Vapaa-ajattelijoiden uskontokritiikistä ja sen ongelmallisuuksista

Yleisvaikutelma Enqvistin teoksesta: fundamentalisti vastaan fundamentalistit

Enqvist käsittelee teoksessaan "uskoa ja uskomista sen eri muodoissa". Hän koettaa osoittaa, että uskonnoissa on kysymys "vain epätosista ja todistamattomista väitteistä". Vaikka esipuheessa mainitaan uskominen eri muodoissa, ilmenee pian, että pääasiassa Enqvistin kritiikin kohde on kristinusko ja sen pyhä kirja Raamattu sekä yleensäkin usko henkilöityneeseen jumalaan. Raamatun ristiriidoilla on merkittävä osuus teoksessa, kuten yleensäkin Raamatun virheet ja ristiriidat kiinnostavat vapaa-ajattelijoita sangen paljon. Tällöin kuitenkin vapaa-ajattelijat ovat vain saman janan toisessa ääripäässä fundamentalistiuskovien kanssa, sillä sekä vapaa-ajattelijoille että fundamentalistiuskoville juuri todisteet ovat ratkaisevia Raamattuun suhtautumisessa: vapaa-ajattelijat katsovat osoittaneensa Raamatun virheelliseksi ja ristiriitaiseksi kun taas fundamentalistit uskovat voivansa todistaa Raamatun erehtymättömäksi ja ristiriidattomaksi - ja sellaisena väittely Raamatusta voisi jatkua loputtomiin. Raamatun historiallisessa tutkimisessa ei Raamatun ristiriidoilla tai virheillä ole itsessään suurta merkitystä eikä kiinnostavuutta (ne ovat vihjeitä lähteistä, yhteen punottujen traditioiden saumakohdista, toimitustyöstä yms.).

Fundamentalistiskristillinen raamattuperiaate on kristikunnan historiassa melko nuori, sen alkujuuret menevät 1600-ja 1700-luvuille. Sen ajan rationalismista ja valistusajattelusta sikisi se näkemys, jonka mukaan Raamatun kertomukset ovat kirjaimellisen, sanatarkan historian lähde, joka on tutkimuksella todennettava. Tämän saman rationalistisen Raamattuun suhtautumisen kannattajia ovat, ehkä suorastaan ironisesti, myös monet ateistit ja vapaa-ajattelijat, jotka väittelevät yhtä antaumuksella fundamentalistiuskovien kanssa Raamatun ristiriidoista ja siitä ovatko Raamatun kertomukset tarkkoja "poliisiraportteja" siitä, mitä todella tapahtui. Sekä uskonnolliset fundamentalistit että "ristiriitoihin" ja "virheisiin" pääpainon kristinuskon arvostelussaan keskittävät vapaa-ajattelijat ovat kuin kolikon kaksi puolta fundamentalistikristittyjen rationalistisen raamattunäkemyksen kanssa: fundamentalistiuskovaiset vain Raamatun puolesta ja vapaa-ajattelijat Raamattua vastaan.

Teosta vaivaavat myös tietyt huolimattomuudet jo perusasioissa: Enqvist väittää Pietaria 1 korinttolaiskirjeen ja 1 Timoteuskirjeen tekijäksi, vaikka ne ovat Paavalin (ja Paavalin seuraajien) tekemiä (s. 115, 187).

Raamatun kertomuksien tarkka historiallisuus oli epäoleellista yhteisöille, joissa Raamatun tekstit syntyivät

Mutta kristinuskon sisällä on useita erilaisia raamattunäkemyksiä, eikä oikeastaan muiden kuin biblisismin (näkemys, joka tulkitsee Raamatun tekstit kirjaimellisesti välittämättä kirkollisen selitysperinteen ja maailmankuvan kehityksestä) ja jäykän fundamentalistisen raamattuteorian (sanainspiraatio-oppi) puitteissa Internetissä monilukuisina esiintyvillä pitkillä ristiriitaluetteloilla ole teologista - ja uskoa uhkaavaa - merkitystä. Pelastushistoriallisen tai eksistentialistisen raamattunäkemyksen viitekehyksissä koko tämä Raamatun ristiriitoihin ja erehdyksiin huomion kiinnittäminen on epäoleellista, eikä minkäänlainen uhka tuollaisia raamattuteorioita kannattaville kristittyjen uskolle, mutta tätä merkittävää seikkaa Enqvist ei ollenkaan huomioi. Voidaankin kysyä, että jos ne Raamatun ristiriidat ja virheet olisivat kaikki kaikessa, niin miksi sitten kristinusko ei ole jo kuihtunut pois? Siihen aikaan kun Raamatun traditiot syntyivät ja niitä välitettiin suullisesti ja kirjallisesti eteenpäin ei ollut mitään merkitystä sillä, ovatko kerrotut tapahtumat olleet historiallisesti tosia ja "virheettömiä" sananmukaisesti. Traditioiden kokoajat ottivat Raamattuun mukaan kaikki erilaiset, toisilleen vastakkaiset perimätiedot, jotta mitään pyhinä pidettyjä perimätietoja ei jäisi pois, vaikka totta kai redaktorit (toimittajat) näkivät, että traditioissa on keskinäisiä eroja. Ks. lisätietoa Israel Finkelstein & Neil Asher Silberman: The Bible Unearthed: Archaeology's New Vision of Ancient Israel and the Origin of Its Sacred Texts (2000).

