Ateismi: onko se "vain uskon puuttumista jumaliin", "ilman väitteitä ja vakaumusta"?

Historiallinen tausta ateismin uudelleentulkinnalle epäuskosta ja jumalien kieltämisestä "pelkäksi uskon puuttumiseksi / poissaoloksi"

Kahdessa aikaisemmassa artikkelissani olen osoittanut runsaiden viitteiden avulla, mikä on ollut ateismin klassinen,  kirjaimellinen ja historiallinen merkitys antiikin aikana sekä myöhemmin, ateististen filosofien ajattelussa. Jopa ateistit itse ovat hyväksyneet ateismin alkuperäisen ja kirjaimellisen määritelmän ja sitä merkitystä seuraten rakentaneet teismin kritiikkiään: jumalan olemassaolon kieltäminen, epäusko, perustuen rationaaliseen jumalakysymyksen arviointiin ja näkemyksiin todisteista. Ateistifilosofit ovat myös laatineet vaihtoehtoisia teorioita uskonnon alkuperästä (kuuluisimpia ovat Marxin, Nietzschen, Freudin ja Feuerbachin teoriat uskonnosta ja jumaluudesta). Lisäksi antiikin Kreikassa ateismi ei ollut jokin kuin tyhjiössä oleva erillinen väite "jumalia ei ole olemassa", vaan se oli osa laajempaa ajattelun kontekstia ("taivaita koskevia spekulaatioita", kuten asia ilmaistiin).

Mutta mistä sitten on peräisin hyvin populaari ateistien uudempi selitys, että ateismi ei ole "jumalan olemassaolon kieltämistä" , vaan se on "vain uskon puuttumista jumaliin eikä mitään sen enempää, ei vakaumus, ei asenne, ei uskoa" - minkä lopputuloksena koko ateismi on yhdentekevä, triviaali, sana? Ja kuitenkin se mihinkään liittymätön ja vaikuttamaton ateismi, joka "ei väitä mitään, ei oleta mitään", on samalla kertaa niin valtavan tärkeä ja pyhä asia, että sen ateismin tyhjyyttä ja vakaumuksettomuutta pitää puolustaa härkäpäisissä väittelyissä, jotka laajenevat kymmenien sivujen mittaisiksi tai kokonaisiksi kirjoiksi.

Paroni d'Holbach

Valistuksen aikainen ranskalainen ateismin kannattaja, Paul-Henri Thiry eli paroni d'Holbach (1723 - 1789) kirjoitti ilmeisesti ensimmäisenä ateismista tavalla, jossa kuvastuu uudenlainen ateismikäsitys:

"Kaikki lapset ovat ateisteja -- heillä ei ole käsitystä (engl. "idea") Jumalasta (engl. "God")" - paroni d'Holbach: Good Sense, 1772.

Charles Bradlaugh

Selkeästi ateismin modernia määritelmää edusti uuden tulkintatavan uranuurtajana englantilainen merkittävä vapaa-ajattelun (ateismin) esitaistelija Charles Bradlaugh. Hänen mukaansa ateisti ei sano, että ei ole Jumalaa, vaan hän sanoo, ettei tiedä mitä tarkoitat Jumalalla.

"The atheist does not say, 'There is no God,' but he says, 'I know not what you mean by God; the word God is to me a sound conveying no clear or distinct affirmation" - Charles Bradlaugh: A Plea for Atheism, 1864.

Sekä vielä

"no position is more continuously misrepresented ... Atheism is without God. It does not assert no God" ei mikään kanta ole jatkuvasti ollut enempää "väärinesitetty"... ateismi on  ilman Jumalaa. Se ei tee väitettä, että ei (ole) Jumalaa - Charles Bradlaugh: The Freethinker's Text-Book (London, 1876).

