieto sai hänet epäilemään kaikentyyppisen henkimaailman olemassaoloa.

 

Näin vähiin on 1700-luvulta nykypäivään menty ja kirkolle ja teologeille on jäänyt lähinnä luu käteen – vain ”toivo”, että Jumala olisi olemassa ja kiitollisuus jos edes jonkinlainen jumala voisi olla mahdollinen tieteellisen maailmankuvan aikana.

 

 Jumalaoletuksen outoudesta

 

Oletus olennosta, joka ”vaan on”, jolla on ”olemassaolo itsessään”, joka on aluton ja loputon ja joka sitten keksii jossain vaiheessa siellä ajattomuudessaan jostain tuntemattomasta syystä (eihän Genesiksen kertomuksissa puhuta mitään syistä, miksi luoja loi kaiken) ryhtyä luomaan maailmankaikkeutta tuntuu rationaalisesti tarkastellen hyvin oudolta, absurdilta – sekä tarpeettomalta oletukselta kosmoksen alun ja ylipäätään maailman tapahtumien selitykseksi. Se on pikemminkin ihmiskunnan tietämättömyyden ja selityksen saamisen tarpeen kuva asioille, joita emme ole ymmärtäneet kuin jokin ”sydämen” tyydyttävä vastaus, joka ratkaisee kaiken (päinvastoin luoja-oletus johtaa leegioon uusia kysymyksiä ja ongelmia ja niihin tehdyt vastausyritykset taas uusia kysymyksiä).

 

Norman Malcolm kirjoitti filosofi Wittgensteinin ajattelusta: ”Kuvitelma olennosta, joka luo maailman, oli hänelle täysin käsittämätön” – Norman Malcolm: Ludwig Wittgenstein. Muistelmia (1990).

 

Kristillis-raamatullinen maailmankuva näyttää pikemminkin harhaiselta maailmankuvitelmalta (yhtenä monesta lukuisista irrationaalisista ja myyttisistä uskomuksista), joka ei tarjoa realistista, todennettua kuvaa todellisuudesta. Myös eskatologis-apokalyptinen usko ja historiantulkinta on niin mahdoton oppi kuin kuvitella voi sen kaiken perusteella, mitä tiedämme kosmoksesta.

 

Kaiken sen tiedon perusteella apokalyptinen maailmantulkinta ja usko taivaissa ”Isän oikealla puolella olevaan” Kristukseen, joka tulee rytinällä ja paukkeella kosmoksen järjestyksiä järisyttäen taivaasta maan päälle nostaen kuolleet haudoistaan tuomiolle ”tekojensa mukaan” on niin epätodennäköinen ja epärealistinen tulevaisuuden skenaario kuin vain voi kuvitella (Kristuksen tulemisen aikaan pitäisi ”tähtien pudota taivaalta maan päälle”, mikä osoittaa kyseisen eskatologisen uskon olevan sidoksissa virheelliseen antiikkiseen kolmikerroksiseen maailmankuvaan ja olevan tähtitieteellisestikin täysin mahdoton, sillä tähdet eivät voi pudota maan päälle).

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.8/5 (5 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Fundamentalismi

Uskonnollinen fundamentalismi, herätyskristillinen patriarkalismi

Miksi fundamentalismi ei ole perusteltu vaihtoehto raamattunäkemykseksi?

 

Johdanto: uskonnollinen fundamentalismi ja sen mielenmaisema

Onko kristillisessä uskossa ”järkeä” ja pitäisikö uskoa ”puolustaa” sekä ”todistaa oikeaksi”? Mitä historiallinen raamatuntutkimus merkitsee uskon kannalta? Miksi fundamentalismi ei ole perusteltu vaihtoehto uskomiselle eikä varsinkaan raamattututkimukselle?

 

Millainen on fundamentalistisen kristillisyyden mielenmaisema ja millä tavalla se on tuhoisaa lapsille, nuorille ja naisille varsinkin? Paradoksaalismpia ilmiöitä onkin, että on tyttöjä ja naisia, jotka kannattavat kristillistä (tai islamilaista) fundamentalismia ja perinteistä patriarkalismia, vaikka he juuri menettävät eniten – vapauden, itsenäisyyden, itsemääräämisoikeuden.

 

Fundamentalismi on miesten uskonnollisuutta, joka palvelee miesten etua ja on tehty miesten ehdoilla. Nainen ja hänen seksuaalisuutensa on kristittyjen ja islamilaisten fundamentalistien ongelma: protestanttisella kristityllä fanaatikolla ja kovan linjan muslimifundamentalistilla on aikalailla yhteistä, vaikka he vannovat eri jumalan ja pyhän kirjan nimiin eivätkä sen tähden kuitenkaan perimmältään siedä toisiaan.

 

Paavalin asenne filosofiaan ja tietoon

 

Uskon järkevyyden ja todistelun kysymyksiä voisi tarkastella nähdäkseni parhaiten apostoli Paavalin kirjeiden perusteella liikkeelle lähtien. Paavalin kirjeistähän Uusi testamentti varsin pitkälti koostuu ja Paavalin kirjeet ovat UT:n vanhinta aineistoa. Paavalin kanta on varsin ainutlaatuinen. Hän ei lähde kilpailemaan järjen eikä filosofian kentille ollenkaan eikä ala todistelemaan, että Raamatun sisältö on järkeenkäypä. Apostoli ottaakin valtiksi sen, että hänen julistamassaan sanomassa ei ole järkeä, vaan se on ”hullutusta” tavallisten ihmisten silmissä.

 

Paavali ei halua puhua inhimillistä älyä vetoavasti eikä ala argumentoimaan rationaalisin keinoin, mille keinoille hän ei anna edes arvoa kristillisen sanoman julistamisessa. Kiintoisaa on sekin, että hän ei harrasta mitään rationaalista apolegiaa (puolustuskirjoittelua) ei-uskoville todistaakseen ”Raamatun erehtymättömyyden” sekä evankeliumin sanoman oikeaksi ja historiaan perustuvaksi. Eikä Paavali ala esittelemään ”todisteita” Jumalan olemassaolosta tai siitä, kuinka ”Raamattu on oikeassa”. Paavali ei myöskään käynyt väittelemään kreikkalaisten oppineiden kanssa elämän alkuperästä eikä kumoamaan vallitsevia käsityksiä elämän synnystä. Tiede ja sen teoriat tarvitsevat todisteita ja ilman todisteita ei teoriaa edes hyväksytä tiedeyhteisössä, mutta mikä on sellainen uskonnollinen usko, jos se tarvitsee tieteellisiä todisteita tuekseen ja on sidoksissa esim. kreationisti-tutkijoiden vaihteleviin johtopäätöksiin ja teorioihin? Silloinhan usko perustuisi ihmisen viisauteen, mistä Paavali nimenomaan varoitti, eikä Jumalan voimaan. Paavali keskittyi ristin teologiaan, eikä perustanut mitään kilpailevaa ”kristillistä tiedettä”.

 

Vielä vähemmän Paavali ryhtyy filosofisin saati tieteellisin keinoin argumentoimaan Jumalan olemassaolon todistamiseksi, kuten myöhempinä aikoina kristillisessä teologiassa on tehty (esim. Anselm Canterburyläinen ja Tuomas Akvinolainen). Kuinka erilainen asenne hänellä onkaan verrattuna moniin fundamentalisteihin! Evankeliumia ei voi Paavalin mukaan todistaa tieteen eikä filosofian eikä luontaisen järjen avulla oikeaksi.

 

Paavalin hengessä kulki kirkkoisä Tertullianus. Hän sanoi esim. ylösnousemusta mahdottomaksi – mutta juuri sen takia se on totta. Tertullianuksen argumentointi on omaperäistä, sillä hän tekee todistamattomuudesta ja asian järjettömyydestä sen asian todenperäisyyden todisteen. Samalla logiikalla voisi todistella minkä tahansa uskomusolennon olemassaolon – olion on oltava olemassa, koska se on järjetöntä. Niinpä Tertullianuksen ajatustapa ei pysty todistamaan nimen omaisesti kristillisen opin todenmukaisuutta.

 

Raamatun sisältä löytyy päinvastaistakin ajattelua, myös Paavalin omista puheista – tosin Luukkaan kuvailemana – (esim. Apt. 17 Paavalin puhe Ateenassa), mutta tämä ”järjettömyys ja hullutus-linja” on todella radikaali ja kaikkein ominta Paavalia (etusija on annettava Paavalin omille kirjeille eikä ”Luukkaan” omalle kerronnalle).

 

Paavalilaisen ajattelun hengessä on turhaa yrittää rationaalisesti todistella äärikonservatiivien tavoin ja objektiivisia todisteita etsien, että ”Raamattu on sittenkin oikeassa” ja Jumala on olemassa, sillä sellainen on sitä paitsi mahdotontakin tieteellisesti. Filosofisiin argumentteihin voidaan myös aina esittää vakuuttavia vasta-argumentteja, kuten on tehtykin: kaikki klassiset jumalatodistukset on pätevästi kumottu. Paavalin vastaus kyselyyn ja järkeilyyn on ”kolmas tie”, nimittäin risti – radikaali ristin teologia, jossa uskosta tulee irrationaalista (tai vähintäänkin a-rationaalista).

 

Historiallisen raamattututkimuksen tuomia näkökohtia uskolle ja fundamentalismille

 

Historiallinen raamatuntutkimus on ollut jo pitkään selviö teologiassa eikä sille edes ole mitään vakavasti otettavaa vaihtoehtoa (fundamentalistit kyllä vieläkin vastustavat historiallista raamatuntutkimusta). Mitä päätelmiä itse uskon kannalta historiallisesta tutkimuksesta on tehtävissä? Oleellista on kokonaan uusi asenneRaamattuun. Historiallis-kriittinen Raamatun lukija vapautuu mustavalkoisesta dogmatismista ja käsityksestä, että vain hänen tapansa tulkita Raamattua on ainoa oikea Raamatun oppi. Historiallinen tapa ymmärtää Raamatun kirjoituksia ja sitä prosessia, jossa kirjoitukset syntyivät opettaa meitä näkemään Raamatun sisällön monimuotoisuuden – epäyhtenäisyyden jos halutaan niin sanoa – ja koko sen väkevän elämän sykkeen kaikkine taisteluineen ja vastakkaisine näkemyksineen asioista.

 

Raamatun kirjoittajat kamppailivat Jumalan edessä etsien uusia vastauksia kysymyksiin kun elämä osoitti, että vanhat uskonnolliset vastaukset eivät olleet realistisia kaavamaisuudessaan.

 

Historiallisella asenteella Raamatun äärellä pysymme enemmän etsijöinä, ihmettelijöinä ja kyselijöinä, jotka käyvät dialogia tekstien kanssa huomaten, että jo alkukirkossa oli vastakkaisia suuntauksia ja uskon tulkintamalleja, jotka ottivat välillä kiivaastikin yhteen. Uskon ja elämän monimuotoisuus sisältyy jo alkukirkkoon sekä VT:iin. Vapaudumme omahyväisestä käsityksestä, että vain meidän uskonsuuntamme on ”aidosti raamattu-uskollinen”. Voimme sanoa perustellusti entisen piispa Aarre Lauhan sanoin:

 

”Kun etsitään Raamatusta ohjeita nykyhetken pulmiin, ei Raamattua ole käsitettävä valmiiden pykälien kokoelmaksi, vaan ilmoituksen kokonaishengestä on tehtävä soveltavat johtopäätökset uuden ajan tuomien uusien ongelmien ratkaisemiseksi” – Kristillinen usko ja kirkko ajassamme, s.198 (1967)

 

Vanha ”varmuus” asioista on poissa, siihen ei ole enää paluuta. Me saamme ja joudumme kyselemään enemmän. Tarvitsemme valmiutta asioiden pohtimiseen ja vakiintuneiden käsityksien kyseenalaistamiseen Raamatun äärellä. Meillä on haaste etsiä ja tutkia totuutta – myös silloin kun se on ”kiusallinen” perinteisten kristillisten käsityksien kannalta. Tämä tilanne merkitsee sitä, että fundamentalismi ei ole mikään vastaus ”epävarmuuteen”, vaan siihen on vain suostuttava.

 

Ei ole edes ollut koskaan mitään ”yhtenäistä” ainoaa oikeaa kristinoppia ja kristinuskon mallia, vaan alkukirkon alkuvaiheista lähtien vallitsi uskontulkintojen ja kristillisyyden mallien moninaisuus sekä risiriitaisuus. Ihan yhtä hyvin jokin areiolainen tai gnostinen kristillisyyden muoto olisi voinut päästä vallitsevaksi, eikä se katolinen uskontulkinta, joka pääsi valta-asemaaan (roomalaisten vallanpitäjien myötävaikutuksella ja valtiollisten viranomaisten avulla pakkokeinoja käyttäen).

 

UT:n eksegetiikan eräs raikkaimpia ja rehellisimpiä tuloksia onkin Ernst Käsemannin näkemys, että Uuden testamentin kaanon ei luo pohjaa kirkon ykseydelle, vaan tunnustuskuntien moninaisuudelle. Näin ollen pohja putoaa fundamentalismiin liittyvältä kestämättömältä vaatimukselta palata takaisin ”alkuun” / ”alkuperäiseen Raamatun oppiin” – sekä vaatimukseen liittyvältä omahyväiseltä ajatukselta, jonka mukaan juuri tällaisen vaatimuksen esittäjän uskontulkinta on se aito alkuperäinen absoluuttinen totuus. Sitten tulee toinen fundamentalisti toisesta uskonsuunnasta ja väittää ensin mainitus fundamentalistin uskontulkintaa harhaopiksi ja omaa uskonoppiaan ainoksi oikeaksi. Ei ole mitään järkeä ottaa jotain yksittäistä jaetta Raamatun kirjastosta, ja väittää sitä ”Raamatun vastaukseksi” ko. kysymykseen. Kuka tahansa voi tulla, ja vetäistä Raamatun kirjakokoelmasta jakeen, joka esittää tasan päinvastaisen vastauksen.

 

Raamattua pitäisi tutkia laajempina kokonaisuuksina ja ymmärtää Raamatun tekstit omassa historiallisessa kontekstissaan, jolloin niiden todellinen merkitys alkuperäisessä yhteydessään pääsee esiin – mikä vaatii usein vuosisataisen dogmaattisen selitysperinteen poisraivaamista tekstin alkuperäisen merkityksen tavoittamiseksi.

 

Eräänä esimerkkinä UT:n jännitteisyydestä ja monimuotoisuudesta voisi vielä mainita, että Luukas edustaa Apostolien teoissa sellaista näkemystä Paavalin apostolin virasta, minkä Paavali itse erittäin painokkaasti torjuu (Heikki Räisänen – Tuhat ja yksi tulkintaa, 1989). Eikä Paavalikaan ole mikään yhtä yhtenäistä oppia esittelevä dogmaatikko, vaan hänen kirjeistään löytyy samoihin asioihin erilaisia ja keskenään ristiriitaisia vastauksia.

 

Fundamentalismin analysointia

 

Fundamentalistisen raamattunäkemyksen perustelu on loogisestikin epäkelpo. On argumentointivirhe petitio principii jos väitetään, että ”Raamattu on sanasta sanaan totta, koska se on Jumalan sanaa ja Raamattu on Jumalan sana, koska niin sanotaan Raamatussa”. Kyseessä oleva argumentointivirhe on kehäpäätelmä: väite perustellaan sen lähtökohdilla, jotka sisältyvät itse väitteeseen, mitään uutta informaatiota ei tule mistään. Tällainen lähtökohta raamattututkimiselle ei ole siten pätevä eikä varsinkaan se ole tieteellinen tapa tutkia mitään kirjallisuutta.

 

Tosiasia on, että Raamattu on monien kirjoittajien ja redaktorien työhön perustuva pitkän ajan kuluessa kirjoitettu sekä pitkän ajan kuluessa kanonisoitu kirjakokoelma, eikä jokin yksi ”subjekti”, jolla olisi jokin ”oma kanta itsestään”, mihin tutkimuksessa tulisi muitta mutkitta sitoutua. Sellainen Raamatun väitettyyn ”omaan kantaan itsestään” sitoutumisen vaatimus on epätieteellinen eikä muutenkaan mitenkään normaali tapa tehdä tutkimustyötä. Kuinka moni fundamentalisti alkaisi tutkia Koraania, Kalevalaa, Urantia-kirjaa tai mormonien kirjoituksia ottaen lähtökohdakseen sen hyväksymisen, mitä ne kirjat ”todistavat itse itsestään”?

 

Tuskinpa moni, vaan he väittäisivät hyvin todennäköisesti, että niitä kirjoja pitäisi tutkia eri tavalla (koskapa heillä on dogmaattinen ennakko-oletus, että ne kyseiset kirjat ovat ”saatanallisia” ja ”eksytystä”). Niinpä fundamentalistinen dogmaattinen, epähistoriallinen lähestymistapa johtaa toiseen argumentointivirheeseen: he käyttävät erilaisia kriteereitä eri (uskonnollisia) kirjoja kohtaan (kaksoisstandardin käyttö).

 

Miksi fundamentalismi ei ole pätevä vaihtoehto raamatuntutkimuksessa?

 

Fundamentalistista Raamatun selitys-/tutkimistapaa voisi nimetä ytimekkäästi dogmaattiseksi (muistaen, että kaikilla näillä keskenäänkin ristiriidassa olevilla fundamentalisteilla on omat, vastakkaiset dogmatisminsa siitä, mikä on se ”Raamatun oikea totuus”). Historiallisesti Raamattua tutkiva ja sitä mahdollisimman monipuolisesti ymmärtämään pyrkivä lukija ei tarvitse tekstin ulkopuolelle meneviä olettamuksia, vaan tekstit otetaan kirjaimellisesti niiden alkukielisen, sanojen luonnollisen kieliopillisen merkityksen mukaisesti.

 

Väittettyä ”konservatiivisen raamatullista” raamatuntutkimusta edustava eksegeetti James Dunn konservatiivisessa New Testament Interpretation teoksessa (s.289-290,294-300) antaa positiivista palautetta historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen eräälle pioneerille Straussille tämän ”huolellisesta tekstianalyysistä” ja sanoo juuri Straussin osoittaneen, ”miten tärkeä on lähteä liikkeelle tekstistä sellaisena kuin se on ja kunnioittaa sen kirjoittajan tarkoitusta”.

 

Nimen omaan näin asia on, ja fundamentalisteja onkin perusteltua kritisoida siitä, että he eivät tulkitse Raamatun tekstejä tarpeeksi kirjaimellisesti, vaan mielivaltaisen subjektiivisesti ”haahuillen” argumentoinnissaan välillä historiallisella tasolla, välillä dogmaattisesti, välillä vedoten yliluonnollisiin tekijöihin, välillä taas koettaen minimoida pois Raamatun ihmeenomaisia yliluonnollisia aineksia ilman kurinalaisuutta selitystavoissa. Fundamentalistin virhe ei siten ole liika kirjaimellisuus, kuten saatettaisiin olettaa.

 

Otetaan käytännön esimerkiksi fundamentalistisen selitystavan ristiriitaisuudesta omien lähtökohtiensa kanssa Saarnaajan kirjaan suhtautuminen, joka antaa ymmärtää johdannossaan, että se olisi kuningas Salomon tekemä (1:1). Fundamentalistiseen lähtökohtaan kuuluu juuri se, että on hyväksyttävä ”se, mitä Raamattu sanoo itse itsestään”. Eikö vain ”Raamattu itse sano”, että Salomo on se ”Daavidin poika, joka oli kuninkaana Jerusalemissa”? Niin varmaan useimmat uskoisivat luettuaan Saarnaajan johdannon. Mutta ei asia niin olekaan, vakuuttaa meille ”raamatullis-konservatiivinen” tutkija Harrison VT:n johdanto-opissaan (Introduction to Old Testament s.1074).

 

Saarn.1:1 tarkoittaakin vain, että kirjan sisältämä viisaus on ”luonteeltaan samanlaista kuin Salomon viisaus”. Harrison päätteli tämän Saarnaajan kirjasta tekemiensä kielellisten havaintojen perusteella. Samoin suomalainen perifundamentalisti Aapeli Saarisalo toteaa Raamatun sanakirjassaan (s.956), että Saarnaajan kirja on kielellisten syiden perusteella ajoitettava persialaisajalle eli satojen vuosien päähän kuningas Salomon ajasta(!).

 

Konservatiivinen selittäjä Wirén toteaa teoksessaan Kun hän avasi kirjan (s.286) Saarnaajan kirjasta: Salomon alkuperäinen käsikirjoitus on muokattu uudenaikaiseksi koska ”sellaista on tapahtunut ja tapahtuu alituisesti sekä uskonnollisessa että maallisessa kirjallisuudessa”. Näiden konservatiivi-fundamentalistien havainnot ovat täysin asiallisia ja historiallisesti perusteltuja. Historiallinen raamatuntutkimuskin on päätynyt samanlaisiin tuloksiin tahollansa kuin konservatiivit (nimen omaan siihen, että Saarnaajan kirja ei ole Salomon kynästä peräisin ollenkaan, vaan paljon myöhäisempi). Saarn.1:12 edellyttää sitäpaitsi tilannetta, jossa Salomo ei ole enää kuningas, mikä ei sovi Salomon historiaan, eivätkä kirjan kuvaukset 1:2-11,3:1-15 tai 4:1-13 sovellu Salomon ajan olosuhteisiin.

 

Kiintoisaa – eikö tältä pohjalta olisi loogista jatkaa samanlaista itse teksteihin perustuvien havaintojen tekemistä Pentateuksista, evankeliumeista ja muista Raamatun kirjoista? On epäjohdonmukaista käsitellä jotain Raamatun kirjaa historiallisella tavalla ja toisia dogmaattisesti, ”sen mukaan mitä ne itse sanovat itsestään”.

 

Fundamentalistinen dogmatismi este Raamatun ymmärtämiselle

 

Fundamentalismi sementoi Raamatun dynaamisen ja monimuotoisen sisällön omaan puisevaan, jäykkään dogmatiikkaansa, jonka keskeiset periaatteet ovat Raamatun ”erehtymättömyys” ja ”ristiriidattomuus”. Fundamentalismi estää lukijoita näkemästä Raamatun todellista sisältöä keskittyessään epätoivoiseen yritykseensä ”harmonisoida” kirjoitukset sopusointuun keskenään väkinäisin ja usein kovin mielivaltaisten olettamuksien avulla.

 

Fundamentalistisella Raamatun selittämisellä ei ole mitään metodista johdonmukaisuutta, vaan tekstejä tulkitaan välillä kirjaimellisesti ja välillä kuvainnollisesti sen mukaan, mitä erehtymättömyyden ja ristiriidattomuuden ennakko-olettamukset vaativat (sekä se, että tekstit saataisiin tukemaan oman uskonsuunnan oppitraditiota).

 

Tunnetun suomalaisen fundamentalistin Aapeli Saarisalon oppilas, orientalisti Heikki Palva tekee hyvin osuvan kuvauksen fundamentalismista:

 

”Tämän teologisen suunnan kielteisin puoli on siinä, että se ottaa lähtökohdakseen erään teorian. Se pitää omaa raamattunäkemystään ainoana oikeana ja puhtaasti Raamatun mukaisena. Se ei suostu tunnustamaan omaa katsomustaan olettamukseksi muiden olettamusten joukossa. Se ei halua puntaroida niitä monia tulkintavaihtoehtoja, jotka nousevat Raamatun omalta pohjalta, vaan pitää niitä Jumalan sanaa horjuttavina ja Raamatun arvovaltaa jäytävien voimien aikaansaannoksina. Se syyttää luonnontiedettä ja kriittistä raamattutiedettä luopumuksesta ja maallistumisesta näkemättä lainkaan, millaisia Raamatun sanoman vastaanottamisen kannnalta täysin tarpeettomia esteitä suunnan oma julistus nostattaa.” -Raamatun tietosanasto, s. 94

 

UT:n sisäiset jännitykset ja vastakkainasettelut juutalaiskristittyjen ja hellenistikristittyjen ryhmittymien välillä ovat elämän merkki, eikä mikään hämmennyksen aihe, joka pitää kaikin keinoin kätkeä maton alle ja väkisin harmonisoida yhdeksi yhtenäiseksi ”apostoliseksi opiksi”.

 

Filosofi Ludwig Wittgensteinin mietelmä uskonnollisesta ajattelijasta kuvaa hyvin tilannetta, jossa olemme:

 

Rehellinen uskonnollinen ajattelija on kuin nuorallatanssija. Hän näyttää kulkevan lähestulkoon ilmassa. Pohja hänen jalkojensa alla on kapein ajateltavissa oleva. Silti sillä voi todella kulkea.” – Yleisiä huomautuksia, s. 126 (1979)

 

Fundamentalistisesta Raamatun selityksestä ansiokkaan teoksen kirjoittanut Oxfordin yliopistossa heprean kielen professorina toiminut James Barr luonnehtii osuvasti jatkuvaa väittelyä Raamatun ”erehdyksistä ja virheistä”.

 

…juuri kriittinen tapa lähestyä Raamatun kirjallisuutta tekee (ensi kerran!) mahdolliseksi ymmärtää tätä kirjallisuutta tarvitsematta käyttää ’erehdyksen’ kategoriaa. Vain fundamentalistisen maailmankatsomuksen puitteissa näyttää siltä kuin kriittiset tutkijat olisivat ensi sijassa kiinnostuneita ’erehdysten’ osoittamisesta Raamatussa. Vain fundamentalistinen oppi aiheuttaa erehdyksen kategorian työtymisen väenväkisin etualalle keskustelussa…kriittisen tutkimuksen kannalta asioiden mittasuhteet ovat aivan toiset. Vaikka ristiriidat ja ’erehdykset’ voivat olla tärkeitä merkkeinä erilaisista lähteistä ja sensellaisesta…ne itsessään kiinnostavat tutkimusta suhteellisen vähän” -Barr, Fundamentalism (1977) s.55

 

Voidaan perustellusti kysyä: onko fundamentalistien ns. ”raamattu-uskollisuus” todelle uskollisuutta Raamatun omille teksteille ja onko heidän ”raamatullisuutensa” aidosti Raamatun mukaista. Jokainen voi sitä miettiä käytännön esimerkkien äärellä. Oma vastaukseni yllä oleviin kysymyksiin on kielteinen: fundamentalistinen tapa suhtautua Raamattuun estää lukijoita löytämästä kunkin Raamatun kirjoituksen omaa sanomaa. Lukija ei voikaan luottaa Raamattuun sellaisena kuin se on, vaan vasta sitten kun ”luotettava fundamentalistiteologi” on ensi selittänyt olemattomiin Raamatun ongelmakohdat.

 

Fundamentalistisen raamattunäkemyksen epärealistisuus

 

Fundamentalistinen raamattunäkemys on sekä epärealistinen että sisäisesti ristiriitainen.Epärealistinen siksi, että se ei hyväksy Raamatun sisäisiä vastakkaisuuksia, vaan harmonisoi ne keinotekoisesti ja mielivaltaisten olettamuksien avulla pois. Sisäisesti ristiriitainen, koska he eivät itsekään anna aina Jeesuksen ja apostolien todistukselle väittämäänsä merkitystä eksegeettisten kysymyksien auktoriteettina ja ratkaisijana. Äärikonservatiivit soveltavat erilaisia selitysmenetelmiä eri Raamatun osiin ja mikä on kestämätöntä ja epäjohdonmukaista.

 

Välillä he vetoavat Pyhään Henkeen ja ihmeisiin, välillä taas historiallisiin syihin ja luonnollisiin selitysperusteisiin (esim. exoduksen aikainen viiriäisihme aiheutui vain siitä, että viiriäiset laskeutuivat israelilaisten leiriin muuttomatkallaan erään konservatiiviteologin mukaan).

 

Psykologinen ja sosiaalinen näkökulma fundamentalistiseen ajattelutapaan

 

Fundamentalismi on kiintoisa oikeastaan vain sosiologisena ja psykologisena ilmiönä, sillä sen anti raamatuntutkimukselle on hyvin vähäinen. Fundamentalistista hypoteesia voidaan pitää perusteltuna siinä tapauksessa, että se on todennäköisempi kuin muut hypoteesit ja sisältää vähemmän ongelmakohtia. Nykyään fundamentalistisen ajattelutavan alkuperästä on tutkimustietoakin aivotutkimuksen ansiosta.

 

Fundamentalistinen henkilö saattaa kärsiä dopamiiniradan reseptorien yliaktiivisuudesta. Fundamentalismia syntyy myös jos sille on sosiaalista tilausta, tietynlaiset fundamentalismille suotuisat olosuhteet yhteiskunnassa ja kulttuurissa: jotkut kokevat maailman liian monimutkaiseksi, liian moniarvoiseksi, pelottavaksi ja ”pahaksi” paikaksi. Fundamentalismi tarjoaa henkistä turvaa ja selkeät yksinkertaistetut vastaukset kaikkiin asioihin, ei tarvitse kuin uskoa, mitä auktoriteettiaseman saavuttanut saarnaaja sanoo. Pelottelu ja syyllistäminen toimivat lisäksi fundamentalistista yhteisöä kurissa pitävinä kontrollointimekanismeina.

 

Ratkaisutapoja usko ja järki-ongelmaan

 

Ilkka Pyysiäisen teoksesta Synti ajatuksin, sanoin ja töin s.137 kuvataan osuvasti erikoislaatuista, suorastaan maagista, Raamattuun suhtautumista ja sen käyttötapaa konservatiivis-fundamentalistisessa kontekstissa:

 

”Kun lisäksi joillekin teksteille, kuten Raamatulle, suodaan sellainen erityisasema, että sen ajatellaan sisältävän oman totuutensa ainoat hyväksyttävät kriteerit, syntyy hyvin erityislaatuinen päättelykoneisto. Raamattu sisältää oman totuutensa ainoat hyväksyttävät kriteerit siinä mielessä, että raamatunlauseiden totuutta voidaan arvioida vain toisten raamatunlauseiden avulla, ei millään Raamatun ulkopuolisilla mittapuilla…..Irrallisilla raamatunlauseilla jotakin todisteleva tietenkin uskoo todisteidensa voimaan, koska pitää Raamattua Jumalan sanana. Mutta ulkopuolista hämmästyttääkin juuri se, mistä sellainen usko syntyy. Tutkijan näkökulmasta kyse on maagisesta ajattelusta: lause ”Raamattu on Jumalan sanaa” luo mielleyhtymän, että Jumala on jotenkin itse läsnä ihmisten kirjoittamissa teksteissä, hänen ominaisuutensa tarttuvat kaikkiin sen irrallisiin lauseisiin ja Raamattu on täysin yhtenäinen kokonaisuus, jossa jokainen osa (lause, sana, ”pieninkin pilkku”) vastaa kokonaisuutta”.

 

Lopuksi on vielä eräitä toisia näkökulmia usko ja järki-problematiikkaan. Historian aikana on esitetty erilaisia vastauksia kristillisen uskon ja järjen väliseen ongelmalliseen suhteeseen. Luther piti järkeä synnin sumentamana ja vaati, että ”järjeltä on väännettävä niskat nurin ja siltä hirviöltä on silmät puhkaistava”. Lutherin äärimmäiseltä vaikuttava järjen vastustus liittyi ainakin osittain silloiseen taistelutilanteeseen katolista kirkkoa vastaan, jolloin Luther tarvitsi argumentin torjuakseen katolisen kirkon filosofisen argumentoinnin ja korostaakseen Raamatun ensisijaisuutta.

 

Eräs kristillisten teistien suosima tapa selittää Jumala-uskoon liittyviä rationaalisia ongelmia ja uskon irrationaalisuutta on vedota uskon mysteerio-luonteeseen (”uskoa ei voi ymmärtää järjellä eikä insinöörilogiikalla”) sekä siihen argumenttiin, että koska Raamatun sanoma ”loukkaa” ihmisiä eikä sitä voi järjellä ymmärtää ja perustella niin se juuri nähdään todisteena siitä, että Raamatun Jumala-kuva ei ole inhimillinen aikaansaannos, vaan se on peräisin Jumalan tuonpuoleisesta todellisuudesta. Bo Giertz kuvaa tätä selitysyritystä seuraavalla tavalla:

 

” ’Tietomme on vajavaista’ sanoo Paavali. Siksi sitä tietoa, joka meillä on Jumalasta, ei voi pukea kaavojen muotoon, niin että nämä sitten muodostaisivat täydellisen ja aukottoman järjestelmän, joka olisi vailla jännitystä ja tasoittamatonta ristiriitaa. Kun todellisuutta tutkitaan ja yritetään kuvailla, joudutaan aina ottamaan huomioon se mahdollisuus, että tavataan tosiseikkoja, jotka ovat keskenään ristiriidassa eivätkä pysty saamaan yhtenäistä, järkevää selitystä, mutta jotka kuitenkin ovat tosiseikkoja…Jännitykset ja näennäiset ristiriidat meidän tiedossamme Jumalasta osoittavat, ettei Jumala ole meidän oman ajattelumme aikaansaannos. Jos usko Jumalaan hylätään siitä syystä, että katsotaan sen sisältävän ristiriitaisuuksia, lähdetään siitä naiivista edellytyksestä, että Jumalan on oltava sellainen, että me voimme tajuta ja hyväksyä hänet omalla järjellämme. Mutta Jumala ei ole ihmisen ajattelun luomus, filosofinen konstruktio, vaan todellisuus, josta vain osa on meidän käsityskykymme ja tietämyksemme rajojen sisäpuolella. Jos me kykenisimme ajattelumme varassa saamaan selville, millainen Jumalan täytyy olla, niin hän ei olisikaan Jumala.” – Uskon ABC s. 33-34.

 

Edellä esittämieni näkökohtien ja käytännön esimerkkien perusteella katson olevan perusteltua, että fundamentalismi ei ole vakavasti otettava eikä edes älyllisesti rehellinen vaihtoehto ainakaan älylliseen rehellisyyteen uskon ja tiedon kysymyksissä pyrkiville ihmisille – eikä fundamentalismi ole oikeastaan kenellekään hyödyksi, vaan se on epäonnistunut tapa ratkaista sisäisiä ristiriitojaan ja ongelmiaan. Fundamentalismia voin pitää lähinnä psykologisena ja sosiologisena tutkimuskohteena, jolla ei ole asiatasolla teologisesti (eikä varsinkaan luonnontieteellisesti) vakavasti otettavaa tarjottavaa.

 

Raamatun selitysopissa voi fundamentalistisia olettamuksia pitää (eräänä) hyväksyttävänä vaihtoehtona muiden olettamuksien joukossa, jos fundamentalistinen hypoteesi ei ole epätodennäköisempi kuin vaihtoehtoiset historialliseen raamatuntutkimukseen perustuvat hypoteesit. Fundamentalistinen uskonkäsitys on kuin jotain regressiota lapsen tasolle, pakoa liian moniarvoisesta ja mutkikkaasta maailmasta johonkin epärealistisen varmuuden ja absoluuttisen totuuden tietämisen illuusioon. Kuitenkin kaikki erityyppiset fundamentalistit kuten helluntailaiset, luterilaiset konservatiivit, adventistit ja muut ovat keskenäänkin ristiriidassa, eivätkä kykene löytämään sitä ainoaa oikeaa Raamatun alkuperäistä totuutta ja oppia, vaan he tuomitsevat toinen toisensa harhaoppisiksi. Silti nämä kaikki erilaiset fundamentalistit väittävät Pyhän Hengen johtaneen juuri heitä siihen ainoan oikean totuuden tuntemiseen – eikö tämä ilmeinen tosiasia herätä fundamentalisteissa mitään kysymyksiä ja itsekritiikkiä?

 

Kenellä fundamentalistilla se ainoa oikea Pyhän Hengen totuuden valo siis on? Laita vaikka viisi eri kirkoista ja lahkoista peräisin olevaa fundamentalistia samaan huoneeseen ja lisää vielä jehovantodistaja joukkoon, palaa tunnin kuluttua niin mikä on tulos: ei mitään konsensusta ja suloista totuuden yksimielisyyttä, vaan oppiriita ja toistensa tuomitseminen harhaoppisiksi ja oman uskonmuodon itsepintaista puolustamista ainoana oikeana oppina omiin dogmaattisiin ennakko-olettamuksiinsa linnoittautuen.

