Jesse diggaa sua ehdoitta-luterilaisuus. Mitä vikaa itsenäisesti ajatellussa elämänkatsomuksessa?

Nuorekasta luterilaisuutta sekä filosofisesti heikkoa ja aukollista "Jesse diggaa sua" - luterilaisuutta

Pääkaupunkiseudulla evankelis-luterilaiset seurakunnat ovat käynnistäneet jo melkoista huomiota saavuttaneen nuorille suunnatun mainoskampanjan sloganilla "Jesse diggaa sua ehdoitta". Kampanjalle on avattu "Usko, toivo ja rakkaus"-sivusto. Kampanjasta todetaan kyseisellä sivulla näin:

"Ei tainnut oikein pudota? Kuten näkyy, me kirkossa olemme välillä vähän huonoja muotoilemaan sanojamme, kun puhumme rakkaudesta. Ihmisiä mekin olemme, vieläpä jöröjä suomalaisia - samaa seurakuntaa kuin sinäkin. Koetimme kompastellen sanoa, että uskon vahvin voima on pyyteetön rakkaus. Se ei vaadi eikä pakota, vaan ymmärtää ja vahvistaa, vaikka tekisit mitä. Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. Se tieto vapauttaa. Sen haluaa kuulla. Jos tässä oli sinusta jotain kiinnostavaa tai edes vähän tolkkua, jatka keskustelua osoitteessa uskotoivorakkaus.fi"

Luonnollisesti konservatiiviset luterilaiset ovat netissä ehtineet esittämään sitä niin ennustettavissa olevaa tosiuskovaista paheksuntaansa ja tyypillisiä herranjestas-herra armahda-päivittelyjä kampanjan tiimoilta.

Kyseessähän on jälleen eräs epätoivoinen, ellei peräti pateettinen (merkityksessä säälittävä) yritys pitää kiinni juuri niistä nuorista, joiden keskuudessa kirkosta eroaminen on aika tavallista ja joiden silmissä luterilainen kirkko profiloituu vanhakantaisena, taantumuksellisena, kummallista uskonnollista kapulakieltään puhuvana homoseksuaalien tuomitsijana. Toinen kirkon tyypillinen piirre nuorten ja varmaan monien muidenkin ihmisten mielissä on, että luterilaisessa kirkossa jatkuvasti kiistellään muille ihmisille jokseenkin jo itsestään selvästä asiasta, että naiset sopivat tekemään mitä tahansa työtä he vain haluavat tehdä, eikä sukupuolen perusteella saa syrjiä ketään työelämässä. Luterilaisessa kirkossahan ei olla 21 vuoden jälkeenkään kaikkien pappien ja riviluterilaisten patriarkaalisessa ja sovinistisessa - raamatunsitaateilla oikeutetussa - mielenmaisemassa saavutettu sellaista oivallusta, vaikka selvästi suurin osa kirkon työntekijöistä on jo tullut sinuiksi naispappien kanssa, joten tältä osin kirkon julkisuuskuva on vinoutunut eikä vastaa todellista tilaa.

Homoseksuaalisten pappien ja ylipäätään homoseksuaalisten ihmisten oikeuksien ja vapauksien kanssa sen sijaan vielä haukotaan henkeä ja selataan Biblian lehdiltä viisauden sanoja. Niinpä on yllättävää, että kirkko on ottanut mainoskampanjansa kuvitukseen juuri tuohon teologiseen ruutitynnyriin kipinöitä sinkoilevan homoeroottisen kuvan kahdesta miehestä peiton alla varustettuna kondomin sijaan tekstillä "mitä Jeesus tekisi" (tosin englanniksi sanottuna, sekin osaltaan naiivia yritystä tekeytyä nuorekkaaksi heittelemällä vähän englantia joukkoon). Ei seurakunnissa sitten keksittyä vieläkin tulenaremmasta aiheesta hakea nuorekkuutta (eipä niitä taida oikein ollakaan)?

Mihin kirkko karvoistaan pääsisi pinnallisella nuorekkuuden teeskentelyllä? Muuttuvatko luterilaiset perinteiset herätysliikkeet opillisesti?