Englantilainen vapaa-ajattelija ja uskontokriitikko John Mackinnon Robertson

John Mackinnon Robertson (1856 – 1933) oli toimittaja, kirjailija ja vapaa-ajattelun sekä sekularismin merkittävä edistäjä Isossa-Britanniassa ja lisäksi hän oli myös ateismin uudelleenmäärittelyn pioneereja. J.M. Robertson kommentoi vuodelta 1842 löytynyttä Charles Southwellin negatiivista ateismia Englannin ensimmäisessä ateistisessa aikakauslehdessä Oracle of Reason ("Järjen oraakkeli").  Robertson huomautti Oraakkelin tavoitelleen teismin kumoamiselle loogista reittiä ja jättäneen "a-teismin" negatiiviseksi tulokseksi. "A-teismi" ei ole Robertsonin kommentin mukaan

"Jumalan olemassaolon kieltämistä yleisen järjettömän uskonnollisen propagandan mukaisesti"

ja

"Väitetään, että Jumala oli termi olennolle, jonka ihminen on kuvitellut oman persoonallisuutensa ehdoilla ja mahdoton palauttaa miksikään puolustettavaksi määritelmäksi" ("It affirmed that God was a term for an existence imagined by man in terms of his own personality and irreducible to any tenable definition") - Robertson : A History of Freethought in the Nineteenth Century, 1929.

Tämän lisäksi, Robertson jatkaa, ateismi ei edes vakuuta, että "jumalia ei ole olemassa". Merkillepantavaa on, että  Robertson katsoi ateismin pitävän kiinni siitä, että teistin päällä on "todistustaakka". Huomaamme seuraavaksi, että juuri kysymys todistustaakasta (engl. "burden of proof") liittyy merkittävästi ateistien hankkeeseen määritellä ateismi uudella tavalla.

Ateismin uudelleenmäärittely on alusta asti kytkeytynyt todistustaakan pallotteluun ateistien ja teistien välillä

Mistä motiiveista tämä 1800-luvun ateistien käynnistämä liike ateismin määrittelemiseksi sen historiallisesta merkityksestä poikkeavalla, uudella tavalla oikein nousi, mihin sillä pyrittiin? Sitä kysymystä meidän ei tarvitse spekuloida eikä harrastaa ajatuksien lukemista, vaan voimme viitata historiallisiin lähteisiin, joissa ilmenee kiintoisa linkki ateismin uuden tulkinnan ja todistustaakan välillä. Historioitsija Edward Royle on teoksessaan Victorian Infidels ("Viktoriaanisen ajan uskottomat") kuvannut Carlilen, Southwellin, Cooperin ja Holyoaken sekä muiden 1800-luvun ateistien "negatiivista ateismia":

"Loogisesti, tämänkaltainen ateismi ei todista, että Jumalaa ei ole....päinvastoin, Southwell tyypillisesti sijoitti todistustaakan niiden päälle, jotka vakuuttivat Jumalan olevan olemassa ja Holyoake piti itseään ateistina vain hänen kyvyttömyydessään uskoa, mitä kirkko halusi hänen uskovan" - Edward Royle: Victorian Infidels, 1974.

Royle osoitti historian tutkimuksessaan, että negatiivinen ateismi kävi käsi kädessä "todistustaakka"-periaatteen kanssa. Tarkemmin sanoen tavoitteena oli saada lyötyä läpi se periaate, että ateistin ei tarvitse todistaa mitään, vaan todistamisen velvoite on pelkästään teistillä. Myös eräs 1800-luvun ateisti, Annie Besant,  on selkeästi selittänyt tämän yhteyden olemassaolon negatiivisen ateismin  (eli ateismi on "ilman Jumalaa") kuvauksessaan:

"Todistustaakka on hänen [joka väittää, että Jupiterissa on asukkaita] päällään; minun ei tarvitse todistaa, että sellaisia olentoja ei ole olemassa ennen kuin ei-uskoni on oikeutettu... Samalla tavalla sen, joka väittää Jumalan olevan olemassa on esitettävä todisteet tukemaan hänen väitettään; todistustaakka on hänen päällään" - Annie Besant: Why I Do Not Believe in God, 1887

Uutta ateismitulkintaa edistäneitä nykyajan ateistifilosofeja

Anthony Flew kannatti negatiivisen ateismin määritelmää uutena tulkintana ateismista, mutta nykyään Flew näkee argumenttinsa rajallisuuden

Johtaviin ateismin filosofeihin nykyaikana kuulunut Anthony Flew esitti vuonna 1984 teoksessaan The Presumption of Atheism puolustuksen edellä kuvatulle negatiivisen ateismin määritelmälle. Flew myönsi, että kyseessä on uusi tulkinta ateismille, joka oli siihen asti määritetty positivisella sisällöllä: ateisti on se, joka epäilee Jumalan olemassaoloa.