 

Todellisuuskäsitykseen voi niin halutessaan sisällyttää sekä Jumalan että tieteellisen maailmankuvan (joka on oikeastaan jatkuvasti päivittyvä prosessi matkalla kohti alati tarkempia likiarvoja todellisuudesta) ikään kuin yhden ja saman todellisuuden erilaisina tasoina, jotka rikastuttavat toisiaan ja ovat myös vuorovaikutuksessa keskenään. Tieteellinen maailmankuva voi vaikuttaa uskon sisältöön ja korostuksiin niin että uskominen sopeutuu parempiin tosiasioihin.

 

Ei kukaan lakkaa uskomasta tosiasioiden ja tieteellisen tiedon tähden jos uskovalla on tarvetta ja halua uskoa (sisäisistä syistään johtuen). Mormonitkin esimerkiksi uskovat omaan uskontoonsa vaikka hyvin tiedetään, että Mormonin kirjan väitteet Amerikan menneisyyden osalta ovat vääriä ja eikä niiden tueksi ole historiallista evidenssiä. On siis selvä, empiiriseen tietoon perustuva ristiriita todellisuuden (Amerikan menneisyys) ja uskonnollisen uskon (mormonismi) välillä, mutta mormonit vaan uskovat ja ovat kuin ei mitään olisikaan. Eli tieto asioista, uskomisen perusteiden puuttumisesta, ei riitä lakkauttamaan uskoa.

 

Naisen alistaminen ja kontrollointi, patriarkalismi, lasten uskonnollinen haltuunotto ja häpäisy

 

Se, mikä fundamentalistisessa kristillisyydessä myös näkyy on selvänä vanhakantainen patriarkalistinen, alistava ja kontrolloiva asenne naisia kohtaan, seksuaalisuuteen liittyvä pelko ja negatiivisuus sekä homofobia. Juuri nainen on Ilmestyskirjassa se ”portto” ja juuri tätä naishahmoa kohtaan ilmaistaan aggressiivista raakaa vihaa: nainen revitään paljaaksi, nainen poltetaan tulessa ja kannibalistisessa alkukantaisessa vihassa naisen lihakin syödään (Ilm.17-18). Nainen on Ilmestyskirjassa eksyttävä, irstas, uskovaisten viettelijätär ja jumalanvastaisten voimien paha ruumiillistuma eli ”portto” ja miehet(”kuninkaat”) tuhoavat ja polttavat naisen kuin joukko ihmissyöjäluolamiehiä Ilmestyskirjan miellyttävän ”tervehenkisissä, humaaneissa, rationaalisesti ja maltillisesti argumentoiduissa tasapainoisissa” fantasiakuvissa.

 

Häpeä, pelko, vieraus, tekopyhyys ja kielteisyys omia tarpeitaan ja seksuaalisuuttaan kohtaan (ja toisten tarpeita ja seksuaalisuutta kohtaan yhtälailla) sekä todellisuuden pakeneminen lopunajallis-apokalyptisiin fantasioihin. Siinä fundamentalistista mielenmaisemaa, jota aletaan istuttamaan pieniin lapsiin saamalla lapset tuntemaan häpeää ja pelkoa, jonka perimmäinen kohde on tulta, itkua, pimeyttä, hammasten kiristystä ja sanomatonta kärsimystä täynnä oleva loputon helvetti, jonne se rakastava lasten ystävä ja hyvä paimen Jeesus-Herra lapsoset ja aikuiset tuomitsee Isä Jumalan käsikassarana.

 

Tavoite on saada lapset tottelemaan ja sopeutumaan aikuisten fundamentalistien lapsilleen kaavailemaan muottiin käyttäen hyväksi yliluonnollisia kaikkivoipia käskijöitä. Ovelana hengellisen manipuloinnin keinona on vedota niiden uskomusolentojen tunteiden loukkaantumiseen, mihin lapset on saatu uskomaan: ”et kai halua Jeesuksen/enkelien itkevän, kun et tottele”. Näin lapsi saadaan uskomusolentojen avulla olemaan aikuisten palvelija, helppo ja kiltti – sekä itseään ja seksuaalisuuttaan häpeävä, Jumalan vihaa ja helvettiä pelkäävä ja syyllistetty. Toisaalta siis on olevinaan ”rakkautta, joka hyväksyy ihmisen sellaisena kuin hän on”, mutta samaan hengenvetoon ihmistä vaaditaan muuttumaan ja itse asiassa ihmisen omaa minää pidetään pahana (vaaditaan ”ristiinnaulitsemaan oma minä”).

 

Oman minän pitäisi kuolla ja tilalle pitäisi tulla ”Kristus”, ihmisestä pitäisi tulla ”Jeesuksen kaltainen”. Siinäpä on lapsilla ja itseään etsivillä teini-ikäisillä selvittelemistä fundamentalistisessa herätyskristillisyydesssä.

 

Tämä lasten uskonnollinen haltuun ottaminen tehdään helvetillä pelottelun lisäksi häpäisemällä, jota voidaan toteuttaa fyysisesti ympärileikkauksen muodossa mutta varsinkin henkisesti lataamalla lasten ja nuorten mieliin häpeää, syyllisyyttä ja itsensä inhoamista sekä pelkoa. Häpeän, inhon ja syyllistämisen ytimessä on lasten ja nuorten seksuaalisuus: on pakonomainen tarve saada seksuaalisuus likaiseksi, kielletyksi, negatiiviseksi ja lapset ohjelmoidaan tuntemaan syyllisyyttä luonnollisista asioista ja tarpeistaan (kuten masturbointi eli itsetyydytys ja avioliiton ulkopuolinen seksi).

 

Erityisen pahaa, pelottavaa ja tarkkaa kontrollia tarvitsee naiseus: nainen on se, joka viettelee miehen siveyden ja hurskaan herranpelon tieltä. Naiseutta pitää hallita, naiselle pitää näyttää paikkansa ei sentään nyrkin ja hellan, mutta hellan ja Raamatun välissä. Tyttöjen ja naisten pukeutumisesta, koruista ja meikeistä huomautellaan ja paheksutaan, mutta kohtelevatko tässä miesvaltaisessa uskonnollisuudessa miehellä on kuitenkin helpompi osa – teologiahan on perinteisesti ollut miesten tekemää miehille ja nainen on objekti, jota käsitellään. Tämä piirre on selvä jo Raamatussa: vuorisaarnassa puhutaan ”isille annetusta” käskystä (Matt.5:21), ei isille ja äideille annetusta.

 

Vuorisaarnan Jeesuksen mukaan se, joka on vihoissaan ”veljelleen” (sisaresta ei puhuta mitään) ansaitsee oikeuden tuomion. Seuraavaksi muistutetaan, että jos ”veljelläsi” on jotain sinua vastaan käy sopimassa ennen uhrilahjasi viemistä – ei siis veljellä tai sisarella, saati tyttöystävällä. Naiset loistavat poissaolollaan tässä miehen saarnassa miehille. Jatkoa seuraa samalla tavalla: mies katsoo naista himoiten (ei mitään siitä, että nainen katsoo miestä himoiten saati että nainen katsoo naista himoiten), ja mies ottaa avioeron (ei puhettakaan, että nainen on aktiivinen toimija ja ottaa eron miehestään).

 

Tytöt ja naiset on saatu pahimmillaan niin hyvin manipuloiduiksi fundamentalisteiksi, että he jopa pitävät hyvänä ja oikeana sitä naisen osaa ja roolia, mihin miesten tekemä teologian miehen valta-asemaa pönkittäen on naiset asettanut (täysin raamatullisen, ja nimenomaan myös uusitestamentillisen apostolisen opetuksen mukaisesti sitä kirjaimellisesti seuraten).

 

Miten varsinkin tyttö voi kasvaa tällaisessa fundamentalistisessa sovinistisessa ilmapiirissä minäkuvaltaan ja itseluottamukseltaan vahvaksi ja terveeksi ja nauttia sekä iloita fyysisyydestään, seksuaalisuudestaan ja ulkonäöstään? Pelottelu ei voi olla vahingoittamatta lapsia eikä hyvää tee heille myöskään se eriskummallinen kontrasti, ristiriita, jossa lapset ja nuoret joutuvat kasvamaan.

 

 Toisaalta Jeesus esitellään kiiltokuvamaisena hyvänä paimenena ja lasten ystävänä ja esitellään sanoin ja kuvin VT:n ”sankareita” (uskotellen kertomuksien olevan historiallisesti tosia), mutta toisaalta sama lasten ystävä-Jeesus kidutetaan ristillä myös näiden lasten syntien ”sovittamiseksi” ja uskon hurskaalta valmiiksi muotitetulta pikkuporvarillisen moralismin tieltä pois luopuneita uhataan helvetin tulikiven ja rikinkatkuisilla loputtomilla kauhuilla (vieläpä saatetaan väittää, että ”sinun syntiesi takia Jeesus tapettiin” lisäten vielä entisestään lapsen ja nuoren syyllisyyden tuntoja, kun hänen ”syntinsä” muka tappoivat Jeesuksen, mikä on täysin absurdia).

 

Toisaalta on kiintoisa nähdä se feminiinisyys (so. se mitä kulttuurisesti on totuttu feminiinisenä pitämään) fundamentalistis-karismaattisissa piireissä: voimakas tunteiden korostus, itkeskely ja muu sellainen. Sekä vertauskuva seurakunnasta Kristuksen morsiamena ja puhe Karitsan häistä, joissa ”sulhanenjeesus” saa ”morsiamensa”, sen jälkeen kun paha eli seksuaalinen, hurskaita miehiä häiritsevä ja viettelevä irstas porttonainen on poltettu, tapettu ja syöty.

 

Ainoa naishahmo, mitä pidetään hyvänä ja esikuvallisena fundamentalistis-patriarkaalisessa uskonnollisuudessa on neitsyt Marian eteerinen, naiseuden minimiä edustava epäseksuaalinen ”jumalanäiti”, joka on itse asiassa leikattu irti naiseudestaan ja seksuaalisuudestaan (eli pahasta, pelottavasta, tukahdutettavasta, negatiivisesta ja hävettävästä). Tämä madonna on nostettu jalustalle ihailun ja katolis-ortodoksisissa puitteissa palvonnan kohteeksi. Oikea naisen malli ja osa on alistuminen, totteleminen, suostua miehen määrittelemäksi ja hallitsemaksi ja omaksua miesten kehittämä mieskeskeinen teologia, jossa mies on Jumalan kuva ja nainen miehen kunnia Paavalin teologian mukaisesti. Muunlaista naista, sellaista joka on aktiivinen eikä passiivinen ja alistuva, ei kyetä käsittelemään.

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 3.2/5 (5 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: -1 (from 1 vote)

Jumala, uskonto ja moraali

Tarvitseeko moraali Jumalaa ja uskontoa perustakseen?

Kristittyjen moraali ei ole tutkitusti parempaa kuin ei-uskovien

 

Johdanto: Moraalivartija-jumalan alkuperä ja yhteiskuntien kehitys

Uskovaisten keskuudessa pidetään lähinnä itsestään selvänä sitä, että moraali ja kristillinen jumalausko ovat erottamattomat. Kristityt tyypillisesti ajattelevat, että uskoa Jumalaan tarvitaan moraalisuuden aikaansaamiseksi, Jumala on moraalin lähde ja ilman Jumalaa ja Raamatussa Jumalan oletettavasti ilmoittamia moraalisia normeja ihmiset elävät kuin ”siat pellossa”: lupauksia ei pidettäisi, ei olisi uskollisuutta parisuhteissa, sopimuksiin ei voisi luottaa ja vallitsisi suurin piirtein kaaos yhteiskunnassa (sikäli kuin yhteiskuntaa edes olisikaan moisessa sekasorrossa).

 

Sen tähden moraalin ja uskonnon (tässä yhteydessä tarkoitan lähinnä kristinuskoa sen moninaisissa muodoissaan, mutta viittaan myös islamiin) välisen kytkennän tarkastelu on tärkeää ja siinä tarvitaan tutkimustietoa eri ihmisryhmien (kristityt, muslimit, maallistuneet ihmiset) moraalista ja sellaista tietoa on saatavilla. Moraalisuuden ja uskonnollisen uskon välinen yhteys osoittautuu turhaksi historialliseksi jäänteeksi järjestäytyneessä yhteiskunnassa ja valtiossa.

 

Kristityt eivät tutkitusti ole moraalisesti parempia kuin ei-kristityt

 

Useiden uskovien rakastama näkemys (monissa uskonnoissa) siis on, että moraalisuuden takaamiseksi tarvitaan perimmältään jumalallista, suurta kaikkinäkevää päällekatsojaa, joka kepillä ja porkkanalla pitää ihmiset hyveellisyyden kaidalla tiellä. Jumala tarvitaan moraaliseksi absoluutiksi. Tai kuten kypsemmin ajattelevat uskovaiset katsovat, Jumala on joulupukkimaisen olennon asemasta moraalinen jäljiteltävä esikuva ja hyvää tehdään hyvän itsensä vuoksi (silti yleensä tulevaa tuomiota tekojen mukaan ja tuonpuoleista autuutta ja rangaistusta kieltämättä, paitsi liberaaleimmissa uskon muodoissa, mikä tekee jumalakuvasta jännitteisen ja epäjohdonmukaisen). Mutta vaikka tällainen ajattelutapa elääkin sitkeästi on se empiiristen tutkimuksien valossa kestämätön.

 

Moraalin uskonnon kanssa ikuiseen liittoon naittavassa ajattelussa on kaksi ongelmakohtaa: tutkimukset eivät vahvista tuollaista ajattelutapaa ja se puolestaan kiistää etenkin luterilaisen, Paavalin teologiaan palautuvan, hyvin pessimistisen ihmiskäsityksen, joka näkee ihmisen ”luonnon” olevan läpeensä paha, kelvoton ja turmeltunut Jumalan edessä – coram Deo – vaikka myöntääkin synnin turmiovallan otteessa olevan ihmisen voivan pystyä ”yhteiskunnalliseen vanhurskauteen” ihmisten edessä.

 

Tutkittua tietoa ei ole sen tueksi, että ei-kristityt (ateistit, agnostikot, ei-kristillisesti johonkin korkeampaan voimaan uskovat) ihmiset, jotka eivät usko taivaalliseen palkkioon Jumalan tahdon mukaan elämisestä eikä tuonpuoleiseen rangaistukseen helvetissä todennäköisemmin ryöstäisivät, varastaisivat, tappaisivat, raiskaisivat tai pettäisivät lupauksensa kuin kristityt. Ei-kristityt eivät ole todistetusti rikollisempia kuin uskovaiset. Yhdysvaltojen vankilaan tuomituista rikollisista kristittyjen protestanttien ja katolilaisten, juutalaisten ja muslimien osuudet sekä niiden osuus, jotka ovat uskonnottomia ovat kaikki lähes samat kuin Yhdysvaltojen väestössä. Kristinusko, juutalaisuus tai islam ei siten tee ihmistä moraalisesti paremmaksi kuin maallistuneet ei-uskovaiset. Tutkimusten mukaan uskonnottomien ja uudestisyntyneiden kristittyjen (joita USA:ssa katsoo olevansa suurin osa amerikkalaisista) on samanlainen

 

moraalisen erinomaisuuden ja sameuden asteikko”,

 

kuten filosofi Daniel C. Dennett kuvailee (s.271). Eikä siinäkään kylliksi, vaan aivan samanlainen moraalisen käyttäytymisen asteikko on sellaisten uskontojen kannattajilla, jotka joko vähättelevät tai kieltävät yhteyden maanpäällisen elämän moraalisuuden ja tuonpuoleisen palkkion tai rangaistuksen välillä.

 

Kristityt ottavat avioeron useammin kuin sekulaarit ateistit Yhdysvalloissa

 

Mitä tulee perinteisiä ”perhearvoja” korostavaan yhdysvaltalaiseen kristillisyyteen niin saatavilla olevien tietojen mukaan (Barna) Yhdysvalloissa matalin avioeroprosentti on sekulaareilla humanisteilla ja ateisteilla kun taas ”uudestisyntyneet kristityt” ottavat avioeroja kaikkein eniten: heidän avioeroprosenttinsa on suurin USA:ssa. On siten ilmeistä, että niin monen kristityn hellimä väite jumalauskon ja korkean moraalin välisestä yhteydestä on vailla empiiristä tukea ja perusteeton. Ihminen ei ole sellainen läpiturmeltunut ”syntien” heittelemä reppana, joka ei osaa elää rehellisesti ja sitoumuksensa täyttäen ilman uskoa jumalaan ja tuonpuoleisiin seuraamuksiin tämän elämän aikaisista teoista. Kristilliset piirit ovat koettaneet saada heille paremmin sopivia tutkimustuloksia puolustaakseen jumalauskon ja hyvän moraalin sidosta, mutta monista tutkimushankkeista huolimatta ei tähän saakka ole saatu selville mitään merkittävää, eikä tutkijoiden keskuudessa ole konsensusta aiheesta.

 

Kuten Dennett toteaa, jos uskontokuntaan kuulumisen ja moraalisen käytöksen sekä seurakuntatoimintaan osallistumisen ja uskon välillä todella on positiivinen kytkentä niin se löydetään pian, sillä useat uskonnolliset organisaatiot yrittävät kovasti saada sille tieteellistä vahvistusta. Tästä muuten huomataan se hauska piirre, että uskovaisille kelpaavat kyllä sellaiset tieteelliset tutkimustulokset, jotka silittävät heitä myötäkarvaan, mutta jos tieteen tulokset eivät sovi uskovien ”korvasyyhyyn”, vaan kumoavat heidän rakastamansa oletukset virheellisinä, ei tieteellinen tutkimus enää kelpaakaan. Ja sitten yritetään hankkia kaikin voimin uskontojen asiaa palvelevia tutkimustuloksia, mikä osoittaa sekä monien uskovaisten valikoivan ja puolueellisen suhtautumisen tieteellisiin tutkimuksiin että heidän tarpeensa saada kuitenkin tieteeltä vahvistus heidän uskomuksilleen (”tieteen hyväksymä usko”, ”tiedeyhteisö suosittelee”). Eikö uskomisessa kuitenkin ollut kyse juuri siitä – uskosta, luottamisesta sellaiseen, mitä ei tiedä eikä näe ja mitä ei ole todistettu kokeellisesti tai muulla tavoin?

 

Vartija-tuomari-jumalan idean historiasta ja tarpeettomaksi käymisestä kehittyneessä yhteiskunnassa

 

Muinaisina aikoina idea jumalasta, jonka ajatuksia moraalikoodit ovat ja joka täydellisenä kaikennäkevänä poliisina ja tuomarina valvoo ihmisten elämää on voinut tarjota organisoimattomassa tai vain löyhästi järjestyneessä ihmisyhteisössä väylän rakentaa omin voimin toimiva yhteiskunta ja valtiovalta. Kun järjestäytymättömistä tai hajanaisista pienyhteisöistä kehittyy yhtenäinen valtio ja organisoitunut yhteiskunta, jossa on edistynyt työnjako monipuolisine keskinäisen taloudellisen ja sosiaalisen riippuvuuden lujin sidoksineen on samalla muodostunut vankka ”sosiaalinen liima”, joka ylläpitää jo omalla painollaan järjestystä ja vakautta yhteiskunnassa (ainakin yhteiskunnan ja talouselämän toimivuuden kannalta riittävässämäärin, täysin rikoksettomaan tilaan, jossa ei olisi yhtäkään muista piittaamatonta vapaamatkustajaa ei päästä missään).

 

Yhteiskunnan jäsenille kertyy paljon tärkeää menetettävää (taloudelliset edut, toimeentulo, maine ja arvostus toisten silmissä, mikä on elintärkeää sosiaalis-ekonomisen menestymisen kannalta: kuka palkkaisi työhön epärehelliseksi, lupauksiensa rikkojaksi, valehtelijaksi ja varkaaksi tunnetun henkilön ja kuka ottaisi sellaisen ihmisen aviopuolisokseen tai luottoystäväkseen? Miten pitkään voi menestyä elinkeinonharjoittajana jos vain vie asiakkaiden rahat eikä anna heille heidän ostamiaan palveluita tai tuotteita?).

 

Yllä kuvatusti lupauksien antaminen ja pitäminen on juurtunut hyvin organisoidussa valtiossa vahvasti keskinäisen riippuvuuden verkostossa ihmisten kesken: sosiaalinen kontrolli (”puskaradio”, joka levittää sanaa toisen rikoksista ja epäluotettavuudesta) sekä järjestyneen yhteiskunnan virkavalta (poliisi, oikeuslaitos, lainsäädäntö ja siinä säädetyt rangaistukset rikoksista). Tällaisessa keskinäiseen luottamukseen ja sopimuksien pitämiseen perustuvassa yhteiskunnassa talous kukoistaa. Työntekijä tietää saavansa palkkansa säännöllisesti (tai muuten oikeusjärjestelmä tulee työntekijän avuksi), työnantaja voi luottaa työntekijöiden hoitavan tehtävänsä (työntekijän etu on tehdä työnsä, sillä muuten hän ei saa palkkaa eikä siten hyödykkeitä, joista hän on riippuvainen).

 

Molemminpuolisen luottamuksen sopimusyhteiskunnassa, jolla on oma tutkiva ja rankaiseva järjestysvaltansa väärinkäytöksien varalta moraalisen toiminnan perustelu uskonnolla on turhaa ja poliisi-tuomari-jumala jää alkukantaisten aikojen fossiiliksi. Ei ole mielekästä puolustaa jumalaa ja uskontoa moraalin lähteenä eikä tarvita tuonpuoleisia pakotteita tai palkkioita pitämään ihmisiä lainkuuliaisina. Jumala ja oletettu ”Jumalan tahto” on merkityksetön lupauksien tekemisen ja niiden pitämisen vastuullisen, luotettavan ja lakia noudattavan yhteiselämän ylläpitämisessä. Arkaaisessa ihmisyhteisössä oli vaikea käsittää, että voi olla yleisiä, kollektiivisia ajatuksia moraalikoodista ilman, että joku tietty ihminen on niiden ”omistaja” ja sen tähden moraalinormit alettiin mieltämään jumalan ajatuksiksi, jumala on moraalisten ajatuksien lähde (Pyysiäinen).

 

Järjestäytyneessä yhteiskunnassa lupaukset ja sitoumukset on siis turvattu itse itseään vahvistavasti. Sopimukset voidaan turvata ihmisten halulla säilyttää maineensa ja siten, että sopimuksien noudattaminen tunnollisesti on edellytys menestymiselle antamiseen ja saamiseen, ostamiseen ja myymiseen perustuvassa keskinäisen riippuvuuden ja vaihdannan kudoksessa, jonka ulkopuolelle jääminen kävisi emotionaalisilta, sosiaalisilta ja ekonomisilta kustannuksiltaan liian kalliiksi (on kuitenkin aina pieni joukko, jotka valitsevat lainsuojattoman karun osan, mutta rikollisten alakulttuurissakin on omat sääntönsä ja rikollisuus ei tuhoa lainkuuliaisen enemmistön ylläpitämää yhteiskuntaa).

 

Monet kunnioittavat edelleen Jumalan avulla motivoitua moraalia ja uskonnon merkitystä moraalisen käytöksen lähteenä, sillä entisinä aikoina jumala-uskolla (ja tämä usko toimii vaikka mitään yliluonnollista jumalolentoa ei olisi, kun vaan ihmiset uskovat, että sellainen ihmisiä vartioiva jumaluus on todellinen) oli perustavanlaatuinen merkitys yhteiskunnan rakentamisessa, mutta kun tämä työ on valmis – kuten se on ollut jo pitkän aikaa – uskonnon tikkaat ovat käyneet turhiksi: olemme jo perillä, yhteiskunta itse itseään ylläpitävine rakenteineen on tehty, joten uskonto voidaan jättää huomiotta (Dennett). Uskonto on pystynyt luomaan moraalisia perusrakenteita ja yhteisöllistä toimintaa. Nyttemmin täysin maallistuneesti organisoidussa yhteiskunnassa päästään samoihin tuloksiin – moraaliseen, lakia noudattavaan käytökseen ja lupauksien pitämiseen – uskonnollisesta uskosta riippumatta.

 

Tappamisen ja väkivallan oikeus ja sen tuottama tyydytys uskonnon eräänä vetovoimana?

 

Tunnettu on tosiasia, että usko taivaallisiin palkkioihin motivoi ihmiset tappamaan, tuhoamaan ja tekemään itsemurhahyökkäyksiä uhraten oman elämänsä saadakseen kuoltuaan taivaan paratiisissa autuuden. Tältä tiedolta ei varmasti kukaan uutisia seurannut ole välttynyt. Islamin usko, joka lupaa ”pyhässä sodassa kaatuneille” pääsyn paratiisiin niiden oletetun 72 neitsyen luokse on  mitä vahvin inspiroija kuoleman halveksimiselle (itse asiassa jos kerran taivaaseen/paratiisiin uskovat ovat niin varmoja siitä saamastaan tuonpuoleisesta autuudesta ja jos se kerran on niin valtavan paljon ihanampaa kuin tämä mainen elämä ”murheen alhossa” niin ihmetellä voisi, miksi uskovaiset eivät sankoin joukoin halua siirtyä nopeutetusti sinne ”parempaan paikkaan”). Uskonto, etenkin islam toisin kuin moderni kristinusko, antaa luvan tappaa ja tuskin on kovin kaukaa haettua päätellä, että juuri se tappamisen oikeus, lupa olla ”pyhän” asian ja suuremman päämäärän tähden väkivaltainen toisia ihmisiä kohtaan alistaen, tuhoten ja tappaen – ja siitä voimantunnetta sekä tyydytystä nauttien -  on tuollaisen militantin, sotaisan uskonnon suosion ainakin eräs käytinvoima. (Dennett pitää tätä mahdollisena selityksenä).

 

Monoteistiset kirjauskonnot oikeuttaneet tappamisen uskonnollisten syiden takia

 

Kristinuskon ja juutalaisuuden kanonisissa teksteissä annetaan myös lupa surmaamiseen uskonnollisten syiden tähden (Vanhan testamentin laki, joka vaatii tappamaan esim. Jumalasta luopuneet), mutta nuo kaksi ”Aabrahamin uskontoa” ovat vuosituhansien kuluessa ”kesyyntyneet” yleisen yhteiskunnallis-kulttuurisen kehityksen ja moniarvoistumisen myötä, että vanhatestamentilliset keinot Jumalan kunnian ja pyhyyden kirkastamiseksi on hylätty muinaisjäänteinä.

 

Joka tapauksessa usko oman asian absoluuttiseen oikeuteen voi olla keskeinen tekijä aikaansaaman tyyneys, jolla uskon sotilaat käyvät taistoonsa kuolemasta välittämättä  (Dennett). Fanatismiin ja äärimmäisyyksiin taipuvalle luonteelle uskonnon sallima ja oikeuttama tappaminen absoluuttisen Totuuden, Hyvän ja Oikean nimissä voi olla vetovoimainen tapa kanavoida jännityksen, vaarojen, seikkailun ja aggression toteuttamisen tarpeita, minkä lisäksi uskonto antaa vielä merkityksellisyyden tunnun (”olen osa jotain suurempaa, jotain ikuista”). Silti uskonto ei välttämättä ole tuon tarpeen ja kaipuun perimmäinen syy, mutta silti uskonnot ovat tuollaisille fanaatikoille ”näkyvimmät” lähteet moraaliselle varmuudelle ja absoluuttisuudelle (Dennett).

 

Dostojevskin romaanin Karamazovin veljesten suurinkvisiittorin sanoja lainaten (V.K. Trastin suomennos teoksessa Dennett):

 

”--haudan tuolla saavat osakseen vain kuoleman. Mutta me säilytämme salaisuuden ja heidän onnekseen houkuttelemme heitä taivaallisella ja iankaikkisella palkinnolla”. 

 

Pitäisi ehdottomasti päästä pois vaarallisesta ajattelusta, joka katsoo syvän uskonnollisen vakaumuksen lieventäväksi tekijäksi tuomittaessa rangaistusta rikoksesta, jonka motivoija on ollut uskonto (kristinusko, islam tai jokin muu). Kuten emme – toivottavasti – että juoppo ei ole vastuussa teoistaan ja humalatila on lieventävä asianhaara niin ei myöskään uskonnollinen päihtymys saa olla lieventävä seikka eikä oikeutus rikoksille toisia ihmisiä vastaan. Kuten humalainen ja hänelle viinaa tarjonnut baarimikko ovat vastuussa teoistaan niin ovat uskonnolliset fanaatikotkin täysimääräisesti vastuussa teoistaan.

 

Palkitseva Jumala on kuin joulupukki ja looginen kömmähdys

 

Monille uskovillekin käsitys, että moraalin kannalta on tärkeä uskoa Jumalaan, joka palkitsee taivaassa ja rankaisee helvetissä, on kehittymätön, lapsellinen jumalakuva. Sellainen jumalausko käyttää hyväkseen ihmisen kehittymättömyyttä eikä rohkaise aitoa moraalista sitoutumista – olemaan hyvä hyvän itsensä tähden, eikä hyvin tekemisestä tulevan palkkion tai hyvän tekemättä jättämisestä seuraavan rangaistuksen tähden. Tuollainen palkkiomoraali onkin aidon eettisyyden irvikuva ja tuollainen palkitseva ja rankaiseva jumala ei eroa joulupukista, kuten Mitchell Silver on kirjoittanut:

 

”Joulupukin tapaan Jumala ”tietää jos nukumme, tietää jos olemme hereillä, tietää jos olemme olleet hyviä tai pahoja”….Sanat [eräässä amerikkalaisessa joululaulussa] jatkuvat ”ole hyvä hyvyyden takia”. Se on tarttuva mutta looginen solesismi eli kömmähdys. Logiikassa laulun olisi pitänyt jatkua ”ole hyvä elektronisten laitteiden, nukkein, urheiluvälineiden ja muiden toivomiesi lahjojen takia, jotka saat vain jos kaikkitietävä ja oikeudenmukainen joulupukki pitää sinua niiden saamisen arvoisena”. Jos olet hyvä hyvyyden takia, kaiken näkevä joulupukki olisi epäolennainen hyvyytesi motivoijana”. 

 

Itse asiassa useat kristilliset ajattelijat ovat samalla kannalla ja pitävät uskoa, joka korvaa ihmisen hyvät tarkoitukset ajallisia siunauksia ja  taivaspaikkaa ja ikuista palkkaa silmiensä edessä metsästävän järkeilijän oman edun optimoijan harkittuna haluna, keinona saada jokunen helppo voitto joidenkin laskelmoivien ihmisten saamiseksi käyttäytymään edes jonkin aikaa hyvin. Mutta sellainen usko johtaa heidän laajemman moraalisen hyvyyden tavoittelunsa rappioon (Dennett). Myöskään pahan tekemättä jättäminen vain rangaistuksen pelossa, vaikka sisäisesti sitä pahaa haluaisi tehdä, jos vaan uskaltaisi, on moraalifilosofisesti arvotonta.

 

Kypsempänä ja parhaimpana innoittajana moraaliseen käytökseen uskonnollisen uskon avulla voidaan pitää pinnallisen palkkiomoraalin asemasta uskoa, joka pitää Jumalaa roolimallina eli sankarina, jota halutaan jäljitellä eikä totella ulkonaisesti helvettiin joutumisen pelon tai palkan saamisen takia. Jos Jumalan uskotaan olevan oikeudenmukainen, hyvä ja rakastava niin tätä Jumalaa – jumalakuvaa – rakastava uskova haluaa olla itsekin hyvä, oikeudenmukainen ja rakastava.

 

Mutta silti nämä kaksi varsin erilaista jumalakuvaa – joulupukkimainen rankaisija ja palkitsija sekä uskovan toive ikuisesta autuudesta kun hänet on tuomittu viimeisellä tuomiolla tekojensa mukaan – ja roolimallina toimivan Jumalan seuraaminen hyvyyden itsensä takia ovat sekoittuneet ja hämärtyneet yhdeksi jumalakuvaksi, jossa on loogista jännitteisyyttä ja eri suuntiin vieviä ulottuvuuksia. Kaksi Jumalaa ja kaksi vastakkaista motivaation lähdettä ovat sulautuneet ristiriitaiseksi yhdeksi Jumalaksi, ”Aabrahamin lapsien” monoteistisissä kirjauskonnoissa varsinkin.

 

Vuorisaarnassa palkkiomoraalia

 

Vuorisaarnan etiikassa, ’Matteuksen’ kirjallisena ja epäyhtenäisenä luomuksena, Jeesuksen opetukset sisältävät silmiinpistävästi infantiilia palkkiomoraalia: hurskaita tekoja tulee tehdä Jeesuksen opetuksen mukaisella tavalla, jotta hurskauden harjoittaja saisi palkan Isältä, joka näkee salassa eikä ihmisiltä (joiden antama palkka on vähäisempi). Jumalallisen paremman palkan lisäksi vuorisaarnassa maalataan helvetin vaiva väärintekijöille kauhuksi, joten vuorisaarnan parempi palkka vs. helvetin tuli-akselin pohjalta on vaikea päästä luottavaiseen jumaluuden jäljittelyyn hyvän itsensä tähden, vailla rangaistuksen pelkoa tai palkan toivoa.

 

Hyvät ihmiset tekevät hyviä asioita, ja pahat ihmiset tekevät pahoja asioita. Mutta jotta hyvät ihmiset tekisivät pahoja asioita – siihen tarvitaan uskonto(fysiikan professori Steven Weinberg, 1999). 

 

Tässä lauselmassa on paljon totta, mistä historia ja nykyisyyskin antavat paljon esimerkkejä.

 

Moraalia koskeva naturalistinen virhepäätelmä

 

Lopuksi on syytä vielä kiinnittää huomiota melko tavalliseen loogiseen virheeseen koskien moraalia: naturalistinen virhepäätelmä, jonka mukaan luonnon asiantiloista voidaan johtaa arvostus. Toisin sanoen naturalistisessä virhepäätelmässä oletetaan, että olemisesta seuraa pitäminen ja tosiasioista johdetaan velvoittavia imperatiiveja (ihmisiä koskeva moraalinen vaatimus tehdä asia x, koska luonnossa on tosiasia p). Luonnosta ei kuitenkaan seuraa pitäminen, moraalinen velvoite.

 

Luonnossa itsessään ja sen evolutiivisissa prosesseissa ei ole moraalia, luonto on a-moraalinen. Sen sijaan ihmisillä on moraali ja kyky erottaa oikea väärästä (vakavasti häiriintyneitä ihmisiä lukuun ottamatta ihmiset kykenevät näkemään, että on ero oikean ja väärän välillä). Ihmiset voivat päätellä ovatko jotkin asiat hyviä vai pahoja ja vaikuttaa olosuhteisiin asioiden parantamiseksi ja väylä demokraattisissa yhteiskunnissa tähän vaikuttamiseen on politiikka, minkä lisäksi jokainen voi vastuullisesti omilla valinnoillaan arkielämässään vaikuttaa asioihin ympärillään.

 

Yleisesti pidetään pätevänä filosofi David Humen giljotiinia, joka leikkaa pois naturalistisen virhepäätelmän – Humen giljotiinin mukaan olemisesta ei seuraa pitäminen, imperatiivi tehdä jotain. Evoluutio ei siten määrää moraalia eikä ihmisten tarvitse vain katsoa sivusta voimattomina asioiden kehitystä, vaan negatiivisia kehityslinjoja voi, saa ja pitääkin vastustaa demokratiassa tarjolla olevien hyväksyttyjen keinojen avulla.

 

Kirjallisuus:

Daniel C. Dennett: Lumous murtuu. Uskonto luonnonilmiönä, 2007
Rachel M. McCleary: Salvation, Damnation, and Economic Incentives, 2003
Rachel M. McCleary & Robert J. Barro: Religion and Economic Growth, 2003
George Barna: ”Christians Are More Likely to Experience Divorce Than Are Non-Christians”. Barna Research Group, 1999-DEC-21 (http://www.barna.org/)
Ilkka Pyysiäinen: Synti: ajatuksin, sanoin ja töin, 2005

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.5/5 (2 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Onko moderni ateismi häiveuskonto

Ateismi häiveuskontona (”stealth religion”)

Miten modernissa ateismissa näkyvät häiveuskonnolliset piirteet?