Tiedekäsityksen naiivius Enqvistin uskontokritiikissä

"Kaiken, mitä esim. kristinusko sisältää, me voimme selittää luonnollisilla syillä tarvitsematta turvautua sellaisiin todellisuudelle vieraisiin olioihin ja asioihin kuten enkeleihin tai taivaaseen ja helvettiin, ja siten raamatussa esitetyt asiat ovat vain myyttejä" (s.5).

"Mutta tosiasia on, että me tiedämme. Meillä on keinot erottaa todellinen keksitystä. Meillä on niin paljon ja niin varmaa tietoa todellisuudesta ja nimenomaan tieteellistä tietoa," (s.174).

Tiedekö selittänyt kaiken mitä kristinusko sisältää, kuten kaikkeuden alkuperän ja kaiken, mitä ihminen on (mind-body, tahdon vapaus, tietoisuus)? On yhdenlaista uskovaisuutta olla niin naiivin optimistisesti tiedeuskoinen, että oletetaan kaikkien jäljellä olevien ongelmien - joista osa on todella suuren luokan kysymyksiä - selviävän vääjäämättä kun tiede vaan "edistyy tarpeeksi". Ei ole mitään takeita siitä, että voisimme koskaan saada todennettua, todistettua vastausta kysymyksiin esimerkiksi siitä, onko ihmisellä vapaa tahto, mikä on mielen ja kehon suhde (mind-body -ongelma), mitä on tietoisuus, mitä tapahtui maailmankaikkeuden synnyn nollahetkellä ja mitä oli sitä ennen ja onko koko kysymys siitä edes mielekäs? Meillä ei ole vieläkään maailmankaikkeuden ja olemassaolon kokonaisselitystä, niin sanottua "kaiken teoriaa" eikä ole takeita siitä, että sellainen olisi edes tehtävissä. Tieteellisessä tiedossamme on perustavanlaatuinen puute, sillä kaksi keskeisintä fysikaalista todellisuutta kuvaavaa teoriaamme, Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka, ovat keskenään ristiriidassa: jompi kumpi on virheellinen ainakin joiltain osin, sillä ääriolosuhteissa ne eivät toimi (ja juuri ääriolosuhteista on kysymys olevaisuuden peruskysymyksin kohdalla).

Tiede ei siten ole vieläkään selittänyt kaikkea ja kognitiivinen sulkeuma voi tehdä mahdottomaksi löytää koskaan niihin ymmärrystä ja todistettua tieteellistä vastausta - aivan kuin muurahaiselle on mahdotonta ymmärtää kvanttifysiikkaa tai Beethovenin sinfonioita. Koskaan ei tietenkään pitäisi sanoa jyrkästi "ei koskaan" (voida tietää), mutta vähintäänkin tässä vaiheessa meillä ei sellaisia tietoja ole ja on joka tapauksessa se vakava mahdollisuus olemassa, että ihminen on niin kognitiivisesti "rakentunut", että emme voi ymmärtää ja selvittää kaikkia kysymyksiä.

Kuten matemaatikko Osmo Pekonen on kirjoittanut Filosofisessa aikauslehdessä, metafysiikalla on edelleen olemassaolon oikeus, eikä koko todellisuutta voida matematisoida jäännöksettömästi. Matemaatikot ovat saaneet tehokkaan suojauksen sellaista "suuruudenhullua kuvitelmaa" vastaan kuin Kaiken Teoria. Suojarokotteen antaja on kuuluisa matemaatikko Kurt Gödel, joka epätäydellisyyslauseillaan osoitti, että matematiikka ei sulkeudu itseensä ja että matematiikkaan kuuluu aina sellaiset väitteet, joita ei kyetä todistamaan oikeiksi tai vääriksi.