"Meidän tarvitsee antaa uusi ja ymmärrettävämpi merkitys termille "ateismi". Kun se nykyään selitetään viittaavan henkilöön, joka positiivisesti epäilee, että on olemassa objekti, joka...vastaa legitiimisti käsitettä Jumala, minä kehottaisin nyt ymmärtämään sanan tästedes positiivisen asemasta negatiivisesti... Tässä tulkinnassa ateisti ei ole sellainen, joka positiivisesti väittää, ettei Jumalaa ole, vaan sellainen, joka yksinkertaisesti ei ole teisti" - Anthony Flew: The Presumption of Atheism (1984).

Asiat näyttävät siten varsin yksinkertaisilta, eikö vain? - ateisti on "vain teismin poissaoloa", "teistin pitää todistaa väitteensä, ei ateistin", "ateismi ei väitä, että Jumalaa ei ole". Mutta kun ei se ole niin simppeliä, miltä päältä katsoen voi näyttää. Mikä siis on vikana? Aika paljon itse asiassa. Otetaan ensin Anthony Flew itse. Aikoinaan yli 50 vuotta ateismin evankelistana mainetta saanut filosofi Anthony Flew alkoi harkita uudelleen kantaansa jumalakysymystä kohtaan jo 1980-luvulla, koska ateismin uutta tulkintaa tukevassa kirjassaan Presumption of Atheism hän oli olettanut maailmankaikkeuden olevan ikuinen ja ääretön (hän oli kehittänyt ateistista argumenttiaan ennen alkuräjähdysteoriaa tukevia löytöjä). Flew myöntää epäilleensä ateismiaan kauan ennen kuin hän julkisesti kertoi siitä. Tästä herää heti ensimmäinen kriittinen kysymys: jos ateismi ei ole "mitään muuta kuin teismin poissaoloa", eikä siinä ole mitään uskoa tai väitettä niin miten ateismia edes voisi epäillä, miten voi epäillä tyhjää? Kuinka ylipäätään voi hylätä ateismin, jossa, kuten meille toistuvasti kerrotaan, ei ole mitään vakaumusta eikä uskomusta, jonka voisi hylätä?

Negatiivinen ateismi "vain uskon puutetta/teismin poissaoloa" sai osakseen paljon filosofista kritiikkiä ja se on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys

Mutta Flewin ehdottama tulkinta ateismille - missä hän liittyi d'Holbachin ja Bradlaughin aloittamaan perinteeseen - sai jo tuoreeltaan paljon kriittistä palautetta niin ateistisilta, agnostistisiltä kuin teistisiltä filosofeilta. Flew itsekin sanoo ateismin tulkinnastaan nykyään, että se oli pikemminkin vain toiminnallinen periaate sen osapuolen poimimiseksi, minkä päälle todistustaakka pitäisi laskea, samaan tyyliin kuin oikeudessa syytettyä pidetään syyttömänä kunnes hänen syyllisyytensä todistetaan (There Is a God: How the World's Most Notorious Atheist Changed His Mind, s.54).

Englantilainen filosofi Anthony Kenny (hän on agnostikko) piti kiinni siitä, että saattaa olla ennakko-oletus agnostisismin hyväksi, mutta ei positiivisen eikä negatiivisen ateismin. Kennyn mukaan olisi enemmän vaivaa sen näyttämisessä, että sinä tiedät jotakin kuin että et tiedä (tähän sisältyy jopa se väite, että käsite Jumala - engl. "God" - on epäjohdonmukainen). Mutta Kenny sanoi lisäksi, että tuolla perusteella eivät agnostikotkaan pääse koukusta: joku saattaa pystyä oikeuttamaan väitteen, että hän ei tiedä vastausta johonkin kysymykseen, mutta se ei salli niin väittävän henkilön päästä (hänen oletuksiensa) tutkimisesta vapaaksi.

Myös Flewin kollega, ateistinen filosofi Kai Nielsen, teki kriittisen huomautuksen Flewin argumentille: Flewin pitäisi näyttää, että uskovaisilla ja skeptikoilla on yhteinen rationaalisuuden käsite, jossa olisi vaadittava kriteeri heidän erilaisten väitteidensä asiasisällön ja näkökohtien arvioimiseksi. Nielsen lisäsi, että

"'on suuri kysymysmerkki [Flewin] ateismin ennakko-oletuksen edessä', jos minä [Flew] en esitä yleismaailmallisesti hyväksyttävää rationaalisuuden käsitettä" (There Is a God: How the World's Most Notorious Atheist Changed His Mind, s.54-55).