 

Johdanto: uusateismin mielenmaiseman ja argumentoinnin piilouskonnollisuuden perkausta

 

Suhteessa uskontoihin on havaittavissa nykyään voimakasta polarisoitumista kahteen jyrkästi vastakkaiseen leiriin: yhtäällä ovat uskonnolliset fundamentalistit, jotka pitävät uskoa (nimenomaan heidän omaa uskoaan, ei niinkään muiden) kaiken positiivisen ja hyvän lähteenä katsoen, että moraalia ei voi olla ilman Jumalaa ja uskoa häneen. Toisaalla meillä on Dawkinsin, Harrisin, Dennettin ja Hitchensin vetämä uusateistinen (New Atheism) liikehdintä, jonka ajattelun mukaan uskonto on pahan lähde – uskonto ei ole ainoastaan väärin, vaan se on todellakin pahaa ja moraalitonta.

 

Mitään kompromisseja ei voida eikä saa tehdä uskonnon kanssa, sillä uskonto ”myrkyttää kaiken”. Rationaalisen ihmisen ainoa oikea valinta on ateismi, ei suinkaan uskonnollinen usko, tuo ”typerä muinainen taikausko”. Näinhän meille kerrotaan, mutta miten voisimme saada lisää värisävyjä tähän mustavalkoisuuteen? Onko moderni ateismi nähtävissä eräänlaisena häive- eli piilouskontona?

 

Ateismin kyseenalaisesta mustavalkoisuudesta

 

Uusateistit yleisesti ottaen vihaavat uskontoa (ehkä vain buddhalaisuutta lukuun ottamatta), sillä uskonto aiheuttaa konflikteja ryhmien välillä ja koska uskonnossa hylätään rationaalisen ajattelun kriteerit. Mutta tuollaiset ongelmat eivät suinkaan rajoitu mitenkään vain uskontoihin eikä ole järkeviä perusteita olettaa, että jos uskonnoista päästäisiin eroon loppuisivat riidat ja sodat erilaisten ryhmien välillä. Fanatismia ei esiinny vain uskontojen piirissä, vaan kyllä aivan maallisetkin ”jumalattomat” ideologiat kuten fasismi ja kommunismi ovat ruokkineet fanatismia (sekä nationalismi). Eläinkunnassakin on paljon konflikteja ryhmien välillä kuten muurahaisilla ja leijonilla, vaikka eläimillä ei ole uskontoa. Ihmiset ovat olleet sitä paitsi valmiita kuolemaan muistakin syistä kuin uskonnollisesta kiihkosta – ajatellaan vaikka Japanin kamikazelentäjiä.

 

Ja mitä rationaalisuuteen tulee niin aivot, joiden on syytä olettaa kehittyneen evoluutioprosessissa (vaikka aivojen evoluutio tunnetaan edelleen vajavaisesti ja siihen liittyy paljon silkkaa spekulointia), ovat ensisijaisesti antaneet ihmisille kyvyn sopeutua ympäristöönsä. Aivojen evoluutiossa ja alkuihmisten selviytymisessä luonnossa ei ollut merkitystä tieteellisellä ja metafyysisellä ajattelulla. Evolutiivinen ajattelu nimenomaan voisi tuoda enemmän värisävyjä modernin ateismin ja uskonnollisen fundamentalismin mustavalkoiseen ateismi vs. uskonto -asetelmaan.

 

Ateismi ja teismi ovat molemmat rationaalisia on filosofiassa tyypillinen kanta

 

Yleinen kanta filosofiassa on, että teisti ei voi todistaa sitovasti ja aukottomasti, että jumaluus on olemassa eikä ateisti voi todistaa riidatta ja aukotta, että jumaluutta ei ole olemassa. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että ei voida menestyksellisesti argumentoida sen puolesta, kumpi – jumaluuden olemassaolo vai olemattomuus – on todennäköisempää. Filosofiassa on standardinäkemys, että teistinen uskovainen ei toimi järjettömästi, irrationaalisesti, kun hän uskoo jumaluuteen. Järki tai älyn refleksiivinen käyttö ei ratkaise asiaa teismin tai ateismin voitoksi. Uskomme niin päin tai noin, se on uskon asia. Teisti uskoo, että jumaluus on ja ateisti, että jumaluutta ei ole (ja agnostikko ei ota kantaa, vaan jättää asian auki sanoen, että hän ei tiedä). Filosofiassa vakiokanta on, että ei voida osoittaa jompaa kumpaa käsitystä – teismiä tai ateismia – rationaalisemmaksi kuin toista (J. P. Moreland ja Kai Nielsen: Does God Exists? The Debate between Theists & Atheists, s.49).

 

Faktuaalinen ja käytännöllinen realismi -jaottelu sekä uskomusjärjestelmät

 

On eräs tärkeä erottelu, joka valottaa myös ateismi ja uskonto- vastakkainasettelua – sitä voidaan kutsua jaotteluksi faktuaalisen ja käytännöllisen realismin välillä. Faktuaalisesti realistinen uskomus on sellainen, joka tarkasti kuvailee kohdettaan. Uskomus on käytännöllisesti realistinen, kun se saa uskojansa käyttäytymään sopeutuneesti maailmassa. Epärealistisen uskomuksen avulla ei voida toimia onnistuneesti, sillä sellainen uskomus ei toimi. Kuvitellaan, että on Antti ja Juri, jotka ovat toistensa vihollisia. Antti ymmärtää, että Juri on samanlainen tavallinen ihminen kuin hän itsekin on. Juri sen sijaan pitää Anttia epäinhimillisenä pahana hirviönä, täysin toisenlaisena kuin hän itse on.

 

Jos Jurin usko saa hänet taistelemaan tehokkaammin ja määrätietoisemmin, hänen uskonsa lasketaan käytännölliseksi realismiksi, vaikka hänen uskonsa onkin tosiasiassa virheellinen, toisin sanoen se ei ole faktuaalisen realismin mukainen (Anttikin on vain tavallinen ihminen, eikä hirviö). Ajatellaanpa nyt sitten uskontoja ja niiden välistä kilpailua (ja aivoja, jotka luovat uskomuksia), joka kestää tuhansien sukupolvien ajan geneettisessä ja kulttuurisessa evoluutiossa. Voimme ymmärtää, että käsitykset ihmisen mielestä on paljon hienosyisempi ja mielenkiintoisempi kuin uusateistien mission mukainen mustavalkoinen jaottelu ateismi vs. uskonto.

 

Faktuaalinen ja käytännöllinen realismi eivät aina ole toisilleen vastakkaisia, vaan niiden välinen suhde on mutkikas. Myös erilaiset liikkeet, kuten feminismi ja postmodernismi ovat olleet innokkaita valjastamaan palvelukseensa heidän päämääriään palvelevia käsityksiä. Monet tieteelliset teoriat ovat olleet epäuskottavia silloin kun ne on esitetty, aivan kuten uskonnot. Usein on paljastunut, että ne eivät ole olleet vain vääriä, vaan niitä on käytetty tiettyjen tarkoitusperien ajamiseen. Tieteellisten teorioiden ei voi odottaa kuvaavan todellisuutta silloin kun ne on esitetty, vaan vasta silloin kun empiirinen todistusaineisto on löytynyt tukemaan niitä.

 

Tämänkaltaisia uskomussysteemeitä ei luokitella uskonnoiksi, koska niissä ei esiinny yliluonnollisia toimijoita, mutta ne toimivat kuten uskonnot kun ne uhraavat faktuaalisen realismin käytännöllisen realismin alttarille. Yliluonnollisten toimijoiden kuten jumalien läsnäolo tai poissaolo uskomussysteemistä on vain eräs yksityiskohta (alkuperäinen buddhalaisuuskin oli ateistista). Itse asiassa ei-uskonnolliset uskomussysteemit ovat suurempi huolen aihe, sillä ne naamioituvat paremmin. Tällaisia naamioituneita uskomusjärjestelmiä voidaan kutsua – kuten biologian professori David Sloan Wilson tekee – stealth- eli häiveuskonnoiksi tai piilouskonnoiksi erotuksena varsinaisista uskonnoista, kuten kristinuskosta tai buddhalaisuudesta.

 

Onko (uus)ateismin  liikehdintä häiveuskonto?

 

Palataanpa sitten ateismiin, tarkemmin sanottuna moderniin uusateismin liikehdintään, jonka näkyvimpiä apostoleja ovat mm. Richard Dawkins ja Sam Harris. Tarkkanäköinen ihminen olisi epäviisas, jos hän olettaisi, että ateismi seisoo puhtaan järjen puolella ja perustuu pelkkään järkeen, vain koska ateismissa ei uskota jumaliin. Niinpä on syytä analysoida (uus)ateismia tarkemmin nähdäksemme onko sekin häiveuskonto – vaikka ateismi sinänsä ei toki ole uskonto (mutta ateisteilla ja ateismissa on joka tapauksessa uskomuksia kuten kaikilla muillakin eivätkä ateistitkaan voi perustella kaikkia väitteitään, vaan hekin ottavat jotain ”annettuna”).

 

Tosielämä on täynnä sekavia lehmäkauppoja ja vaihtokauppoja. Arvioidessamme käyttäytymistä sillä perusteella, miten se vaikuttaa itseen ja toisiin ihmisiin, se voi olla hyvää sekä itselle että muille, pahaa molemmille, mutta useat eri asiat ovat hyviä joillekin ja pahoja toisille (tai osittain hyviä ja osittain pahoja). Mikä tahansa uskomussysteemi, jonka halutaan kuvaavan tarkasti tosimaailmaa, pitäisi sisältää nämä kaikki mahdollisuudet.

 

Mutta uskontojen ja häiveuskontojen tarkoitus on erilainen – ne eivät pyri kuvailemaan maailmaa ja sen ilmiöitä mahdollisimman objektiivisesti, vaan motivoida tiettyä käytöstä ja uskomuksia. Eräs keino siinä työssä on tehdä maailmasta tyylitelty, yksinkertaistettu ja mustavalkoinen sekä kuvata varsinkin ideologisten vastustajien uskomukset ja toiminta joko vain hyvinä tai vain pahoina kaikille, niin uskojalle kuin muille ihmisille ympärillä. Sellainen vaihtoehto, että käytöksellä tai uskomuksilla voisi olla toisiinsa sekoittuneina niin hyviä kuin pahoja vaikutuksia, loistaa poissaolollaan. Ja se vaihtoehto puuttuu sen tähden, että se ei selvästi kerro uskovalle, mitä hänen tulee tehdä. Kun maailma kuvataan mustavalkoisena ja yksinkertaistettuna, on helppo luoda me-henkeä ja me (joilla on oikea uskomusjoukko) vastaan muut (ne, jotka ovat harhautuneita ja vailla oikeaa tietoa) asetelma.

 

Juuri tällä tavalla uskonnolliset fundamentalistit toimivat. Heidän maailmankuvassaan ei ole värisävyjä, maailmassa on vain mustaa ja valkoista, totuus ja harhaoppi. Valitettavasti ainakin eräissä ateismin muodoissa toimitaan samalla tavalla ja mielenmaisema näyttää fundamentalistien kaltaiselta – aivan kuin ainakin osa ateisteista olisi omaksunut juuri sen uskonnollisen fundamentalismin piirteitä, joita he toisaalta inhoavat.

 

Tämän päivän ateistisessa liikehdinnässä (New Atheism) on nähtävissä kaikki häiveuskonnon tunnusmerkit, mukaan lukien polarisoitunut uskomusjärjestelmä, jossa esitetään asiat joko kokonaan hyvinä tai kokonaan pahoina (”uskonto myrkyttää kaiken”), liikkeen johtajien kyseenalaistamaton arvovalta ja ”pahojen” uskomuksien kuvaaminen demonien kaltaisina loisivina meemeinä, jotka pitää ajaa ulos ihmisparoista (Daniel Dennettin teos Lumous murtuu), että he pääsisivät ateistiseen ”rationaalisuuteen” ja ”alkaisivat käyttää järkeään”. Lisäksi modernissa ateismissa tehdään uusitestamentilliseen tyyliin ”ellet ole minun kanssani olet minua vastaan” puolensa valitsemisen vaatimus. Ja paheksutaan niitä, jotka lipeävät ateismista ”pahaan ja typerään” teismiin – ajatellaanpa vaikka sitä kohua ja eräiden ateistien kärkeviä reaktioita kun Anthony Flew, maailman johtava ateistinen filosofi, luopui ateismista ja omaksui deistisen jumaluskon. Ei saa erota ateismin ”seurakunnasta” tai saa maailmakatsomuksellisen petturin leiman kuten ei kristinuskostakaan saisi luopua siihen sisään päästyään.

 

Uusateismin ylimielisyys

 

Uusateismissa ollaan yhtä omahyväisen ylimielisiä kuin siinä fundamentalistisessa kristillisyydessä, jota vastaan uusateistit taistelevat: ainoana rationaalisena kantana pidetään ateismia ja uskonnot leimataan ”vanhentuneeksi taikauskoksi”. Ikään kuin ateistisuus olisi jokin tae ja merkki ihmisen rationaalisuudesta.

 

Maailmamme on nykyään polarisoitunut: toisaalla ovat uskonnolliset fundamentalistit (niin kristilliset kuin islamilaiset) kaikkine vastenmielisine tekoineen ja tavoitteineen. Toisessa nurkassa ovat ateistit, jotka ojentelevat lihaksiaan uudella itsevarmuudella ja entistä suuremmalla äänekkyydellä kirjoissaan kuten Richard Dawkinsin Jumalharha. Vastakkain ovat siis yhtäällä tiede ja järki sekä toisaalla ummehtunut dogmatismi ja ”sokea usko”, tehden ilmeisiksi jokaiselle valistuneelle ihmiselle, kenen joukoissa hänen pitäisi seisoa? Ei ihan näin kuitenkaan. Valistuneen ihmisen mielessä pitäisi pikemminkin herätä kysymyksiä ja varauksia sellaista militanttia mustavalkoasetelmaa kohtaan.

 

Moderni ateismi on häive- eli stealthuskonto, sillä ateismissa vääristetään reaalimaailman tosiasioita ja monimuotoisuutta tarkoituksenaan motivoida ihmisiä toimimaan ja ajattelemaan tietyllä tavalla (tai kuten ateistit välillä sanovat, ”lisäämään tietoisuutta”). Tietysti myös uskonnoissa, kuten kristinuskossa ja islamissa, vääristellään ja hämärretään tosiasioita kuvaamalla mutkikkaita ja hienosyisiä asioita mustavalkoisen yksinkertaistetusti, joten kyseessä ei ole vain joidenkin ateistien ”synti”.

 

Eivät kaikki ateismin muodot ole häiveuskontoja tai ylipäätään uskontoja

 

Sellaiset ateismin muodot, joissa annetaan etusija faktuaaliselle, maailman asioita mahdollisimman todenmukaisesti ja tarpeellisella monimuotoisuudella tutkivalle lähestymistavalla, eivät ole häiveuskonnollisia. Moderni ateismi ei ole suinkaan ainoa häiveuskonnollinen ilmiö, vaan esim. ympäristöliikkeessä ja Neuvostoliiton kommunismissa voidaan nähdä samoja piirteitä. Muutenkin on parempi rajata sellaiset liikkeet kuin uusateismi tai kommunismi pois varsinaisten uskontojen joukosta (vaikka jopa jotkut ateistit pitävät kommunismia uskontona, jollaisena sitä ei yleensä pidetä) omaksi ryhmäkseen uskonnollisten ja ei-uskonnollisten ilmiöiden välillä. Jos nimittäin melkein mikä tahansa on uskontoa niin silloin termi uskonto ei selitä enää mitään, vaan se on liian maailmoja syleilevä.

 

Häiveuskonnollisuuden ei tarvitse olla tiedostettua

 

Kysymys ei ole siitä, että ateistit (eikä sen puoleen uskovaisetkaan) näkisivät maailman selkeästi ja sitten he tahallaan vääristelevät tosiasioita palvelemaan omia tarkoitusperiään. Ongelma on paljon pahempi ja se sulkee sisäänsä meidät kaikki. Nimittäin näkemämme maailma on jo valmiiksi erilaisten mentaalisten prosessiensa värittämä ja jopa vääristämä, huomaammepa sen tai emme tietoisesti. Tämän tähden on tärkeää nähdä se monimutkainen suhde, mikä vallitsee faktuaalisen ja käytännöllisen realismin välillä evolutiivisesta perspektiivistä sitä katsoen, heijastaen aivojemme ja kulttuurin syvää rakennetta.

 

Uusi ateismi liikkeenä. Miksi ”lisätä tietoisuutta” ellei ole perustamassa liikettä?

 

Jotkut ateistit korostavat sitä, että ateismi ei ole liike, jolla on tunnustetut johtajansa. Noille ateisteille ateismi on vain kuin lauma omapäisiä kissoja, jotka eivät suostu paimennettaviksi mihinkään suuntaan. Tämä saattaa olla totta ateismin osalta kokonaisuutena, ja varsinkin perinteisen ateismin osalta, mutta nykyinen uusateistinen liike kutsuu omaa väkeään termillä ”välkyt” (The Brights), joka nimitys ei ole ottanut tuulta alleen juurikaan. Eikö ole kuitenkin varsin selvää ja ilmeistä, että Richard Dawkins, Daniel Dennett ja Sam Harris yrittävät perustaa liikkeen? Mitä muuta ”tietoisuuden lisääminen” voisi olla kuin jonkinlaisen liikkeen perustamista? Ei vaikuta järkevältä ensin lähteä kirjoin ja esiintymisin ”herättämään tietoisuutta” ateismista ja sitten kieltää, että kyseessä ei ole liike. Ja liikkeillä on yleensä johtajansa sekä johtajien seuraajat sekin jokin agenda, jota ajetaan.

 

Ateistisissa piireissä ollaan itse asiassa rakentamassa jonkinlaista liikettä: jumalattomia seurakuntia suunnitellaan humanisteille. Kiintoisa ilmiö, että ateistit matkivat järjestäytymisessään kristillistä seurakuntaa (ilmeisesti kristillisissä seurakunnissa sen eri toimintamuotoineen on onnistuttu yhteisöllisyyden toteuttamisessa niin että ateistitkin sitä jäljittelevät).

 

Uusateistien uskontokriittisten kirjojen tasosta

 

Modernien ateistikirjailijoiden teoksia ei kannata pitää tieteellisinä, objektiivisina uskonnollisuuden analyyseinä tai tutkimuksina, vaan ne ovat paremminkin pamfletteja, joilla ateistiset vaikuttajat haluavat herättää huomiota kulttuuristen ideoiden ja uskomuksien markkinapaikalla – ja huomion saamisessa uusateistit ovatkin onnistuneet kiitettävästi. Mutta tässä on pulma. Jos uusateistit eivät perusta heidän uskontokritiikkiään parhaaseen saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon, vaan sen sijaan mustavalkoiseen polemiikkiin, olkiukko-argumenttivirheisiin ja kuolleiden hevosten ruoskintaan (= arvostelevat sellaista jumalakuvaa, jonka suurin osa kristityistä itsestäänkin on jo hylännyt), silloin uusateistit ovat itse osa ongelmaa, eivätkä suinkaan sen ratkaisu.

 

Uusateismi perustelee väitteitään huonolla tieteellä ja argumentoinnin heikkoudet kätkevällä kovalla retoriikalla, aivan kuten jotkut ympäristönsuojelijatkin tekevät. Ei ole väliä silloin enää sillä, ovatko uusateistien (tai ympäristönsuojelijoiden) tavoitteet itsessään hyviä ja jaloja – heidän aatteistaan on tullut häiveuskonto.

 

Viitteet:

J. P. Moreland & Kai Nielsen: Does God Exists? The Debate between Theists & Atheists, 1993
David Sloan Wilson: Atheism as a Stealth Religion ja Atheism as a Stealth Religion II: Let’s Get Real
The Associated Press: God-less ‘congregations’ planned for humanists

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.2/5 (6 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Jumalan olemassaolo. Jumalatodistuksien kritiikkiä

Klassisia todistuksia jumalan olemassaolosta ja niiden loogista ja luonnontieteellistä kritiikkiä

Jumalatodistuksien nykytilanne filosofiassa ja teologiassa

 

Johdanto: jumalan olemassalo, jumalatodistukset ja jumalatodistuksien kritiikki

 

Filosofian ja teologian klassinen kysymys sekä vaikea ongelma on jumalan olemassaolo sekä mahdollisuudet todistaa loogisesti, järjen avulla, jumalan olemassaolo.

 

Yli kahden tuhannen vuoden aikana ei jumalan olemassaolon todistamisessa ole onnistuttu loogisesti tai luonnontieteellisesti pätevästi ja suurin osa teologeista ja kristityistä filosofeista onkin luopunut yrityksistä todistaa, että jumala on olemassa (oma erityisongelmansa on koettaa todistaa nimenomaan Raamatun jumalan olemassaolo eikä vain jonkin jumaluuden yleensä).

 

Jumalan olemassaolo: voidaanko logiikan avulla todistaa, että Jumala on olemassa

 

Tässä artikkelissa tarkastelen kysymystä Jumalan olemassaolon todistamisesta nimen omaan kristillisessä kontekstissa. Onko Jumalan olemassaolo todistettavissa, vai onko logiikka epäkelpo työväline erilaisten yliluonnollisten entiteettien olemassaolon todistelussa. Mikä on jumalatodistuksien nykytilanne? Määrittelen tässä yhteydessä ”Jumalan”, jonka olemassaolon todistamisesta on kysymys ”klassisen” kristillisen uskon mukaiseksi teistiseksi Jumalaksi: jumaluus on persoona, kaikkivaltias, kaikkitietävä Isä, Poika ja Pyhä Henki, kaiken luoja ja ylläpitäjä, joka on sekä maailmankaikkeuden ”takana” ja ”yläpuolella” että kaikkialla ”läsnä” maailmassa ja vaikuttaa maailmaan luomisen, historian tapahtumien johtamisen kautta sekä ihmisyksilöiden elämässä (vastaa rukouksiin, parantaa, vaikuttaa uskon, antaa syntejä anteeksi, tekee ihmeitä, varjelee ja johdattaa, rankaisee ja palkitsee).

 

Raamattu, Jumalan olemassaolo ja ateismi

 

Kysymys Jumalan olemassaolon kieltämisestä ei ole täysin vieras eräille Raamatun kirjoittajillekaan, vaikka sinänsä Jumalan olemassaolon todistamiseksi ei esitetä filosofisia päättelyjä, joissa lähdettäisiin argumentoimaan inhimillisen järjen yleisesti hyväksymistä alkuehdoista liikkeelle. Psalmeissa 14 ja 53 esitetään väite, jonka mukaan ”hullu” (KR 33/38), ”mieletön” (Kirkkoraamattu 92) sanoo, että Jumalaa ei ole olemassa. Heprealaisessa alkutekstissä käytetään adjektiivia nabal naw-bawl’ , joka tarkoittaa: tiedoton, järjetön, hullu, tolkuton, mieletön, typerä, tunnoton,  inhottava, arvoton, kelvoton. Selkeästi ateisti on siis mahdollisimman arveluttava ja vailla ”järkevää” ajattelua oleva henkilö. Psalmeissa aloitetaan se pitkä perinne, jossa ateismi kytketään moraaliseen rappioon ja väitetään maailman ilman Jumalaa olevan ”turmeltunut” moraalisesti. ”Kunnollista” moraalia ei katsota olevan olemassa – sinänsä täysin kestämättömin perustein – ilman uskoa Jumalaan (ilman Jumalaa, joka pitää kirjaa synneistä ja valvoo siveellistä maailmanjärjestystä ihmiskunnan tuomarina).

 

Raamatun kirjoittajat, kuten noiden psalmien tekijät, ottavat Jumalan olemassaolon oikeastaan itsestään selvänä ”tosiasiana” ja ”oletusarvona”, jota ei käydä rationaalisilla päättelyketjuilla todistamaan. Filosofisesti katsoen heillä on – uskonsa mukaan – apriorista, alkuperäistä tietoa, joka on havainnoista ja kokemuksista riippumatonta ja ilman aistihavaintoa saatua (vastakohtana on aposteriorineneli kokemukseen ja havaintoon perustuva tieto). Jumalan olemassaolon kieltäjä nähdään ”poikkeavana” ja moraaliltaan ”turmeltuneena” kun taas jumalausko nähdään ”normaalitilana”. Kyseiset psalmit osoittavat samalla sen, että jo vanhan liiton päivinä Israelissa oli ateisteja, Jahven olemassaolon kieltäjiä tai epäilijöitä.

 

UT:n puolella apostoli Paavali väittää roomalaiskirjeessään (1:18-21), että Jumalan olemassaolo ja Jumalan eräät ominaisuudet ovat kaikille ihmisille ilmeisiä ja tiedettävissä ”luomistekojen” perusteella: ”näkymättömät ominaisuudet”, ”ikuinen voima”, ”jumaluus” ovat Paavalin mukaan olleet ”maailman luomisesta” asti olleet havaittavissa (miten muuten voidaan tietää mitään ”näkymättömistä ominaisuuksista” kun niitä ei voi havaita?). Paavali tekee saman johtopäätöksen kuin psalmien 14 ja 53 tekijät: Jumalan kieltäminen johtaa moraaliseen rappioon, jota Paavali kuvailee värikkäällä ja jyrkällä kielenkäytöllä eikä Paavali näe ihmisissä mitään hyvää, vain pahuutta (hän mitätöi ihmisen, jotta Jumalan suuruus ja armo korostuisi äärimmilleen). Paavali ei problematisoi Jumalan olemassaoloa millään tavalla, se on hänelle ”luomisteoista” ilmenevä itsestään selvyys, jonka ”kaikki ihmiset” ovat tienneet, mutta ovat vaan pahuuttaan (kunnioituksen ja kiitollisuuden puutteen tähden) kieltäneet ainoan oikean Jumalan. Paavalin mukaan ihmisistä ei tullut kuitenkaan ateisteja, vaan ”epäjumalien” palvojia, josta seurasi moraalinen rappeutuminen. Nykyäänkin keskusteluissa uskovien kanssa – esim. nettifoorumeilla – viitataan ”luomistekoihin” ja ”luonnossa olevaan suunnitelmallisuuteen” keskeisinä argumentteina, joiden katsotaan tekevän ensinnäkin uskon Jumalaan rationaaliseksi ja toiseksi todistavan Jumalan olemassaolon.

 

Palaan tuonnempana artikkelissani käsittelemään kriittisesti tätä teististä argumentointitapaa, joka koostuu kahdesta erilaisesta Jumalan olemassaolon todistuksesta: kosmologinen jumalatodistus ja luonnon järjestyksen todistus (kosmologinen todistus on perinteinen ”alkusyy”/”ensimmäinen syy”-oletus, jonka mukaan tarvitaan välttämätön alkuunpaneva entiteetti universumille vetomalla kausaliteettiin eli syy-seuraus-suhteeseen. Kausaliteettiin vetoaminen on kuitenkin vanhentunutta ja yksinkertaistettua ajattelua, kuten edempänä tulen osoittamaan nykytieteen tuloksien avulla).

 

Ateismin historiasta perusasioita. Jumalankieltäminen antiikin maailmassa

 

Sana ”ateisti” (kreikan atheistos) ei tarkoittanut antiikin Kreikassa niitä, jotka kieltävät jumalat ja muut yliluonnolliset olennot, vaan sana merkitsi sellaista henkilöä, joka kieltää Ateenan kaupunkivaltion perinteisen uskonnon. Kreikkalaisessa yhteiskunnassa rangaistiin kuolemalla niitä, jotka kielsivät jumalien olemassaolon (Alister McGrath: Ateismin lyhyt historia s.18). Niinpä varhaiskristittyjäkin syytettiin ”ateisteiksi” Rooman valtakunnassa, koska he eivät osallistuneet keisarikulttiin ja kielsivät myös ”pakanoiden” jumalat. Kristityt, jotka ovat monoteistejä ovatkin itse asiassa ateisteja kaikkia muita jumalia paitsi yhtä kohtaan.

 

Ateismi oli siis roomalaisen keisarivallan aikaan rinnastettavissa kapinointiin, sillä ateistit – kristityt etenkin – kieltäytyivät osallistumasta valtiolliseen keisarinpalvontaan, johon osallistuminen oli kuuliaisuuden ja isänmaallisuuden osoitus. Ateismi ei siten ollut myöhäisantiikissa merkittävä tekijä. Tunnetuin ateistinen ajattelija oli Lucretius (n. 94 – 50 eaa.) ja myös epikurolaiset filosofit pitivät jumalia mielikuvituksen tuotteina ja ajatus jumalten puuttumisesta maailman asioihin oli heille kauhun aihe. Epikurolaisille uskonto ja kuoleman pelko olivat pahimmat vitsaukset, mitä ihmiskunnalla on ja niinpä epikurolaiset todistelivat, että jumalat eivät puutu maailman menoon ja sielu kuolee siinä missä ruumiskin. Filosofi Aristoteles (k. 322 eaa.) puolestaan koetti todistaa jumalan olemassaoloa (”Liikkumaton Liikuttaja”: kaikkien syy-seuraus-ketjujen alussa täytyy olla alkusyy, joka aikaansaa seuraukset liikkumatta itse).

 

Perustavanlaatuinen ydinkysymys noiden pohdintojen taustalla on: miten maailmaa on hahmotettava, uskolla vai järjellä, vai ovatko molemmat tarpeellisia maailman selittämisessä? Tarvitaanko siis Jumalaa/jumalia maailman ymmärtämiseen rationaalisesti vai onko Jumala tarpeeton, jopa haitallinen, ihmisille turhia pelkoja aiheuttava tekijä?

 

Näitä kysymyksiä on pohdittu vuosituhannet ja intialaisessa Luomisen laulussa, Rig Vedassa sanotaan itse asiassa agnostisessa hengessä:

 

”Mistä tämä luominen?
Jumalat tulivat myöhemmin, kun universumi luotiin.
Kuka silloin tietää mistä se on tullut?
Mistä tämä luominen on noussut,
ehkä se muodosti itsensä tai ehkä ei,
vain hän joka katsoo alas siihen korkeimmasta taivaasta, vain hän tietää – tai ehkä hänkään ei tiedä.” -
Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo s. 59

 

Rig Vedan edustama ajattelu kuulostaa modernilta, pohdiskelevalta. Siinä ei oteta annettuina kyseenalaistamattomina itsestään selvyyksinä joitain teistisiä väitteitä ja sanotaan suoraan, että jumalat tulivat vasta myöhemmin ja myönnetään mahdollisuus, että universumi teki itse itsensä. Rig Veda on ajattelultaan valovuoden päässä Raamatun kyseenalaistamattomasta julistavasta ehdottomuudesta ja epäilyn linkittämisestä moraalittomuuden kanssa.

 

Klassisia kristillisiä jumalatodistuksia: Augustinuksen ”luontainen” jumalaikävä ja Anselm Canterburylaisen ontologinen todistus

 

Kirkkoisä Augustinuksen (354-430) mukaan kristillisen luomisuskon perusteella on ennakoitavissa, että ihmiset kaipaavat (kristillisen) Jumalan läsnäoloa. Augustinus oletti ihmisen olemuksessa olevan jotain, joka kaipaa Luojansa puoleen ja Augustinus katsoi sen olevan luonnollinen asia ihmisen mielessä. Ateistinen saksalainen filosofi Feuerbach katsoi Jumalan ikävöinnin olevan ihmisen mielen virhetoiminto ja petos. Augustinuksen argumentoinnissa ilmenee erittäin hyvin se, mikä on monesti mainittu tällaisista ”todistuksista” (kuten myös korkeaskolastikko Tuomas Akvinolaisen’ viidestä tiestä’) : ne on suunnattu oikeastaan ”kristilliselle yleisölle” eli niille jotka jo ovat kristittyjä ja ovat etukäteen jo hyväksyneet uskon kautta ne aksioomat, joihin nuo todistukset nojautuvat. Noiden ”todistuksien” tarkoituksena on vahvistaa kristittyjä heidän maailmankatsomuksensa perusteltavuudesta ja ristiriidattomuudesta. Jumalan olemassaolo on noissa todisteluissa a priori oletettu ”annettuna”, ja tälle teistiselle oletukselle haetaan rationaalisia syitä perusteita jälkeen päin (Alister McGrath: emt. s. 200-201). Ketään ei-kristittyä, joka ei pidä todistuksien edellyttämiä lähtökohtia pätevinä ne eivät vakuuta Jumalan olemassaolosta (tuskin edes kaikkia kristittyjäkään ne vakuuttavat ainakaan nykyään).

 

Kritiikki Augustinuksen ”luontainen jumalakaipuu”-oletusta vastaan

 

Augustinuksen ”jumalankaipuu”-argumenttia vastaan voidaan vielä todeta, että miljardit ihmiset ovat eläneet ja vieläkin elävät ilman, että he ”ovat ottaneet Jeesuksen sydämeensä” tai ilman mitään uskoa kristilliseen Jumalaan. Silti noiden miljardien ihmisten elämä ei ole mitenkään sen tasapainottomampaa tai huonompaa kuin niiden, jotka uskovat kristilliseen Jumalaan. On paljon hurskaita muslimeja tai hinduja ja buddhalaisia (alkuperäiseen buddhalaisuuteen ei edes kuulu jumalaa), joille juuri heidän uskonsa on tuonut mielekkyyttä ja tarkoitusta elämään sekä mielenrauhaa ja tyyneyttä eivätkä he ”valvo öitään ajatellen ja kaivaten Jeesusta sisimpäänsä”. Toisaalta eivät kristityt teistitkään ole vapaita henkisistä ongelmista ja häiriöistä eivätkä läheskään aina niin kovin tyytyväisiä elämäänsä ja jotkut jättävät kristillisen uskon, koska se ei antanut heille sitä, mitä lupasi eivätkä he saaneet siitä mitään hyötyä ja huomasivat, että elämä on hyvää ilman uskoakin Jumalaan. Kristityillä on tietysti aina vastaväite valmiina (kuten kaikkiin muihinkin asioihin), nimittäin että muiden uskontojen kannattajat ovat ”väärässä rauhassa” ja epäuskoiset ovat ”suruttomia ja maailmallisia”, kun taas kristityillä on se ”oikea rauha”.

 

Voidaan ottaa tutkittuna esimerkkinä ja siten todisteena Augustinuksen ”luotuisuuteen kuuluva jumalaikävä”-oletusta vastaan vaikka buddhalaisuus: kun psykologi Eleanor Rosch tutki yhteyttä buddhalaisuuteen liittyvän mietiskelyn (meditaatio) ja mielen välillä hän huomasi, että ahdistus sekä syyllisyyskin vähenenivät kun ihmiset saivat mietiskelystä ymmärryksen siitä, että he ovat osa vuorovaikutuksen verkkoa eikä ole tarpeen tuntea itsesyytöksiä ja voimattomuutta. Hyvä olo ja mielenrauha sekä vapautuminen syyllisyydestä ei siten ole todellakaan saavutettavissa vain Jeesukseen ja kristilliseen Jumalaan uskomalla. Entä miten sitten kaikki se ihmiskunta, joka eli ja kuoli ennen Jeesusta ja juutalaisten Jahvestakaan mitään tietämättä?

 

Anselm Canterburylaisen ontologinen jumalatodistus

 

Anselm Canterburylainen (k. 1109) esitti kuuluisan jumalatodistuksen, josta käytetään nimitystä ontologinen jumalatodistus (nimitys ”ontologinen” on Immanuel Kantin antama ja Anselm esitti kaksi muutakin jumalatodistusta, kosmologisen ja teleologisen). Ontologisen jumalatodistuksen mukaan Jumala on kaikkein suurin, mitä voidaan kuvitella olevan. Jos se, mikä on suurin kuviteltavissa ei olisi olemassa muuten kuin ajatuksissa ei se olisi siinä tapauksessa kaikkein suurin, sillä siinä tapauksessa siihen olisi mahdollista lisätä olemassaolokin ja olemassaolon lisäys tekisi siitä vielä suuremman. Tästä ajatuskulusta Anselm tekee johtopäätöksen, että suurimmalla mahdollisella ajateltavissa olevalla olennolla – joka Anselmin mukaan on Jumala – on reaalinen olemassaolo.