Asiat ovat edelleen kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, "varmoja" ja helppoja, vaikka Enqvistin ja joidenkin muidenkin uskontokriitikoiden puheista/kirjoituksista sellainen asioiden simppeliys paistaa läpi. Mutta kuten Skeptikko-lehden 4/2008 puheenvuorossaan Ville Lähde on osuvasti todennut, olisi kiinnitettävä huomiota siihen retoriikkaan, mitä käytetään kun yritetään vaikuttaa ihmisiin valistustyössä. Olisi mietittävä miten tähän kysymykseen suhtaudutaan

"osana yhteiskuntaa eikä julistavan profeetan perspektiivistä" (Skeptikko 4/2008 s.42).

Koska, kuten Ville Lähde jatkaa tärkeässä puheenvuorossaan, sekulaarisen ajattelun ja tieteellisen sivistyksen kehitys ovat "melkoisessa vaarassa", on oleellista välttää asioita naiivisti yksinkertaistavaa ja vastakohtia korostavaa puhetapaa. Se kolahtaa omaan nilkkaan ja aikaan pikemminkin torjuntaa sellaisissa ihmisissä, jotka muutenkin ovat epäluuloisia ja epäileviä tieteellisiä teorioita kohtaan. Riski on suuri jos esim. evoluutio kuvaillaan

 "ilmiselvänä, ongelmattomana monoliittina, luonnon kertomuksena" (Skeptikko 4/2008 s.42)

jolloin vaarana on ihmisten vieraantuminen luonnontieteistä, sillä "änkyräateistisesta" ja tiedeuskoisesta puheesta huolimatta tieteeseen kuuluu oleellisesti epävarmuus, havaintojen tulkinnanvaraisuus sekä tieteenalojen sisäiset kiistat - kiistojen ja koulukuntaerojen olemassaolo juuri osoittaa sen, että tiede on kaikkea muuta kuin yksioikoista ja simppeliä,  naiivia "luonnon katsomista".

Enqvist kiistää klassisen tiedon määritelmän - tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus

Erikoista on, että A. Enqvist kiistää klassisen määritelmän tiedolle halutessaan korottaa tietoa ja vähätellä uskoa.

"Toisin sanoen yrittää uskotella, että tosiasiatkin ovat vain uskomuksia. Hyvä esimerkki tällaisesta on uskonnon kirjoissa tiedosta käytetty määritelmä "tieto on hyvin perustelu tosi uskomus", jota Nykysuomen sanakirja ei tunne... Meillä on joko tosiasioita tai uskomuksia, mutta ei ole tosia uskomuksia" (s.172).

Enqvist ei ilmeisesti ole perehtynyt filosofiaan kovinkaan paljon jos hän ei ole tietoinen siitä, että tiedon klassinen määritelmä palautuu Platonin filosofiaan eikä mihinkään "uskonnon kirjoihin". Platon, suurin länsimaisista filosofeista, esitti dialogissaan Theaitetos tiedon klassisen määritelmän: tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Formaalisti ilmaistuna tieto voidaan esittää alla olevalla tavalla:

Subjekti s tietää, että p (propositio), jos ja vain jos nämä kolme ehtoa täyttyvät.

1. s uskoo, että p;
2. p on tosi;
3. s on oikeutettu pitämään totena, että p.

Tieteen avulla ei voi kumota Jumalan olemassaoloa tai todistaa Jumalaa olemattomaksi

Kaikki tietäminen, kaikki politiikka, tiede, terveydenhoito jne. perustuu aina perimmältään joihinkin aksiomaattisiin lähtökohtiin, eli perusoletuksiin, selviöihin, jotka hyväksytään viime kädessä uskon kautta, "annettuina". Niitä ei voida todistaa oikeaksi aksiomaattisen systeemin sisältä käsin. Olemmepa teistejä tai ateisteja tai mitä muuta tahansa, me kaikki otamme uskon kautta vastaan perimmäisen ajattelumme perustan, aksioomat. Jos niillekin aksioomille olisi vielä jokin perustavammanlaatuinen perustus, eivät ne aksioomat olisikaan selviöitä, vaan joutuisimme perääntymään loputtomiin taaksepäin hankkimaan aina uusia perusteita. Jossain vaiheessa perustelu ja todistelu loppuu aina, ja jotakin hyväksytään kuin ilmassa riippuvana, itse itseään kannattelevana "superkilpikonnana", joka omaksutaan uskon välityksellä alkuperustaksi tai vähintään työhypoteesiksi. Näin tehdään myös tieteessä. Ateistikaan ei voi osoittaa kaikkia perusteitaan tosiksi, vaan hän joutuu hyväksymään joitain perusteita "annettuina", eli uskomaan niihin. Ateistitkin joutuvat tekemään uskoon perimmältään perustuvia olettamuksia.