Näin ollen, Flewin argumentti negatiivisen ateismin puolesta on kaikkea muuta kuin itsestään selvä ja ongelmaton, päinvastoin se on suuresti kiistanalainen. Erityisesti Flewin negatiivisen ateismin tulkinta edellyttää rationaalisuuden ja sen kriteerien määritystä universaalisti hyväksyttävästi ja konsensusta siitä, että skeptikot ja uskovaiset näkevät rationaalisuuden samalla tavalla, että kumpaisenkin osapuolen väitteitä voitaisiin arvostella. Luonnollisesti, jos rationaalisuus ja väitteiden arvioimisen kriteerit määritellään toisistaan poikkeavasti eivätkä kaikki osapuolet jaa samaa merkitystä rationaalisuudelle niin millä perusteella juuri jollain tietyllä rationaalisuuskäsityksellä kuuluisi olla etulyöntiasema? Miksi juuri ateistien tulkinnalla?

Plantinga: perususkomukset (teismi eräänä perususkomuksena)

Eniten kritiikkiä Flewin ja hänen edeltäjiensä negatiivista ateismia vastaan tuli Amerikasta, varsinkin modaaliloogikko Alvin Plantingalta. Filosofi Plantinga katsoo, että teismi on perususkomus³ aivan kuten usko toisten ihmisten mielien olemassaoloon [sillä perusteella, koska meillä itsellämme on mieli], havaintoihin (näen esim. puun edessäni ja uskon sen todelliseksi) ja muistoihin (usko menneisyyteen). Kaikissa näissä tapauksissa me käytämme käsityskykyämme, vaikka emme voi todistaa kyseessä olevan uskomuksen totuutta [ainakaan sitovasti ja ratkaisevasti niin ettei mitään epäilyn mahdollisuutta olisi]. Samalla tavalla me otamme ajattelumme perustaksi tietyt propositiot (väitelauseet), kuten että maailma on olemassa ja sitten me johdamme näistä perusväitteistä muita propositioita. Uskovaisten katsotaan ottavan Jumalan olemassaolon eräänä tuollaisena perusväitteenä tai -uskomuksena.

McInerny: ihmisten lähes synnynnäinen jumalausko prima facie-argumenttina ateismia vastaan

Tomistinen filosofi Ralph McInerny vastasi Flewin argumenttiin, että ihmiselle on luonnollista uskoa Jumalaan luonnon tapahtumiin liittyvien järjestyksen ja lakien tähden. Niinpä, McInernyn mukaan, käsitys Jumalasta on lähes synnynnäinen, mikä näyttää olevan prima facie-(ensisijainen) argumentti ateismia vastaan. Näiden näkökohtien perusteella Plantinga kiisti väitteen, että teisteillä olisi todistustaakka. McInerny meni vielä pitemmälle katsoen, että todistustaakan täytyy kuuluu ateisteille (There Is a God: How the World's Most Notorious Atheist Changed His Mind, s.55-56).

Flew: teisti ei tee "filosofista syntiä" uskoessaan Jumalaan

Nykyisin Flew on aikaisemmasta ateismi-argumentistaan sillä kannalla, että toisin kuin muut hänen antiteologiset argumenttinsa, teistit voivat hyväksyä hänen ateistisen ennakko-oletuksensa. Nimittäin, ottaen huomioon Jumalaan uskomisen riittävät perusteet (engl. "adequate grounds") - kuten Flew niitä kutsuu - teistit eivät tee filosofista syntiä uskoessaan Jumalaan. 1980-luvulla julkaisemaansa uudenlaista ateistista ennakko-oletustaan Flew pitää parhaimmillaan metodologisena lähtökohtana, eikä ontologisena johtopäätöksenä (There Is a God: How the World's Most Notorious Atheist Changed His Mind, s.56). Flew uskoo rationaalisin perustein nykyään deistiseen jumaluuteen, mutta ei kuolemanjälkeiseen elämään eikä kristilliseen dogmaan.

