Ateistisesta filosofiasta huomioita

Jumalaa koskevan filosofisen keskustelun jumiutuminen

Entinen ateisti ja nykyinen kristitty teisti, professori Alister McGrath määrittelee ateismin tavalla, jolla hän on sen aina ymmärtänyt:

"Ateisti on henkilö, joka tietoisesti ja periaatteesta kieltäytyy uskomasta Jumalaan" (McGrath s. 194, lähteessä on kursivointi lihavoinnin paikalla).

Kymmenien vuosien, jopa vuosisatojen, filosofisen väittelyn jälkeenkään ei ole löytynyt kiistatonta voittajaa ateismin ja uskontojen - tai erityisesti kristinuskon - välisessä väittelyssä Jumalasta. Ateistinenkaan näkemys jumalien olemassaolemattomuudesta ei ole mitään "tietoa" (sellaisenkin näkemyksen voi joskus löytää nettikeskusteluissa) eikä kiistaton, riidaton, kenelle tahansa älylliselle henkilölle vastaansanomaton johtopäätös. Meillä ei ole vieläkään rationaalisia perusteluita jumalakysymyksen ratkaisemiseksi, vaan se jää uskonvaraiseksi - todennäköisesti monet muut, tiedostamattomatkin tekijät, (toiveet, halut, pelot) vaikuttavat siihen, mihin johtopäätökset yksilöt kallistuvat, eikä suinkaan vaan jokin rationaalinen päättely. Siksi ateistienkin näkemyksessä on usko mukana, vaikka ateismi ei olekaan uskonto. Olemme samassa tilanteessa, missä Thomas Huxley on osuvasti lausunut:

"mitään tällaista ratkaisua ei voida tehdä saatavilla olevan todistusaineiston perusteella" (McGrath s. 198).

Parhaimmat vaihtoehdot ovat joko se, että mitään ratkaisua ei voida tehdä (jumalakysymyksen jättäminen avoimeksi, toisin sanoen huxleyläinen agnostisismi) tai sitten ratkaisun tekeminen muihin perusteisiin kuin järkeen nojautuen. Voidaan esim. Pascalin ajatteluun liittyen ajatella, että henkiset "sydämen syyt, joita järki ei ymmärrä" ovat huomattavasti tärkeämmässä osassa kuin mitä osataan kuvitella.

Ateismikin edellyttää jotain uskoa

Jos usko määritellään "uskomukseksi, jonka tueksi ei voida tarjota näyttöä", niin silloin väite, että "Jumalaa ei ole olemassa" on uskoa, se on uskon eikä tietämisen asia. Samoin päinvastainen väite, "Jumalan on olemassa", on uskon eikä tiedon asia. Sekä ateisti että teisti voivat tarjota perusteluja kantansa tueksi, mutta ne jäävät silti viime kädessä uskon asioiksi, sillä tarjotut argumentit vakuuttavat lähinnä vain ne, jotka jo valmiiksi ovat taipuvaisia ateismiin tai teismiin. Se, joka aloittaa ateistisen näkemyksen kanssa, lopettaa ateismissa ja joka aloittaa teistisellä jumalauskolla päätyy teistiseen uskoon - ainakin lähes aina.

Vaikka moni ateisti voi olla eri mieltä ja hämmästyä tästä, tämä on, kuten McGrath toteaa, "filosofisesti oikea" ja valaiseva kanta, etenkin kun katsotaan miten ateismi on muuttunut viime vuosina. Ateismin uskonnollisen vastapuolen voimakkuudesta riippuu näet ateistisen tunteen vahvuus ja ateismin vetovoimaisuus: jos uskonnollisuus on vahvaa ja varsinkin jos uskonto koetaan tukahduttavaksi, on ateismissa paljon vetovoimaa ihmisten mielissä ja ateismi näyttäytyy raikkaana, vapauttavana vaihtoehtona (länsimaissa lähinnä vain Yhdysvalloissa on vahva kontrasti oikeistolaisen fundamentalistisen uskonnollisuuden ja ateistien välillä). Jos uskonto on laimentunutta, hiipuvaa ja yhteiskunta on jo maallistunut, ei ateistinenkaan tunne ole voimakasta ja vakaumuksellisia ateisteja on vähän, eikä ateismi merkitse radikaalia, vapauttavaa muutosvoimaa (näin on asiantila Suomessa ja läntisessä Euroopassa yleisemminkin. Vallitsevaa on uskonnollinen välinpitämättömyys ja eräänlainen valintamyymäläuskonnollisuus, jossa itse kukin poimii mieleisiään aineksia eri uskonnoista ja muista maailmankatsomuksista). Läntisen ja pohjoisen Euroopan uskonnollinen välinpitämättömyys on leikannut terän kummastakin ääripäästä, sekä kristinuskosta että ateismista, mutta USA:ssa tilanne on toisenlainen.