Ei liene ihmeteltävää, että Anselmin jumalatodistusta arvosteltiin jo hänen aikanaan (kuten Anselmin aikalainen munkki Gaunilo, joka huomautti aivan perustellusti, että ei ajatuksesta voida edetä suoraan olion olemassaoloon, ja samalla tavalla Anselmin todistusta arvosteli korkeaskolastikko Tuomas Akvinolainen, joten edes katolisen ajan kristityille oppineille Anselmin todistus ei kelvannut). Myöhemmin filosofi Immanuel Kant esitti vastaavanlaista kritiikkiä kaikenlaisia ontologisia todistuksia vastaan. Todellakin, ei ole mahdollista johtaa minkäänlaisen olion – pienimmän, suurimman, pyöreimmän, punaisimman, rumimman, kauneimman ajateltavissa olevan olennon – olemassaoloa siitä, että voidaan ajatella kaikkein pienintä, kaikkein suurinta, kaikkein kauneinta, ruminta jne. oliota. Se, että ajattelen täydellistä, nopeinta mahdollista tietokonetta ja virheetöntä käyttöjärjestelmää ei osoita, että sellaisia olisi olemassa missään muualla kuin ajatuksissani. Pahin looginen virhe Anselmin ontologisessa todistuksessa on oletus, jonka mukaan olemassaolo on ominaisuus ja että sen avulla voi todistella minkä tahansa kuviteltavan asian olevan olemassa.

 

Voin ajatella, että pöydällä on tuhat euroa ja niillä on tasan samat ominaisuudet kuin euroilla on, mutta tämä kuvitelma ei tee euroja olemassa oleviksi – jos niin olisi, ei tarvitsisi tehdä palkkatyötä. ”Enkeliopettaja” Tuomas Akvinolainen, katolisen kirkon normaaliteologi, totesi täysin järkeenkäyvästi:

 

”Vaikka hyväksymme, että jokainen ymmärtää nimellä Jumala jotain jota suurempaa ei voida ajatella, ei siltikään seuraa että kyseinen henkilö ymmärtäisi nimen kohteena olevan olion olevan olemassa tosiasiassa, vaan ainoastaan että se on olemassa henkisesti.” – Summa Theologica I, Q.2 Art.1.

 

Tuomas Akvinolaisen ’viisi tietä’ Jumalan olemassaolon todistamiseksi

 

Katolisen keskiajan filosofiassa eli skolastiikassa, jossa koetettiin rakentaa synteesiä antiikin kreikkalaisen filosofian ja katolisen kristinuskon välillä suurin nimi on Tuomas Akvinolainen (1255-1274), jonka filosofiassa jumalatodistuksilla oli merkittävä asema. Tuomaan mukaan Jumalan olemassaolo voidaan todistaa ”viiden tien” avulla rationaalisesti.

 

  1. Jumala on ensimmäinen liikuttaja, jota mikään muu ei liikuta. 
  2. Jumala on ensimmäinen vaikuttava syy, sillä mitään ei ole olemassa ilman tekijää ja Jumala on kaiken takana oleva alkusyy, jota mikään muu ei ole aiheuttanut 
  3. Jumala on välttämätön syy, jota ilman mitään satunnaisia ja ei-välttämättömiä asioita ei olisi maailmassa (Tuomas perustaa argumenttinsa erityiseen tapaan käsittää ”mahdollinen” ja ”välttämätön”, joka oli käytössä filosofiassa kauan ja Tuomaankin aikaan, mutta meidän ajastamme katsoen se on osittain epäluonnollinen ja menettänyt tehoaan)
  4. Jumala on asioiden arvottamisen syy, täydellinen ja absoluuttinen arvojen mittapuu, joka tekee mahdolliseksi sanoa, että jokin on hyvää, kaunista, rumaa tai pahaa (Platonin filosofian vaikutus ilmenee tässä todistuksessa, Tuomas näkee olemisessa aste-eroja tai täydellisyyden tasoa, jotka syntyvät suhteessa korkeimpaan tasoon eli Jumalaan)
  5. Jumala on maailmaa hallitseva älyllinen syy, joka ohjaa asiat niiden loppuun suunnitellusti. Maailmaa tarkastelemalla voidaan nähdä, että maailmalla on älyllinen suunnittelija ja tekijä (kuten kellon olemassaolo viittaa siihen, että on kelloseppä). Jumala on antanut kaikelle luonnossa tarkoituksen niin että esim. linnut osaavat keväällä lentää tänne pohjoiseen koska Jumala on laittanut linnut toimimaan tällä tavalla tarkoitushakuisesti.

 

On ilmeistä, että Tuomaan argumentaatio pohjautuu kristillisiin lähtöoletuksiin: otetaan ”annettuina” Jumalan olemassaolo ja Jumalan luomistyö, ja sitten lähdetään todistamaan niiden järjen mukaisuutta yrittäen osoittaa Jumalan olemassaolon ja luomistyön käyvän yksiin todellisuuden kanssa. Argumentti ”ensimmäisestä, liikkumattomasta liikuttajasta Jumalana” pohjautuu puhtaasti aristotelismiin ja siihen Tuomaan oletukseen, että ei voi olla äärettömästi jatkuvia liikuttajaketjuja. Tähän argumenttiin voidaan oikeutetusti kysyä, että millä perusteella ei voi olla? Matematiikan kehityksen myötä tiedämme, että on olemassa äärettömiin laskeutuvia sarjoja, joista selvimpiä esimerkkejä ovat negatiiviset kokonaisluvut. 

 

Viides Tuomaan argumenteista on käynyt heikoksi Darwinista alkunsa saamaan evoluutioteorian myötä (muslimeilla oli ’evoluutioteoria’ tosin jo satoja vuosia ennen Darwinia) ja Tuomaan ”älyllinen syy”/älykäs suunnittelija-argumentti onkin levinnyt laajalle, sillä se tuntuu jotenkin vaistonvaraisesti järkevältä ja luontevalta, houkuttelevaltakin. Kuitenkin, perustellusti voidaan sanoa, että biologinen tutkimus ei ole kuluneiden yli 150 vuoden aikana saanut evidenssiä mistään ”suunnitelmallisuudesta” ja vieläpä ”älykkäästä” suunnittelusta saati suunnittelijasta. On sitä paitsi ajatteluvirhe tehdä analogia ihmisen rakentamista laitteista kuten kelloista tai tietokoneista (nehän eivät lisäänny eikä niissä ole geenejä, vaan ne ovat elottomia) eliömaailmaan olettamalla, että koska kelloseppä on tehnyt kellon niin eliöilläkin pitää olla jokin ”tekijä”.

 

Lisäksi voidaan todeta, että yritykset todistaa nimen omaan kristillisen Jumalan olemassaolo uskontoon perustuvilla filosofisilla päättelyillä joutuvat monenlaisiin ongelmiin koettaessaan saattaa yhteen kristillistä dogmaa ja ja filosofista argumentointia. Filosofisten päättelyketjujen lopputuotteena ei siivilöidy esille Raamatun Jumalaa eikä klassista kristillistä teologiaa, joka on kiteytetty apostolisessa ja nikaialais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa. Ks. tarkemmin Esa Saarinen: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin s.104-109, 1985.

 

Tuomas Akvinolainen sai jo ”ensimmäisen vaikuttavan syyn” todistukseen peräti neljä virhettä, joista kaksi on loogisia ja kaksi perustuu luonnontieteelliseen edistykseen, josta Tuomaalla ei luonnollisesti ollut tietoa. Tuomasta tuleekin arvioida – kuten kaikkia muitakin ajattelijoita – oman aikansa edellytyksistä ja tietoperustasta käsin. Skotlantilainen filosofi, tietoteoreettisen empirismin merkittävä kehittäjä David Hume (k. 1776) osoitti vakuuttavasti Tuomaan todistuksen virheellisen logiikan. Hume totesi, että kausaliteetti (syy-seuraus-suhde) ei ole koskaan todistettavissa täydellä varmuudella. Hume käytti esimerkkinä auringonnousua: arkikokemuksemme mukaan Aurinko nousee joka aamu, mutta tästä havainnosta tekemämme yleistys ei anna oikeutta päätellä, että se on looginen totuus. Voi tulla päivä, jolloin Aurinko ei nousekaan (kuten itse asiassa tuleekin, nimittäin kun Aurinko olemassaolonsa iltapuolella laajentuessaan nielaisee Maapallon). Hume näytti pätevästi, että koko kausaalisuhde ei ole muuta kuin meidän ihmisten tapa koettaa tuoda järjestystä aisteilla saamiimme havaintoihin, joten sille pohjalle ei voi rakentaa argumenttia luojajumalan olemassaolosta.

 

Toinen Humen osoittama virhe Tuomaan todistuksissa on, että Tuomaan päättely kausaliteetin avulla ei todista nimen omaan kristillisestä Jumalasta eikä välttämättä mistään muustakaan jumalasta. Hume totesi, että ”Ei ainoastaan korkeimman olennon tahto olisi voinut luoda ainetta”, vaan periaatteessa mikä vain mielikuvituksellinen olento olisi voinut olla luojana (aseta ’Jumalan’ tilalle vaikka Lentävä Spagettihirviö tai keijukaisten keskuskomitea). Ensimmäistä syytä ei siten voi liittää Jumalaan tai varsinkaan kristilliseen Jumalaan on toinen looginen virhe. Humen looginen ”mylly” jauhoi Tuomaan jumalatodistukset niin tehokkaasti poikki ja pinoon, että modernit teistiset teologit kuten Swinburne ovat varsin varovaisia: Swinburnen mukaan loogista todistusta Jumalasta ei ole saatavilla, mutta monet ”vihjeet” viittaavat siihen, että Jumala on (Enqvist emt. s. 200). Lisäksi Immanuel Kant (k. 1804) osoitti klassisten jumalatodistuksien loogisen epäpätevyyden, mutta toisaalta Kant esitti oman, käytännöllisen järjen mukaisen todistuksensa Jumalan olemassaolosta.

 

5. 1. Teleologinen jumalatodistus, Humen murskaava analyysi

 

Ei Humen terävän looginen tykistö tyytynyt ampumaan vain Tuomaan ’ensimmäinen vaikuttava syy’-argumenttia kappaleiksi, vaan Humen kanuunoista lähti tonnin painoisia granaatteja myös vanhimpiin kuuluvan jumaltodistuksen eli teleologisen jumalatodistuksen murskaukseksi. Yleisesti katsotaankin Humen niitanneen teleologisen jumalatodistuksen lopullisesti. Teleologinen (kreikan telos = päämäärä) jumalatodistus sisältää väitteen, että luonnon järjestys ja tarkoitus todistavat jumalallisesta alkuperästä, luojajumalasta: on luoja, joka on suunnitellut kaiken, kaikella on jokin tarkoitus. Humen kritiikki suunnitelmallisuus-todistusta vastaan sisältyi hänen kirjoihinsa Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä sekä Dialogues Concerning Natural Religion.

 

  1. Ollakseen mielekäs todistelu tulisi  järjestystä ja tarkoitusta ilmetä vain suunnitelmallisuuden seurauksena. Mutta todellisuudessa järjestystä löytyy säännöllisesti jopa satunnaisten prosessien kuten vaikka lumihiutaleiden kiteytymisen tuloksena. Näin ollen suunnitelmallisuus ei selitä kuin pienen osan kaikista järjestyksen ja tarkoituksen ilmentymismuodoista luonnossa. 
  2. Argumentti suunnitelmallisuudesta pohjautuu puutteelliseen analogiaan. Meillä on tietoa ihmisen tekemistä fyysisistä kappaleista sekä luonnosta löytyvistä kappaleista, joten voimme verrata vaikka tiilimuuria ja kivikasaa. Tarvitsemme tietoa vaihtoehtoisista maailmankaikkeuksista voidaksemme havaita suunnitelmallisuutta universumissamme, mutta koska meillä on tietoa vain tästä yhdestä universumista, emme voi soveltaa analogiaa universumiimme (vertailuaineistoa puuttuu).
  3. Jumala-uskoa ei voi rakentaa suunnitelmallisuusargumentin perustalle siinäkään tapauksessa, että argumentti olisi pätevä. On täysin mahdollista ja helppoakin ajatella universumin olevan moraalisesti vajavaisen, epäselvän ja jopa epä-älyllisen agentin tai agenttien aikaansaannos, ja luomisprosessin vain kaukaa muistuttaneen inhimillistä ajattelua.
  4. Jos on totta, että luonnollinen maailma, joka on hyvin järjestynyt, edellyttää erityistä suunnittelijaa niin siinä tapauksessa Jumalankin mieli (jotta se olisi hyvin järjestäytynyt) edellyttää erityistä suunnittelijaa, ja se erityistä suunnittelija edellyttäisi erityistä suunnittelijaa, mistä seuraa loputon ketju. Tämä päättymätön ketju voitaisiin ratkaista oletuksella, jonka mukaan jumalallinen mieli on luontaisesti järjestynyt itsestään, mutta siinä tapauksessa voidaan ajatella ihan yhtä hyvin olevan luontaisesti, itsestään järjestynyt.
  5. On tapauksia, joissa se mikä tarkoitukselta (esim. kun vaikuttaa, että olio X:llä on ominaisuus p, jotta se voisi saavuttaa tuloksen q) selittyy paremmin suodatusprosessilla. Olio X ei olisi olemassa ilman ominaisuutta p, ja tulos q kiinnostaa ihmisiä vain siksi, koska se esiintyy luonnossa. Teleologian mekaaninen selitys oli Darwinin evoluutioteoriaan sisältyvän luonnonvalinnan edeltäjä. Luonnonvalinta on voitu todistaa empiirisesti, joten luonnonvalinta on tosiasia, joten teleologisuus on vanhentunut, virheellinen tapa selittää luontoa.

 

Humen mukaan maailmassa olevat puutteellisuudet ja viat (’luomakunnan kruunuksi’ väitetty ihminen esim. on ainoa laji, joka voi tukehtua ruokaansa kurkunpään rakenteensa takia, joka liittyy kykyymme puhua, mutta muut lajit kuten apinat eivät tukehdu ruokaansa) voisi selittää siten, että jumalia oli useita tai että jokin ”jumalakatemian” lapsijumala-oppilas teki maailman harjoitustyönä. Yleisesti myönnetään, että vaikka pitäisimme oletusta luojajumalasta pätevänä emme voisi luontoa tarkkailemalla tietää sen luojan luonteesta ja suunnitelmista oikeastaan mitään. Voitaisiin perustellusti olettaa, ettei se luoja ole kaikkivaltias eikä kaikkitietävä kun hän ei osannut tehdä asioita kerralla oikein, vaan teki monia umpikujia ja epäonnistuneita aloituksia, kuten elämän historia osoittaa. Voidaan myös olettaa kuten prosessiteologiassa tehdään – esim. englantilaisen Ian Barbourintavoin – että Jumala ei ole kaikkivaltias eikä määrää ennalta universumin historiaa mutta ottaa osaa jatkuvasti universumin sisällön ”rikastamiseen”.

 

Barbour edellyttää vahvaa emergenssiä (kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa), mutta luonnosta ei ole löydetty mitään selviä ja kiistattomia merkkejä vahvan emergenssin olemassaolosta, vaan luonnossa esiintyy vain heikkoa emergenssiä: 

 

korkeampien tasojen kvalitatiivisesti uudet ilmiöt ovat jäännöksettä selitettävissä alemman tason fysikaalisilla tapahtumilla vaikkeivät yksikäsitteisesti palaudukaan niihin” – Enqvist emt. s. 212-213.

 

Maapallo ei ole ihmiselle mikään ihanteellinen ympäristö ja monet asiat haittaavat ja uhkaavat ihmisen hyvinvointia ja olemassaoloa lajina (laattatektoniikka, kosmiset törmäykset, mutta gammapurkauksia ei uusimman tiedon mukaan tarvitse pelätä). Elämä on Maapallolla sopeutunut niihin olosuhteisiin, joita on ollut tarjolla ja olosuhteet ovat muuttuneet moneen kertaan dramaattisesti jääkausista lämpökausiin. Lajit, jotka ovat sopeutuneet ovat selvinneet elossa ja muut lajit ovat kuolleet sukupuuttoon – 90% lajeista on kuollut sukupuuttoon, joten selviytyminen on varsin harvinaista! Luonnossa on inhimillisestä näkökulmasta ’tarkoituksenmukaisuutta’, mutta se selittyy nimenomaan evoluution luonnollisilla prosesseilla: lajit ovat sopeutuneet mahdollisimman hyvin ekologisiin lokeroihinsa (luonnonvalinta, valintapaineet kuten ilmaston muuttuminen tai saalistajien kehittyminen) osana erilaisten lajien – saaliiden ja saalistajien sekä kasvillisuuden – monimutkaista jatkuvaa evolutiivista tanssia. Ei ole tarpeellista olettaa jotain älyllistä suunnittelijaa asettelemaan tarkoituksenmukaisuutta.

 

Virheellinen analogia epäkelpo jumalatodistukseksi

 

On mahdollista erottaa ihmisen tekemä esine luonnossa esiintyvistä kappaleista vain jos ihmisen aikaansaannos on tavalla tai toisella erilainen. Näin ollen on absurdia puhua luonnossa olevien kappaleiden ja ihmisen tekemien, keinotekoisten tavaroiden samankaltaisuudesta. Teistinen analogia tehtyjen tavaroiden ja rakennelmien ja luonnossa olevien objektien välillä on epäpätevä. Analogiat eivät muutenkaan ole päteviä todisteita, vaan ne ovat aina vaillinaisia. Siinäkään tapauksessa, että olettaisimme luonnon viittaavan suunnittelijaan emme voisi tietää mitään sen suunnittelijan olemuksesta, luonteesta, suunnitelmista eikä siitä onko hän mitenkään kiinnostunut ihmisistä, joten kristillistä Jumalaa ei voida tälläkään tavalla todistaa olemassaolevaksi.

 

Fysiikan tutkimustulokset ja niihin pohjautuvat teoriat kumoavat klassiset jumalatodistukset

 

Moderni fysiikka on sitä paitsi osoittanut, että luonnossa tapahtuu asioita ilman mitään syytä (se on Tuomaksen kolmas virhe). On tapahtumia, joille ei ole selkeää yksikäsitteistä syytä. Kvanttitasolla, mikromaailmassa on deterministisen kausaliteetin sijaan ainoastaan tilastollinen kausaliteetti, eli aito todennäköisyys. Radioaktiivinen hajoaminen on hyvä esimerkki ilman mitään erityistä syytä olevista asioista. Emme tiedä miksi jokin tietty ydin hajosi juuri silloin kun se hajosi, kyseessä on vain tilastollinen todennäköisyys. Syiden puuttuminen ei myöskään ole osoitus jostain inhimillisestä tietämättömyydestä, tämä on osoitettu jo vuonna 1982 Alain Aspectintekemissä mittauksissa (hän testasi Bellin epäyhtälöitä, jotka kuvaavat tiettyjen hiukkastilojen välisten korrelaatioiden rakenteita).

 

Ei siten ole jotain ”salaisia perimmäisiä syitä”, jotka syvällinen metafysiikka tai uskonto voisi tavoittaa (ei siis ole piilomuuttujia). Tämä on tullut ilmeisesti Aspectin ja muiden hänen jälkeensä mittauksia tehneiden tutkijoiden työn tuloksena:

”…tiedämme, että luonnossa esiintyvät tapahtumien väliset korrelaatiot noudattavat kvanttimekaniikan mukaista logiikkaa aivan riippumatta siitä, onko kvanttimekaniikka lopullinen teoria vai ei. Mitkään salaiset ilmiöt, tapahtuvat ne sitten kaukaisilla braaneilla tai jossakin täsmentämättömässä syvätodellisuudessa, eivät voi tätä seikkaa muuksi muuttaa. Tilastollisuus on luonnon sisäinen ominaisuus. Se on täydellistä satunnaisuutta, jossa ei esiinny mitään tarkoitusta, ei aukkojen Jumalaa, joka sormeilisi kvanttitapahtumia” – Enqvist, emt. s. 201-202.

 

Lisäksi on todettava, että perinteisen deterministisen syy-seuraus-yhteyden peruspilari eli ajan käsite on kumoutunut kvanttifysiikan ansiosta: ei ole absoluuttista aikaa eikä absoluuttista avaruutta, kuten Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria on osoittanut.

 

Neljäs virhe Tuomaan todistelussa liittyy hänen oletukseensa siitä, että olisi välttämättä oltava rikkomaton ajallisten syiden jatkumo. Yleinen suhteellisuusteoria, kvanttifysiikka ja gravitaation kvanttiteoria ovat tehneet myös tuon oletuksen virheelliseksi. Epämääräisyys – mikä onkaan ennen jotain ja mikä tulee jonkin jälkeen – käy selväksi ja syyn ja seurauksen suhde menee poikki. Aika ei kuvaa universumia sen mikrotasolla, kvanttimaailmassa. Avaruus ja aika tulevat sumeiksi Planckin skaaloissa, jotka liittyvät aikaan ja pituuteen. Ajallinen epämääräisyys on kääntäen verrannollinen energiaan, jota massakin on Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti.

 

Fysiikan teorioiden ja havaintojen sallimaa: ”tyhjästä voi nyhjäistä” mahdollisesti jopa universumin

 

Epätarkkuusperiaatteen mukaan materiaa voi tulla tyhjästä jos ”energian lainaus” maksetaan kuitenkin takaisin epämääräisyysajan puitteissa. Koko universumi on siis voinut nykytiedon mukaan todellakin syntyä alkusingulariteetissa tyhjästä, massaenergian kuplasta, jonka painovoimakentällä on ollut yhtä suuri määrä vastakkaista energiaa. Siten universumin kokonaisenergian määrä on nolla ja inflaatio on laajentanut sen pienen kuplan nykyään näkyväksi maailmankaikkeudeksi. Tämä teoreettinen malli, jonka tueksi, nimittäin tyhjön energian olemassaolon, on kokeellisia näyttöjäkin kuten Casimir-ilmiö, on täysin mahdollinen selitys universumin syntymiselle. 

Kenties ei ole täydellistä olemattomuutta vaan tyhjiökin on eräänlainen kvantteja poreileva pata…josta voi spontaanisti ja satunnaisesti kuplia esiin vaikka kokonainen braanimaailma, samaan tapaan kuin tyhjiöstä voi äkkiä putkahtaa esimerkiksi elektroni-positroni-pari. Tässä on kyseessä eri asia kuin inflaatiossa kohtaamamme tyhjiöenergia, joka on rehtiä avaruuden täyttävää insinöörienergiaa ja saanut nimensä siksi, että se ei liity mihinkään alkeishiukkasiin. ”Tyhjiö” on käsite, jolla tarkoitetaan määritelmän mukaan energian nollatasoa, kuin vedenpinnan korkeus kattilassa”. Enqvist emt. s. 216. Tyhjön energiasta lisätietoa täältä sekä tältä sivulta

 

Enqvistin teoksen lisäksi perusteellinen kuvaus John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus Kaaos kompleksisuus ja elämän synty. URSA 2005 s.124-130.
Tieteen Kuvalehti 8/06 s.24-29 inflaatiosta tarkemmin: säteilymittaukset ovat antaneet tukea inflaatio-teorialle, jota alussa epäiltiin paljon. Inflaatiolla on osansa myös ajan suuntaan – aika kulkee kohti kaaosta. ”Inflaatio on voima, joka veti kellon käyntiin”.

 

Luonnonlakien todellisesta luonteesta

 

Luonnonlakeihin liittyy, varsinkin kun teistit käyttävät ’luonnonlakeja’ argumenttina Jumalan olemassaolon todistamisessa väärinkäsityksiä ja virheellisiä mielikuvia. Luonnonlait eivät selvästi ole mitään ’Jumalan ikuisia säädöksiä, jotka tiede on vain löytänyt’, vaan luonnonlait ovat menneisiin (tähän astisiin) havaintoihin perustuvia inhimillisiä ja historian aikana monta kertaa muuttuneita yleistyksiä siitä, miten asiat maailmassa tapahtuvat. Luonnonlakien määräkin on muuttunut tieteellisen edistyksen myötä: esim. lämpövoimaopissa oli aikaisemmin kymmeniä ’luonnonlakeja’, mutta ne on hylätty tarpeettomina kun yhden ainoan lain eli yleistyksen on havaittu selittävän suuren joukon ilmiöitä. Luonnon ”jumalallisen järjestyksen” perusteeksi ei voida käyttää inhimillisen tieteen muuttuvia ja varmuudeltaan likimääräisiä yleistyksiä, jotka eivät ole absoluuttisen varmoja totuuksia luonnosta: emmehän tiedä tapahtuuko reaktio z kun asia p toteutuu 1000 000 000 000 kerran jälkeen vaikka olisimme nähneet niin käyvän 10 000 kertaa. Auringon nousukaan joka aamu ei ole ehdoton absoluuttinen totuus eikä luonnonlaki: Maapallo tai Aurinko voivat tuhoutua kosmisissa törmäyksissä ja joka tapauksessa Aurinko tulee laajenemisvaiheessaan hävittämään Maapallon, Venuksen ja Merkuriuksen.

 

Sitä paitsi tieteenharjoittajat eivät tosiasiassa tarkoita, että heidän löytämänsä ’lait’ (likimääräiset yleistykset) todella olisivat osa luontoa, vaan he vain käyttävät yleensä totuttua puhetapaa, minkä monet maallikkoihmiset ottavat erheellisesti kirjaimellisesti. Tämän tähden ”luonnonlakeihin” liittyy väärinkäsityksiä ja virheellisiä mielikuvia (kuten oletus, että ”luonnonlaeilla” on joku tuonpuoleinen Lainsäätäjä).

 

Välitilipäätös teleologisen ja muiden klassisten jumalatodistuksen kritiikin jälkeen

 

Voidaan siis riidatta todeta, että tavallisimmat ja vanhimmat todistukset Jumalan olemassaolon puolesta edellyttävät lähtökohdakseen vanhentuneen fysiikan, mukaan lukien kosmologian sekä riippuvaisuuden vanhentuneeseen, kreikkalaiseen filosofiaan (Platon ja hänen ideaoppinsa, Aristoteles) palautuvaan ontologiaan. Aika – tieteellisen tietämyksen kasvu matematiikassa ja luonnontieteissä sekä uudet tuulet filosofiassa – on yksinkertaisesti ajanut perinteisten jumalatodistuksien ohitse. Jumalan olettaminen ei myöskään ole jokin lopullinen vastaus, joka tekee kysymykset tarpeettomaksi, vaan ainoastaan runsaudensarvi ja Pandoran lipas, josta ryöpsähtää ilmoille koko joukko vastausta vaativia uusia, älyllisesti rehelliselle ihmiselle ohittamattomia kysymyksiä ja ongelmia, jotka liittyvät tähän (kristilliseen) Jumalaan, hänen tahtoonsa ja luonteeseensa, kärsimyksen ja pahuuden ongelmiin.

 

Ja noihin kysymyksiin annetut vastaukset johtavat taas uusiin kysymyksiin ja kriittiseen analysointiin loputtomiin. Mitään universumin ulkopuolista, metafyysistä Alkusyytä ei siten ole fysiikan kannalta välttämätöntä olettaa jos kohta luojajumalan olemassaolemattomuuttakaan ei voida fysiikan(kaan) avulla varmuudella todistaa, vaikkakin mikään ei nykytieteen mukaan tässä fyysisessä universumissa edellytä Jumalan ja erityisesti kristillisen Jumalan olemassaoloa. Silti on niitä – eli niitä, jotka jo ovat teistejä - jotka katsovat löytävänsä universumista ”viitteitä”, ”heikkoja kuiskauksia” Jumalasta (olettaen Jumalan olevan oman uskontonsa mukainen Jumala). Niitä, jotka eivät hyväksy ennestään teistisiä lähtökohtia ne ”viitteet ja kuiskaukset” eivät luonnollisesti vakuuta minkään yliluonnollisen entiteetin olemassaolosta.

 

Alister McGrath (joka on kristitty, entinen ateisti) mainitsee sinänsä kiintoisan havainnon, että Jumalan olemassaoloa vastaan tehdyt argumentit muistuttavat Tuomas Akvinolaisen viittä tietä. Tämä on toki luonnollistakin, koska kritiikin täytyy ottaa kantaa teleologisuuteen, suunnitelmallisuuteen ja ”ensimmäinen syy”-argumentteihin – joiden heikkoudet onkin yleisesti tunnustettu, teistienkin (Jumalaan uskovien) keskuudessa. McGrathin tavoin voidaan toisaalta oikeutetusti sanoa, että Jumalan olemassaolemattomuuden todisteiksi esitetyt päättelyketjut eivät nekään ole aukottomia eikä ankarassa empiirisessä mielessä toteennäytettyjä. Mutta tässä kohden on todettava sekin, että olentoa, jota ei – mahdollisesti – ole olemassa onkin vaikea ”todistaa” empiirisesti ja aukottomasti olevan olematta. Miten todistetaan aukottomasti, että joulutonttuja ja Lentävää Spagettihirviötä ei ole olemassa?  Kuten McGrath toteaa, Jumala-kysymys ei ratkea

 

järjen ja empiiristen kokeiden keinoin. Ehkä Thomas H. Huxley oli oikeassa: ainoa todella uskottava vaihtoehto on agnostisismi ja asian jättäminen avoimeksi” – McGrath emt. s. 200-201.

 

Nykyään keskustelu Jumalan olemassaolosta teistien ja ateistien välillä onkin keskittynyt enimmäkseen kysymykseen pahuuden merkityksestä Jumala-uskolle ja on yleisesti myönnetty teistien puolella, että argumentit Jumalan olemassaolon todistamiseksi rationaalisesti ovat epäonnistuneet. Jumalaan uskova Peter van Inwagen toteaa, että vain moraaliargumentti ja ehkä ontologinen todistus koettavat edes todistaa moraalisesti täydellisen olennon, mutta niilläkään ei ole monia kannattajia – Inwagen: The Problem of Evil, the Problem of Air and the Problem of Silence, s.206 (2005). Nykykeskustelussa pahan ongelma (argumentti maailmassa esiintyvästä pahuudesta, teodikea-kysymys) on tärkein käytetty peruste kiistää Jumalan (etenkin kristillisen Jumalan) olemassaolo. On huomautettava kuitenkin, että teodikea-argumentti ei ”osu” sellaisiin jumaliin, joiden ei oleteta olevan edes kiinnostuneita mahdollisesti tekemästään maailmasta ja ihmisten kohtaloista tai joiden ei oleteta olevan kaikkivoipia.

 

Siitä mitä kärsimys kertoo Jumalan olemassaolosta (”miten täydellinen jumaluus on voinut luoda näin epätäydellisen maailman”) onkin keskusteltu ja kirjoitettu valtavasti viime vuosisadalla ja nykyäänkin, mutta aukottomaan lopputulokseen suuntaan tai toiseen ei olla päästy. Filosofi William Alston on väittänyt, että väite jonka mukaan paha on loogisesti yhteen sopimaton Jumalan olemassaolon kanssa ”on nyt tunnustettu (lähes) joka taholla” täysin paikkansapitämättömäksi” - McGrath emt. s. 204. Alstonin väite ei kuitenkaan vaikuta täysin uskottavalta kun seuraa teodikea-ongelman ympärillä vieläkin jatkuvaa keskustelua.

 

Voikin kysyä oikeutetusti, että mitkä ”tahot” ovat sen myöntäneet: ammattifilosofit, kristityt filosofit vai ateistit (tuskin ateistit yleisesti allekirjoittavat McGrathin ja Alstonin näkemystä, vaan päinvastoin käyttävät edelleenkin pahan ongelmaa keskeisimpänä argumenttina koettaessaan osoittaa Jumalan olemattomaksi)?

 

Huomautuksia rationaalisuudesta sekä todistustaakan velvoite teisteille

 

Sille, mitä pidetään järkevänä, rationaalisena, on oma historiansa. Mikä joskus katsottiin järkeväksi toiminnaksi ja ajatteluksi on myöhemmässä katsannossa havaittu järjettömäksi, taikauskoksi. Vielä nykyäänkin eri ihmiset pitävät ”järkevänä” vastakkaisia asioita, minkä huomaa helposti arkisessa keskustelussa. Kysymykselle ”onko rationaalista uskoa Jumalaan vai onko rationaalista olla uskomatta” saadaan erilainen vastaus juuri sen mukaan millaiset lähtökohdat, perusoletukset, on ensin jo hyväksytty ja se hyväksyminen tapahtuu viime kädessä uskon (englannin kielen belief, rationaalisesti perusteltu usko) kautta. Vastaus yllä olevaan kysymykseen perustuu siihen, mitä aksiooman kaltaisia lähtökohtia pidetään perusteltuina ja jotka on siten etukäteen oletettu tosiksi.

 

Aksioomatovat todistamattomia, mutta itsestään selviä väittämiä eli peruslauseita, joiden varaan rakennetaan argumentointia. Jos hyväksytään (uskotaan, belief) aksioomaksi, että Jumala on olemassa niin silloin Jumalaan uskominen on rationaalista toimintaa ja Jumalan olemassaolon kieltäminen on irrationaalista, järjetöntä. Jos taas hyväksytään lähtökohdaksi, että Jumalaa ei ole olemassa niin uskominen tähän olemattomaksi katsottuun Jumalaan ei ole muuta kuin irrationaalista, järjetöntä, ”taikauskoa”. On vaikea löytää täysin neutraalia tarkkailijaa, joka voisi ”viileästi” ilman mitään ennakko-oletusta arvioida Jumalan olemassaolon tueksi ja Jumalan olemassaolemattomuuden perusteiksi esitettyjä argumentteja ja päättää onko usko Jumalaan rationaalista vai irrationaalista.

 

Jos lähestytään Jumala-uskoa siltä kannalta, että ei ole – tähän mennessä ainakaan – empiiristä evidenssiä yliluonnollisista tapahtumista, jotka olisi luotettavasti dokumentoitu historiaan (siis muualle kuin uskonnollisiin pyhien kirjojen kokoelmiin) eikä tiede ole löytänyt mitään sellaista universumista, jonka selittäminen edellyttäisi selitykseksi supranaturaalin, transsendenssin toimijan (ja vielä erityisesti kristillisen Jumalan) voidaan saada viitteitä jostakin ja tarjoaa perusteita päätellä johonkin suuntaan. Ainakin se on selvä signaali, että ei ole voitu nähdä, kuulla eikä muutenkaan todentaa mitään jumalallista vaikutusta maailmankaikkeudessa eikä ole luotettavaa dokumentointia sen enempää enkeleistä eikä paholaisista (kaikenlaista folklorea ja uskonnollisia tekstejä luonnollisesti on, mutta uskonnolliset tekstithän eivät ole puolueettomia objektiivisia lähteitä, vaan niiden tarkoitus on julistaa jotain tiettyä uskoa, joka oletetaan a priori todeksi). Tähän voidaan tietysti vastata, että Jumala on voinut pitää itsensä niin täydellisesti salassa, että mistään mitä Jumala tekee ei voikaan jäädä mitään merkkejä eikä jälkiä, vaan hänen toimintansa on ihmisen havainnointikeinoille täysin tavoittamattomissa, joten siksi maailmankaikkeus näyttää ’jumalattomalta’.

 

Vastaväite tälle väitteelle saadaan – jälleen – siitä, että ei sen itsensä täydellisesti salaavaan olennon tarvitse olla mikään jumala, vaan periaatteessa mikä tahansa kuviteltu olento sopii sellaiseksi tai sen ei tarvitse olla jumala ollenkaan, vaan se voi olla superälykäs aliensivilisaatio, jonka kokeiluun tämä maailma kaikkine vikoineen ja puutteineen kuuluu. Päädymme siihen, että Jumalan voi tässä universumissa, kansojen historiassa ja oman elämänsä tapahtumissa nähdä vain usko – usko, joka on valmis hyväksymään apriorisesti teistisen aksiooman (ja sen jälkeen teisti lähtee etsimään perusteluja uskolleen, vaikka kaikki teistit eivät todisteita tarvitse ja jotkut teistit pitävät todisteita ei vain turhina vaan jopa vahingollisina uskolle: miksi todistaa sitä, mihin jo uskotaan eikä uskoa voi tehdä riippuvaiseksi filosofisista päättelyistä tai tieteellisistä tutkimuksista).