Filosofi George H. Smith tasapainoilee ateismin yhdentekevyyden ("vain uskon puutetta") ja tärkeyden välillä kumoten itsensä

George H. Smith julkaisussaan ATHEISM: The Case Against God myöntää, että ateismissa on "kategorioita", joiden mukaan ateismi on uskoa, että minkäänlaista Jumalaa (God) ei ole tai joissa väitetään, että jumala ei voi olla olemassa (niillä Smith ilmeisesti viittaa vahvaan ateismiin). Smithin mukaan nämä kategoriat eivät tyhjennä ateismin merkitystä, joka Smithin painokkaasti korostamana on "ilman teismiä", "ilman uskoa jumalaan" ja "teistisen uskon poissaolo". Smith väittää kreikan etuliitteen "a" tarkoittavan "ilman" käsittelemättä lainkaan kyseisen tulkinnan kielitieteellisiä ongelmia (lingvistiikkaa käsitellään myöhemmin tässä artikkelikokonaisuudessa). Smith korostaa ateismin "laajinta merkitystä", joka on hänen mukaansa uskon poissaoloa jumalaan eikä tarvitse kantaa mukanaan merkitystä jumalan olemassaolon kieltäminen (ATHEISM: The Case Against God, s.12).

Ateismin tyhjentäminen sisällöstä tehdään ensin

Ateistinen ajattelijan George H. Smith tasapainoilu teoksessaan ATHEISM - The Case Against God paljastaa edellä tekemäni analyysin osuvuuden. Ensin Smith riisuu ateismin sisällöstä typistämällä sen yhdentekeväksi: siinä ei ole

"positiivista uskomusta" (engl. "not a positive belief") - s. 19.

Eikä

"se tarjoa mitään rakentavia periaatteita, joten mitä arvoa sillä on? Jos ateismia voidaan verrata siihen, että ei uskota maagisiin haltioihin, miksi se on tärkeää? Miksi omistaa kokonainen kirja triviaalille aiheelle?" - s. 19.

Ja sitten Smith ryhtyy täyttämään ateismia tärkeydellä, väitteillä ja tehtävällä

Smith ottaa kantaa ateismikäsityksensä kirvoittamaan mahdolliseen vastaväitteeseen, joka onkin erittäin terävä vastaus Smithin tekemään ateismin tulkintaan. Mutta tyhjennettyään ateismin positiivisesta sisällöstä ja rakentavista periaatteista Smith joutuu kuitenkin jälleen lataamaan merkitystä ja tarpeellisuutta ateismiin sekä jumala-teeman käsittelyyn samoin kuin tarjoamaan erilaisia seurauksia ateismista (hieman myöhemmin sivulla 20 hän sitten taas tyhjentää ateisminsa yhdentekeväksi sanaksi). Smith jatkaa (kaikissa Smithin lainauksissa lihavoinnit minulta) esitystään:

"Ateismi on tärkeä, koska teismi on tärkeä. Jumalakysymys ei ole etäinen, abstrakti aihe, jolla on vähäinen vaikutus ihmisten elämään. Päinvastoin, se on länsimaisen uskonnon - erityisesti judeokristillisen tradition - ydin, johon sisältyy järjestelmä oppeja, jotka käsittelevät jokaista filosofian haaraa.

Jos joku uskoo, kuten minä uskon, että teismi ei ole ainoistaan virheellinen, vaan myös vahingollinen ihmiselle  (engl. "If one believes, as I do, that theism is not only false, but is detrimental to man as well"), silloin valinta teismin ja ateismin välillä on hyvin tärkeä. Jos teismiä pidetään pelkästään abstraktina käsityksenä, teismi voidaan sivuuttaa ilman laajempaa keskustelua. Mutta kun sitä tarkastellaan asianmukaisen kontekstin sisällä - sen historiallisen, kulttuurisen, filosofisen ja psykologisen merkityksen -, kysymys jumalasta (engl. "god") kuuluu aikamme ratkaisevimpien aiheiden joukkoon" - ATHEISM - The Case Against God (s. 19 - 20).