Ateististen filosofioiden kehämäisyys

Suurien ateististen filosofioiden luonteen kehämäisyys on oivallettu viime vuosina. Kuuluisien ateististen aaterakennelmien tekijöiden, Feurbachin, Marxin ja Sigmund Freudin, teorioilla Jumala-käsitteen alkuperästä on kaikissa yksi yhteinen piirre. Ne kaikki olettavat jo valmiiksi ateistisen lähtökohdan. Pohjimmainen lähtöoletus heillä kaikilla on, että Jumalaa ei ole eikä voikaan olla, ja koska asia on niin "annettuna" tosiasiana, jäljelle jää selityksen kehittämisen sille, miksi ihmiset kuitenkin uskovat Jumalan olemassaoloon. Koska ennakko-oletus on, ettei Jumalaa ole, saadaan johtopäätökseksikin, ettei Jumalaa ole. Ja koska ateististen ajattelijoiden lähtökohdan mukaan Jumalaa ei ole, täytyy syynä olla ihmismielen häiriintynyt toiminta, alitajunnan vaikutukset tai mutkikkaat yhteiskunnalliset olosuhteet ja valtarakenteet, jotka vaikuttavat huomaamatta ihmisten uskomuksien syntymiseen ja elossapysymiseen. Suurten ateistifilosofien yritykset selittää uskontoja ovat sisäisesti johdonmukaisia ja uskottavia - jos ennakkokäsityksenä oletettu ateistinen premissi hyväksytään totena (eli että Jumalaa ei ole). Kaikki nämä suuret ateistiset teoriat ottavat premissiksi ateismin, itse asiassa uskon asiana, ja sitten niissä päädytään ateistiseen lopputulokseen.

Nämä ateistiset teoriat eivät ole vakuuttavia kehällisyytensä takia, ja aivan samoin teistiset selitykset kristinuskon alkuperälle ovat kehämäisiä (niissä otetaan annettuna lähtökohtana uskon kautta se, että kristillinen teismi on totta), joten kristillisetkään selitykset eivät ole vakuuttavia niiden silmissä, jotka eivät valmiiksi usko kristilliseen Jumalaan. Ateistisissa uskontoteorioissa ilmiömaailmasta tehdyt havainnot (on ihmisiä, jotka uskovat Jumalan olemassaoloon ja toimintaan maailmassa) selitetään lähtökohtaoletuksen (premissin) avulla, mutta se lähtökohta itsessään jätetään perustelematta. Ateismin lähtökohta on vain otettava vastaan kuin aksiooma, perimmäisenä perustana, joka roikkuu ilmassa uskon varassa.

Luonnontieteillä ei ole keinoja olla tuomarina Jumala-kysymyksen ratkaisemisessa

Mutta miten ateistista premissiä tai teististä lähtökohtaa edes voitaisiin perustella ja osoittaa oikeaksi? Koska Jumala ei ole empiirinen olettamus, ei sitä voida testata ja tutkia tieteen menetelmien avulla. Aivan kuten Stephen Jay Gould ja moni muukin on todennut, luonnontieteet eivät ole siinä asemassa, että ne voisivat antaa langettavan tai vapauttavan tuomion Jumala-kysymyksestä, suuntaan tai toiseen. Jumala-kysymys on luonnontieteiden toimialueen ulkopuolella. Ei ole olemassa kiistatonta, vedenpitävää metodia argumentoida ilmiömaailman avulla, onko Jumala olemassa vai ei. Kokemuksemme todellisuudesta on monimielinen, epäselvä ja hämärä eikä tue riidatta ja vastaansanomattomasti ateismia eikä teismiä. Jos jokin ateistinen argumentti olisi ollut riittävä, ja kiistaton, aukoton osoittamaan Jumalan olemassaolemattomuus, niin eikö silloin olisi loppunut tarve kehittää uusia argumentteja Jumalan olemassaoloa vastaan? Ja toisinpäin, jos jokin todistelu Jumalan olemassaolon puolesta olisi ollut ratkaiseva, ja pakottavasti vastaansanomaton, eikö olisi loppunut tarve tuottaa aina vain uusia perusteluja Jumalan olemassaolon tueksi?