"Tälle väittelylle ei kuitenkaan voi olla mitään järkevää ratkaisua, koska lopulta jokin superkilpikonna on otettava uskon asiana (tai ainakin hyväksyttävä toistaiseksi työhypoteesina), ja päätös, mikä niistä valitaan, heijastaa väistämättä kannattajan kulttuurista ennakkoasennetta. Tiedettä ei voi käyttää kumoamaan yliluonnollisen Jumalan olemassaoloa, ja uskontoa ei voi käyttää kumoamaan itseään tukevien fysiikan lakien olemassaoloa...

Jotta vältettäisiin loputon perääntyminen (kilpikonnien torni), jotakin on hyväksyttävä uskon asiana, jopa tieteellisissä selityksissä, mutta tuon jonkin pitäisi olla niin yksinkertaista kuin mahdollista." - Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, s.232, 228.

On suuri virhe vaatia uskovia ja ketään muutakaan todistamaan kaikki perustelut tosiksi

On suuri virhe vaatia ketä tahansa ihmistä, kuten kristittyä, osoittamaan kaikki perustelut tosiksi - juuri sen tähden, että jokainen todiste pitäisi aina osoittaa todeksi jollain todisteella ja sitten taas niiden todisteiden todisteet, jolloin seuraus olisi äärettömiin jatkuva todisteiden ja todistamisvaatimuksien sarja (ad infinitum). Jos pitäisi todistaa lukemattoman suuri määrä väitteitä tosiksi, ei koskaan voitaisi todistaa mitään väitettä, onpa väite myönteinen tai kielteinen. Ongelmana on miten lopettaa loputon selittämisen ja selityksien ketju, kuin torni toistensa päälle kasattuja kilpikonnia (selityksiä ja selityksien selityksiä, perusteita ja perusteiden perustuksia).

Uskovaisuus luetaan psykiatrian alaan kuuluvaksi ja "perusteettomaksi kuvitteluksi"

A. Enqvist edustaa hyvin jyrkkää linjaa "teoriassaan" uskonnollisesta uskonnosta: se on "kuvittelua", "mielikuvituksen tuote", minkä lisäksi uskovaisuus kuuluu "psykiatrian alaan" (s.178). Enqvist halunnee viestittää uskovien olevan hulluja ja hoitotoimien kohteita. Samaan kontekstiin Enqvist liittää vielä Jumalan olemassaolon testaamisen "materiassa tehdyissä kokeissa" (s.178).

Miten järkevää ja asiallista on julistaa filosofis-teologisen keskustelun toinen osapuoli "psykiatrian alaan" kuuluvaksi, eli mielisairaiksi tai häiriintyneiksi? Sellainen retoriikka ei edistä ainakaan keskustelua syvällisistä ja mutkikkaista filosofisista sekä teologisista kysymyksistä, että toinen osapuoli julistautuu järjen valoksi ja toinen leimataan hoitotoimia tarvitsevaksi. Miten voidaan kuvitellakaan tasaveroista keskusteluasetelmaa ja hyvää ilmapiiriä, jos yksi ryhmä on etukäteen leimattu psykiatrin hoitoa tarvitseviksi? Ehkäpä keskustelua ei edes toivota, vaan halutaan vain julistaa yhtä oikeaa "totuutta", joka vain on päinvastainen kuin niiden kuvittelevien uskovaisten totuus.

Enqvistin kirjassa toistuvasti esiintyvä naiivi, simppeli tiede- ja todellisuuskäsitys toistuu samassa kontekstissa, kun Enqvist väittää, että "tosiasiat" eivät tue uskovien "kuvittelua":

"...tosiasiat eivät tue tällaisiakaan kuvitelmia [Jumala on kaikkialla ja osaa lukea ihmisten ajatukset], koska missään kokeissa ei ole löydetty mitään tällaista substanssia, jumalaa, joka ilmenisi materiassa tehdyissä kokeissa. Kaikissa kemiallisissa, fysikaalisissa ja ydinfysiikan kokeissa löydetään vain tieteen keinoin kuvattavaa materiaa, ei muuta ja sillä perusteella tätä muuta ei ole olemassakaan. Toisin sanoen Jumalaan uskominen on vain perusteeton väite, mielikuvituksen tuote" (s.178-179).