Mutta hetkinen - Smithillä siis on kuitenkin usko. Mutta ateismihan ei pitänyt olla uskoa eikä vakaumusta, vaan kaiken sellaisen "poissaoloa"! Minkä etuovesta ajat ulos, sen takaovesta päästät sisälle tässä ateismin käsitteen määrittelyleikissä. Smithillä on - aikaisemmasta ja myöhemmästä vakuuttelustaan huolimatta samassa kirjassaan! - tietty usko, jolla on kuin onkin positiivinen sisältö. Smithin ateistinen usko on, että a) teismi on virheellinen (engl. "false") ja b) teismi on vahingollinen ihmisille. Ateismi ja teismi ovat vaihtoehtoja, joiden välillä voidaan tehdä valinta ja se valinta on tärkeä, kuten ateismikin on tärkeä (engl. "important"). Jumalauskon asiallinen tarkastelu edellyttää teismin asettamista laajempaan kontekstiin, koska jumalauskolla ei ole mikään pieni vaikutus ihmiseen (ja lisäksi teismi ulottuu filosofian kaikilla alueilla). Mutta niin edellyttää ateisminkin kunnollinen analysointi samoista syistä, mitä Smith ei näytä tiedostavan, vaan jopa kieltävän sen.

Aivan kuten teismi länsimaisessa perinteessä ulottuu kaikkiin filosofian osa-alueisiin, niin ulottuu myös teismin vastakohta ateismi. Kuten ihminen voi valita teismin (maailmankatsomuksen, johon kuuluu usko jumaluuteen), voi ihminen valita päinvastaisen maailmankatsomuksen, johon sisältyy jumaluuden kieltäminen virheellisenä uskomuksena.

Ateismi näyttäytyy Smithin maalaamana arkulta hyviä seurauksia, joihin päästään kun "taikausko" (engl. "superstition") kitketään perusteellisesti pois:

"Vaikka ateismi on luonteeltaan negatiivista, sen ei tarvitse olla tuhoisaa (engl. "destructive"). Kun [ateismia] käytetään hävittämään juurineen taikausko (engl. "When used to eradicate superstition") ja sen haitalliset vaikutukset, ateismi on hyväntahtoinen (engl. "benevolent"), rakentava asenne. Se puhdistaa ilman...jättää oven auki positiivisille periaatteille ja filosofialle, joka ei perustu yliluonnolliseen, vaan ihmisen kykyyn ajatella ja ymmärtää

...ateismi vaatii, että kysymykset on käsiteltävä järjen ja ihmisen ymmärryksen avulla; niitä ei voi luovuttaa salaperäiselle jumalalle...
jos ateismi on oikeassa, ihminen on yksin" - s.20.

Ateismissa onkin siis myös vaatimus, eikä vain väitteitä: asioiden ratkaisun on kuuluttava ihmisjärjelle ja ymmärrykselle. Ateismin väite on vielä sekin (loogisesti johtaen ateismin premissistä), että ihminen on yksin, ilman hänestä huolehtivaa jumalaa. Se siitä ateismin "tyhjyydestä", väitteettömyydestä ja mihinkään muuhun vaikuttamattomuudesta pelkkänä "uskon poissaolona" - miten pelkkä "poissaolo" tai "puuttuminen" voi vaatia mitään, väittää ihmisen olevan yksin tai olla "hyväntahtoinen" ja "ilmaa puhdistava"? Niin kuin jumalauskolla on paljon seuraamuksia yksilöille ja yhteisöille, niin on ateismillakin (ja erilaisilla filosofioilla tai poliittisilla ideologioilla, joiden osana ateismi on). Toisaalta ateismi itsessään on, teismin vastakohtana, johtopäätös tietyistä edeltävistä päätelmistä kantana tai asemana suhteessa jumaluuden olemassaoloon.

Ateismilla ei ole vastuuta ateistiyksilön tunnereaktioista ja teoista, mutta teismi on "tuhoisa ihmiselle" ja vastuussa kaikesta uskonnon nimissä tehdystä pahasta?

Kuten sitaatista ilmenee, Smith ei kiistä sitäkään mahdollisuutta, että ateismi voi olla tuhoavaa, mutta Smithin mukaan sen ei tarvitse olla (mikä on toki täysin totta). Smith kuitenkin langettaa vastuun ateistiyksilöille, kieltäen vastuun ateismilta. Mutta eikö sitten vastaavalla logiikalla uskonnollisen uskon osalta ole samoin? Katsotaanpa muutettavat muuttaen. Riippuu uskovaisyksilöstä, miten teistinen usko vaikuttaa, eikä vastuu ole teismillä, sillä ei teismin tarvitse olla vahingollista, vaan se voi olla hyväntahtoinen, rakentava asenne kitkiessään pois haitallisesti ihmisiin vaikuttavan ateismin avaten ikkunat positiivisille periaatteille vakuuttaen, että ihminen ei ole yksin, vaan jumaluus on hänen  kanssaan, jos teismi on oikeassa?