 

Normaalin argumentoinnin sääntöjen mukaan todistustaakka (burden of proof) on sillä osapuolella, joka väittää jotakin olevan olemassa. Sen, joka ei usko jonkin olennon olevan olemassa ei tarvitse todistaa ko. olennon olemassaolemattomuutta. Ellei sellaisia todisteita löydy ei esitetty väite (Raamatun Jumalan olemassaolo, homeopatia, kreationismi, Intelligent Design jne.) ole tieteellisesti hyväksyttävä eikä väitteeseen uskominen ole tieteellisesti tai rationaalisesti perusteltua, vaan irrationaalista. Mahdollisesti esitettyä evidenssiä voidaan sitten luonnollisesti tarkastella ja arvioida kriittisesti ja päätellä onko todistusaineisto vakuuttavaa ja todistaako se todella väitteen oikeellisuuden (mikä on ”vakuuttavaa” on luonnollisesti subjektiivista).

 

Näin ollen katson kohtuulliseksi pitää Jumala-uskoa irrationaalisena tai ainakin a-rationaalisena  (so. uskominen ei ole sinänsä järjetöntä eikä järjen mukaista, se on jotain muuta) ratkaisuna: uskova uskoo kaikesta huolimatta, vastoin havaintoja, kaikista kokeellisen luonnontieteen tuloksista ja rationaalisista vastaväitteistä välittämättä, vailla pitäviä todisteita. Kyseessä on faith-usko eli uskonnollinen usko, luottamus, jonka taustalla ovat tietyt sisäiset tarpeet, joiden ratkaisukeino usko Jumalaan on. Tosiasia on, että teistillä on voinut olla subjektiivisia kokemuksia (unia, paraneminen sairaudesta, pelastuminen vaarasta, mystinen kokemus ’pyhästä’ tai kosmisesta yhteydestä ’jonkin suuremman’ kanssa) ja teisti on antanut jälkeen päin kokemukselleen tulkinnan.

 

Kokemuksen tosiasiaa ei voi kiistää, mutta kokemukselle annettu subjektiivinen tulkinta – joka pohjautuu teistisen aksiooman hyväksymiseen  – ei ole tosiasia eikä sitä voi verifioida (todentaa oikeaksi) muttei falsifioidakaan (todistaa vääräksi) aukottomasti. Lisäksi erilaiset kokemukset, kuten mystiset kokemukset eivät tapahdu ihmisen psykofyysisen apparaatin ulkopuolella, vaan vain ja ainoastaan ihmisen mielessä, hänen aivoissaan. Niinpä aivotutkimus, neurologia ja psykologia pääsevät käsiksi niihin – ja ihmisen aivokemiaan – joten ne kokemukset pystytään altistamaan kritiikille: toisenlaisista aksioomista käsin, jos ei-teistiset aksioomat on ensin hyväksytty lähtökohdaksi, kokemuksilla saadaan ”luonnollinen”, immanentti (maailmansisäinen) selitys. Aivoja sopivasti stimuloimalla sekä eräissä sairaustiloissa (kuten epilepsia) ihmisen aivot tuottavat uskonnollisia kokemuksia on yleisesti tunnettu tosiasia.

 

Teodikea, pahan ongelma, Jumalan vastuu: vakavin haaste kristilliselle Jumala-uskolle

 

Teodikea-ongelmassa on kysymys siitä, että miten maailmassa havaittava pahuus ja kärsimys voi olla sopusoinnussa sen väitteen kanssa, että on olemassa kaikkivaltias, kaikkihyvä, kaikkitietävä Jumala, jonka sanotaan olevan rakkaus. Teodikea-ongelmaa ei ole, kuten aiemmin totesin, jumalille, joilla ei katsota olevan kyseisiä ominaisuuksia, mutta juutalaisuuden, kristinuskon ja islaminkin edustaman teismin kannalta kysymys on erittäin kriittinen ja nykyään sen katsotaan olevan tärkein argumentti sellaisen Jumalan olemassaoloa vastaan. Teodikea-kysymys on ongelmana vanha, jo antiikin kreikassa sitä pohdittiin, mutta nimitys teodikea tulee saksalaiselta filosofilta Leibnitziltä.

 

Onko Jumala perimmältään vastuussa ihmisen teoista?

 

Teodikea-ongelmakenttään kuuluu myös kysymys onko Jumala vastuussa viime kädessä ihmisten tekemistä teoista, vaikka ihmisillä oletettaisiinkin olevan vapaa tahto? Jos oletetaan Jumalan olevan kaikkitietävä, tienneen ”ennen aikojen alkua” ketkä pelastuvat – kuten UT:ssa Paavali toteaa – ja tienneen kaiken, mitä maailmankaikkeuden historiassa tapahtuu (eikä vain tienneen vaan jopa aktiivisesti ennalta määränneen historian kulun kuten apokalyptiikassa, Ilmestyskirja ja Danielin kirja VT:ssa, selvästi kuvataan) voidaan perustellusti katsoa Jumalan olevan vastuussa ihmisten teoista, koko historian kulusta. Juuri sen tähden Jumala on vastuussa viime kädessä, koska kaikkitietävänä (ja jopa historian kulun ennaltamääränneenä) Jumala tietää kaiken kaikista ja kaikista mahdollisista maailmoista, mitä hän olisi voinut luoda. Kaikkivaltiaana Jumala olisi voinut tehdä maailman, jossa tehdään vain eettisesti oikeita tekoja eikä pahuutta esiinny lainkaan.

 

Eskatologia esimerkkinä: Jumala voisi luoda maailman, jossa ei ole pahuutta eikä kärsimystä

 

Sen, että Jumala todella pystyisi luomaan vailla pahuutta ja kärsimystä olevan maailman osoittaa Raamatun eskatologia (oppi lopun ajoista): ”tuleva maailma”, taivasten valtakunta maan päällä/uusi luomakunta on täydellinen maailma vailla syntiä, pahuutta, kuolemaa, sairauksia ja ilman mitään kärsimystä (henkistä tai fyysistä). Siinä uudessa, jopa ikuisessa maailmassa ihmiset, jotka on sinne hyväksytty – Jeesukseen uskomisen perusteella – eivät myöskään tee vääriä valintoja – miten tämä on mahdollista ikuisuudessa, tekeekö Jumala pelastamistaan ihmisistä robotteja, joilla ei ole mahdollisuutta edes periaatteessa valita väärin, tehdä pahaa? Eikö monien kristittyjen argumentti ”Jumala ei tahtonut ihmisistä robotteja, jotka eivät voi muuta kuin rakastaa Jumalaa ja siksi hän antoi ihmisille vapaan tahdon, vaikka siihen sisältyi lankeamisen riski” olekaan enää voimassa siinä taivasten valtakunnassa/uudessa maailmassa?

 

Jos se ei ole siellä enää voimassa ja ihmiset eivät voi enää tehdä eettisesti vääriä valintoja niin miksi sitten Jumala ei jo alunperin tehnyt sellaista maailmaa, joka ei ollut ”hyvä” vain vähän aikaa luomisen jälkeen, vaan olisi myös pysynyt hyvänä jatkuvasti? Ja jos Jumala on ennalta määrännyt kaiken niin miten ihmisillä – kuten sillä odetulla ’antikristuksella’ ja tämän kannattajilla – olisi mahdollisuutta tehdä toisin, olla ryhtymättä antikristukseksi ja olla alkamatta taistella Jumalaa vastaan?

Jumalalle lankeaa perimmäinen vastuu pahasta ja ihmisten teoista

Millä perusteella on oikeutettua tuomita ihmisiä teoista, joita heillä ei ollut mahdollisuutta jättää tekemättä jos kerran historian kulku on ennalta määrätty? Onpa käsitys ihmisen tahdon vapaudesta mikä tahansa niin lopputulos näyttäytyy pääsemättömältä – Jumalalla on perimmäinen vastuu ihmisten teoista luojana (miksi hän teki ihmiselle tahdon, joka salli satunnaisuuden ja väärät teot etenkin jos kerran hän ennalta näki koko ihmiskunnan historian?) sillä kaikkitietävänä hän tiesi ennalta sen vapaan tahdon käytön seuraukset ja on perimmältään aiheuttanut ihmiskunnan kaikki teot (Jumalanhan uskotaan pitävän yllä, elossa, kaikkia ihmisiä jatkuvasti). Jumala voisi, jos hän on kaikkivaltias, estää ihmisiä tekemästä pahaa tai hän olisi voinut jättää maailman tai ainakin ihmiset luomatta.

 

Sovitusoppi ratkaisuyrityksenä, ’kärsivä Jumala ihmisen rinnalla’, ajan kulumisen ongelma

 

Klassinen vastaus kristityiltä on, että Jumala ei ole jäänyt toimettomaksi pahuuden suhteen, vaan teki aktiivisesti jotain pahuuden poistamiseksi – lähetti Poikansa kuolemaan ristillä, jotta ”synnit sovitettaisiin ja paholaisen valta murskattaisiin”. Kärsivän Jumalan idea onkin tuonut lohtua monille ja joillekin se riittää selitykseksi, jonka kanssa he tulevat toimeen, joten ’ihmisen rinnalla kärsivän Jumalan’ idea on sielunhoidollisesti merkittävä, vaikkakaan ei sekään tarjoa loogisesti ja moraalisesti aukotonta vastausta teodikea-kysymykseen. Kuitenkin voidaan oikeutetusti kysyä – kun kaksi tuhatta vuotta on jo kulunut tästä lopullisesta sovituksesta ja ”paholaisen kukistamisesta” – että miksi sitten tällä käänteentekevällä sovituskuolemalla ei ole ollut mitään käänteentekevää vaikutusta vieläkään: pahuus ja kärsimys eivät ole hävinneet tai vähentyneet ollenkaan, kuinka kauan tarvitaan vieläkin aikaa ennen kuin mitään konkreettisia vaikutuksia maailmassa alkaa näkyä?

 

Ajan kulumisen ongelma ei ole pieni asia, sillä Jeesus itse ja alkukristityt odottivat kaiken lopun tulevan pian, heidän omana aikanaan tai kohta sen jälkeen joka tapauksessa, joten ajan osalta vähintäänkin he erehtyivät. He eivät uskoneet maailman jatkuvan tuhansia vuosia, vaan he uskoivat elävänsä lopun aikaa. Eskatologiasta saadaankin keskeinen ja ratkaiseva totuustesti, falsikaatiokriteeri kristinuskon totuuden testaamiseksi: eskatologia sisältää joukon havaittavia, fyysistä maailmaa koskevia väitteitä, joiden toteutumista voidaan siten testata. Jos eskatologia ei toteudu (kuten kahteen tuhanteen vuoteen mitään todella konkreettista ei ole tapahtunut, sodat ja maanjäristykset ovat hyvin arkipäiväisiä), on kristinusko osoittautunut vääräksi. Jos se toteutuu on kristinuskon dogma tullut verifioiduksi (osoittautunut todeksi).

 

Moraalisesti riittävät tai loogisesti välttämättömät syyt” pahuuden sallimiselle

 

On esitetty kristillisen Jumalan olemassaolon puolustukseksi argumentti, että Jumalalla on ollut ”moraalisesti riittäviä syitä” pahuuden sallimiselle tai pahuuden salliminen on ”loogisesti välttämätöntä”, jolloin havainto maailmassa olevasta pahuudesta tekee muodollisesti epäpäteväksi sinänsä loogisen päätelmän, että Jumalan olemassaolo ja täydellinen hyvyys sekä maailmassa oleva pahuus ovat ristiriidassa keskenään.

 

Tällöin ongelmaksi tulee, että mitkä sitten olisivat niin painavia moraalisesti riittäviä ja loogisesti välttämättömiä syitä, joita voisi pitää uskottavina – muidenkin kuin kristittyjen keskuudessa (jotka ovat lähtökohtansa tähden epäilemättä valmiit hyväksymään lähes millaisia syitä tahansa, koska he haluavat uskoa)? Tässä tapauksessa ei ole loogista ristiriitaa pahuuden olemassaolon ja kristillisen Jumalan olemassaolon välillä eikä pahuus sulje loogisesti pois Jumalaa. Mutta vaikka sellaisia syitä koetettaisiin ehdottaa niin siltikään pahuuden olemassaolo ei poistu olemasta ongelma kristilliselle teismille, sillä usko kaikkihyvään, kaikkitietävään ja kaikkivoipaan Jumalaan ja pahuus ovat erittäin jyrkkä kontrasti sivuutettavaksi – ongelma vain on muotoiltava toisin.

 

Ilman vakavaa vastaväitettä voidaan vähintäänkin todeta, että pahuuden ja kärsimyksen olemassaolosta on pitävämmät ja varmemmat todisteet kuin kristillisen Jumalan olemassaolosta. Teodikea-ongelma luonnollisesti katoaa jos kristillistä Jumalaa ei ole.

 

Lisäksi on syytä huomata, että kristittyjen teistien kuten reformoidun amerikkalaisen kristityn filosofin Plantingan esittämä ihmisen vapaaseen tahtoon perustuva kristillisen Jumalan olemassaolon puolustus ohittaa sen seikan, että olisihan Jumalalla ollut kolmaskin vaihtoehto: olla luomatta mitään maailmaa, joten on virheellistä olettaa – kuten Plantinga tekee – että Jumalalla oli mahdollisuuksinaan luoda vain joko maailma ilman pahuutta tai maailma, jossa on pahuutta.

 

Jos Jumalan katsotaan olevan deistinen eli Jumala ei vaikuta mitenkään maailmaan eikä ole kiinnostunut sen asioista voidaan oikeutetusti kysyä minkä tähden sekä kyseenalaistaa sellaisen Jumalan hyvyys. Voidaan myös kysyä miksi pitäisi ylipäätään uskoa sellaiseen Jumalaan, joka ei piittaa ihmisistä ja maailman menosta, Jumalahan on silloin yhdentekevä entiteetti.

 

”Vahditun kattilan paradoksi” – kvanttimekaniikka vastustaa Jumalan olemassaoloa

 

Kvanttimekaniikassa tunnetaan kiintoisa ilmiö nimeltään ”vahditun kattilan paradoksi”. Kyseessä on kokeellisesti tutkittu tosiasia. Varattuja beryllium-ioneja kerätään eräänlaiseen sähköiseen loukkuun, kuin ”kattilaan”. Ensin kaikki ionit ovat perustilassa eli matalimman energian tilassa kuin vesi kattilassa ennen veden kiehuttamisen aloittamista. Radioaaltopulssin avulla ionit saadaan korkeampaan energian tilaan, mikä vastaa veden kiehumista kattilassa. Kvanttimekaanisesti ionin virittyminen korkeamman energian tilaan on satunnaista ja aikaa kuluu 256 millisekuntia, jotta kaikki ionit ovat virittyneet.

 

Mutta ennen mittausta ioni on epämääräisessä tilassa, eli sen kvanttitila sisältää kaikki mahdollisuudet: se on osittain perustilassa ja osittain vasta virittymässä. Vasta mittaaminen romahduttaa ionin aaltofunktion, ja se löytyy jommastakummasta tilasta laskettavissa olevalla todennäköisyydellä. Mittaaminen, eli ”ionien kattilaan kurkistaminen” estää siis niiden nousemisen korkeampaan energiatilaan. Kaikki havainnot saavat ionien aaltofunktion romahtamaan lähes sadan prosentin todennäköisyydellä perustilaansa. Jos siis joku havainnoisi jatkuvasti ioneja ei niistä ainoakaan virittyisi (”kiehuisi”). Vahtiminen estää tapahtumisen kvanttitasolla!

 

Tämä merkitsee sitä, että jos olisi olemassa kaikkinäkevä, olevaista jatkuvasti tarkkaileva jumalolento ei maailmassa voisi tapahtua mitään koskaan, vaan olevaisuus olisi kuin ikuinen, eloton, liikkumaton patsas. Planeetat eivät kiertäisi Aurinkoa, ei olisi sääilmiöitä eikä elämääkään (Kari Enqvist: Olemisen porteilla, s. 173-174). Jumalan olemassaolon kiistämiseksi tämä todistelu on yhtä vakuuttava tai vakuuttamaton kuin Jumalan olemassaolon tueksi kehitetyt todistukset.

 

Tämä ei kuitenkaan ole logiikkaan tai filosofiseen spekulointiin perustuva, kuten jumalatodistukset, vaan tämä on kokeellisen luonnontieteen tulos, kvanttimekaaninen tosiasia, joka antaa vähintäänkin ajattelun aihetta ja haastaa teistejä pohtimaan jumalauskonsa perusteita. Ainakaan sen oletetun jumaluuden ei pitäisi katsella ja skannata olevaisuutta jatkuvasti, vaan hänen täytyisi pitää toistuvasti taukoja tai muuten mitään ei tapahtuisi ikinä – ja silloinhan jumaluus ei tietäisi jatkuvasti kaikesta kaikkea eikä näkisi ihmisten mielenliikahduksia, vaan vaikka mitä pääsisi tapahtumaan jumaluuden huomaamatta. Jumalan kaikkitietävyys ja kaikkinäkevyys kyseenalaistuu kvanttimekaniikan johdosta.

 

Mitä jumalatodistuksien jatkuva kehittäminen ja niiden epäonnistuminen todistaa?

 

Katsokaamme tätä monenlaisten jumaltodistuksien määrää, eikä tässä artikkelissa ole käsitelty edes kaikkia tarjolla olevia yrityksiä todistaa Jumalan olemassaoloa (mielenkiintoista on sekin, että eräät kristityt, kuten Tuomas Akvinolainen, eivät hyväksy päteviksi toisten kristittyjen, kuten Anselm Canterburylaisen, jumalatodistuksia). Se, mikä on kenties kaikkein musertavinta noille jumalatodistuksille on tämä: jos edes yksi noista kaikista jumalatodistuksista olisi ollut riittävä ja kyennyt pätevästi todistamaan Jumalan olemassaolon, ei olisi mitään tarvetta koettaa kehitellä jatkuvasti uusia jumalatodituksia yrittämään todistamaan sitä, missä muut jumalatodistukset ovat epäonnistuneet! Jumalatodistuksien toisiaan seuraavat sukupolvet ovat itsessään todiste siitä, että kaikki edeltävät jumalatodistukset ovat epäonnistuneet. Todisteiden puuttuminen on merkittävä seikka, jota ei voi ohittaa.

 

Tiede ja Jumalan olemassaolo? Tiede tukee agnostisismia parhaiten (kristityn uskonpuolustajan McGrathin mukaan)

 

Vahvan teistisen näkemyksen mukaan Jumalan olemassaolo voidaan ”tietää” ja se on ”varmaa”. On käytetty todistetekstinä Paavalin roomalaiskirjeen 1. luvun ajatusta siitä, miten kristillisen Jumalan ominaisuudet ovat ”nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan” ja että ”se, mitä Jumalasta voidaan tietää”, ihmiset voivat ”nähdä” Jumalan ”ilmoituksen” perusteella. Vahvalla teismillä on edelleen kannattajia kristittyjen keskuudessa. Uusimmassa versiossa vahvassa teismistä vedotaan jopa ”tieteeseen” (ns. älykäs suunnittelu-oletus uusimpana kreationismin haarana) keinona ”todistaa” Jumalan olemassaolo/kaikkivaltiaan älyllisen agentin välttämättömyys.

 

Mutta filosofinen ja luonnontieteellinen kehitys ja Jumalan olemassaolon todistamisen jatkuva epäonnistuminen loogisesti pätevällä tavalla tekee näkemyksestä, että tiede voisi todistaa Jumalan olemassaolon tai Jumalan välttämättömyyden selittäjänä elämälle ja kaikkeudelle erittäin epäuskottavaksi. Entinen ateisti ja kristityksi kääntynyt hstoriallisen teologian professori Alister McGrath teoksessaan Dawkinsin Jumala(2006) kritiikissään Dawkinsin kristinuskon tulkintaa kohtaan myöntää rehellisesti, että tieteen avulla ei voida todistaa Jumalan olemassaoloa, eikä tiede voi kertoa Jumalasta mitään, suuntaan tai toiseen. Tieteen avulla voidaan McGrathin mukaan perustella vain agnostisismi – mikä onkin hyvin perusteltu ja järkevä kanta. McGrath ei kritisoi Dawkinsia siksi, että Dawkins on ateisti, vaan hän arvostelee Dawkinsin tapaa perustella ateismi.

 

Kirjallisuutta:
Alister McGrath: Ateismin lyhyt historia, 2004
Alister McGrath: Dawkinsin Jumala, 2006
Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo, 2003
Kari Enqvist: Olemisen porteilla, 1998
Esa Saarinen: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin, 1985
Peter van Inwagen: The Problem of Evil, the Problem of Air and the Problem of Silence, 2005
John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus Kaaos, kompleksisuus elämän synty, 2005.

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.3/5 (4 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: +1 (from 1 vote)

Tieteen historia. Filosofian historia. Uskonnot ja tiede

Tieteen ja filosofian monimuotoinen vuorovaikutus uskontojen kanssa

Tieteen kehitys muinaisesta Lähi-idästä uudena ajan alkuun

 

Johdanto: tieteen ja filosofian historia uskonpuhdistuksen aikaan asti

 

Tieteen ja filosofian (filosofia ja tiede eivät olleet eriytyneet toisistaan ennen kuin vasta uudella ajalla, vaan ne olivat kietoutuneet toisiinsa) syntyminen, kehitys ja erilaisten uskonnollis-poliittisten olosuhteiden vaikutus tieteelliseen kehitykseen ja henkisen sivistyksen kukoistukseen. Tieteen ja filosofian synnystä, kehityksestä ja välittymisestä historiallisesti kulttuurilta toiselle Välimeren ympäristössä muinaisesta Mesopotamiasta keskiajan lopulle asti Euroopassa.

 

Filosofia osana tiedettä. Tieteen ja filosofian historian toisiinsa kietoutuminen. Kristinusko ja tiede

 

Onko moderni tiede voinut syntyä vain yhden nimenomaisen uskonnon, kristinuskon, vaikutuksesta ja ansiosta? Millaisilla tekijöillä on ollut osuutensa vaikuttanut tieteen ja filosofian kehitykseen joko edistäen tai taannuttaen sitä? Millaisia esikristillisiä edeltäjiä ja tienraivaajia oli kristinuskon synnylle, leviämiselle ja kirkon teologian rakentamiselle?

 

Miten samankin kulttuurialueen ja sen valtauskonnon sisällä tieteellä ja filosofialla on ollut erilaisia kausia kukoistuksesta taantumaan, nopeasta edistyksestä hitaaseen kehitykseen ja olemassa olevan tiedon kanonisointiin sekä myös erilainen toimintavapaus aikakaudesta toiseen? Onko antiikin Kreikka ylipäätään edes tieteen historian alkupaikka, vai onko tieteellä ja filosofiallakin paljon pitempi menneisyys? Mille kulttuureille me länsimaalaiset olemme kiitollisuudenvelassa sivistysperinnöstämme? Millä tavoin kristinusko tai täsmällisemmin määriteltynä sanottuna eräät traditiot ovat vaikuttaneet tieteelliseen työhön sekä kristillisen kirkon ja tieteen suhteisiin?

 

Entä millaista oli keskiajan tieteen- ja filosofianhistoria, oliko keskiaika ”pimeää” tuhat vuotta kestänyttä henkistä kurjuutta ja siinä kaikki?

 

Tarjolla olevat peruslähtökohdat jonkin tietyn uskonnon suhteelle tieteeseen (ja filosofiaan) voidaan kuvata karkeasti seuraavasti: uskonto on vaikuttanut tieteeseen (joko kokonaan tai ainakin suurimmaksi osaksi) positiivisesti tai jopa jyrkästi väittäen niin että tiede on voinut syntyä vain tietyn uskonnon vaikutusalueella (silloin ansio tieteen syntymisestä ja kehittymisestä kuuluisi erityisesti kyseiselle uskonnolle – yleinen kristittyjen tulkinta on, että kristinuskolle). Uskonnolla ei ole ollut mitään vaikutusta tieteeseen (neutraali tai olematon rooli. Ongelmallista tässä on, että menneisyydessä uskonnoilla on ollut erittäin keskeinen rooli yhteiskunnissa, joten todennäköisesti uskonnoilla on ollut jotain merkitystä tieteen kannalta).

 

Uskonnon vaikutus on ollut (täysin tai enimmäkseen) negatiivinen tieteen syntymiselle ja toimintavapaudelle (jolloin tiede olisi voinut kehittyä ja toimia uskonnosta huolimatta). Noiden jokseenkin ehdottomien -  monissa tapauksissa erilaisten ideologisten tarkoitusperien raskauttamien ja tieteenhistorian tarkastelun objektiivisuutta vaikeuttavien – sekä melko mustavalkoisten näkemyksien lisäksi on olemassa vielä tämä vaihtoehto: samaa uskontoa – kuten kristinusko ja islam – on tulkittu ja sovellettu eri tavalla eri yhteiskunnissa ja aikakausina niin että tieteen, filosofian ja kyseisen uskonnon suhde on vaihdellut voimakkaasti, eikä uskonnon suhde ja vaikutuksen luonne tieteeseen ja filosofiaan ole ollut yksiselitteinen ja aina samanlainen. Juuri tuo viimeksi mainittu näkemys on ennakko-oletuksena ja työhypoteesina tässä tutkielmassa.

 

”Tiede syntyi antiikin Kreikassa” – vai syntyikö sittenkään?

 

Lähes standardikäytäntö tieteen historian esityksissä on kuvata antiikin Kreikka tieteen kehdoksi ja tieteen historia alkuna tarjotaan Kreikkaa. Kulttuureita, jotka edelsivät kreikkalaisia ei joko mainita lainkaan tai niille suodaan lyhyehkö johdanto. Esimerkkinä tästä yleisestä Kreikka-keskeisyydestä on seuraava Niiniluodon kuvaus, joka jää yksipuoliseksi:

 

Prometheuksen soihtuun tarttuneet kreikkalaiset filosofit rakensivat koko myöhemmän länsimaisen kulttuurin perustan keksimällä teoreettisen tieteen, joka kuvaa ja selittää maailmaa ihmisen oman järjenkäytön pohjalta vetoamatta vanhoihin myytteihin ja uskontojen käsityksiin” (Niiniluoto s.350).

 

Mutta, kuten professori Hämeen-Anttila korostaa, mikään kulttuuri ei kehity yksin, ilman muita kulttuureita. Kulttuurit, kreikkalaisten mukaan lukien, eivät synny eivätkä elä tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa muiden kulttuurien kanssa, omaksumalla muiden kulttuurien saavutuksia tieteessä ja filosofiassa. Vastaanottajana oleva nuorempi kulttuuri uusilla tavoillaan tarkastella olemassa olevia tieteellisiä saavutuksia ja filosofisia ajatuksia pääsee viemään sivistysperinnön uudelle tasolle, joka ohittaa heidän oppi-isänsä. Mistään passiivisesta lainaamisesta tai ”kopioimisesta” ei ole kyse, vaan omaksuvalla kulttuurilla on tarve, jokin ”paikka” uudelle henkiselle sisällölle. Tavanomainen Kreikka-keskeinen tulkinta tieteenhistoriasta ei vastaa edes antiikin kreikkalaisten (eikä roomalaistenkaan) omaa käsitystä kulttuurinsa saavutuksien alkuperästä, vaan kreikkalaiset tiesivät ja myönsivät kiitollisuudenvelkansa heitä vanhemmille Lähi-idän korkeakulttuureille. Välimeren pohjoisten, kreikkalaisten rantojen kukoistuskautta (samoin kuin renessanssin kulta-aikaa) edelsi aktiivinen vaikutteiden lainaamisen kausi Lähi-idän kulttuureilta, joita ilman Euroopan kulttuuri ei olisi sellaista kuin me sen tunnemme.

 

Roomalaisen Plinius Vanhemman ja Babyloniassa eläneen, kreikaksi kirjoittaneen papin Berossoksen kirjoituksista ilmenee, että he pitivät babylonialaisten ja egyptiläisten tieteitä ikivanhoina ja tiedostivat kreikkalaisten nuoruuden tieteen harjoittamisessa. Toisaalta kreikkalaiset pitivät itseään perimmältään ylivertaisina. Esimerkiksi Filippos Opuslainen osoittaa tienneensä kreikkalaisten kulttuurivelan myöntäen kreikkalaisten jumalien olevan ”ehkä” Lähi-idästä kotoisin, mutta korostaa kreikkalaisten pystyvän luontaisen erinomaisuutensa tähden kunnioittamaan jumalia asianmukaisesti. Herodotos kertoo Historiateoksessaan, että useimmat kreikkalaisten jumalat on omaksuttu Foinikiasta, Egyptistä ja Kreikan alkuperäisväestöltä pelasgeilta ja jotkin jumalat aina Libyasta asti. Aristoteles tuntee egyptiläisten, kaldealaisten ja persialaisten muinaista filosofiaa. Mutta renessanssin kaudella antiikkia ihailtiin voimakkaasti ja antiikki nähtiin ”pimeän keskiajan” ja ”barbaarisen idän” vastakohtana, mikä yhdessä humanistisen tutkimuksen yksipuolistumisen ja myös heprean taidon merkityksen vähenemisen kanssa vei kehityksen suuntaan, jossa Kreikan yhteydet Lähi-itään jäivät sivuun.

 

Mesopotamiassa syntyivät myös maailman ensimmäiset koulujärjestelmät (tosin vain suppealla ihmisryhmälle) ja kirjastolaitoskin (aakkosensa kreikkalaiset perivät foinikialaisilta). Mesopotamiasta on löytynyt runsaasti tieteellisiä tekstejä, varsinkin kielitieteestä (sanalistoja ja sanakirjoja) ja matematiikasta: Thaleen ja Pythagoraan teoreemat eivät ole todellisuudessa Thaleen eikä Pythagoraan keksimiä, vaan ne perustuivat mesopotamialaiseen matematiikkaan, joka kulkeutui kreikkalaisille.

 

Kun Kreikassa aloiteltiin tieteen harjoitusta, oltiin faraonisessa Egyptissä ja etenkin Mesopotamiassa tiedettä kehitetty jo pari tuhatta vuotta.

 

Länsimaisen nykytieteen juuria voidaan seurata melkein viiden vuosituhannen taakse Mesopotamiaan ja Egyptiin” (Hämeen-Anttila s. 92).

 

Miksi Kreikan tiede ohitti pian sille sysäyksen antaneen Lähi-idän tieteen? Mikä on Kreikan keskeinen oma panos läntiselle sivilisaatiolle?

 

Kun kreikkalaiset olivat omaksuneet Lähi-idän vanhemmilta kulttuureilta tieteellistä tietoa, he menivät kuitenkin alkusysäyksen tieteenharjoitukselle saatuaan useimmilla tieteenaloilla mesopotamialaisten ja egyptiläisten edelle. Eräänä mahdollisena syynä kreikkalaisen tieteen nopeaan kehittymiseen ja Lähi-idän kulttuurien tieteiden saavutuksien ylittämiseen oli kreikkalaisten riippumattomuus kunnioittavasta tiedon kanonisoinnista ja uskollisuudesta vakiintuneille perinteille. Kreikkalaiset eivät tyytyneet heidän oppi-isiensä lailla tekemään samaa, mitä ennenkin oli tehty, vaan kreikkalaiset olivat vapaita ottamaan tuoreita näkökulmia tietoon. Tämän lisäksi kreikkalaisia eivät sitoneet hovin tai temppelin taholta tulevat paineet toimia ylhäältä annetuissa puitteissa ja palvella vanhoja poliittis-uskonnollisia valtarakenteita. Kreikkalaisten uskonto ei ollut dogmaattista, siinä ei ylipäätään ollut mitään jäykkiä oppeja eikä kanonisoitua pyhää kirjaa totuuden normin ja ja auktoriteettina.

 

Kreikan oppineiden ei tarvinnut tehdä vain sellaista tiedettä, joka palveli valtakoneiston, hovin ja papiston, rajoittuneita tarpeita, eikä tieteen tarvinnut olla yhteiskuntaa hyödyttävää tai tukea tuotekehitystä ja muita käytännön vaatimuksia. Niinpä kreikkalaisessa, etenkin ateenalaisessa, ilmapiirissä oli vapautta kysellä, olla utelias, ihmetellä ja haastaa olemassa olevia käsityksiä penäten niiden perusteita – tosin ei se ollut aina riskitöntä Ateenassakaan, kuten Sokrateen saama kuolemantuomio osoittaa. Kreikkalaiset oppineiden ajatukset saivat laukata paljon vapaammin ja tässä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä he alkoivat kehittää asioita ja ilmiöitä yleisemmin selittäviä teorioita – juuri tieteellinen teoria ja yleisten teorioiden arvostus on kreikkalaisten viisaiden erittäin huomattava sivistyksellinen anti. Teoriat olivat aluksi epäkäytännöllisiä ja erikoiselta kuulostavia ajatusmalleja, mutta juuri teorioiden ansiosta lopulta päästiin myös käytännölliseen tekniseen sovelluskehitykseen ja voitiin tuottaa monenlaisia keksintöjä ja tällä teorianmuodostuksen ja sitä seuraavan teknisen soveltamisen (myös monia negatiivisia lieveilmiöitä ja tuhoisia seurauksia aiheuttaneella) tiellä olemme vieläkin (kuten joskus sanotaan, mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria).

 

Muitakin selittäviä tekijöitä Kreikan tieteen innovatiivisuudelle ja Lähi-idän tieteiden saavutuksien ylittämiselle on: tiedon ja koulutuksen demokratisoituminen sekä vapautuminen vain vähälukuisen yhteiskunnallisen eliitin omistuksesta. Avain on kreikkalainen (foinikialaisilta alkujaan omaksuttu) kirjoitusjärjestelmä, jonka saattoi jokainen oppia, eivätkä vain temppelin ja hovin eliitti, kuten asianlaita oli Mesopotamiassa, jossa kirjoitustaito oli harvojen käsissä. Koulutuksen saaminen ei ollut Kreikassa sidoksissa temppeliin ja hoviin. Kreikkalainen aakkoskirjoitus oli nopeaa, helposti opittavissa ja halvan papyruksen ansiosta voitiin kätevästi tuottaa laajoja tieteellisiä ja filosofisia tutkielmia, toisin kuin hankalalla nuolenpääkirjoituksella ja runsaasti tilaa vaativilla kömpelöillä savitauluilla.

 

Vapautuminen uskonnon ja vallanpitäjien ylivallasta sekä luku- ja kirjoitustaidon demokratisoituminen kaikkien oikeudeksi

 

Mutta ajatellaan asiaa myös tältä kannalta: mitä puuttui antiikin Kreikasta? Ainakin monoteistinen dogmaattinen kirjauskonto ja sen uskonnon kanonisoidut ikuiset opit sekä yhteiskunnan valtarakenteeseen kuuluva pappissääty, jolla olisi valtaa tukahduttaa ja rangaista tieteen ja filosofian harjoittajia. Ateenaa ei hallinnut yksinvaltainen jumalkuningas hovinsa kanssa, vaan ateenalaisessa yhteiskunnassa korostettiin kaikkien vapaiden kansalaisten (joita kuten sanottua, oli vain vähemmistö ateenalaisista) oikeutta ottaa osaa politiikkaan ja asioista sai väitellä ja keskustella. Kreikan oppineet tekivät tieteestä vapaata ja tiedosta ja sen omaksumisesta demokraattista ja kaiken tämän lisäksi kreikkalaiset keksivät sen radikaalin uuden ajatuksen, että tieto ei tule jumalilta eikä kuulu jumalille, vaan tieto on ihmiselle kuuluvaa hänen olemuksensa mukaisesti: Aristoteles katsoi ihmisen olevan

 

järjellinen, tiedonhaluinen, utelias ja oppivainen eläin, joka lähestyy omaa ihanteellista olemustaan hankkiessaan teoreettista tieteellistä tietoa maailmasta ja käytännöllistä moraalia oikeasta ja väärästä” (Niiniluoto s.340).