"Kristinusko sellaisena kuin se ilmenee raamatussa on aina vedonnut sairaaseen psyykeen

...jotka perustuvat pelkästään kuvitelmiin siitä, miten asioiden toivotaan olevan, jossa mielisairaiden kuvitelmat ovat saaneet todisteen arvon, jossa mahdoton esitetään mahdolliseksi satujen tapaan..." (s.154, 182. Lihavointi minun tekemä).

1. Se, että jotain ei löydy jossain "kokeissa", ei ole todiste olemattomuudesta (todisteiden poissaolo ei siis todista olemassaolemattomuutta - muttei olemassaoloakaan).
2. On tautologiaa ja kehäpäätelmä väittää, että fysiikan ja kemian kokeissa löytyy vain materiaa - tietysti materiaa löytyy tieteen keinoin tehtävissä kokeissa, mitä muuta niistä edes voisi löytyä, koska tiede ei edes voi löytää mitään muuta kokeellisesti (tieteen raja tulee vastaan)? Jos mittariin tai koeputkeen ei jää mitään (paitsi sitä materiaa), Enqvist päättelee, että sitä mitään muuta ei ole. Mutta siitä löytymättömyydestä ei seuraa johtopäätös, että mitään muuta ei ole olemassa ja kaikki mahdollinen muu on "vain  mielikuvituksen tuotetta" (onko muuten rakkautta tai kauneutta olemassa, sillä tuskinpa nekään näkyvät koeputkessa tai mikroskoopilla?).
3. Jumalaa aineettomana substanssina (henkenä) ei voisikaan löytyä mistään fysiikan ja kemian kokeista, mutta siitä ei seuraa johtopäätös, että Jumalaa ei voisi olla.
4. Tieteessä käytetyssä metodologisesta naturalismista (vain luonnolliset selitysperusteet hyväksytään) ei seuraa johtopäätöksenä metafyysinen naturalismi eli että vain luonto on olemassa eikä mitään muuta ole.
5. Enqvist itse sitoutuu tietynlaiseen julkilausumattomaan metafysiikkaan sekä tieto-opillisiin oletuksiin (ontologia ja tietoteoria liittyvät läheisesti toisiinsa), mutta Enqvist ei esittele omaa metafysiikkaansa eksplisiittisesti eikä problematisoi sitä mitenkään yksipuolisessa polemiikissaan uskovaisia vastaan.
6. Enqvistin mukaan todisteilla (tutkimustuloksilla) pitäisi olla ratkaiseva asema jumalakysymyksessä - hän on saman kolikon toisella puolella evidentialististen uskovaisten kanssa, jotka niin ikään katsovat, että todisteet ovat keskeisessä asemassa kun kysytään onko Jumala olemassa vai ei. Enqvist asettuu vain saman janan toiseen ääripäähän.

Yksinkertaistava ja problematisoimaton käsitys havainnoista ja todellisuudesta

Enqvist korostaa havaintoja tieteellisen totuuden välttämättömänä kriteerinä. Havainto on hänelle olemassaolon kriteeri eli kaikki tieteelliset väitteet on aina varmennettava havainnoilla (s.171) - jos jotain ei havaita, sitä ei ole, paitsi jos jokin asia on ainakin periaatteessa havaittavissa vaikka jotkut yksilöt eivät itse voisi sitä havaita (kuten pikkuplaneetta Pluto). Mutta Enqvist ei tarkemmin erittele havainto- ja tietoteoriaansa. On syytä tiedostaa kaikkien havaintojen pohjautuminen jollain tavalla teoriaan, joka havainnon tekijällä on (havaintojen teoriapitoisuus -teesi). Teoria on läsnä jo havainnon hankinnassa sekä varsinkin havaintojen tulkinnassa (mistä havainto oikeastaan kertoo, mitä todella on havaittu). Lisäksi on huomioon otettava se asiantila, että kun meillä on mikä tahansa määrä luotettavia havaintoja, ne sallivat useita teorioita, jotka ovat hyvin perusteltuja - eri teorioilla voidaan samat havainnot selittää eri tavoilla.