Teko on myös se valinta, joka piti tehdä teismin ja ateismin väliltä. Jos ihminen on epätoivon, pelon ja pessimismin vallassa ja suhtautuu elämään nihilistisesti ateismin tähden niin on vaikea käsittää, ettei se näkyisi tekoina (omaa itseä ja toisia kohtaan). Jos taas ihminen on ateismin seurauksena positiivinen, vapautunut, elämäniloinen, vastuuntuntoinen haluten toimia eettisesti oikein eettisyyden itsensä tähden (tai jollain muulla perusteella), niin kyllä sekin näkyy tekoina, jotka kumpuavat myönteisesti koetusta ateismista (joka on osana laajempaa kontekstia yksilön ajattelussa). Aivan samoin on teistien laita - teismi voi johtaa myönteisiin tunteisiin ja positiiviseen toimintaan tai negatiivisiin tunteisiin ja kielteisiin tekoihin.

Ateismiin liittyy todellakin Smithin filosofiassa myös eräs tehtävä: teismi on "vahingollista taikauskoa", jonka "perinpohjaisen hävittämisen" (Smithille se ei tarkoita väkivaltaisia toimia, yksityiskohtaista keinovalikoimaa hän ei kuitenkaan esitä) työkaluna on "hyväntahtoinen ja rakentava", ihmisen yksin jättävä ateismi, sikäli kuin ateismi ei ole väärässä (jos ateismissa ei ole mitään sisältöä, vaan se jonkin puutetta niin miten ateismi olisi oikeassa tai väärässä?).

Sen tähden pitää paikkansa, että ateismi - kuten mikä tahansa muu katsomus - todellakin selittää myös tekoja (ja tunteita) ja on niille käytinvoima. Jo pelkästään Smithin kuvaama jumalauskon perusteellinen hävittäminen edellyttää toimintaa (ateismin motivoimia ja oikeuttamia tekoja, kuten uskontokriittisten kirjojen kirjoittamista tai keskustelufoorumeilla väittelemistä Jumalasta, Raamatun virheistä, uskovaisten "tyhmyydestä" ja "kritiikittömyydestä").

Mutta lopuksi Smith ajaa taas ateismin alas tehden siitä taas "ei-mitään", vain uskon "poissaoloa"

Kaiken edellisen - hyvänä pitämänsä - ateismin sisällön mainostamisen jälkeen lähes samaan hengenvetoon Smith taas vakuuttaa, että

"Atheism is the absence of a belief in a god, nothing more", Ateismi on jumalauskon poissaoloa, ei mitään enempää" (s. 20, lihavointi minulta).

Smith ei ilmeisesti osaa päättää, miten se asia oikein on, vaan hän kumoaa itsensä ja on itsensä kanssa ristiriidassa. Kielipelin kuviot alkavat hajota eikä savuverho pysy tiiviinä (modernin) ateismin ympärillä. Ja ainoa syy on, että Smith haluaa itsepintaisesti puolustaa sellaista ateismin merkitystä, joka on niin tyhjä, turha ja yhdentekevä ja kapseloitu, että hän ei voi pysyä uskollisena johdonmukaisesti määritelmälleen, jota hän haluaa ajaa kuin käärmettä pyssyyn - mutta eihän se toivottu määritelmä Smithin ateistipyssyssä pysy, vaan se käärme karkaa ulos ja alkaa niellä sisältöä. Mitään tuollaista epäjohdonmukaista tasapainoilua kuin harakka tervatulla sillalla, nokka ja pyrstö vuoronperään tervassa, ei olisi, jos Smith pitäytyisi ilman semanttista saivartelua  ateismin alkuperäiseen ja historialliseen käyttötapaan ja merkitykseen (kuten aikaisempien sukupolvien ateistifilosofit olivat tehneetkin).

Seuraavassa osassa artikkelisarjaa jatkan nykyisen ateismin määrittelyn ongelmallisuuden analysointia.