Mutta ei ole realistista odottaa, että kirkko kokonaisuutena muuttuisi joksikin kaikkea suvaitsevaksi ja kaiken hyväksyväksi (eikö se käytännön tasolla, aktiiviluterilaisten pienpiirien ulkopuolella, jo ole aika pitkälle sellainen, vai minkälaista kirkkokuria luterilaisella kirkolla on tapana harrastaa "jumalattomasti ja harhaoppisesti" eläviä jäseniään kohtaan?) humanistiseksi instituutioksi, jossa "voit olla juuri sellainen kuin olet", kuten "mitä Jeesus tekisi" (jos nyt suomenkielessä pysytään kuitenkin) väitetään. Nuorekkuus tai suvaitsevainen inhimillisyys, jossa ihminen todella saisi vapaasti ajatella juuri niin kuin haluaa tarvitsematta "eheytyä" jostain "synnillisestä" seksuaalisesta suuntautumisestaan, eikä häneltä vaadita joidenkin keskiaikaisten, suorastaan antiikin aikaisten, dogmien uskomista tosina - jumalan neitseellinen ihmiseksi syntyminen, syntien sovitus, kuolleiden ylösnousemus esimerkkeinä - on kyllä luterilaisessa kirkossa kaukana. Vai millaista on luterilainen meininki vanhoillislestadiolaisilla alueilla tai viidesläisten ja SLEY:n piireissä, saako niissä olla "juuri sellainen kuin on" ilman että edellytetään sitä uskoa luterilaisen tunnustuksen mukaiseen "kolmiyhteiseen jumalaan" ja "Jeesuksen sovitustyöhön"?

Vielä säälittävämpää olisi jos kirkon työntekijät alkaisivat matkia nuorten puhetapaa ja jutustella miten "ihqu" se "Jesse" on laittaa vielä hymiöitä :-) perään. Ehkä viisikymppiset pappismiehet sonnustautuvat kohta viimeisimpiin hiphop-vetimiin lippalakkia myöten ja alkavat kultakäädyt kaulassa heittää "jesserappia". Ehkä tämäkin skenaario nähdään jonain päivinä toteutuneena. Samaan sarjaan menee taannoinen, tosin ulkolainen, kampanja "pimp my Bible" eli "tuunaa mun Raamattu", jossa ilmeisesti koetettiin lisätä nuorten kiinnostusta Raamatun lukemiseen tarjoamalla mahdollisuus "tuunata" eli kustomoida mieleisekseen Raamatun kannet. Raamatun sisältöä ei valitettavasti voinut päivittää uudelleenkirjoittamalla tai poistamalla kaikki vanhentunut ja virheellinen sisältö (jota olisikin varsin paljon, "Mooseksen kirjat" pitäisi poistaa lähes kokonaan).

Voiko kristinusko ja sen luterilainen versio todella edes olla sellaista, missä "ihminen voi olla juuri sellainen kuin on"?

Koko kosiskeleva väite, jonka mukaan ihminen voisi olla sellainen kuin on, eli että hänen ei tarvitse muuttua eikä muuttaa maailmankuvaansa on älyllisesti epärehellistä puhetta. Kristinuskossa, sen uusitestamentillisten kirjavien traditioiden mukaisesti, ihmisen tulee nimenomaan muuttua. Hänen tulee hylätä aikaisempi "pimeydeksi" ja "pakanuudeksi" tuomittu maailmankuvansa, eikä ihmisen persoonakaan kelpaa sellaisenaan, vaan ihmistä kutsutaan "ristiinnaulitsemaan lihansa" (ns. syntinen "luontonsa") ja Paavalin mukaan uskova on suorastaan "uusi luomus" ja vanha on kadonnut. Ihmistä kutsutaan Uudessa testamentissa täydellisyyteen, kuten Jumala on täydellinen, kulkemaan "kapeaa tietä" (vuorisaarna), pyhitykseen, mielenmuutokseen ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Kristinuskon ytimessä on nimenomaan se idea, että ihminen ei kelpaa, eikä saa olla sellainen kuin on - muuten kuin sen verran, että "tulee Jeesuksen luo sellaisena kuin on synteineen" - mutta "tultuaan uskossa Jeesuksen luo" hän ei saa jäädä sellaiseksi enää. Toisin sanoen ihmisen elämää ja ajattelua aletaan kahlita ja rajoittaa erilaisilla vaatimuksilla muun muassa seksuaalisuuden ja parisuhteen alueella, eikä ihminen saa pysyä skeptikkona tai agnostikkona, vaan hänen tulee sitoutua ja tunnustautua "suun tunnustuksella" Jeesukseen avoimesti ja julkisesti. Minkä lisäksi Raamattu tulee ottaa vastaan "Jumalan sanana", lukea sitä, uskoa siihen ja toimia sen mukaan - mistä alkaakin loputon sekasotku ja riita uskovien kesken, että miten Raamattua pitää tulkita "oikein" ja mitä se Raamatun sanan mukaan eläminen konkreettisesti merkitsee.