Näyttää siltä, että Enqvist edustaa naiivia realismia, mikä on varsin ongelmallinen käsitys, vaikkakin arkijärjen mukainen teoria havaitsemisesta. Mutta havaitseminen ei ole ongelmatonta eikä varsinkaan havaintojen tulkinta: harha-aistimukset, samasta onnettomuudesta voi olla silminnäkijöillä toisistaan poikkeavia todistuksia, vaikka kaikki silminnäkijät ovat havainneet samaa onnettomuutta, mutta omasta näkökulmastaan. On siten helppoa saada ristiriitaisia havaintoja samasta kohteesta. Entä miten on enqvistläisessä teoriassa laita sellaisten abstraktien olioiden kuten numerot ja geometriset muodot sinänsä - tai rakkaus, hyvyys, pahuus ja kauneus? On siten ilmeistä, että havaitsemiseen liittyy monia käsitteellisiä ongelmia.

On lisäksi tunnettua, jo tieteenkin puitteissa, että voi olla olemassa jotain, vaikka sitä ei voida suoraan nähdä eikä muutenkaan havaita: tähtitieteessä esimerkiksi suurin osa universumista on tutkijoille havaitsemattomissa (pimeää ainetta ja pimeää energiaa). Osa kosmologeista olettaa olemassa olevaksi multiversumin, vaikka sitäkään emme voi havaitsemalla todentaa oikeaksi teoriaksi (Enqvistin havaintoteoriassa meidän pitäisi hylätä multiversumi, koska sitä ei voida havaita, edes periaatteessa). Se, että jotain ei voida havaita, ei vielä todista aukottomasti, että sitä ei ole olemassa.

Enqvist: uskovaisten ajattelussa ei ole "rationaalisuudella" eikä "todellisuustajulla" paljon sijaa

Enqvist lataa sivulla 162 täysillä: hänen mukaansa se, että alkukristityt pitivät Lucretiuksen oppeja "mielettömyytenä" osoittaa uskovilta puuttuvan rationaalista ajattelua ja todellisuustajua:

"...rationaalisella ajattelulla ja todellisuustajulla ei ollut silloin eikä ole vieläkään uskovaisen ajatuksissa paljon sijaa. Selvää on, että he eivät olisi uskovaisia, jos heidän ajattelunsa olisi rationaalisempi ja maailmankuvansa todellisuustajuisempi. Juuri nämä luonteenpiirteet tekevät heidät otollisiksi uskonnon todellisuudelle vieraalle maailmankuvalle" (s.162-163).

Enqvistin retoriikka on jälleen kyseenalaista, mutta tällä erään kiinnitän huomiota siihen, että hänen "teoriansa" siitä, miksi ihmisillä on uskonnollisia uskomuksia, on aivan virheellinen ja pinnallinen. Enqvistiläinen uskovaisuuden syntyteoria on samaa sarjaa sen eräiden ateistien kysymyksen kanssa, että "miksi olet luopunut järjen käytöstä?"

Virheellinen teoria uskonnollisen uskon alkuperästä ja luonteesta johtaa virheellisiin johtopäätöksiin

Tällaiset teoriat ovat kuitenkin virheellisiä ja ne on syytä hylätä. Pascal Boyer tutkimuksessaan Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, on osoittanut, että uskonnoissa ei ensinnäkään mikä tahansa ole sallittua eikä mitä tahansa erikoinen uskomus voi putkahtaa esiin ja välittyä sukupolvelta toiselle. On hylättävä kokonaisuudessaan hyväuskoisuutta koskeva skenaario uskontojen alkuperää selitettäessä. Siinä skenaariossa ihmiset luopuvat kriittisestä järjestään.

"Uskonnon vastustajat esittävät ihmisten olevan luonnostaan hyväuskoisia, auktoriteetteja kunnioittavia, liian laiskoja ajattelemaan itse ja niin edelleen" (Boyer, s.45)

Ihmisen mielessä ei kuitenkaan ole ikään kuin portilla seisovaa vartijaa, joka seuloo vierailijat, siis käsitteet ja uskomukset, ja vartijan päästettyä ne sisälle ne käyvät taloksi. Tällainen skenaario mielen avautumisesta, jota edeltää tiettynä hetkenä saatujen ajatuksien hyväksyntää, ei vastaa todellisuutta.

"Ihmiset eivät ole uskovia siksi, että he vaientavat kriittisen järkensä ja hyväksyvät eriskummallisia väitteitä; he vaientavat kriittisen järkensä siksi, että tietyt eriskummalliset väitteet ovat muuttuneet heille itsestään selviksi" (Boyer s.46).