1. osa: Ateismi antiikin kulttuurissa 2. osa: Ateismin määritelmä ja käyttö historiallisesti 4. osa: Ateismin modernista määritelmästä "pelkkänä uskon puuttumisena" II: ateismi osana laajempaa kontekstia. Ateismin klassikon mukaan ateismi ei ole vain epäuskoa, vaan ateismista on vaikutuksia 5. osa: Ateistisen ajattelun palautuminen perimmältään uskoon ja perusteisiin, joiden oikeellisuus jää osoittamatta 6. osa: Ateismin etymologiaa: ei jumalaa vai uskon poissaoloa?

Viitteet

1. Kuitenkin Vapaa-ajattelijoiden lehdessä on oltu paljon maltillisemmalla ja uskottavammalla linjalla siltä osin (lihavoinnit minulta): "Ateismista on kaksi versiota. Väitettä, että usko jumalaan ei ole perusteltu, kutsutaan negatiiviseksi ateismiksi, koska se painottaa sitä, mitä emme voi tietää. Väitettä, että on perusteltua olla uskomatta jumalaan, kutsutaan positiiviseksi ateismiksi...On tärkeää nähdä, mitä on todella väitetty. Martin ei sano, että me tietäisimme, että jumalaa ei ole. Tietenkään me emme voi tietää sellaista, ja tervejärkiset ateistit eivät ole sellaista väittäneetkään. Tässä on väitetty vain, että perustelut sille, ettei jumalaa ole olemassa, ovat paljon vahvemmat kuin perustelut sille, että jumala on olemassa" Vapaa-ajattelijoiden lehti 3/2000 [↩]
2. Näkökulman foorumilta [↩]
3. Filosofi Alvin Plantingan argumenttia (Plantingan tapauksessa nimenomaan kristillisestä) teismistä perususkomuksena on kritisoitu siten, että aivan samalla perusteella voidaan pitää vaikka voodoota tai minkä tahansa uskonnon uskomuksia perususkomuksina. Perususkomuksien oikeutus ei sitä paitsi ole kiistaton, vaan toiset uskomukset saattavat kumota ne. Näin ollen perususkomuksien oikeutus on sidoksissa muihin uskomuksiin negatiivisesti.[↩]

William Lane Graig & Walter Sinnott-Armstrong: God? A Debate between a Christian and an Atheist (Oxford University Press), 2004
William Reese: Dictionary of Philosophy and Religion, 1996
Cambridge Dictionary of Philosophy, 1995
American Heritage Dictionary of English Language, 1996
Cambridge International Dictionary of English, 1995
Stanford Encyclopedia of Philosophy,2004
Routledge Encyclopedia of Philosophy, 1998
Etymological Dictionary of English Language, 1958
Oxford Dictionary of English Etymology, 1966
Perry & Bratman: Introduction to Philosophy, Oxford University Press, 1986
Hurme-Pesonen-Syväoja: Englanti-suomi suursanakirja, WSOY, 8 p., 1996
Oxford Dictionary of English Etymology, 1966
Etymological Dictionary of English Language, 1963
The Academic American Encyclopedia, 1993
Robert Audi (toimittaja): The Cambridge Dictionary of Philosophy, Cambridge University Press; 2 edition, 1999
Ted Honderich (toimittaja): The Oxford Companion to Philosophy, Oxford University Press, 1995
The World Book Encyclopedia, 2002
Encyclopedia Americana, 1992
Paul Edvards (toim.): The Encyclopedia of Philosophy, 1973
The Encyclopedia of Religion, 1 edition,1987
The Funk and Wagnall's New Encyclopedia, 1983
Peter Adam Angeles (toim.): Critiques of God: Making the Case Against Belief in God, 1997
Kielitoimiston sanakirja, 2004. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone
Paroni d'Holbach: Good Sense, 1772
Charles Bradlaugh: A Plea for Atheism, 1864.
Charles Bradlaugh: The Freethinker's Text-Book (London, 1876)
Annie Besant: Why I Do Not Believe in God, 1887
J.M. Robertson: A History of Freethought in the Nineteenth Century (London, 1929)
Edward Royle: Victorian Infidels, 1974
George H. Smith: ATHEISM: The Case Against God, 2003
Antony Flew Abraham Varghesen kanssa: There Is a God: How the World's Most Notorious Atheist Changed His Mind, 2007

Ylös