Monet ovat silti yrittäneet käyttää luonnontieteitä tuomarina Jumala-kysymyksen ratkaisussa niin ateistien kuin kristittyjen leirissä (kreationistit varsinkin). Nämä erilaiset "argumentit" antavat kuitenkin vain uusia näkökulmia, eivätkä mitään ratkaisevaa todistusta Jumalan olemassaolon tueksi tai sitä vastaan. Huomionarvoista on myös se, että Jumalan olemassaoloa vastaan suunnatut todistelut muistuttavat kiintoisasti Jumalan olemassaoloa puolustavia todistuksia, kuten Tuomas Akvinolaisen argumenttejä. Viime vuosina on lisäksi kasvanut tietoisuus inhimillisen tiedon rajoista sekä sen näkeminen, että niin ateistien kuin teistien leireissä tarvittaisiin enemmän nöyryyttä. Vaikka uusateistit koettavat markkinoida ajatusta, että ateismi on rationaalisen ihmisen ainoa vaihtoehto, ei tämä näkemys ole silti muodissa eikä kovinkaan laajalle levinnyt.

Ateistiset argumentit Jumalan olemassaoloa vastaan ovat jälkikäteen tulevia rationaalisia todisteluja

Kristilliset jumalatodistukset ovatkin itse asiassa tarkoitettu kristillistä yleisöä varten ja niiden ideana on vakuuttaa kristityt siitä, että heidän uskollaan on rationaalisia perusteita ja ettei heidän uskonsa ole ristiriitainen - Jumalan olemassaolo oletetaan annettuna näissä argumenteissa alusta lähtien itsestään selvänä premissinä. Aivan samalla tavalla Marx, Freud ja Feuerbach - itse asiassa muutkin ja modernimmat ateistiset ajattelijat kuten Dawkins ja Harris - esittävät jälkeenpäin tulevia (post hoc) rationaalisia perusteluja ateismin oikeassa olemisen puolustukseksi, pyrkien osoittamaan toteen, että ateistienkin näkemykset ovat järkeviä, jos vain sen lähtökohtaoletus hyväksytään todeksi.

Ei ainoakaan näiden ateismin suurten ajattelijoiden - mukaan lukien Richard Dawkins - näkemyksistä ja uskontoteorioista ole ankarassa mielessä toteennäytetty (todistettu), eikä myöskään empiirisen tieteen sanelema kiistaton lopputulos. Jokainen niin klassisista kuin moderneimmista ateistisista argumenteista aloittaa samasta ja palaa lopuksi samaan, niin annettuina hyväksyttyihin ateistisiin ennakko-oletuksiin (premisseihin). Lähtöruudusta mielenkiintoisen rationaalisen päättelyn kautta takaisin lähtöruutuun, mutta mitään ei siltikään ole sitovasti ja aukottomasti todistettu niin että järkevälle ihmisille ei jäisi mitään muuta vaihtoehtoa kuin ateismi. Se, että jonkin asian voidaan ajatella ja olettaa tapahtuneen tietyllä tavalla - eli esim. aivojen toimintahäiriöt ovat johtaneet jumalauskon kehittymiseen tai uskonto on viruksen kaltainen meemi - ei ole tiukassa mielessä vielä mikään todiste sen puolesta, että asia todellisuudessa on niin.

Ei ole aukottomia päättelyn ketjuja Jumala-kysymyksessä

Tosiasia on, että eivät sen paremmin kuin teistiset kuin ateistisetkaan päättelyketjut ole täydellisiä: ne eivät ole aukottomia. Ainoastaan se, joka jo valmiiksi hyväksyy lähtökohdan tulee vakuuttuneeksi. Sekä ateismi että teismi joutuvat ratkaisemattomaan pattitilanteeseen puhtaasti rationaalisella tasolla, jos oletetaan niiden perustuvan tieteellisyyteen ja järkeen. Tämä asiantila käy hyvin ilmi väittelykirjoista, joissa sekä ateistiset että teistiset ajattelijat esittävät argumenttinsa joko Jumala olemassaoloa vastaan tai sen puolesta. Pelkät rationaaliset argumentit jäävät voimattomiksi. Kummallakaan osapuolella ei ole kuin kiveen hakattuja ja idioottivarmoja "tappaja-argumentteja", jotka kertakaikkisesti olisivat kiistattoman päteviä kaikkien järkevien ihmisten mielestä. Niinpä väittelyä joudutaan maustamaan muilla keinoilla, nimittäin retorisilla tehosteilla, pyrkien vaikuttamaan kuulijoihin ja lukijoihin kovalla kielenkäytöllä eikä pelkällä näyttöön perustuvalla argumentoinnilla.

Mutta väittelyiden yleisökään ei pysty toimimaan lopullisena tuomarina: kysymys Jumalan olemassaolosta ei saa vastausta järjen eikä empiiristen kokeiden avulla. Niinpä todennäköisesti Thomas H. Huxley oli oikeassa siinä, että "agnostisismi ja asian jättäminen avoimeksi" on ainut todella uskottava vaihtoehto, kuten myös professori McGrath huomauttaa.

Kirjallisuus:

Alister McGrath: Ateismin lyhyt historia, 2004
David Reuben Stone: Atheism is false. Richard Dawkins And The Improbability of God Delusion, 2007

Ylös