 

Kreikan filosofit rakensivat länsimaalaisen kulttuurin perustan juuri tämän tieteellisen teorian keksimisen ansiosta ja sen uuden lähestymistavan avulla, jossa kuvataan sekä selitetään tätä maailmaa ihmisen järjen keinoin vetoamatta jumalien ilmoituksiin ja uskonnollisiin myytteihin, kuten Niiniluoto korostaa (mutta emme saisi unohtaa, että kreikkalaiset eivät kehittyneet erillään vanhemmista korkeakulttuureista). Tämä oli uutta ja tässä on kreikkalaisten suuri kulttuurinen saavutus, jonka perustalle länsimaalainen sivilisaatio ja tiede on rakentunut.

 

Demokratia mahdollistaa vapaan ajattelun” (Gothóni & Gothóni s.121).

 

Niinkin arkiselta vaikuttavalla asialla kuin kalliin pergamentin korvaaminen halvalla papyrukselle oli mullistavaa tieteen kehitykselle, sillä kirjoitus- ja lukutaito tulivat koko kansan mahdollisuuksiksi ja lukemisen ja kirjoittamisen vapautuminen kaikkien oikeudeksi oli kumouksellista: kirjallinen kulttuuri ja tieteen harjoitus irtautui uskonnollispoliittisen valtarakenteen otteesta ja dominoinnista. Kreikan klassisen ajan ripeä tieteen ja filosofian kehittyminen on, kuten Hämeen-Anttila toteaa,

 

ainakin osittain nähtävä juuri eräänlaisesta tieteellisestä vapautumisesta johtuvaksi. Tieteen kehitystä eivät enää säädelleet hallitsevan luokan intressit, vaan kansalaisten vapaa tiedonhalu”  (Hämeen-Anttila s.64).

 

Kreikka ei ollut ihanteellinen pelkän järjen ja tieteen valon valistunut valtakunta vastakohtana barbaariselle idälle

 

Toisin kuin joskus on ideologisten motiivien tähden haluttu esittää, ei antiikin Kreikka ollut mikään järjen ja tiedon valon ihanteellinen, jalo valtakunta vastakohtana barbaariselle, raa’alle ja ”primitiiviselle” idälle. Mesopotamialainen pseudotiede (loitsut, enteidentarkkailu) olivat tunnettuja myös Kreikassa ja kreikkalaiset matkasivat Kaksoisvirtainmaahan jopa oppimaan loitsuja ja ennustamista. Kreikassa kuten Mesopotamiassakin filosofian ja tieteen kanssa elivät yhdessä taikausko, esoteeriset ja mystiset uskomukset ja polyteistinen uskonto sekä usko muihinkin yliluonnollisiin olentoihin (Kreikan talous perustui orjatyöhön ja kuuluisa ateenalainen demokratiakin koski vain yli 18-vuotiaita, kaksi vuotta sotapalveluksessa olleita vapaasyntyisiä miehiä, joten suurin osa väestöä oli suljettu päätöksenteon ulkopuolelle Ateenassakin).

 

Kreikan filosofit uskoivat planeetoilla olevan sielun ja Mesopotamiassa harjoitettiin astrologiaa (joka ei ollut eriytynyt tähtitieteestä), sillä jumalten ilmenemismuodoiksi  uskottujen planeettojen katsottiin vaikuttavan ihmisten kohtaloihin. Magia, ennustaminen eri keinoin kuten eläinten maksasta, unienselitys ja muu nykymittapuiden mukainen pseudotiede on olennainen osa myös antiikin Kreikan kulttuurihistoriaa ja henkistä ilmapiiriä, vaikka useasti tämä (etenkin ideologisille epäobjektiivisille tarkoitusperille kiusallinen) osa-alue sivuutetaan tai mainitaan vain lyhyesti ja pääpaino asetetaan kreikkalaiseen filosofiaan, logiikkaan, tieteeseen ja ateenalaisten demokratiaan. Tieteen ja filosofian lisäksi länsimaalainen kulttuuri on perinyt Mesopotamiasta Kreikan kautta myös irrationaalisiksi ja pseudotieteellisiksi myöhemmän tieteellisen kehityksen myötä päätyneitä uskomuksia ja käytäntöjä.

 

Mesopotamian tieteen luonteesta ja korkeatasoisuudesta. Miksi sitten Mesopotamian tiede pysähtyi ja jopa taantui?

 

Vaikka esimerkiksi kieliopin osalta Mesopotamiassa tunnettiin akkadin ja puhekielenä jo kuolleen sumerin väliset erot, eivät havainnot johtaneet koskaan teorian muodostamiseen kieliopista tai -tieteestä, vaan tieteessä tyydyttiin listojen ja sanastojen laatimiseen, mutta teoria jäi marginaaliseksi. Myöskään matemaattista teoriaa ei kirjoitettu Kaksoisvirtainmaassa muistiin, vaan suullisen opetuksen merkitys matematiikassa ja kielitieteessäkin oli keskeistä. Tähtitieteen – vanhimman luonnontieteen, jota tarvittiin varsinkin ajanlaskun tarpeisiin papiston käyttöön – ja matematiikan alalla mesopotamialainen tiede oli aikakautensa edistyksellisintä ja juuri Mesopotamiasta kreikkalaiset ja heidän jälkeenkin tulleet eurooppalaiset kulttuurit saivat näiden tieteenalojen tietoja. Nollan keksiminen antoi odottaa itseään pitkään Mesopotamian matematiikassa, vasta 300-luvulla eaa. eli Mesopotamian tieteen myöhäiskaudella.

 

Mesopotamialaisten matematiikka oli saavuttanut jo ennen vuotta 1800 eaa. sellaisen kehitystason, minne Kreikan matematiikka ylsi vasta 1500 vuotta myöhemmin (ja sekin taso saavutettiin osittain mesopotamialaisilta oppia lainaten). Itse asiassa Mesopotamian vanha matematiikka vastasi vaikeusasteeltaan suomalaisen koulun pitkää matematiikkaa.

 

Toisaalta mesopotamialaisessa tieteessä esiintyi aineksia, jotka myöhemmin ovat jääneet vaille tieteellistä tukea: astrologia eli tähdistä ennustaminen, sairaiden parantaminen loitsuilla ja henkien karkottamisella (eksorsismi), enteistä ennustaminen. Itse asiassa nykyisen tieteellisen maailmankuvan kannalta katsoen suurin osa Mesopotamian korkeakoulutuksesta – joka oli pikemminkin ammattikoulutusta hovia varten – on pseudotiedettä ja taikauskoa.

 

Mesopotamiassa ne tieteet, kuten tähtitiede, jotka olivat tärkeitä hallitsijoille ja papistolle pystyivät kehittymään, sillä ne saivat resursseja, mutta useimmilla muilla tieteenaloilla tiedon vapaan etsimisen asemasta ainoastaan koulutettiin hallitsijan palvelukseen oppineita hovin tarpeisiin, jotka pysyivät muuttumattomina vuosisadasta toiseen. Tähtitieteen lisäksi matematiikkakin kehittyi Mesopotamiassa myöhäiskaudellakin, mutta nämä kaksi tiedettä olivat ainoat poikkeukset. Kumpikin tiede saavutti huippunsa ensimmäisellä vuosituhannella ja varsinkin 500-luvun eaa. jälkeen kehitys oli nopeaa. Mesopotamian uskonto, jossa taivaankappaleiden katsottiin olevan jumalien ilmentymiä, on täysin mahdollinen selittävä tekijä, joka edisti juuri noiden tieteiden kehittymistä. Mesopotamian tähtitiede oli päässyt hyvin korkealla tasolle jo varhaisessa vaiheessa ja havainnoivan tähtitieteen toinen kukoistus alkoi 1. vuosituhannella eaa. Planeettojen liikkeet osattiin ennustaa 1100-luvulta eaa. alkaen. Kreikkalaisia tuli Mesopotamiaan opiskelemaan tähtitiedettä ja niin kreikkalaiset saivat runsaasti myös arvokasta tähtitieteellistä tietoa. Se, että Mesopotamian ja varhaisen Kreikan tieteet ovat hyvin samankaltaisia ei perustu erilliseen, itsenäiseen kehitykseen, vaan todennettavaan kulttuuriseen lainautumiseen Kreikkaan (lisäksi kreikkalaiset opiskelivat Egyptissä tähtitiedettä ja egyptiläinenkin tähtitiede oli peräisin Kaksoisvirtainmaasta, mutta sittemmin egyptiläistetty).

 

Olemassa olevan tiedon kanonisointi ja kunnioittava sitoutuneisuus vakiintuneisiin traditioihin kangistaa lupaavasti alkaneen tieteen

 

Mutta Mesopotamian tieteen kultakausi ja innovatiivisuus ehtyi ja mesopotamialaisten tiede lakkasi kehittymästä ja joiltain osin jopa meni taaksepäin vuoden 1800 eaa. jälkeen. Ilmeisesti kirurgia katosi kokonaan tällä myöhäiskaudella, sillä mitään kirurgisia tekstejä ei ole löydetty myöhäiskaudelta. Miksi sitten Mesopotamian tiede menetti luomisvoimansa ja jopa taantui, eikä pystynyt etenemään? Edellytykset olivat näennäisesti olemassa Mesopotamiassa tieteen kehitykselle, kuten Hämeen-Anttila toteaa (s.99). Varojen puutteestakaan ei ainakaan ollut kysymys, mutta tätä pysähtyneisyyttä on yritetty selittää eri tavoin, eikä siihen ole mitään yksiselitteisen varmaa vastausta. Eräs mahdollinen selitys on yhteiskunnan ja tieteen suhde -  yhteiskunnan konservatiivisuus -, sillä tiede oli voimakkaasti sidoksissa hoviin ja temppeliin, jotka asettivat tieteelle suunnan ja käyttötarkoitukset.

 

Tiede palveli mesopotamialaisen valtion ja uskonnon tarpeita. Kaiken lisäksi tiede oli hankalan nuolenpääkirjoitusjärjestelmän ja suullisen opetuksen tähden institutionaalista ja koululaitos oli suunnattu pienelle kirjurijoukolle ainoastaan. Mesopotamiassakin vallitsi ”kirkon ja valtaistuimen liitto” ja tieteen toimintakenttä oli juuri tässä rajatussa viitekehyksessä, valtion ja uskonnon alaisuudessa.

 

Mesopotamian kulttuurin piirteitä

 

Mesopotamian kulttuuri oli hyvin uskollista vanhoille uskonnollisille ja tiedollisille traditioilleen. Vanha viisaus oli arvostettua, ei vakiintuneen tiedon kriittinen arviointi eikä auktoriteettien epäily, eikä muutos ja uudistus ollut mikään keskeinen arvo, toisin kuin länsimaissa. Perinnesidonnaisuus, taakse päin katsominen, vanhojen auktoriteettien kunnioitus ei kannusta uuden tiedon etsintään ja olemassa olevan tiedon kriittiseen kyseenalaistamiseen (egyptiläisessä tieteessä tämä sama vanhoihin perinteisiin kangistuneisuus oli syynä Egyptin tieteen kehityksen ehtymiseen). Uskonnollinen tieto oli entisiltä sukupolvilta saatua perinnettä, jota kunnioituksella vaalittiin ja tällä samalla asenteella suhtauduttiin myös tieteelliseen tietoon.

 

Uskollisuus olemassa oleville traditioille näkyy siinäkin, että myöhäiskaudella, 1800-luvun eaa. jälkeen vanhat tekstit kopioitiin uudestaan ja uudestaan kaikkine virheineen ja ristiriitoineen, joita ei käyty korjaamaan. Tiede Mesopotamiassa oli kumuloituvaa, eivätkä uudemmat tiedot korvanneet ja poistaneet käytöstä vanhentuneeksi osoittautunutta tietoa, joka vähitellen vei sekasortoiseen, epäyhtenäiseen järjestelmään, jossa tyydyttiin kokoamaan olemassa oleva tieto taulukoihin, mikä ei ollut hedelmällinen uuden tiedon tuottamiselle. Kuten länsimaisen tieteen historia osoittaa, välillä tarvitaan tieteellisiä vallankumouksia, joissa siihenastinen, mutta virheelliseksi jäänyt tieto siirretään oppihistoriaan ja tilalle tulee uusi tieto (vrt. ptolemaiolainen maailmankuva ja kopernikaaninen aurinkokeskeinen maailmankuva).

 

Mesopotamian polyteistinen uskonto toisaalta salli tieteen synnyn ja tuki sen kehitystä, toisaalta ”kirkon ja valtion liitto” esti uuden tiedon etsimistä

 

Mesopotamialainen uskonto oli polyteististä (monijumalaista), mutta Assyriassa oli 500-luvulla eaa. syntynyt uusi monoteistinen teologia, jonka mukaan Assur on ainoa jumala ja muut jumalat ovat Assurin aspekteja tai ilmentymiä (uskonto ei silti muuttunut käytännössä monoteismiksi). Voimme tehdä Mesopotamian tieteen historian perusteella johtopäätöksen, että tieteen syntyminen ja kehittyminen ei edellytä jotain erityistä uskontoa, eikä varsinkaan absoluuttista monoteismiä, jossa palvotaan yhtä luojajumalaa. Planeettojen jumalallistaminen ja usko niiden vaikutuksiin maanpäällisiin tapahtumiin saattoi Mesopotamiassa nimenomaan tukea tähtitiedettä ja matematiikkaa, sillä papisto ja hovi tarvitsivat tietoa taivaankappaleista. Mille ei ollut käyttöarvoa papiston ja hallitsijan palveluksessa, ja mitä valtaeliitti ei arvostanut, siihen ei tieteessä panostettu, eikä teorioiden muodostaminen kiinnostanut mesopotamialaisia oppineita.

 

Tieteellisen tutkimuksen ripeä ja jatkuva edistyminen ei ole historiallisessa tarkastelussa millään muotoa taattua eikä varmaa – siitä riippumatta, millainen uskonto on vallitseva kulttuuripiirissä.

 

Tieteen kehitystä pysäyttäviä ja taannuttavia tekijöitä

 

Innovatiivisuuden ja uusien löytöjen tekemisen tieteessä sammuttavat ja jatkuvan kehityksen paikallaan polkevaksi perinteen vaalimiseksi saavat aikaan ainakin seuraavat tekijät:

 

  • kirjoitusjärjestelmän monimutkaisuus ja epäkäytännöllisyys sekä suuri nojautuminen suulliseen perimätietoon,
  • tiedon ja koulutuksen elitistisyys ja epädemokraattisuus: tieto ja opetus, vaikka se olisikin tasokasta, on tarjolla vain pienehkölle joukolle väestöä, lähinnä vain hovia ja temppeliä palvelevien virkamiehien ja oppineiden kouluttamiseksi,
  • yhteiskunnan konservatiivisuus: vaalitaan kunnioituksella vakiintuneita auktoriteetteja, tyydytään säilyttämään ja toistamaan vanhoja traditioita (jopa kaikkine virheineen ja ristiriitoineen),
  • kiinnostuksen puute yleisiin teorioihin (jos ei välitetä yleisistä teorioista, käy helposti niin, ettei anneta arvostusta tiedolle ja sen etsimiselle sinänsä, mikä hidastaa myös teknisten sovellusten kehittämistä),
  • vallitsevan uskonnon ja vallanpitäjien valta-akseli tieteen yläpuolella: uskonnolliset johtajat (papisto) ja hallitsija määrittävät tieteelle tavoitteet, suunnan ja päättävät resurssien jakamisesta: tiede on alisteista ylhäällä olevalle uskonnollis-poliittiselle valtakoneistolle ja sen yleensä melko suppeille ja staattisina pysyville tarpeille. Alisteisuus vallanpitäjien arvostuksille, joka kaventaa kiinnostuksen kohteita ja niiden tutkimista,
  • vapauden vähäisyys, mikä on lopputulos edellä olevista tekijöistä: perinteitä, olemassa olevia tietoja ja auktoriteetteja ei kyseenalaisteta, ei arvosteta itsenäistä, kriittistä ajattelua eikä uusia näkökulmia vanhoihin kysymyksiin (on merkillepantavaa, kuinka Venäjän keisarikunnassa tieteen edistys pysähtyi Pietari Suuren ja Katariina Suuren uudistus- ja valistusmielisten valtakausien jälkeen, mutta läntisen Euroopan maissa, missä renessanssi ja valistus saivat vaikuttaa, tiede jatkoi kehitystään),
  • kerran kukoistaneelle ja uutta keksineelle, mutta sitten väsähtäneelle ja itseään toistavalle, sementoituneelle tieteelle ei löydy jatkajia, nuorempia elinvoimaisia kulttuureita, jotka omaksuisivat edeltäjiensä parhaat saavutukset ja kehittäisivät niitä uusilla, raikkailla tavoilla eteenpäin
  • tuhoisat kulkutaudit (varsinkin musta surma ja muut ruttoepidemiat), katovuodet, väestön vähäisyys, sodat ovat merkittäviä ulkoisia ja fyysisiä syitä, joilla on tuhoisa vaikutus sivistyksen kehittymiseen.

 

Mesopotamian tähtitieteen mahdollinen vaikutus uuden tieteellisen maailmankuvan syntymiseen: lait hallitsevat luontoa

 

Vanha ajattelutapa oli ollut yleisesti, että jumalat hallitsevat luonnonvoimia. Jumalten ja erilaisten luonnonhenkien uskottiin voivan tehdä mitä halusivat luonnossa. Mutta mesopotamialaiset pystyivät ennustamaan ensimmäisinä luonnonilmiöinä juuri taivaankappaleiden liikkeitä: matematiikan avulla pystyttiin ymmärtämään ja ennustamaan, miten planeetat liikkuvat taivaalla – ja huomattiin, että ne todellakin liikkuivat ennusteiden mukaisella, säännönmukaisella tavalla. Tämä kumouksellinen tieteellinen saavutus oli hyvinkin voinut antaa herätteen kreikkalaisten siihen käsitykseen, että luontoa hallitsevat lait. Ei ollut tähtitieteen edistyksen johdosta vaikea ajatella pitemmälle ja oivaltaa, että kaikkea muutakin luontoa ohjaavat luonnonlait ja että luontoa havaitsemalla ihminen voi löytää luonnossa olevat lainalaisuudet. Tämä juuri on nykyaikaisen luonnontieteen alku.

 

Tieteen keskeisin lähtöoletus on, että maailmankaikkeus ei ole sekasortoinen mielivaltainen kokoelma ilmiöitä ja kappaleita, jotka ”käyttäytyvät” miten sattuu arvaamattomasti, vaan maailmankaikkeus on ymmärrettävissä ja selitettävissä : maailma on johdonmukainen, toisiinsa liittyvien asioiden järjestelmä. Luonnonlakien olemassaolo on koko tieteen lähtökohta (Davies s.19).

 

Kreikassa stoalainen filosofi Kleanthos 300-luvulla eaa. kirjoitti

Universaalista Luonnosta, joka ohjaa kaikkea Lain mukaan” (Davies s.19).

 

viitaten korkeampaan näkymättömään voimaan, joka on luontoa hallitsevan lain takana. Samoin roomalainen Lucretius 1. vuosisadalla eaa. kirjoitti luonnonlaista:

 

luonto vaatii ’kaikkea noudattamaan lakia, joka hallitsee sen luomista’” (Davies s.19, otettu Lucretiuksen teoksesta De rerum natura).

 

Luonnonlakien käsite, ajatus luonnosta lakien hallitsemana, palautuu siten kristinuskoa edeltäneeseen kreikkalaiseen filosofiaan ja sen mesopotamialaisiin tähtitieteellisiin havaintoihin juontuviin juuriin.

 

Marcus Manilius, roomalainen runoilija 1. vuosisadalta jaa. määritti luonnon lainalaisuuden ja järjestyksen lähteen monoteistiseksi jumaluudeksi:

 

Jumala loi maailmankaikkeuden lain alaisuuteen” (Astronomica, Daviesin mukaan s.20).

 

Marcus Manilius kirjoitti kesken jääneen runoelmansa Astronomica luultavasti vuosien 14-27 jaa. välillä, eli hieman ennen kristinuskon ilmaantumista Palestiinassa. Manilius seuraa Lucretiuksen, Vergiliuksen ja Ovidiuksen tyyliä ja filosofiaa maailmaa hallitsevasta kaitselmuksesta ja jumalallisesta järjestä. Niinpä ei ole yllättävää, että kristityt ottivat mielellään omakseen Maniliuksen filosofian, sillä se sopi erinomaisesti monoteistisen kristinuskon käyttöön. Esimerkiksi eräs varhaisia kristittyjä teologeja, Aurelius Augustinus kirjoitti kuinka

 

luonnon tavanomainen kulku koko luomakunnassa noudattaa tiettyjä luonnon lakeja” (Davies s.20).

 

Luonnonlakien matemaattisen perustan idea pythagoralaisilta. 1300-luvulla ensimmäisen kerran modernissa mielessä fysiikan yleinen matemaattinen laki

 

Ajatus siitä, että luonnonlakien perusta on matemaattinen, on peräisin pythagoralaisilta filosofeilta. Keskiajan katoliseen oppineisuuteen luonnonlakien matemaattisuus tuli 1200-luvulla teologi Roger Baconin päättelyn myötä, mutta hänenkin ajatuksillaan on kaukaiset edeltäjät jo antiikin maailmassa. Englantilainen Oxfordin yliopisto muodostui keskuspaikaksi tutkijoille (”Oxfordin laskijoille”), jotka käyttivät matemaattista filosofiaa luonnon tutkimisessa. Juuri täällä, 1300-luvun Oxfordissa, muotoiltiin ensimmäisenä se tieteellinen työ, jossa esitettiin fysiikan yleinen matemaattinen laki modernissa merkityksessä. Tämän merkkipaalun takana on Thomas Bradwardine (k. 1349), joka toimi myös Canterburyn arkkipiispana.

 

Nykyaikaisen tieteen kukoistus ja nousu toteutui 1500–1600-lukujen kristillisessä Euroopassa, jossa kirkon valta määrittää totuus oli heikentynyt renessanssin, humanismin ja protestanttisen reformaation ansiosta, ponnistaen huipulle osana kreikkalaisten filosofien ja mesopotamialaisten oppineiden pitkää tieteellis-filosofista traditiojatkumoa, mutta perustus tälle voimakkaalle edistymiselle läntisessä Euroopassa laskettiin jo keskiajan oppineiden filosofis-tieteellisessä työssä.

 

Kristillisen uskon merkittävin vaikutus länsimaalaiseen ajattelutapaan ja luonnontieteen kehitykselle uudella ajalla

 

Mitä tärkeintä kristinusko on antanut länsimaisen ajattelutavan syntymiselle? Se ei ole mikään tietty dogmaattinen käsitys, vaan se Jumalan kaikkivaltiuden selittämisessä tarpeellinen näkemys, jonka mukaan Jumalan kaikkivaltiudella on olemassa paljon antiikin ajattelijoiden näköpiiriä laajempi mahdollisuuksien alue. Antiikin ajattelijat olivat pitäneet mahdollisena tavallisesti vain sitä, mikä tapahtui joskus tai sellaista, minkä toteutumiselle on mahdollisuudet (potentiaalisuus). Mutta katolisella keskiajalla Jumalan mahdollisuudet kaikkivaltiudessaan saivat uuden vapautta korostavan näkökulman. Kun ensin teologisissa pohdinnoissa oli Jumalan mahdollisuudet vapautettu antiikin aikaisista, vain yhteen maailmaan liittyvistä rajoitteista, seurasi luontevana jatkona myös inhimillisten ajattelun ja kuvittelun mahdollisuuksien vapautumien antiikin aikaisista karsinoista. Tästä mielikuvituksen vapautumisesta seurasi täysin uudet mahdollisuudet ja vapaudet tieteelliselle työlle luoden perustan uuden ajan luonnontieteen kehittymiselle (Korkman & Yrjönsuuri s.114).

 

Cicero loi perustan kristilliselle käsitykselle luonnollisesta teologiasta. Cicero perusti humanismin ja avasi tien kristinuskon leviämiselle Roomaan

 

Roomalainen valtiomies ja filosofi Cicero (106 – 43 eaa.) opetti, että on olemassa luonnollinen laki, joka pohjautuu jumalalliseen luonnonlakiin. Tämä luonnonlaki puolestaan on kaikkien lakien tausta ja mittapuu parhaimmillaan. Cicero käsitteli jumalakysymystä teoksessaan De natura deorum, missä hän kritisoi sekä stoalaisia että epikurolaisia ajatuksia jumalista. Filosofiallaan Cicero valoi perustan kristillisen kirkon ”luonnollisen teologian” syntymiselle, jonka edellytykset näin ollen palautuvat esikristilliseen roomalaisfilosofiin. Kirkon teologiassa omaksuttiin myöhemmin rationaalinen tapa tehdä tutkimusta ja analysointia varhaisempaan auktoriteetteihin vetoamisen asemasta.

 

Ciceroa voi oikeutetusti pitää myös humanismin isänä. Cicerolle humanismi oli eri lailla painottunutta arvojen joukkoa, jossa ihminen on kaikkein tärkein. Ciceron filosofia rakensi perustaa länsimaalaiselle vapaan kasvatuksen periaatteelle, etiikan ja teologian rationalismille ja tasavaltaiselle hallitusmuodolle. Ciceron suurta arvoa koko länsimaalaisen ajattelun syntymiselle ei voi aliarvioida, minkä lisäksi juuri Ciceron ajattelu avasi tietä kristinuskon leviämiselle Rooman valtakunnassa. Kristillisen kirkon teologit löysivät Ciceron suuresti hyödylliseksi teologisiin tarpeisiin ja he käyttivät Ciceron kirjoituksia apunaan perustellessaan kristinuskon Jumalan paremmuutta verrattuna kreikkalais-roomalaiseen jumalmaailmaan (Gothóni & Gothóni s.167-169).

 

Kristinuskon suhde varhaiskatolisen kirkon päivinä kreikkalaiseen tieteeseen ja filosofiaan

 

Hellenistisellä kaudella 300-luvulta jaa. 600-luvulle jaa. Palestiinan kaksi uskontoa, juutalaisuus ja hellenisoitunut (myös keskeisen teologiansa osalta) kristinusko, levittäytyivät koko Välimeren alueelle ja kreikkalaisen kulttuurin tärkeimmäksi välittäjäksi Lähi-idässä nousi kristillinen kulttuuri. Koska kristillinen teologia ei selvinnyt pelkällä Raamatun tarjoamalla aineistolla ja käsitteistöllä, se hellenisoitui omaksuen kreikkalaisten filosofien terminologiaa ja ajatuksia, joita käytettiin muun muassa Jumalaa, Kristusta ja helvettiä koskevien oppien muodostamisessa (samoin kuin ylipäätään hellenististä kosmologiaa ja metafysiikkaa, joka on vahvasti kristillisen uskon ja maailmankuvan taustalla). Lisäksi kreikkalaisten filosofien logiikka ja retoriikka osoittautuivat kristityille teologeille hyviksi aseiksi keskusteluissa ”pakanoiden” kanssa: kirkon teologit sovelsivat samoja kreikkalaisten uskontokriitikoiden argumentteja ”pakanauskontojen” uskomuksia vastaan, mitä kreikkalais-roomalaiset oppineet olivat aiemmin käyttäneet kristinuskon oppien arvosteluun ja niiden epäloogisuuden osoittamiseen (niinpä kirkon oppineet itse asiassa tunnustivat ei-kristittyjen uskontokritiikin argumentit päteviksi, mutta suunnattuina muihin uskontoihin kuin kristinuskoon).

 

Uusplatonismi ja Aristoteleen teokset ja niiden selityskirjat muodostuivat varhaiskatolinen kirkon teologien käsissä hienostuneeksi käsitteelliseksi apparaatiksi, jota ilman hellenistinen sivistyneistö olisi pitänyt kristillistä uskoa naiivina ja alkeellisena maalaisuutena (paganos =  maalainen, ”pakana”).

 

Kristillisessä Syyriassa käännettiin Kreikan oppineiden teoksia, Aristotelesta, Platonia, Galenosta ja Dionysos Thraakialaista, mutta prosessi ei ollut kivuton: osa kristityistä kuten Efraim Syyrialainen (k. 373) ja Gregorios Nyssalainen (k. n. 395) paheksuivat ja vastustivat ”kreikkalaista myrkkyä” kykenemättä tiedostamaan kristillisen kulttuurin hellenisoitumista, mikä oli jo pitkälti loppuun vietyä heidän aikoinaan. Aristoteles ja Platon, eikä vain Jeesus, olivat astuneet jo kristillisen teologian tien viitoittajiksi ja ei mennyt kuin satakunta vuotta (400-luvun lopulle) niin antiikin Kreikan filosofit tulivat ”hovikelpoisiksi” kristityille ja heidän kirjojaan käännettiin sekä luettiin ahkerasti. Aristoteles sai paljon arvoa kristittyjen keskuudessa suurena viisaana. Kristillisessä kouluopetuksessa opetettiin kreikkalaisten tiedettä ja filosofiaa, kuten logiikkaa, sillä jostain tietystä uskonnosta riippumattomina ne oli vaivatonta selittää ja tulkita kristillisen viitekehyksen mukaisesti. Jopa kreikkalaiseen kaunokirjallisuuteenkin kristityt perehtyivät jossain määrin, mutta siitä ei tullut mitenkään suosittua kristillisissä kouluissa, koska kaunokirjallisuudessa on vahvasti läsnä polyteistinen jumalmaailma ja mytologia.

 

Toisin kuin epäobjektiivisissa antikirkollisissa kirjoituksissa välillä esitetään, varhaiskatolinen kirkko ei siis järjestelmällisesti hävittänyt ja vastustanut kaikin voimin kreikkalaista sivistysperintöä ja kaikkea sitä kreikkalaista kirjallisuutta, mikä ei suoraan tukenut kirkon teologiaa (kreikkalaista kirjallisuuttahan kristityt nimenomaan käänsivät, lukivat ja arvostivat sekä käyttivät kristinuskon teologian palveluksessa). Juuri itäisen Rooman, Bysantin alueella, kristityt säilyttivät paljon kreikkalaista filosofis-tieteellistä kirjallisuutta ja käänsivätkin sitä syyriaksi.

 

Kirkonmiehet olivat keskeisellä sijalla, kun kreikkalaista filosofista ja tieteellistä kirjallisuutta käännettiin syyriaksi myöhempinä vuosisatoina. Samaan aikaan kreikkalaisen filosofian painopiste siirtyi Lähi-itään.” (Hämeen-Anttila s.138).

 

Toisaalta kuitenkin Bysantin kristillinen keisari Justinianus ryhtyi rajoittamaan vuonna 529 Ateenan filosofikoulun opetusta ja Platonin akatemia suljettiin keisarin käskyllä viimein kokonaan vuonna 579, jolloin vielä Bysanttiin jäljelle jääneet oppineet poistuivat Aleksandriaan ja Syyriaan ja jotkut lähtivät Iraniin, joka oli Bysantin vihollinen. Lisäksi voidaan mainita kuinka kristinuskoon liittyvissä uskonnollisissa selkkauksissa murhattiin julmasti uusplatoninen matemaatikko, filosofi ja opettaja Hypatia Aleksandrialainen vuonna 415. Hypatian murha liittyi oikeaoppisuutta korostaneen ja maallista yhteiskuntaa vastustaneen patriarkka Kyrilloksen kirkkopolitiikkaan ja valtataisteluihin – Hypatian kuolema onkin katsottu klassisen sivistyksen päättymiseksi Aleksandriassa ja Hypatiassa on uudella ajalla nähty feminismin, tieteen ja humanismin esitaistelija.

 

Kristittyjen suhteesta tieteeseen ja filosofiaan hellenistiseltä kaudelta noin 1500-luvulle

 

Kristinusko on yksi monista Lähi-idän uskonnoista kuuluen opilliselta sisällöltään ja todellisuuskäsitykseltään yhtenä osana samaan muinaiseen mesopotamialais-egyptiläiseen kulttuuriseen jatkumoon. Kristinuskolla on juutalainen sydän, jonka ympärille on rakentunut hellenistinen kerros jo varhain – kehitys kristinuskon hellenisoitumiseen alkoi jo ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskon levitessä Palestiinan ulkopuolelle. Raamatun monenlaisten ja osittain epäyhtenäisten käsityksien järjestämisessä opeiksi on

 

apuna käytetty kunkin aikakauden filosofiaa. Antiikin filosofia (Platon, Aristoteles) ei ole vaikuttanut vain kristillisen tradition muotoon; myös monien oppien lähtökohdat ovat selkeämmin antiikissa kuin Raamatussa. Raamatun ja muun tradition suhde onkin usein muodostunut kiistanalaiseksi” (professori Heikki Räisänen teoksessa Pentikäinen–Pentikäinen s. 176).

 

i) Paavalilaisessa teologiassa ei kreikkalaista tiedettä ja filosofiaa sekä inhimillistä järkeä ja sen kriittistä käyttöä arvosteta: kreikkalainen ”viisaus” tuomitaan ja sen vastakohdaksi Paavali asettaa ”ristin hullutuksen” (1 Kor.1). Eikä kristillisen julistuksen käytössäkään Paavali arvosta retoriikkaa eikä ”viisautta”, vaan Paavali korostaa fanaattista ristikeskeisyyttä (1 Kor.2). On ilmeistä, että kristittyjen isien Efraim Syyrialaisen ja Gregorios Nyssalaisen vihamielisyys kreikkalaista tiedettä ja filosofiaa kohtaan sai raamatullisen perusteensa juuri Paavalin jyrkästä teologiasta, jonka lopunajallisena perussävelenä oli pikaisen maailmanlopun odotus, miltä kannalta katsoen ”maallinen” tiede ja filosofia oli ymmärrettävästi ajanhukkaa ja kohta katoavaa epäolennaisuutta. Ristiriidassa 1. korinttolaiskirjeen ahdasmielisen teologian kanssa, ”Luukkaan” tuottamassa teologisessa ”kirkkohistoriassa” apostoli Paavali esiintyy aivan toisella sävyllä Ateenan areiopagilla: Paavali laitetaan lainaamaan kreikkalaista ”pakanallista” runoilijaa, jonka kirjoitusta hän käyttää saarnansa aiheena. Näin jo Uudessa testamentissa on teologisia perusteita täysin päinvastaisille ”tiedepoliittisille” suhtautumistavoille ja näkemyksille kreikkalaisen filosofian asemasta (Apt.17:16-34). Tosin ei Apostolien tekojenkaan perusteella voida helposti johtaa ajatusta kaikista auktoriteeteista – myös kirkon opista – vapaasta järjen käytöstä ja tieteellisestä tutkimuksesta.

 

ii) Varhaiskatolisen kirkon aikana kristinusko hellenisoitui entistä enemmän ja kirkon isät omaksuivat kreikkalaisen filosofian, logiikan ja retoriikan työkaluikseen, sillä pelkkä Raamattu ei ollut riittävä perusta kirkon oppien muodostamisessa ja puolustamisessa dialogissa kreikkalais-roomalaisen sivistyneistön kanssa. Kristinuskon hellenisoituminen herätti osassa kristittyjä vastustusta, mutta kreikkalaistumisprosessi oli edennyt väistämättömästi ja 400-luvulla ja kristityt käänsivät, lukivat ja säilyttivät innokkaasti paljon kreikkalaista tieteellistä ja filosofista kirjallisuutta (eivätkä suinkaan määrätietoisesti hävittäneet kreikkalaisten kirjoituksia jos ne olivat ”vastoin kirkon oppeja”).

 

iii) Rooman valtakunta jakautui 300-luvun lopulla Länsi-Rooman ja Itä-Rooman (Bysantin) valtakunniksi ja Länsi-Rooma alkoi vähitellen murentua kansainvaelluksien paineen alaisena, jolloin sivistyksen valta-alueeksi muodostui kansainvaelluksien haittavaikutuksilta paremmin säilynyt itäinen Rooma (Konstantinopoli) ja osittain myös Lähi-idän hellenistiset keskukset Aleksandria ja Syyria (Edessa, Harran). Jossain määrin kreikkalaista sivistystä välittyi myös Bysanttiakin kauemmas itään Iranin valtakuntaan asti, joka hellenistioppineiden ansiosta pääsi osalliseksi klassisesta kulttuuriperinnöstä. Läntinen Rooma kukistui lopullisesti vuonna 476 ja läntinen Eurooppa rappeutui kulttuurisesti takamaaksi: tiede pysähtyi ja taantui (islamilaiset arabit suorastaan päivittelivät länsieurooppalaisten barbaarimaisuutta, epäsiisteyttä ja kyvyttömyyttä ottaa vastaan sivistystä) ja vallitsevaksi tuli ahdaskatseinen kristillinen usko katolisessa muodossaan, kun taas Välimeren itäisillä, kristillisillä ja islamilaisilla alueilla oli – katolisen läntisen Euroopan tilaan verrattuna – avaramielistä humanismia ja korkeakulttuuri.