Enqvist ei onnistu käsittelemään uskontojen syntyä ja uskonnollisen uskon olemassaoloa syvällisesti ja hyödyntämällä modernia tutkimustietoa uskonnollisuudesta. Niinpä hän epäonnistuu uskovaisia ja uskonnollisuutta koskevassa diagnoosissaan. Hänen selitysskenaarionsa uskonnoille on puutteellinen ja suorastaan virheellinen tutkimuksien valossa. Uskomukset yliluonnollisista voimista ja olennoista eivät ole mitään hulluutta, ei mikään psykiatrinen häiriö, vaan evoluutiossa ihmisen aivot ovat evoluutiohistoriansa aikana virittyneet uskomaan jumaliin ja muihin ruumiittomiin ylimaallisiin olentoihin:

"uskonto on osa ihmisluontoa ja aivomme on viritetty uskomaan jumaliin... aivot on ohjelmoitu ajattelemaan ruumista ja sielua erillisinä kokonaisuuksina. Tämä mahdollistaa eri jumaliin uskomisen ja esimerkiksi mielikuvitusystävien keksimisen" (lähde suomeksi, lähde englanniksi: Daily Mail. Kolmas tutkimus Guardianissa uutisoituna).

Ateismi ei nimenomaan ole mikään kaikkien ihmisten oletusarvo eikä ihmisen luonnollinen oletustila, kuten vapaa-ajattelijat väittävät uusien tutkimustuloksien vastaisesti ja myös filosofisesti kyseenalaisesti, eivätkä ihmiset ole virittyneitä ateistisuuteen, vaan jumalauskoon. Vaikka pikkuvauva ja -lapsi ei vielä uskoisikaan Jumalaan käytännössä, hänellä on aivoissaan kuitenkin se evolutiivisesti syntynyt virittyneisyys ja "taipumus" uskoa jumaliin ja mielikuvitusystäviin. Sitä paitsi lapset eivät uskoa mitä tahansa, mitä aikuiset heille opettavat, vaan lapset omaksuvat asioita, joita kohti heidän mielensä on virittynyt luontaisesti uskomaan. Usko jumaliin ja muihin ruumiittomiin olentoihin on ihmiselle luontaista synnynnäisesti, ja uskonnollisen uskon perusta on aivoissa eikä siinä, että "vanhemmat aivopesevät lapsensa uskomaan Jumalaan" (vielä vähemmän missään mielenvikaisuudessa). Toisen tutkimuksen (dosentti Marjaana Lindeman) mukaan usko yliluonnolliseen palautuu lapsuuden eriytymättömiin käsityksiin maailmasta - ei siis psykiatrisiin häiriöihin. Myös eräs ateistinen filosofi, Ernest Nagel torjuu monien ateistien suosiman väitteen, että jumalasta mitään tietämätön lapsi olisi "ateisti", koska lapset eivät kiellä mitään teistisiä väitteitä.

Pinnallinen ja yksipuolinen käsitys rationaalisuudesta

Lisäksi Enqvistin näkemys "rationaalisuudesta" on simppeli ja yksipuolinen. Hän näyttää olettavan, että ateismi on samastettavissa "rationaalisuuden" kanssa ja uskovaisuus "irrationaalisuuden" ja "kuvittelun" kanssa. On kuitenkin tärkeää huomata, että uskonnollisen uskovaisuus ei tarkoita uskovien irrationaalisuutta arkielämässään ja työnteossaan. "Rationaalisuus" ei myöskään merkitse sitä, että jokin näkemys on ehdottomasti "tosi" tai oikeaan osunut johtopäätös. Rationaalisuudella on pitkä historia ja eri aikoina on erilaisia asioita pidetty järjellisinä.

Enqvist tekee vieläpä karkean yleistyksen, jonka mukaan

"siten ei ole ihme, jos uskovat pitävät järkeä vihollisenaan" (s.163).