Vapaissa suunnissa ollaan tässä kohtaa edes rehellisempiä ja johdonmukaisempia kuin trendikkyyttä tavoittelevassa nuorten kosiskelukampanjassa: vapaat suunnat ottavat ihmisen vastaan "sellaisena kuin hän on", mutta heti kun ihminen on tullut "Jeesuksen luo" ja liittynyt esim. helluntaiseurakuntaan hänelle tehdään selväksi, että hän ei saa jäädä sellaiseksi kuin on, eikä häntä hyväksytä sellaisenaan, vaan hänen on muututtava, "annettava tahtonsa Jeesukselle" (jos ihminen edes oli jossain välissä omaa tahtoaan löytänytkään), sovittauduttava juuri siihen "oikean kristityn" malliin, joka uskonsuunnassa on "totuudeksi" havaittu. Eikä tuossa mitään ihmeellistä edes ole, jos lukee vähänkin Uuden testamentin tekstejä ja varsinkin synoptisten evankeliumien (Matteus, Markus, Luukas) hyvin jyrkkiä ja ehdottomia Jeesuksen vaatimuksia siitä, miten ihmisen tulee häntä seurata. Johanneksenkin Jeesus sanoi "mene, äläkä enää syntiä tee", toisin sanoen hän edellytti ihmisen muuttuvan, eikä jatkavan samaa elämäntyyliä kuin siihen asti.

Luterilaisuuden inhimillistyminen ja psykologisoituminen jaksamisen voimavaraksi on toki positiivista, mutta miten se liittyy uusitestamentillisiin teologisiin traditioihin?

Usko, toivo, rakkaus & Jesse diggaa sua ehdoitta-kampanjassa luterilaisuus näyttää liukenevan ja suodattuvan jonkinlaiseksi arjessa jaksamisen psykologiseksi voimavaraksi, jonka halutaan näyttävän siltä, että se ei millään muotoa estä eikä rajoita nykynuoria elämästä heille ominaisella tavalla. Jotenkin oireellista, että Jeesus-nimikin pitää korvata "Jessellä", minkä lisäksi sanotaan

"Usko on koko persoonan läpikotaista antautumista sen varaan, mikä antaa elämälle tarkoituksen ja suunnan. Tästä olemassaolon merkityksestä ja suunnasta meidän pitäisi puhua silloin, kun puhumme uskonnollisesta uskosta." Agnostikon "viisaasta siirrosta" (lihavointi lisätty).

Agnostisismiko onkin viisautta modernin luterilaisuuden mukaan? Entä apostoli Paavalin jyrinä galatalaiskirjeessä ja muissakin kirjeissään?

Mutta mikä siis on se, joka "antaa elämälle tarkoituksen ja suunnan"? Olemassaolon merkitys ja suunta? Jostain epämääräisestä uskonnonfilosofisesta mietiskelystäkö perimmäisten kysymysten äärellä kristinuskossa onkin kysymys nykyään? Kiintoisaa, että agnostikon kantaa pidetään "viisaana siirtona" - eikö agnostisismi ole jyrkässä ristiriidassa Uuden testamentin kanssa, jossa ei jäädä minkään teologisen tietämättömyyden ja epävarmuuden varaan, vaan korostetaan totuuden tietämistä ja tuntemista, sanan varmuutta, oikeaa oppia ja ilmoitustietoa Jumalasta Kristuksessa? Apostoli Paavali kirosi galatalaiskirjeessä taivaan enkelitkin, jos ne julistavat toisenlaista evankeliumia kuin hän opetti, joten selvästikään Paavali ei ollut agnostikko kristillisen totuuden suhteen, eikä millään tavalla jättänyt kohteliaan diplomaattisesti totuutta avoimeksi, epävarmaksi, ratkaisemattomaksi asiaksi ("voihan olla, että se on niin, mutta voihan se olla toisinkin, mistäpä sitä kukaan tietää, mikä se totuus on"). Agnostisismi näyttää olevan Jesse diggaa sua-luterilaisille paremmin maistuvaa, muodikkaampaa ja mukavasti postmoderniin henkeen sopivaa, kuin aito "karski, mutta kova" uusitestamentillinen teologinen paatos ja totuuden "tietäminen".

Uusitestamentillisista teologioista voi todellakin saada toisenlaisen kuvan siitä, mikä uskossa Jeesukseen Kristukseen - kuten UT:n kirjoittajat uskonsa kohteen nimen häpeämättä kirjoittivat - on olennaisinta: pelastuminen synnin, kuoleman, saatanan ja tämän heidän (virheelliseksi osoittautuneen) uskonsa mukaan pian tuomion tulessa tuhoutuvasta maailmanajasta taivasten valtakuntaan (mihin sisältyy tosiasiassa elämää rajoittavia ja tiettyyn annettuun "Jumalan lapsen" muottiin sopeutuminen, mikä merkitsee käytännössä selvästi enemmän kuin vain "lähimmäisensä rakastamista").