 

iv) Filosofia oli alistettu keskiajan yliopistoissa kirkon teologian aputieteeksi (”palkkapiiaksi”), mutta filosofian rooli oli kuitenkin tärkeä keskiajalla. Keskiajan yliopistoissa oli vallalla aristoteelinen tieteenkäsitys eikä tiedettä nähty edistyvänä ja uutta tietoa etsivänä tutkijoiden yhteisenä hankkeena ennen myöhäiskeskiaikaa. Keskiaikaisissa yliopistoissa tieteen metodiksi nähtiin olemassa olevien vakiintuneiden tietojen järjestely, perusteleminen ja opettaminen (Niiniluoto s.134). Kristillisen keskiajan tieteen tilaa kuvaavat hidas kehitys ja osittainen taantuminen, mikä muistuttaa merkittävästi Mesopotamian tieteen pysähtyneisyyden ja taantuman kautta.

 

Keskiaika ei ole henkisesti yhtenäinen aikakausi Euroopan kulttuurihistoriassa. Vilkas käännöstoiminta edisti tieteen kehityksen uudelleenkäynnistymistä

 

Keskiaika on totuttu nimeämään sivistyshistorialliselta kannalta yksiselitteisesti ”pimeäksi”, mutta se on vahvasti ideologisoitunut ja yksipuolinen näkemys. Keskiaika on totuttu nimeämään sivistyshistorialliselta kannalta yksiselitteisesti ”pimeäksi”, mutta se on vahvasti ideologisoitunut ja yksipuolinen näkemys. Totta on, että 600- ja 700-luvuilla läntisen Euroopan filosofiassa ei tapahtunut juuri mitään (Korkman & Yrjönsuuri s.113). Katolisen kirkon suhtautuminen vaihteli eri vuosisatoina tieteen harjoitukseen ja sen tuloksiin: 1100- ja 1200-luvuilla katolisen kirkon oppineet antoivat aktiivisuudellaan arabien tieteellisen ja filosofisen kirjallisuuden kääntämisessä merkittävän elvyttävän impulssin Euroopan uinuneelle tieteelle, kun taas 1400-luvulla kirkonmiehet kävivät välillä vastustamaan uusia näkemyksiä tieteelliseksi maailmankuvaksi.

 

Katolisella kirkolla oli itse asiassa kahtalainen suhtautuminen filosofiaan:

  • uusia yliopistoja ja sivistystä ylipäätään tuettiin
  • kirkko piti kiinni monopolistaan määrittää lopullisen totuuden yhteiskunnassa.

 

Näiden kahteen eri suuntaan käyvien kirkollisten tarkoitusperien välisestä jännitteestä seurasi monenlaisia ilmiöitä ja eri aikoina ja eri tilanteissa poikkeavia ratkaisuja. Tosiasiassa filosofinen työskentely kulki omia teitään huolimatta katolisen kirkon ohjauksesta ja valtapyyteistä. Näyttää siltä, että keskiajalla filosofeilla oli mahdollisuus tehdä ajattelutyötään epätavallisen riippumattomina ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen paineista, sillä luostarit tarjosivat suojatun työympäristön sekä tasaisen ja taatun vaikkakin vaatimattoman aineellisen toimeentulon ja luostareissa oppineet pääsivät käsiksi tasokkaisiin kirjastoihin.

 

Ennen renessanssin kautta myöhäiskeskiajan filosofiassa esiintyi voimakasta ajatuksien vellomista ja 1300-luku tuntee useita omalaatuisia ajattelijoita, jotka ensimmäisinä antoivat muodon uuden länsimaalaisen kulttuurin perustuksiin kuuluville ajatuksille. Mutta toisaalta 1300-luvulla katolinen kirkko jyrkensi linjaansa oppineistoa kohtaan. Jo vuonna 1318 kirkko poltatti roviolla neljä fransiskaaniveljeä, jotka olivat sitoutuneet äärimmäiseen köyhyyteen, sillä fransiskaanit olivat oppikiistassa sekä keskenään että paavin kanssa köyhyydestä (todennäköinen syy kuolemantuomiolle oli kirkon pelko otteensa menettämisestä fransiskaaneihin ja spirituaalifransiskaanien liian radikaalista elämäntavasta, joka ei ollut yhteensopiva kirkon hallitseman yhteiskunnan kanssa). Itse asiassa prahalaisen oppineen Jan Hussin polttaminen roviolla 1415 oli oven avaus uuteen ankarampaan linjaan oppineistoa kohtaan (Korkman & Yrjönsuuri s.114-115)

 

 

Toledon kääntäjäliike välittämässä arabien tiedettä Eurooppaan

 

Katolilaisten espanjalaisten vallattua Toledon 1085 kaikki Toledoa hallinneiden arabien kirjallisuus jäi katolisille valloittajille, jotka ymmärsivät haltuunsa joutuneen sivistyskirjallisuuden arvon. Toledoon valittiin arkkipiispaksi 1125-1151 sivistynyt Raimundo, jonka kaudella Toledo muodostui välittäjäksiislamilaisen sivilisaation ja katolisen Euroopan välillä. Toledossa oli kansainvälinen joukko aikansa parhaisiin kuuluneita oppineita, jotka tekivät arabialaisten tieteellisten ja filosofisten käsikirjoituksien käännöksiä latinaksi ja Espanjan kuningas Alfonso X Viisaan (1252-1282) kaudella jopa muinaisespanjan kielelle, minkä ansiosta kirjallisuutta välittyi kansankielellä muihinkin Euroopan maihin. Itse asiassa Espanjan katolisten kiinnostuneisuus arabien tieteellisiin kirjoihin herätti muslimien huomiota ja 1100-luvun lopulla arabit yrittivät estellä kirjojen myyntiä kristityille, mutta sillä ei ollut vaikutusta omalla painollaan etenevälle käännöstoiminnalle, jossa ajan huipputiede oli halutuinta, mutta käännöstyön jatkuessa – muuallakin kuin Toledossa kuten Italiassa ja Sisiliassa – antiikin kreikkalaistenkin kirjallisuus alkoi kiinnostaa Euroopan oppineita. Koska tiede eteni keskiajalla kovin hitaasti, Aristoteleen teoksilla oli jatkuvasti tieteellistä arvoa aina renessanssiin saakka.

 

Juutalaisten suuri panos kääntäjäliikkeessä

 

Juutalaiset oppineet olivat myös väkilukuunsa suhteutettuna erittäin merkittävällä panoksella mukana kirjallisuuden käännöstyössä ja juuri juutalaiset olivat kanavana, joka välitti eurooppalaisille arabien kirjallisuutta. Juutalaisten liikkuvuus, hyvä kielitaito (juutalaiset oppineet hallitsivat ainakin kolmea eri kieltä. Keskiajan huomattavin juutalainen oppinut Maimonides teki arabiankielisiä teoksia, joiden kautta hän osallistui arabialaiseen tieteelliseen keskusteluun) ja vilkkaat yhteydet sekä islamilaisten että kristillisten alueiden välillä mahdollistivat heidän suuren toimeliaisuutensa myös kääntäjäliikkeessä.

 

Pari sataa vuotta kului toistuvasti kulttuurin tieteen ja filosofian omaksumiseen

 

Maininnan arvoisena kiinnostavana ajallisena piirteenä kerrottakoon, että antiikin kreikkalaisilta kului noin 200 vuotta omaksua Lähi-idän sivistyksen saavutukset. Samoin arabeilta kului omassa antiikkisen tieteellisen kirjallisuuden käännöstoiminnassaan ja noin 200 vuotta eli n. 750-950. Eurooppalaisilta kului niin ikään suurin piirtein 200 vuotta (n. 1100-1300) käännösliikkeeseensä, jonka kautta he omaksuivat arabien tieteen sekä filosofiaa. Vaikka samansuuruinen aikamäärä on toistunut historian aikana kulttuuriperinnön omaksumisessa, ei kyseessä toki ole mikään sääntö, vaan ainoastaan mielenkiintoinen toistuvuus tarvitun ajan määrässä.

 

Miten arabialais-islamilainen kulttuuri pelasti antiikin sivistyksen sekä nousi tieteen ja filosofian huipulle keskiajalla?

 

Arabian henkinen kulttuuri ennen islamin syntymistä oli varsin alkeellista ja rajoittunutta. Islamin synty ja levittäytyminen Arabian aavikoilta Lähi-idän sivistyskeskuksiin muutti tilanteen. Arabit toivat mukanaan lähinnä vain uskonnon, arabian kielen ja runouden ja itse islamin uskontokin syntyi juutalais-kristillisen uskon ympäristössä, missä kreikkalainen kulttuuri oli ollut jo pitkään vallitseva. Arabit eivät siten saaneet ulkoapäin kreikkalaista kulttuuria ja 750-luvulla käynnistynyt kehitysvaihe vain alleviivasi entisestään arabialais-islamilaisen kulttuurin kreikkalaisuutta, sillä valtiollisen suurvalta-aseman saavuttamisen jälkeen arabihallitsijat suuntasivat huomionsa korkeakulttuuriin. Kuitenkin käytännössä arabihallitsijoiden hovien oppineet olivat tärkeimpiä käännöstyön tilaajia ja rahoittajia, eivätkä itse hallitsijat. Syyriaa puhuvat kristityt olivat vaalineet siihen aikaan asti kreikkalaista kulttuuria Lähi-idässä, mutta 750-luvulla arabiankielinen yhteiskunnan yläluokka kiinnostui kreikkalaisten sivistysperinnöstä, mistä seurasi kukoistava ja laaja käännösliike kreikkalaisten tieteellisten ja filosofisten teoksien arabiaksi kääntämiseksi.

 

Mahdollisesti Bysantissa 800-luvulla elpynyt kiinnostus miltei unholaan joutuneita kreikkalaisia filosofeja kohtaan ja tiedemiehiä kohtaan sai sysäyksen juuri arabien voimakkaasta mielenkiinnosta kreikkalaisten oppineiden teoksia kohtaan. Arabit lähettivät erityisiä kirjojen etsijöitä ympäri islamilaista maailmaa ja aina Bysanttiin asti hankkimaan antiikin oppineiden teoksia (kuten Aristotelesta ja Galenosta, mutta myös Platonia ja Plotinusta sekä monia myöhempää yhteenvetokirjallisuutta vanhempien kreikkalaisten filosofien ajattelusta). Tosiasiassa juuri tämä arabien suuri kiinnostus kreikkalaiseen sivistysperintöön ja vireä käännöstoiminta pelasti antiikin Kreikan filosofis-tieteellisen perinnön (Hämeen-Anttila s.142).

 

Useista kreikkalaisten teoksista on jäljellä vain arabien tai juutalaisten tekemät käännökset ja alkuperäisteokset ovat hävinneet. Kuten sanottu, reilut kaksi sataa vuotta ja arabit omaksuivat Kreikan tieteen saavutukset ja 900-luvun jälkipuolella arabien oman jatkokehityksen ansiosta heidän tieteensä alkoi päästä ohittamaan Kreikan tieteen saavuttaman tason. Myös kreikkalainen salatiede kuten pseudo-Apollos Tyanalainen ja Zosimos kiinnostivat arabeja. Latinankielistä kirjallisuutta ja oppineita kuten Ciceroa arabit sen sijaan eivät tunteneet lähestulkoon lainkaan (poikkeuksena arabien hallitsema Andalusia, jossa latinasta käänsi kristillisiä kirjoituksia arabiaksi todennäköisesti ainoastaan kristityt eivätkä arabit itse).

 

Arabien tiede, filosofia sekä osittain myös islamilainen teologia rakennettiin antiikin kreikkalaisen ja

 

siitä kehittyneen kristillisen ajattelun varaan. Arabialaisesta kulttuurista tuli vahvasti hellenistinen. Arabit valloittivat Lähi-idän mutta sulautuivat itse sen vanhaan kulttuuriin” (Hämeen-Anttila s.148)

 

Arabien osuutta antiikin Kreikan tieteen ja filosofian säilyttämisessä on usein pidetty vain passiivisena, eikä ole otettu huomioon kuinka arabit eivät ainoastaan säilyttäneet kreikkalaista sivistystä, vaan arabit – sekä iranilaiset ja turkkilaiset – vaikutteita ensin kreikkalaisoppineilta (mutta myös intialaisesta tieteestä) saatuaan kehittivät ja edistivät tiedettä pitemmälle, mihin kreikkalaiset olivat päässeet. Arabialaisen kulttuurin vaikutukset levisivät joka puolelle Eurooppaan keskiajalla ja eräs arkipäiväisempiä vaikutteita ovat ”arabialaiset numerot”, jotka itse asiassa ovat intialaisia, mistä al-Khwârizmi välitti ne arabien matematiikkaan.

 

Islamin oppi almujen antamisesta edisti sairaalalaitoksen ja käytännönläheisen lääkärikoulutuksen kehitystä

 

Toisena esimerkkinä lääketieteen alalta voidaan esittää sairaalalaitoksen kehitys islamilaisessa kulttuuripiirissä. Islamiin kuuluu oppi almujen antamisesta velvollisuudesta köyhille (mitä tosin ei aina käytännössä noudatettu) niin juuri tämän uskonnollisen almujen anto-opin pohjalta useat arabihallitsijat ja rikkaat muslimit perustivat köyhiä varten sairaaloita. Sairaaloista oli hyötyä lisäksi lääkärien koulutuspaikkana ja tutkimuslaitoksina, joissa lääkärit eivät päässeet vieraantumaan käytännön todellisuudesta eikä tieteellisesti virheellinen lääketiede humoraalioppeineen päässyt vieraannuttamaan lääketieteen harjoitusta akateemiseksi filosofoinniksi (mikä olikin vaarana keskiajalla). Sairaalalaitoksen ansiosta epätoden teorian kanssa kulki käytännön kokemukseen perustuva olosuhteet huomioon ottaen tasokas hoito. Renessanssikaudella suurin piirtein arabien lääketieteelliset teokset jäivät viimein oppihistoriaan kun eurooppalainen lääketiede kiri kehityksessä arabien ohitse, tosin 1400-1500-luvuilla Avicennan Canonista tehtiin peräti 36 painosta.

 

Euroopan valtiokirkot ovat liittoutuneet tieteen kanssa, mistä on seurannut pääosin harmonia ja rauhantila tieteen ja kirkon välillä

 

Kristinusko on lakaissut tieltään erilaisin keinoin – rauhanomaisin ja positiivisin sekä pakon ja valtiovallan ”miekan” avulla – ”pakanalliset” uskonnot tieltään Euroopasta ja tässä kansojen kristillistämisprojektissaan kirkko liittoutui tieteen kanssa keskiaikaisen yliopistolaitoksen avulla 1000-luvun loppupuolella ja 1100-luvulta alkaen: kirkko (ensin katolinen ja sitten protestanttiset kirkkokunnat) ovat olleet läsnä yliopistoissa niiden historian alusta alkaen ja niinpä yliopistoissa on edelleen teologiset tiedekunnat. Suomessa Turun Akatemia perustettiin 1640 ja piispa Rothoviuksen mukaan akatemian tarkoitus oli poistaa ”epäjumalanpalvelus, taikausko ja mielettömyys” suomalaisten elämästä (Niiniluoto s.90). Turun Akatemian perustukset olivat aristoteelinen tieteenkäsitys ja protestanttinen – tarkemmin sanoen luterilainen – uskonto (Niiniluoto s.134). Eurooppalaisessa kulttuurissa onkin ollut leimallista protestanttisten valtiokirkkojen ja tieteen välillä vallitseva liittolaisuus ja rauhanomainen yhteiselo, kuten Niiniluoto toteaa.

 

Juuri tässä onkin eräs merkittävä syy siihen, miksi eurooppalaisissa valtioissa, joissa on ollut tai vieläkin on valtiokirkko/kansankirkko, ei esiinny suuria ristiriitoja eikä varsinkaan sotatilaa valtiokirkollisen kristillisyyden ja tieteen välillä. Amerikkalaisen yhteiskunnan tilannehan on tieteen ja kristittyjen suhteen osalta täysin erilainen, sillä Yhdysvalloissa kirkko ja valtio on erotettu toisistaan, eikä kouluissa ole edes uskonnon opetusta, joten amerikkalaisten uskonnon lukutaito on heikkoa. Euroopassa valtiokirkot ovat mieltäneet olevansa samassa rintamassa tieteen kanssa rationaalisuuden puolella, kun taas amerikkalaisessa kulttuurissa kristittyjen ja tieteen suhde on hyvin tulehtunut, uskonnon ja tieteen välisen ristiriidan keskipisteessä olevan biologisen evoluutioteorian ollessa suuri maailmankatsomuksellinen vedenjakaja.

 

Virallisen valtiokirkollisuudenkin ja rationaalisuuden välillä on silti ongelmia ja ristiriidan siemeniä. Uskontokritiikin mahdollisuus tieteellisen epäilyn pohjalta

 

Toisaalta, kuten Niiniluotokin huomauttaa, ”virallisen kristinuskon” suurempi ”rationaalisuus” verrattuna ”pakanalliseen taikauskoon ja magiaan” ei ole mitenkään yksiselitteistä ja

 

harkitsevaan epäilyyn perustuva tieteellinen ajattelutapa” (Niiniluoto s.90-91)

 

mahdollistaa radikaalin uskontokritiikin, jonka mukaan kirkon opeilla ja moraalilla (olkoonkin elämää säilyttävää ja köyhien ja heikkojen etua turvaavaa parhaimmillaan) ei ole rationaalisesti kestävää perustusta. Ei liene kovin liioiteltua olettaa, että valtiokirkollinen sopuisuus ja liitto tieteen kanssa voikin olla vain pintapuolista, ohutta ja kirkon vapaaehtoiseen perääntymiseen sekä tieteentekijöiden kohteliaaseen pidättyväisyyteen uskontokysymyksissä perustuvaa ja ristiriidat voivat joissain olosuhteissa kärjistyä riippuen sekä tieteen että kirkon edustajien linjauksista.

 

 Valtiokirkko, kuten Suomen ev-lut. kirkko, on joutunut luopumaan maailmankuvaan liittyvissä riidoissa entisaikojen kannoistaan ja hyväksymään tieteellisen maailmankuvan sekä turvautumaan allegorisoivaan (kuvainnolliseen) Raamatun alkukertomuksien tulkintaan myöntäen, että Raamattu ei ole luonnontieteiden auktoriteetti eikä oppikirja (historian puolella sama onkin vaikeampaa – etenkin Uuden testamentin tapahtumien osalta -, koska kristinuskon katsotaan perustuvan todellisiin historiallisiin tapahtumiin, eikä ”ajattomiin myytteihin”). Evoluutioteoria hyväksyttiin Suomen silloisessa valtiokirkossa 1900-luvun alussa. Kuitenkin Suomessa on myös itsenäinen Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko, jonka teologia poikkeaa voimakkaasti luterilaisen kansankirkon yhteiskunnalliseen ja tieteelliseen kehitykseen maltillisesti – mikä onkin erittäin positiivista – sopeutuneesta teologiasta (sikäli kuin kansankirkossa edes on mitään yhtä yksiselitteistä kaikkien hyväksymää teologiaa) ja STLK torjuu jyrkästi evoluutioteorian edelleen ”Raamatun ja tunnustuskirjojen” vastaisena. Katolinen kirkko tunnusti vasta vuonna 1993 virallisesti, että Galileo Galileita ei kohdeltu oikein.

 

Mutta jos valtiokirkoissa siirrytään kirjaimelliseen raamatuntulkintaan takaisin, ristiriita luonnontieteiden – sekä historiantutkimuksen – välillä syttyy uudestaan. Kuvaavaa onkin, että Suomen kansankirkon sisällä on jatkuvasti konservatiivisia suuntauksia, joissa ei hyväksytä vallitsevaa virallista linjaa tiedekysymyksissä ja Raamatun tulkinnoissa, vaan pitäydytään jyrkän fundamentalistiseen, perinteiseen raamatuntulkintaan ja ainakin osittain myös amerikkalaisvaikutteiseen kreationismiin.

 

Kristinuskon ja tieteen moni-ilmeisestä vuorovaikutuksesta ja erilaisista kristillisistä tiedettä koskevista tulkinnoista

 

Ei itse asiassa edes voida sanoa, että tämä tai tuo on ainoa oikea ja mahdollinen ”kristillinen näkemys tieteeseen” tai että kristinuskolla ja kirkolla olisi ollut vain yhdenlainen vaikutus tieteen harjoittamiseen. Kristinuskon teologisen monimuotoisen kokonaisuuden sisällä voidaan päätyä erilaisiin ratkaisuihin suhteessa tieteeseen ja ”maalliseen” filosofiaan sekä siihen toimintaympäristöön, minkä kirkko tieteelle tarjoaa: sama kristinusko mahdollistaa riippuen miten jonkin tietyn tunnustuskunnan teologiassa tieteen, järjen, uskon ja Raamatun suhteita tulkitaan sekä tiede- ja filosofiamyönteisyyden ja vapaan tieteen harjoituksen sovinnossa kirkon kanssa että ahdasmielisen, suvaitsemattoman ja tukahduttavan tieteellisen työn kontrollin.

 

Kristinuskon puitteissa voidaan joko hyväksyä tieteen tulokset kirkon opille harmittomina tai epäoleellisina (ja ainakin sallia tieteen tehdä työtään vapaasti ja tiedottaa tuloksistaan) tai asettua vastarintaan, suorastaan sotaan, tiedettä vastaan ja lähteä raamattuteologisin perustein kumoamaan tieteen tuloksia tunnustuskunnan opin vastaisina (evoluutioteoriaan suhtautuminen ja kreationismi ovat tästä suhtautumistavasta klassiset esimerkit).

 

Fideismi

 

Fideistinen ratkaisu, jossa tieteen ja uskonnollisen uskon katsotaan olevan kokonaan yhteismitattomia, kahden eri ”valtakunnan” asioita, jotka eivät edes voi olla ristiriidassa keskenään olisi kaikkein optimaalisin ja harmittomin tieteen kannalta, mutta ainakaan maallikkokristittyjen piirissä fideismi ei ole kovin laajalle levinnyttä.

 

Evidentialismi

 

Rooman paavi Pius XII ja englantilainen uskonnonfilosofi Richard Swinburne ovat puolestaan edustaneet evidentialismia, jossa tieteen ja uskonnon nähdään olevan sopusoinnussa toistensa kanssa ja yhdessä rakentavan kokonaista maailmanselitystä toisiaan aktiivisesti täydentäen. Joidenkin evidentialistien mukaan tiede suorastaan voi todistaa Jumalan olemassaolon, mutta tätä äärimmäistä näkemystä ei pidetä vakavasti otettavana filosofisesti.

Muitakin ongelmia ja kitkatekijöitä on kristinuskon ja tieteen välillä. Kristinusko, kuten toki muutkin uskonnot, sisältää tietoteoreettisen (epistemologisen) ongelmallisen kannan, että on olemassa täysin epäobjektiivisia, ei-julkisia ja testaamattomia tietämisen metodeja: ilmoitustieto (Raamattu tai islamin osalta Koraani asetetaan ”Jumalan sanan” asemaan tietolähteenä maailmaa, ihmistä ja Jumalaa koskeville tosiasiaväitteille), traditio, unet, näyt, mystiset kokemukset, intuitio, ilmestykset. Nämä kaikki väitetyt tietämisen tavat ja tietolähteet ovat ilmiselvässä ristiriidassa tieteen periaatteiden ja metodien kanssa, eivätkä kelpaa samalle viivalle tieteen tiedonhankintakeinojen kanssa tai tiede ei voisi pitää enää kiinni periaatteistaan, jos tieteen pitäisi hyväksyä väitetyt yliluonnolliset olennot tiedon antajiksi.

 

Näin ollen tieteen ja kristinuskon keskinäiset välit ovat monimuotoiset ja avoimet ongelmien syntymiselle,  jos kristityt niin valitsevat vedoten uskontonsa mustavalkoisimpiin ja kapeakatseisimpiin traditioihin (ja toiselta puolen jos tiedemiehet haluavat kärjistää voimakkaasti Richard Dawkinsin hengessä uskonnon perusteiden rationaalista ja luonnontieteellistä kyseenalaistamista), mutta myös sopusointu ja rauhallinen yhteiselo ovat mahdollisia, jos tiedeyhteisö ja kirkko niin haluaa. Muistettava on vielä sekin, että tiede ja uskonto eivät ole kuin kaksi eri todellisuutta, vaan tieteen tekijöissä ja filosofien joukossa on ollut ja on edelleen myös uskovia kristittyjä, jotka ovat tavalla tai toisella yhdistäneet tieteen ja uskonnollisen uskon henkilökohtaisessa elämässään. Erittäin suuri vastuu on kunkin kristillisen kirkkokunnan ja suuntauksen johdolla ja teologeilla siitä, miten he tulkitsevat raamatullisia ja uskonsuuntansa teologisia traditioita: he voivat halutessaan tehdä rauhan tieteen kanssa ja antaa sille täyden työrauhan, mikä onnistuu väljän, allegorisen raamatuntulkinnan ja maltillisen pelastushistoriallisen raamattunäkemyksen sisällä fideismistä käsin tai kristilliset johtajat voivat valita jyrkän literaalisen raamatuntulkinnan ja tiukan fundamentalistisen raamattukäsityksen, mistä seuraa paljon voimavaroja haaskaava sota kyseisen kristillisen uskonsuunnan ja tieteen välillä.

 

Sellainen sotatila voisi helposti johtaa amerikkalaismalliseen tieteen ja uskonnon repivään vastakkainasetteluun, jossa kannat jyrkentyvät puolin ja toisin ja politiikkakin voi kietoutua mukaan uskonnon ja tieteen väliseen riitaan. Polttopisteessä ovat juuri biologinen ja kemiallinen evoluutio sekä alkuräjähdysteoria, itse asiassa lähes kaikki tieteenalat enemmän tai vähemmän joutuvat silloin konfliktiin ja ristiriitaan fundamentalistisen ja tiukan kirjaimellisen uskonkäsityksen kanssa (historiaa, arkeologiaa, psykologiaa, neurologiaa ja geologiaa myöten).

 

Olennaisinta kristinuskon ja tieteen – erilaisia jännityksen ja ongelmien lähteitä, mutta myös positiivisia mahdollisuuksia tieteen kannalta sisältävässä – suhteessa on rajankäynti jyrkän uskonnollisen dogmatismin ja joustavamman sekä maailmankuvan kehitystä seuraavan kristillisen tradition tulkinnan välillä. Professori Kari Enqvistin kanta on perusteltu:

 

tiede ja uskonto eivät ole ensisijaisia taistelevia osapuolia, vaan viime kädessä jakolinja menee rationaalisuuden ja dogmaattisuuden välillä” (Enqvist s. 96).

 

Filosofiset ulottuvuudet virheellisten teorioiden ja uskomuksien myönteisistä vaikutuksista

 

Toimiva lääketiede pariksi tuhanneksi vuodeksi epäpätevälle ja virheelliselle teoreettiselle perustalle

 

Humoraalioppi ja humoraalipatologia ovat epätosia teorioita, ihmisen fysiologia ei toimi kyseisen opin mukaisesti. Mutta silti tälle virheelliselle teoreettiselle pohjalle kasvoi jopa yli 2000 kestänyt sairauksien hoidon käytäntö, jota jatkettiin joiltain osin peräti 1800-luvulle asti. Toki arabilääkärit kaiken kaikkiaan nostivat lääketieteen tasoa keskiajalla ja tekivät todellisia tieteellisesti merkittäviä löytöjä, kuten Ibn an-Nafîs, joka keksi keuhkoverenkierron 1288. Humoraalioppi ja humoraalipatologia toimivat kuitenkin sairauksien parantamisessa, koska käytännön havaintoja potilaista tekemällä osattiin päätellä erilaisten kasvien parantavat vaikutukset. Filosofiselta kannalta tämä on tärkeä huomio: vaikka jokin asia toimisi, ei se todista loogisesti eikä sitovasti, että taustalla oleva teoria olisi totta.

 

Kaikki, mikä toimii, ei vastaa silti todellisuutta eivätkä jonkin uskomuksen tai teorian myönteiset vaikutukset – kuten sairaan parantuminen – oikeuta lähtökohtana olevia uskomuksia ja niiden taustalla olevan metafysiikan totuusarvoa (eli jos uskomuksiin sisältyy oletuksia esimerkiksi yliluonnollisista vaikuttavista olennoista tai voimista eikä tietenkään myöskään päinvastaista, naturalistista metafysiikkaa). Virheelliset uskomukset ja epätodet kuvaukset asiantiloista voivat johtaa myönteisiin seurauksiin.

 

Myönteiset seuraukset uskonnollisten oppien soveltamisesta käytäntöön eivät todista minkään tietyn uskonnon tai aatteen totuutta eivätkä legitimoi sen totuusvaatimuksia

 

Näin ollen voimme sanoa, että islamin uskosta on ”kasvanut hyviä hedelmiä” eli myönteisiä vaikutuksia ihmisten hyvinvoinnille – unohtamatta islaminuskoisten arabien korvaamatonta työtä antiikin tieteellisen sivistyksen säilyttämisessä ja kehittämisessä. Mutta nämäkään hyvät ja positiiviset vaikutukset eivät todista oikeiksi islamin oppeja eivätkä islamilaiseen ajatteluun sisältyviä metafyysisiä väitteitä, kuten Allah-nimisen kaikkivaltiaan jumaluuden olemassaoloa, eivätkä myöskään legitimoi islamin uskontoa ja sen vaatimuksia ”islamiin palaamisesta”.

 

Aivan samoin kristinuskon harjoittamisesta seuranneet hyvät, ihmisten elämään ja läntiseen kulttuuriin myönteisesti vaikuttaneet asiat eivät ole todiste kristinuskon tai Raamatun kirjoituksien totuudesta ja oikeassa olemisesta, eivätkä legitimoi kristinuskon oppijärjestelmää (eli ei ole oikeutus kristittyjen vaatimukselle uskoa ”evankeliumiin”). Emme saa unohtaa tässä kohtaa sitäkään, että myös polyteistisen uskonnon kuten Mesopotamian kansojen uskontojen vaikutuspiirissä – ja jopa polyteististen uskomuksien innoittamina, kuten mahdollisesti on tähtitieteen kohdalla asianlaita – tiede on syntynyt ja kehittynyt kunnes tiede kivettyi ja osittain taantui.

 

Mutta myös islamilaisessa sekä kristillisessä uskonnollisessa ympäristössä on käynyt samoin:korkeampaa sivistystä on vaalittu ja opiskeltu ja sitten jähmetytty olemassa olevien oppiperinteiden toistamiseen perinneuskollisesti, tieteen ja filosofisen ajattelun vapautta on rajoitettu uskonnollisin perustein ja otettu askelia taaksepäin joiltain osin tieteessä. Näin ollen monoteististen kirjauskontojen, kristinuskon ja islamin, hallitsemissa kulttuureissa on ilmennyt positiivisten tekijöiden lisäksi myös negatiivisia, tiedettä haittaavia ja hidastavia vaikutuksia – aivan samoin kuin polyteististen uskontojen hallitsemissa kulttuureissa Lähi-idässä.

 

Tieteen syntyminen ja edistyminen ei edellytä mitään tiettyä uskontoa, eikä varsinkaan uskonnollisten johtajien taholta tulevaa ylivaltaa ja tavoitteiden asettelua – ”kirkon ja valtaistuimen” liitto voi kyllä johtaa tieteen syntymiseen ja käynnistää tieteellisen kehityksen sekä saada aikaan rikkaan kultakauden, mutta lopulta tuollaisessa uskonnollis-poliittisen valtarakennelman dominoivassa yhteiskunnassa, jossa tieto ja koulutus eivät ole demokraattisesti kansalaisten saatavilla tieteen edistys historiallisten esikuvien mukaan jäätyy ja kangistuu konservatiiviseksi vanhojen, kerran niin kunniakkaiden ja aikanaan edistyksellisten, traditioiden säilyttämiseksi ja kommentoinniksi.

 

Jos pitäisimme minkä tahansa uskonnon tai filosofisen ajattelutavan positiiviseksi katsottuja saavutuksia ja seurauksia todisteina niiden totuudesta ja pätevänä perusteena oikeuttaa niiden mahdolliset vaatimukset omaksua juuri se uskonto tai aate, meidän tulisi myöntää niin mesopotamialaisten kuin kreikkalaisten polyteististen uskontojen sekä kristinuskon ja vielä islaminkin uskomukset ja maailmankäsitykset tosiksi. Ja sehän ei ole edes mahdollista, sillä nuo uskomukset ovat keskenään ristiriidassa ja toisensa poissulkevia monilta kohdin, eivätkä ne kaikki voi olla samanaikaisesti tosia.

 

Ateisteille ja agnostikoille voidaan näin ollen lopuksi sanoa, että kristinuskon ja islamin vaikutuspiirissä esiintyneen myönteisen tieteellis-filosofisen kehityksen tunnustaminen ei ole millään tavalla uhka ei-teistiselle – persoonallista maailmasta erillistä ja maailmaan vaikuttavaa luojajumalaa sisältämättömälle – maailmankuvalle. Kristityille voidaan vastaavasti huomauttaa, että kristinuskon hyvät vaikutukset eivät loogisesti todista kristinuskoa jumalalliseksi tosi uskonnoksi (minkä lisäksi kristittyjen tulisi myöntää reilun pelin hengessä kristinuskon erilaisiin ilmenemismuotoihin liittyneet negatiiviset ilmiöt ja vaikutukset). Objektiiviseen, menneisyyttä tasapuolisesti ja mahdollisimman kattavasti ymmärtävään pyrkivään historian tutkimiseen kuuluu valmius hyväksyä niin myönteiset kuin kielteiset piirteet ja seurausvaikutukset erilaisista uskonnoista ja muista maailmankatsomuksista.

 

Kirjallisuus:

Leila Haaparanta & Ilkka Niiniluoto: Johdatus tieteelliseen ajatteluun, 1991 korjattu painos (Helsingin yliopisto)
Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132
Ilkka Niiniluoto: Järki, arvot ja välineet: kulttuurifilosofisia esseitä, 1994
Jaakko Hämeen-Anttila: Mare Nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla, 2006
Juha Pentikäinen & Katja Pentikäinen (toim.): Uskonnot maailmassa. 2. painos, 1993
Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo, 2003
William H. McNeill: The Pursuit of Power: Technology, Armed Force, and Society since A.D. 1000, 1982
Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle?, 2007
Raili & René Gothóni: Ajattelun aarteet, 2007
Petter Korkman & Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja, 1998

Tieteen historiatutkielman laajempi pdf-versio (ajallisesti muinaisesta Lähi-idästä uskonpuhdistukseen asti)

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 5.0/5 (1 vote cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Jahven historia. Raamatun Jumalan sukulaissuhteet

El, Ba’al, Adonai, Jahve, Allah. Juutalaisten, kristittyjen ja muslimien jumala. Mikä on Jahven historia?

Israelin jumalausko osana kanaanilaisia ja foinikialaisia uskonnollisia perinteitä

 

Johdanto: Raamatun Jahve-jumalan kehityshistoriasta

 

Adonis (Eshmun) on nuori, hauskannäköinen hedelmällisyyden jumala, Astarte-jumalattaren puoliso. Adonis edustaa kuolemaa sekä jälleensyntymää välimerellisessä hedelmällisyyskultissa. Eshmun on hänen toinen nimensä, jolla hänet tunnetaan maanviljelyn jumalana. Adonis on johdettu kanaanilaisesta arvonimestä Adon, joka on seemiläinen herraa tarkoittava sana.