Uskovat, kaikkiko? Entä uskovaiset tutkijat ja filosofit, eivätkö he käytä järkeä? Onko järki heidän vihollisensa? Kuitenkin juuri kristinusko on muista uskonnoista poiketen omaksunut eurooppalaisesta ajatteluperinnöstä ja valistuksen uskontokritiikistä rationalismin sekä itsekriittisen asenteen omia näkemyksiään kohtaan:

"kristillinen ajattelu kysyy vakavissaan omista näkemyksistään, ovatko ne sittenkään vakuuttavia. Ovatko ne historiallisesti, eettisesti ja teologisesti uskottavia. Tässä itsekritiikissä käytetään kaikkia järjen aseita, ja jopa iskut vyön alle ovat sallittuja, kunhan ne vain nousevat aidosta pyrkimyksestä ymmärtää, miten asiat todella ovat" - Kari Kuula: Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta manaajaan.

Kristityt ovat täysin tasaveroisia keskustelukumppaneita dialogissa, jossa käsitellään uskontoja ja filosofisia kysymyksiä. Vapaa-ajattelijoilla ja ateisteilla ei ole monopolia "rationaalisuuteen" eikä "tieteellisyyteen".

Toisekseen, kuten filosofi Jürgen Habermas on todennut, uskonnolla ja filosofialla on yhteinen alkuperä, joka asettuu aksiaaliajan murroskauteen eli 500-luvulle eaa, kreikkalaisfilosofien Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen aikaan. Sitä paitsi moderniin maallistuneeseenkin ajatteluun kuuluvat molemmat modukset, sekä usko että tieto (Ateenan ja Jerusalemin perintö). Filosofi Karl Jaspersin mukaan Jeesus viimeisenä juutalaisena profeettana

"yhdisti hellenismin filosofisen laaja-alaisuuden ja rationaliteetin aikansa roomalaiseen organisaatiokykyyn ja realiteettien viisauteen. Siis uskon ja järjen symbioosi" (Vartija 1/2009 s.25 Uskosta ja järjestä).

"Kristinusko taannutti tieteen kehityksen tuhanneksi vuodeksi" (s.182)

Enqvistin käsityksen mukaan tiede taantui tuhanneksi vuodeksi (ns. "pimeän keskiajan" ajaksi) kristinuskon tähden. Eikä sekään kyllin, vaan Enqvistin mukaan

"tiede, terve järki ja todellisuudentaju menetti merkityksensä uskonnon tultua valtaan kuten historia meille opettaa" (s.182).

Historia on tainnut opettaa Enqvistille varsin valikoivia asioita ja hyvin yksipuolisten silmälasien lävitse. Hänen teoriansa on erittäin karkea ja epätarkka yleistys, joka ei kestä lähempää tarkastelua. Aihe on niin laaja, että siihen perehtymiseksi suosittelen pdf-julkaisuani tieteen historiasta ja uskontojen monimuotoisista vaikutuksista tieteeseen eri aikakausina. On silkka ateistinen myytti, että "paha ja tiedettä vihaava takapajuinen kirkko vainosi ja tukahdutti rohkeita tiedemiehiä" jopa tuhannen vuoden ajan. Juuri kristillinen luostarilaitos nimenomaan pelasti antiikin kirjallisen sivistysperinnön eikä suinkaan hävittänyt sitä. Lisäksi islamilainen kulttuuripiiri talletti antiikin sivistysperintöä.

Toisin kuin joissakin epäobjektiivisissa ateistisissa webbikirjoituksissa välillä esitetään, varhaiskatolinen kirkko ei järjestelmällisesti hävittänyt ja vastustanut kaikin voimin kreikkalaista sivistysperintöä ja kaikkea sitä kreikkalaista kirjallisuutta, mikä ei suoraan tukenut kirkon teologiaa (kreikkalaista kirjallisuuttahan kristityt nimenomaan käänsivät, lukivat ja arvostivat sekä käyttivät kristinuskon teologian palveluksessa). Bysantin alueella kristityt säilyttivät paljon kreikkalaista filosofis-tieteellistä kirjallisuutta ja käänsivätkin sitä syyriaksi.

"Kirkonmiehet olivat keskeisellä sijalla, kun kreikkalaista filosofista ja tieteellistä kirjallisuutta käännettiin syyriaksi myöhempinä vuosisatoina. Samaan aikaan kreikkalaisen filosofian painopiste siirtyi Lähi-itään." - Jaakko Hämeen-Anttila: Mare Nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla, s.138.

Kirjallisuus:

Anders Enqvist: Tiede ja uskonto, 2001
Skeptikko 4/2008
Skeptikko 2/2008
Pascal Boyer: Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, 2007 (alkuperäisteos 2001)
Kari Kuula: Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta manaajaan, 2006
Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, 2007
Vartija 1/2009
Jaakko Hämeen-Anttila: Mare Nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla, 2006

Ylös