 

Adonai on suomeksi herrani. Miten nämä Lähi-idän jumalat liittyvät Israelin uskontoon ja Raamatun teologioihin – paljonkin itse asiassa. Kyseessä on Jahven nimen etymologia sekä Jahve-jumalan kehityshistoria. Juutalaisten, kristittyjen ja muslimien jumala polveutuu foinikialaisten El-jumalasta ja juutalaiset ryhtyivät käyttämään Jahven korvaavana nimenä foinikialaisten jumalan nimeä Adonai (herrani).

 

Israelin jumalausko on erottamaton osa laajempaa kanaanilaista ja foinikialaista teologista kehystä ja jumalten joukkoa.

 

Naiset erityisesti suosivat Adoniksen kulttia eivätkä Israelin naiset olleet poikkeus, kuten VT:sta voimme lukea. Kyseessä on siis saman jumaluuden jatkumo hieman muunnellen eri versioissa ja nimeltään vaihdellen: Dumuzi-Tammuz, Baal, Adonis, Melqart, Eshmun, jotka ovat vuodenaikojen vaihtelun mukaan syntyviä ja kuolevia hedelmällisyyteen liittyviä jumalia. Vähässä-Aasiassa palvottu Kybele-jumalattaren kumppani Attis liittyy tähän samaan jumalajatkumoon. Unohtaa ei sovi selvää analogiaa Egyptin Osiris- mysteerioiden ja Dumuzi-Tammuz-Adonis-kulttien välillä.

 

Osiris-kultti liittyy samaan jatkumoon. Kyseessä on yleisitämainen uskonnollinen usein eri tavoin kierrätetty teema jumalasta, joka kuolee joka vuosi kasvien kanssa kunnes hän taas syntyy uudestaan seuraavana keväänä (idea vuosittaisesta kuolemasta ja ylösnousemuksesta symboloiden luonnon ”kuolemaa” ja henkiin heräämistä). Adonis-Astarte -kultti kesti Libanonissa aina 500 -luvulle jaa. asti.

 

Dumuzi-Tammuz, Israelin naisten lempijumala – täydellinen ihminen, jumalten tahdon välittäjä sekä kansan esikuva

 

Dumuzi oli jumalmaailmaan korotettu puolijumala Inannan puolisona, mutta silti kuolevainen ja hän joutui tuonelaan puolisonsa asemasta. Sumereille kuningas oli eräänlainen puolijumala, jolla on korkein asema kuolevaisten ihmisten joukossa ja sen tähden hän kykeni suoraan yhteyteen jumalien kanssa. Kuningas samastettiin siten luontevasti Dumuziin. Kuningas oli myös kansansa esikuva, täydellinen ihminen, jonka oli elettävä nuhteettomasti jumalten tahdon välittäjänä maan päällä, jotta kansa ja kuningas itsekin olisivat voineet hyvin (Pirjo Lapinkivi teoksessa Hämeen- Anttila, toim., s.98).

 

Israelin Jahve-jumalaan liitettiin foinikialaisten teologiasta piirteitä

 

Israelin uskonnon tunnusomainen piirre on kuvakielto, jumalankuvien vastustaminen ja massabahpystykivien käyttö. Näin ollen mikäli on olemassa yhteys muinaisen kyproslaisen jumalanpalvonnan ja israelilaisen jumalanpalvonnan välillä niin foinikialaiset ovat se yhdistävä linkki. Israelilaisten populaari uskonnonharjoitus vastakohtana ”viralliselle” israelilaisten pyhien kirjoitusten uskonnolle oli foinikialaisten uskontoa muistuttava. Raamatun kanonisoiduissa kirjoituksissa on esitetty ”virallinen”, puhdistettu, ”oikeaoppinen” uskonnollisen eliitin monolatria/monoteismi, jossa Jahve on ainoa Jumala, jota saa ja pitää palvella. ”Ortodoksiset”, kansallismieliset israelilaisryhmittymät tuottivat Israelin pyhät kirjoitukset (kuten deuteronomistinen ja kronistinen koulukunta) ja tuomitsivat ja kielsivät israelilaisten harjoittaman Ba’alin ja Astarten palvonnan.

 

Mutta nuo ”oikeauskoiset” Raamatun kirjoituksien takana olevat piirit jättivät foinikialaisten uskonnon teologiasta jäljelle heikoimmat piirteet, jotka yhdistettiin Jahven kanssa. Se on nähtävissä kehitystrendinä, jossa Jahveen yhdistettiin kilpailevien jumalien ominaisuuksia ja nimiä, tavoitteena ilmeisimmin saada israelilaiset seuraamaan Jahvea ja luopumaan kilpailevista jumalista. Jahvesta tehtiin ”Pelastaja”, ”Luoja”. Yritykset epäonnistuivat, sillä israelilaiset jatkoivat joka tapauksessa vanhojen lempijumaliensa palvontaa.

 

El, kanaanilaisten pääjumala: laupias armahtaja ja Ba’al: kaikkivaltias maan herra

 

El on toinen Jumalan nimi Raamatussa ja El oli kanaanilaisten pääjumala (”luoja” ja ”isä”, joksi häntä kutsuttiin). Israelilaisille El oli muodossa Eeli-El ja VT:ssä esiintyy myös sellaisia nimityksiä kuin El ’olam (Jumala, joka on ikuinen). Ugaritin teksteissä (14. vuosisadalla eaa.) hänen lisätään laupiaan armahtajan toimenkuva. Ugaritin uskonnollisissa teksteissä Ba’al on jo maailmankaikkeuden hallitsija (Haddad-nimelläkin häntä kutsuttiin). Muita Ba’alin arvonimiä ovat kaikkivaltias, maan Herra. El tunnetaan myös nimellä Ba’al ja hän asuu Zaphon vuorella pohjoiseen Ugaritista (Jahvekin on vuorella viihtyvä jumala, nimittäin Siinailla). Siinailla tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa 1978 löydettiin monta heprealaista kirjoitusta, joissa mainittiin Ba’al ja El muodossa Elohim, mitä nimeä Jumalasta käytetään VT:ssä (luomiskertomuksessa muun muassa). Kun juutalaiset viittaavat Jumalaan tai ”meidän Jumalaan” he käyttävät nimiä ”Eloh”, ”Elohaino” tai ”Elohim”.

 

Juutalaisten, kristittyjen ja muslimien jumala palautuu foinikialaisten El-jumalan nimeen

 

Ei liene yllättävä tieto, että Vanhassa testamentissa Jumalasta käytetään monta nimeä, mutta se voi olla vähemmän tunnettua, mitä noiden Jumalien takana oikein on historiallisesti. Hepreassa Jahven nimi on konsonantein YHWH ja juutalaiset lausuvat sen Adonai eli Herrani. Mutta Jahven nimeä korvaava nimi Adonai on sukua foinikialaisten Adonille ja Adonikselle. Itse asiassa Jumalan nimet, joita juutalaiset, muslimit ja arabiaa tai arameaa puhuvat kristityt käyttävät palautuvat foinikialaisten jumalan nimeen El -> Elah, Allah, Elahona, Eloh, Elohaino, Eli, Eloi, Elohak.

 

Raamatun VT:ssä israelilainen jumaluuden nimi Jahve on välillä korvattu Adonilla, mutta sitä käytetään arvonimenä (”Herra”) eikä Jahven henkilönimenä. Kun varhaisella rabbiinisella kaudella Jahve-nimen sanomisen ääneen oli tullut liian pyhäksi (1-2. vuosisadalla jaa.), se korvattiin sanomalla Adonai (= Herrani). Mutta samalla juutalaiset alkoivat käyttää Jahven korvaavana nimenä foinikialaisten jumalan nimeä.

 

Kaikkivaltiaan Ba’alin poika: manalan jumala ja maailmankaikkeuden suojelija

 

Ba’alilla oli myös poika ja tämä jumalan poika oli nimeltään Melqart. Melqartin toimenkuva oli olla manalan jumala ja universumin suojelija ja hän symboloi vuosittaista kasvillisuuden kuolemaa ja eloon nousemista.

 

Raamatun Jahven alkuperä ja kehitysvaiheet pähkinänkuoressa

 

Jahve-usko syntyi erilaisista paikallisista uskonnollisista traditioista ja itämaisista heimojumalista pitkän ajan ja teologisen kehitystyön tuloksena. Vähitellen Jahve kehittyi heimojumalasta ja pikkujumalasta ylijumalan alapuolella Israelin ainoaksi jumalaksi, koko maailman luojaksi ja valtiaaksi, joka on kiinnostunut koko ihmiskunnasta eikä vain Israelista. Jahveen sulautettiin kilpailevien jumaluuksien piirteitä ja toimenkuvia. Tämän vähittäisen teologisen prosessin tuloksena VT:n Jahve on monimuotoinen, oikullinen, jännitteinen hahmo, jonka kaikkia toistensa kanssa huonosti yhteensopivia, itse asiassa keskenään ristiriitaisia piirteitä ei voida rationaalisesti eikä eettisesti sovittaa yhteen.

 

Ja tämä tekee Jahven olemassaolon todellisena, uskojiensa mielien ulkopuolisena entiteettinä erittäin epäuskottavaksi. UT:n puolella VT:n Jahvesta tulee koko maailman pelastusta haluava taivaallinen Isä, jonka kiivaus, kiukku, kostonhimo ja välitön näkyvä vaikutus maailman asioihin heikkenevät ja Jumalan toiminta maailmassa jää salatummaksi, henkisemmäksi, näkymättömäksi. Mutta myös UT:n epäyhtenäisissä jumalakuvissa sama jännitteisyys ja ristiriitaisuus säilyy Vanhasta testamentista perittynä.

 

VT:ssä Jahve puhuu ja näyttäytyy ihmisille: kävelee paratiisissa ja tekee nahasta vaatteet ensimmäiselle ihmisparille, on välillä ihmisen kimppuun käyvä demoni, joka tahtoo tappaa ihmisen (Mooseksen), ja välillä taas ihmisen kumppani. Lisäksi Jahve halkoo Punaisen meren, pysäyttää Auringon ja kuun taivaalla ja lähettää Egyptiin valtavia vitsauksia. Vähitellen Jahve etääntyy ihmisistä, hän lakkaa puhumasta ihmisille suoraan, eikä hän enää kävele havaittavasti ihmisten joukossa, vaan puhuu epäsuorasti ja näkymättömänä pysyen (profeetoille vain ”tuli Jahven sana”, kunnes sekin loppui). Lopulta Jumala ei oikeastaan puhu enää lainkaan ihmisille, vaan vetäytyy taustalle ja kätkeytyy Raamatun kirjoituksien taakse, jotka kanonisoitiin Jumalan normatiiviseksi sanaksi.

 

Lisätietoa Jahven historiasta ja VT:n Jumalan taustasta laajemmasta tutkielmasta
Raamatun, kristinuskon ja läntisen kulttuurin itämainen tausta (673 kb).

 

Kirjallisuus

Jaakko Hämeen-Anttila: Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla, 2006
Jaakko Hämeen-Anttila (toim.): Uskontojen risteyksissä: Välimeren alueen uskontojen juurilla, 2001
Armas Salonen-Rostislav Holthoer: Egypti ja sen kulttuuri. 2. uudistettu laitos, 1982
Margaret Barker: The Great Angel, A Study of Israel’s Second God, 1992

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.5/5 (2 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: +1 (from 1 vote)

Antti Eskola: Tiedän ja uskon

Tiedän ja uskon

Antti Eskola

Kirjan tiedot
Teos:Tiedän ja uskon 5. painos, 2004 
Tekijä(t):Antti Eskola
Kustantaja:Otava
Kirjan kieli:suomi
Sivuja:235

 

Emeritusprofessori Antti Eskola käsittelee teoksessaan Tiedän ja uskon tietämisen ja uskomisen suhdetta. Mitä tehdä kun halutaan pitää kiinni tieteellisestä maailmankuvasta ja myös jumalauskosta, miten sovittaa yhteen uskonnollinen ja tieteellinen maailmankuva? Hän kirjoittaa siitä, millaisia ongelmia ja ratkaisuehdotuksia syntyy tällaisessa asetelmassa. Eskola koettaa tuoda rohkeasti esille ihmisen psyykkisen toiminnan osuutta siinä, millaiseksi ihmisen elämä’ muodostuu. Eskola puolustaa näkökulmien rikkautta, sitä että luontoa voidaan katsoa vuoroin luonnontieteen esittämän evoluution, vuoroin Jumalan luomistyön tuloksena. Tämän teeman rinnalla kulkee Eskolan henkilökohtainen tarina. Hän pohtii myös sitä, pitäisikö hänen liittyä takaisin kirkkoon, josta hän erosi 1970-luvulla.

 

Katoilevat jumalat -luvussa Eskola näyttää, että uskonnollinen usko voidaan tuoda tieteellisen, varsinkin sosiologisen ja sosiaalipsykologisen pohdinnan sisälle ilman, että uskon hengellinen puoli rajataan heti pohtimisen ulkopuolelle ja tutkimuskohteesta tehdään välittömästi ainoastaan sosiologinen ja psykologinen ilmiö.

 

Luvussa 2, elämä ja uni, Eskola ehdottaa käytettäväksi kahta mallia, joista toinen on havaintopsykologiassa käytetty tuttu piirros, joka voidaan nähdä joko maljakkona tai kaksina ihmispäinä. Toinen malli on uni – ”hiukan kuin sitä, mutta samalla myös vähän niin kuin sitä. Näin saadaan mahdollisuus liikkua tutkimuksellisten ja uskonnollisten näkökohtien välillä niitä yhdessä kuljettaen. Eskola puolustaa väljää suvaitsevaisuutta. Tutkijalla on oltava Eskolan mukaan lupa edetä hyödyntämällä mitä tahansa tietovarastoa, ajatteluperinnettä tai mentaalisen työskentelyn keinoa.

 

Luku 3 on ihmeet nimeltään. Tässä luvussa Eskolan suvaitsevaisuus on koetuksella. Kristillisen opin mukaan Jumala on kaikkivaltias ja ihmeitä tekevä, mutta tutkijalle ajatus on vähintään kiusallinen. Eskola käsittelee ihmeitä jakamalla aiheen osiin ja hän korostaa, että tutkijan mielen on oltava avoin myös epätodennäköisille yllätyksille. Eskola näkee suuren eron siinä uskooko ihminen hiljaa mielessään Jumalan tehneen ihmeen – kuten paikanneen hänen reikäisen hampaansa – vai yrittääkö hän esittää tapahtumaa julkisuudessa yleispätevänä todisteena, jonka pitäisi vakuuttaa muutkin ihmiset Jumalan olemassaolosta. Jälkimmäisessä tapauksessa henkilö joutuu suostumaan siihen, että hänen väittämänsä ihme asetetaan kriittisen tieteellisen arvioinnin kohteeksi.

 

Luku 4 on epäpuhdas maailma. Mitä meidän tulisi ajatella ilmiöistä, jotka näyttävät unen lailla olevan yhtä, mutta samalla myös vähän toista. Pitäisikö tällaisia ”epäpuhtaita” ilmiöitä ”puhdistaa” niin, että esim. tieteellinen näkemys olisi ainoastaan rationaalinen ilman uskonnollisia lisukkeita tai sitten toisaalta niin, että usko olisi puhdasta uskoa ilman sen pilaavaa järkeilyä?

 

Luku 5 on hankala Jeesus, missä Eskola ottaa esille kysymyksiä, jotka antavat uskonnon tutkijalle vielä kovempia haasteita kuin ihmeet. Ihmeitä voi pitää omana salaisuutenaan (josta vaikutukset ainoastaan näkyvät ulospäin) tai antaa ne tieteen tutkittaviksi. Mutta Jeesukseen liittyvät  uskomukset eivät kristinuskossa alistu välttämättä tieteellisen Jeesus-tutkimuksen tuloksille, eikä kirkko hyväksy mitä tahansa yksilöllisiä Jeesus-käsityksiä, vaikka ne olisivat miten tärkeitä ja toimivia tahansa ihmisen ”tavallisessa uskossa”. Eskolan vaihduntakuvamalli ei toimi tässä kohtaa, kun kohdataan kirkon opit Jeesuksesta, esim. Jeesuksen ylösnousemuksesta. Jos koettaisimme katsoa kuolleen ja haudatun Jeesuksen ylösnousemusta vuoron perään todellisuudessa mahdottomana uskomuksena, vuoroin opinkappaleena, jonka voi hyväksyä, ei toimi, jos myös opinkappaletta olisi pidettävä empiirisesti totena kuvauksena asiasta. Eskola pohtii kysymystä, onko lause ”Jeesus nousi ylös kuolleista” pidettävä tieteellisen tosiasiaväitteen kaltaisena lauseena?

 

Tärkeämpänä Eskola pitää kuitenkin sitä, että mitä minulle ja elämälleni voisi tapahtua, jos itsekin alkaisin seurata Jeesuksen apostolien uskoa ja näkyä koskien Jeesuksen ylösnousemusta.

 

Luvussa 6, elävä vaihtoehto, aito valintatilanne, Eskola kohdistaa katseensa hänelle tuttuun tilanteeseen. Jos uskonnollinen usko on tutkijalle henkilökohtaisesti todellinen vaihtoehto, tämä asiantila voi haastaa tutkijan ajattelemaan uskoaan myös tieteen ajatteluvälineiden avulla. Ateisti tuskin kiinnostuu Jumalasta, sillä – kuten Eskola toteaa – ateistin uskon mukaan sellaista ei ole. Eskola viittaa paljon filosofian ja psykologian klassikoihin luettavaan William Jamesiin usealta eri kantilta.

 

Luvun 7 nimi on maan korvessa, jossa Eskolan kirjoittaminen käy entistä henkilökohtaisemmaksi. Kysymykseen ”uskotko Jumalaan”?” Eskolan vastaus on jotakin kiemurtelevaa ja varauksellista. Toisaalla Eskola kirjoittaa kylmäkiskoisesti ja epäilevänä ja yhtäältä uskovaisuutta muistuttavalla paatoksella ja tunteella ja näitä erilaisia tekstejään lukemalla ja vertailemalla hän hakee kohtaa, jonka taakse hän voisi parhaiten asettaa itsensä. Eskola arvelee kenties liioittelevansa uskoaan, mutta hän on pääsemättömissä sen tunteen kanssa, että täällä ”maan korvessa” vaeltaessaan hänellä on ollut varjelus ja työllään on ollut siunaus. Tieteellinen epäilykään ei tätä tunnetta hävitä Eskolasta. Katoileva Jumala alkaakin tulla esiin kirjan loppua kohden yhä useammin.

 

Kirja päättyy lukuun 8, kamppailu kulttuurihegemoniasta. Siinä Eskola palaa takaisin maallisempiin asioihin. Kirjallaan Eskola haluaa ottaa kantaa tiedeyhteisössä ja uskontojen parissa jatkuvasti käytävään kamppailuun. Eskola muistuttaa, että tieteessä eivät kilpaile ainoastaan jonkin tietyn alan erilaiset teoriat ja koulukunnat, vaan myös laajemmat maailmankatsomukset. Ja kristinuskollakin on oma puheenvuoronsa tässä keskustelussa, kuten muillakin uskonnoilla. Kulttuurihegemoniasta kilpailtaessa soditaan siitä, että minkälaisen aseman jonkin leirin tulkinnat saavat kysymyksenasettelu- ja päätöksentekokulttuurissa. Eskola haluaa kirjansa päätösluvussa tuoda yhteiskunnallisen ajattelun ja kristinuskon merkitystä perustelevia virikkeitä mukaan keskusteluun. Hänen tavoitteensa on innostaa näiden kahden ajattelumallin ja toimintakulttuurien puolustamiseen aggressiivisten luonnontieteiden edessä alistumisesta aiheutuvaa vinoutumaa vastaan.

 

Ihmeistä

Otan esille vielä erikseen Eskolan ajatuksia ihmeistä. Eskolan mukaan ihmeiden ydin on niitä selittävissä vaikutuksissa tai voimissa, ei itse ihmeellisissä tapahtumissa. Silloin parantuminen on ihme jos sen aikaansaaja on Jumala perimmältään eikä parantuminen ole selitettävissä psykologian tuntemilla suggestioilmiöillä. Erilaiset ”kohtalonyhteydet” ovat Jumalan rinnalla selittäjinä tietojemme nykytilanteessa ihmeitä. Ihmeistä ja merkeistä puhuttaessa voidaan käyttää seuraavaa kolmijakoa.

 

Ensimmäisenä tasona on ”oman maailmamme ulkopuolella oleva tuonpuoleinen maailma” – sen olemassaoloon ei ole välttämättä vaikea uskoa. Toinen taso on ”aistien varassa toimiva kokemusperäinen maailma”, jota tiede tutkii menetelmillään. Kolmas – ja ongelmallinen – taso on ”länsimaisten poissulkema keskitaso”: usko siihen, että tuonpuoleisen todellisuuden voimat vaikuttavat kokemusperäisessä maailmassamme. Näitä keskitason mahdollisia vaikuttajia ovat esim. Jumala, jumalattaret, demonit, enkelit ja vainajahenget.

 

Eskola korostaa, että järkevää ei ole epäillä sen enempää Jumalan mahdollisuutta vaikuttaa maailmassa kuin myös tieteellisen selitystavan mahdollisuuttakaan, vaan harjoitella niiden näkemistä. Eskola kysyy onko kohtuutonta pyytää tutkijalta, että tämä vastavuoroisesti sallisi uskovaisen nähdä maailmassa Jumalan vaikutusta, vaikkei hän itse sellaista havaitsekaan? Kysymys ei ole minkään etuoikeuden tai vapautuksen tieteellisestä ajattelusta pyytämisestä, vaan siitä suvaitsevaisuudesta, josta Eskola kirjassaan puhuu.

 

Uudessa testamentissa Jumala puhuu ihmisille usein unissa ja näyissä. Siteeraamaansa kirjaan viitaten Eskola pohtii onko länsimaisilla uskovilla sokea piste nykyään tässä kohtaa, mikä estää heitä näkemästä, mitä Jumala tekee, näkemästä, että Jumala voi puhua heille merkityksellisten unien välityksellä? Onko mahdollista, että lännessä herätyskristityt ovat kehittäneet tiedostamattomasti teologian, joka poissulkee jumalallista alkuperää olevien unien ja näkyjen mahdollisuuden? Ovatko he yhdenmukaistaneet kristillisen opin länsimaisen järkikeskeisyyden kanssa, Eskola lainaa Wimberiä ja Springeriä.

 

Eskola ottaa esille mielenkiintoisen esimerkin siitä, miten usko voi elää tiedon rinnalla. Vuonna 2002 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan usko Jumalaan on ”hyvin tärkeä” jopa neljäsosalle lääkäreistä ja ”melko tärkeä” toiselle neljännekselle. On jopa niin, että nuorempien lääkärien keskuudessa usko Jumalaan oli jopa tullut yleisemmäksi. On siis niin, että jumalausko voi elää ilman sellaisia järjen ja tieteellisen tiedon vastaisia uskomuksia, joita ”uskovaisten joukossa” monesti on pidetty ”oikean uskon” tuntomerkkeinä.

 

Raamatun kirjaimellisesta lukemisesta – ”vaatimus on mahdoton” (Eskola, s.62)

 

Ihmeiden käsittelyn lisäksi haluan tässä kirjaesittelyssä nostaa vielä esille Eskolan mielenkiintoisen kannan koskien Raamatun kirjaimellista lukemista. Eskola vastaa niille, jotka vaativat Raamatun kirjaimellista lukemista, että se on mahdoton vaatimus.

 

”Sen ymmärsi Paavalikin kommentoidessaan ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä Mooseksen lain kohtaa ”Älä sido puivan härän suuta”. ”Ei kai Jumala tässä häristä huolehdi”, Paavali ironisoi kirjaimellista lukutapaa. ”Kaiketi hän sanoo sen meidän vuoksemme”. On kuin Paavali vastaisi niille, jotka meillä nyt vastustavat naispappeutta vetoamalla sanoihin, joilla Paavali mahdollisesti (sanat lienee lisätty hänen kirjeeseensä myöhemmin) yritti vaientaa seurakuntakokouksissa liikaa kyseleviä naisia. ”Järjen käyttö on sallittua”, kuulen Paavalin sanovan. ”En kai minä tässä Suomen 2000-luvun seurakuntapapistoa tarkoita”.

Galatalaiskirjeessä Paavali intoutuu kirjaimellisesta lukutavasta irtautuviin tulkintoihin kuin paraskin unien selittäjä tai diskurssien tutkija. Kertomukselle Abrahamin kahdesta pojasta, joista toisen synnytti orjatar, toisen vapaa naine, hän kehittää lennokkaan selityksen: ”Tämä on vertauskuva. Naisilla tarkoitetaan kahta liittoa… Nykyinen Jerusalem? Pakkohan tässä on tajuta, ettei Paavali sitä tarkoita, mikä 2000-luvulla on ”nykyinen Jerusalem”…

Raamatun kirjaimellinen siirtäminen tähän päivään silloin, kun teksti viittaa menneisiin historiallisiin oloihin tai hävinneisiin kulttuurisiin tapoihin, ei ainoastaan ole idioottimaista, vaan myös johtaa pois siitä todellisuudesta, mitä Sanan on määrä valaista. Kun arvostelukyky lakkaa ohjaamasta luentaa, vetäytyy Pyhä Henkikin tästä touhusta” - Eskola, s.62-63.

 

Eskola pitää Raamatun kirjaimellista lukemista ”typeränä” ja Raamatun antaman esimerkin (ks. yllä) vastaisena. Lisäksi Raamatun antamien mallien rohkaisemat eli tulkitsevaan ja kuvainnolliseen lukutapaan ryhtyneet uskonsuunnat ovat tuottaneet valtavasti ”rikasta ja mielenkiintoista” kirjallisuutta. Noiden tekstien tulkintoja ei voida lähteä ruotimaan muulla kuin inhimillisellä viisaudella, jota eettisen näkemyksen lisäksi ohjaa toivon mukaan Pyhä Henki.

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 3.0/5 (3 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Jumala ja ääretön

Jumala ja ääretön

Mikko Valjakka

Kirjan tiedot
Teos:Jumala ja ääretön
Tekijä(t):Mikko Valjakka
Kustantaja:Words of Wisdom (omakustanne)
Kirjan kieli:suomi
Sivuja:106

 

Julkaistu myös verkossa, jossa tilattavissa ja kommentoitavissa. URL

 

Henkilökohtainen mietelmä-tutkielma siitä, miten tietomme matemaattisesta äärettömästä voi auttaa ymmärtämään Jumalan äärettömyyttä. Aihetta lähestytään niin luonnontieteen, filosofian kuin teologian näkökulmasta. Käsittelytapa on yleistajuinen.

 

Jumalaan liitetään lukuisia äärettömiä ominaisuuksia, kuten ”kaikkivaltias”, ”kaikkitietävä”, ”iankaikkinen”. Äärettömän käsite täsmentyi kuitenkin vasta 1820-luvulla matemaatikko George Cantorin äärettömiä joukkoja ja äärettömyyksien asteita koskevien tutkimusten myötä. Samalla intuitiiviset käsitykset äärettömästä osoittautuivat paikoin vääriksi. On tullut aika arvioida uudelleen, mitä Jumalan äärettömyys oikeastaan tarkoittaa.

 

Samaan aikaan kosmologit joutuvat yhä useammin ottamaan kantaa äärettömän todellisuuden mahdollisuuteen. Äärettömyydessä kaikki mittakaavat ja myös kaikki todennäköisyydet menettävät merkityksenä.

 

Muita kirjan argumentteja ovat:
- Evoluutio: ongelmia on vielä, mutta tutkimus voi aikaa myöten ratkaista ne. Jumalan hienostunut suunnitelma voi olla säätää maailmankaikkeus alusta pitäen sellaiseksi, että se näyttää synnyttävän ihmisen spontaanisti.

- Ääretön Jumala saa kaiken ilmaiseksi. Tuottaakseen korkeatasoisia henkisiä sisältöjä Jumala luo äärellisiä tai pelkästään potentiaalisesti äärettömiä tiloja, joissa esiintyy resurssipulaa. Tämä saa aikaan valikoivaa, jalostavaa toimintaa. Siksi Jumala on luonut maailmankaikkeuden ja ihmisen.

- Äärettömyys ei ole koskaan ”täynnä” (vrt. Hilbertin hotelli). Vaikka Jumala on kaikkitietävä, Hän voi aina hankkia rajattomasti lisää tietoa.

- Ääretön evoluutio luo jumalan. Äärettömyydessä ei ole ristiriitaa sen välillä, että Jumala olisi muodostunut joistain ajatuksettomista osista ja silti ollut aina.

- Ihmisen ajatukset, tiede, uskonto ja myös käsitys äärettömästä on tiukasti sidottu äärellisyyteen. Aito äärettömyys, joka on todellisuuden perimmäinen olemus, jää meille ikuisesti käsittämättömäksi.

- Äärettömyyden käsite vesitetään, jos sitä pidetään vain synonyyminä ”hyvin suurelle”. On avainkysymys, onko todellisuus ääretön. Occamin partaveitsi puoltaa ääretöntä todellisuutta, sillä silloin tarvitsee olettaa vain pelkkä olevainen substanssi. Jos todellisuutta pidetään äärellisenä, täytyy olettaa substanssin lisäksi rajat.

Esitellyt: Mikko Valjakka

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 4.0/5 (2 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Missä määrin olen ateisti ja teisti. Tasa-arvoinen avioliittolaki

Missä määrin olen ateisti ja teisti?

Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttisesti ateisti ja uskontokriitikko

 

Johdanto: uskonnonfilosofista ja eettistä pohdiskelua. Tasa-arvoinen avioliittolaki

 

Olen viime aikoina pohtinut, että olen 99% ateisti ja yhden prosentin (tai peräti vain 0,1 %) verran teisti eli jumalauskova, sillä olen epäuskoinen kaikkia muita jumalia kohtaan paitsi yhtä ainoata. Olen kuitenkin sataprosenttisesti uskontokriitikko, sillä olen valmis soveltamaan rationaalista (filosofista ja tieteellistä) kritiikkiä kaikkiin uskontoihin ja uskottavaksi tarjottuihin jumaliin, myös kristinuskoon ja Raamattuun, sillä pitää olla reilu peli eikä mitään dogmaattista, mielivaltaista yhden jumalauskon tai pyhän kirjan asettamista erikoisasemaan kritiikin ulottumattomiin.

 

Ateisti menee siten vain pienen hyppäyksen pitemmälle olemalla epäuskoinen sitä viimeistäkin jumalaa kohtaan. Niinpä minua voisi ateistisesta näkökulmasta käsin moittia siitä, että en vie ajatteluani johdonmukaisesti loppuun asti, kun en ole sataprosenttisesti ateisti. Minulla on kuitenkin niin vahvoja, itseäni vakuuttavia kokemuksia (mutta ei empiirisiä eikä objektiivisia todisteita), että pidän mahdollisena jonkinlaisen jumaluuden olemassa oloa. Nämä kokemukset ovat täysin subjektiivinen peruste uskoa, eivätkä ne vakuuta muita ihmisiä. Myönnän myös, että kokemuksille antamani tulkinta voi hyvinkin olla virheellinen.

 

Kenelläkään ei ole monopolia totuuteen tai Jumalaan

 

En katso omistavani absoluuttista totuutta tai tietoa, vielä vähemmän Jumalaa (olen itse asiassa agnostisistinen teisti tietoteoreettisesti, en siis tiedä onko Jumalaa/jumalia olemassa varmuudella ja jos on niin millainen ja mikä tämän jumaluuden tahto on jossain tietyssä asiassa – voin toki uskoa kaikenlaista, mutta en tietää sataprosenttisesti. En myöskään ole varma saako jumaluudesta, jos sellainen on, mitään luotettavaa tietoa). Siksi minulla ei ole varaa asettautua ketään tuomitsemaan ja olemaan suvaitsematon fanaatikko, voin ihan hyvin olla väärässä maailmankuvassani ja -katsomuksessani.

 

Suvaitsevaisuus on tarpeellista

 

Niinpä suvaitsevaisuus on tärkeää. Suvaitsevaisuus on minulla aikalailla sitä, että hyväksyn ja pyrin ymmärtämään eri tavoilla eläviä ja ajattelevia sekä uskovia ihmisiä, pyrin kunnioittamaan heitä ja pidättäydyn tuomitsemasta esim. seksuaalivähemmistöjä. Kaikilla ihmisillä uskontoon, poliittiseen näkemykseen tai seksuaaliseen suuntautuneisuuteen riippumatta pitäisi olla oikeus ilmaista itseään joutumatta vihan ja vainon kohteiksi.

 

Tämä tietoisuus pistää minut pienelle paikalle, alatien kristillisyyden kulkijaksi. Mistä minä tiedän onko esim. islam tai juutalaisuus kuitenkin se oikea totuus jumaluudesta – niinpä minun on syytä olla suvaitseva ja kunnioittaa myös tuon toisin uskovan vakaumusta.

 

Minun mielestäni kristitynkin pitäisi pohtia asioita omilla aivoillaan ajatellen, kun kerran aivot olemme saaneet (evoluution kautta Jumalan antamina kuten uskon, evoluutio vuosimiljardien aikana on minulle Jumalan suuri työkalu biosfäärin esiin kutsumisessa) ja tulisi ottaa huomioon myös tieteen edistymisen myötä saadut tutkimustulokset. Kai niitä aivoja on lupa käyttää kun ne kerran on päähän istutettu. Vaikkei toki jokaisen hypoteesin mukaan ei kristityn tarvitse mennä ja saa toki pitäytyä edelleen esim. luterilaisen kirkon uskontunnustukseen etsien jonkinlaista tasapainoa uskon ja järjen, perinteisen klassisen kristinuskon ja modernin tieteen tuloksien jännitekentässä.

 

Tarvitaan rakentavaa keskustelua teologian ja muiden tieteenalojen välillä. Luonnontieteissä ja teologiassa lähdetään realismista (ihmisistä riippumaton maailma on todella olemassa ja siitä voidaan saada tietoa). Niinpä tämän yhteisen lähtökohdan ansiosta teologia ja muut tieteenhaarat voivat toimia rakentavasti keskustelukumppaneina, koska edes tämä lähtökohta on yhteinen.

 

Augustinuksen varoitus kristityille, Luther ja moraalin lähteet

 

Kannattaisi kristitynkin muistaa kirkkoisä Augustinuksen varoitus, että älkää tehkö itsestänne narreja pakanoiden silmissä käyttämällä Raamattua luonnontieteellisenä tietolähteenä oman järkensä sijaan. Samoin Luther katsoi, että etiikan lähtökohtana on Raamatun lisäksi myös ihmisen oma järki – niinpä Luther ei ollut modernien fundamentalistien kaltainen kristitty. Minulle on kyllä vaikeaa älyllisesti tämä kipuilu ja hapuilu uskon ja tieteen jännitteessä, vähän sellaista yhtäältä noin ja toisaalta noin enkä varmastikaan osaa olla johdonmukainen. Yritän kyllä pyrkiä älylliseen rehellisyyteen ja koetan olla itsekriittinen teististä maailmankatsomustani kohtaan.

 

Homoseksuaalisten ihmisten avioliitto-oikeudesta

 

Minun mielestäni lainsäätäjillä on oikeus säätää eettisen harkintansa ja parhaan olemassa olevan tiedon perusteella sellainen avioliittolaki kuin he katsovat olevan oikeudenmukainen ja tasaveroinen. Itse hyväksyn tämän tasa-arvoisen avioliittolain – vierastan hieman sanahirviötä ”sukupuolineutraali” – sillä ajatteluni keskeinen lähtökohta on tasa-arvoisuus, yhdenvertaisuus sekä oikeudenmukaisuus. Minusta kaikilla, siis myös homoseksuaaleilla, on oikeus rakkauteen ja yhteyteen. On aivan kauheaa jos joltain ihmisryhmältä kielletään koko elämän ajaksi oikeus rakkauden kokemiseen. Rakkautta kuitenkin kaikki tarvitsevat, on seksuaalinen suuntautumisemme sitten mikä tahansa ja miten se sitten onkin saanut alkunsa.

 

VN:F [1.9.22_1171]
Anna arvosana
Rating: 5.0/5 (1 vote cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)
newsletter software