Missään nimessä en tietenkään vastusta tai moiti luterilaisia seurakuntia siitä, että ne ovat "lantranneet" ja riisuneet kristinuskon hyvin väljäksi, elämää mahdollisimman vähän kaventavaksi ja tukahduttavaksi uskonnonfilosofiseksi pohdinnaksi ja arjen jaksamisen apuvoimaksi, joka ei vaadi oikeastaan mitään näkyviä muutoksia, eikä edellytä jonkin keskiaikaisen moraalikoodiston noudattamista. Kaikin mokomin näin, tuhannesti parempaa tällainen luterilaisuus on kuin se, että nuoria koetettaisiin aivopestä johonkin 1930- tai jopa 1600-luvun käsityksien mukaiseen luterilaisuuteen (mikä tuskin edes onnistuisi, sillä nykynuoret osaavat olla kriittisiä ja tutkia asioita itse niin halutessaan) ja arvomaailmaan. Jos ihminen voi saada arkeensa psyykkistä voimaa jostain inhimillisestä uskosta ja "ehdottomasta", rajoituksia elämänmenolle asettamattomasta uskosta niin se on positiivista (eli uskosta, joka ei tuomitse "synniksi" esim. pelejä, Internetiä, esiaviollista seksiä, avosuhteita, avioeroja, homoseksuaalisuutta, populaarikulttuuria kuten elokuvia ja pop- ja rockmusiikkia, eikä takerru ihmisten pukeutumiseen, syömiseen tai muuhun sellaiseen ulkonaiseen). Paljon parempi noin, kuin jokin melleristinen (Leo Meller ja hänen Patmoksensa) aggressiivinen kampanja nuorisokulttuurin piirteitä, kuten rockmusiikkia, vastaan ja fundamentalistisen suppeakatseisen mustavalkoisen maailmankuvan levittäminen.

Kritiikkini kohdistuu seuraaviin kohtiin

• voiko totuus muuttua ja olla ehdollista, sidoksissa kulloisenkin aikakauden yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja olosuhteisiin?
• muuttuuko kristinuskon Jumala samaan tahtiin inhimillisten yhteiskuntien historiallisen kehityksen ja arvojen muutoksen kanssa niin että sama Jumala hyväksyy nykyään sen, mitä hän vihasti 100, 200 tai 2000 vuotta sitten?
• älyllisesti rehellistä tuollainenkaan laimennettu kristinusko on (verrattuna uusitestamentillisiin teologioihin historiallisesti otettuina eikä "humanistis-liberaalin luterilaisuuden" läpi uudelleentulkittuna),
• kuinka tarpeellista sellainen usko enää on, jos synti, saatana ja helvetti häivytetään kirjaimellisina asioina pois ja allegorisoidaan tai niistä ei edes puhuta tosiasiallisina entiteetteinä, kuten Raamatun kirjoittajat tekivät (kyseisiä asioita häpeämättä ja salailematta suuremman suosion saavuttamiseksi),
• miten tällainen pehmopsykologis-humanistinen (ellei jopa jo agnostinen!) usko "Jesseen" tosiasiallisesti palautuu uusitestamentillisten teologioiden joukkoon ja edes luterilaisuuden teologisiin perinteisiin (Lutherin oma teologia mukaan lukien)? Onko tapahtunut katkos uusitestamentillisiin kristinuskoihin ja Lutherin ja luterilaisten tunnustuskirjojen historialliseen oppiin?

Rehellisintä voisi olla avoimesti tunnustaa, että "jesseilyssä" on kyseessä aivan uusi, moderni uskonnonfilosofinen ja terapeuttinen, suvaitsevaisuutta ja elämänmyönteisyyttä korostava maailmankatsomus, jossa on tiettyjä historialliseen kristilliseen ajatteluun liittyviä käsitteitä ja uskomuksia mukana. Mutta kaikkein parasta olisi jos ihmisten annettaisiin yksinkertaisesti olla rauhassa kaikenlaisilta kristillisiltä mainoskampanjoilta ja mediatempauksilta, ja vapaasti muodostaa omia aivojaan ajatteluun käyttäen oma elämänfilosofiansa ja maailmankatsomuksensa sellaisista aineksista, jotka ovat heidän kohdallaan toimivia ja puhuttelevia (emme koskaan tule pääsemään kaikkien hyväksymään konsensukseen perimmäisistä kysymyksistä ja metafyysisistä ongelmista, vaan samoista tosiasioista ja havainnoista voidaan uskottavasti päätyä vastakkaisiin johtopäätöksiin, jotka ovat sisäisesti loogisia ja ristiriidattomia, mutta toisten johtopäätöksien kanssa epäyhteensopivia).

Jeesus pitelee mainoksessa aivoja kädessään - ihmisen on kuitenkin oikeastaan luovuttava aivojen itsenäisestä, rajoituksettomasta käytöstä ja alistuttava Raamatun/luterilaisen opin alle

Jälleen tekonuorekkaaksi tekeytyvää ja varsinkin harhaanjohtavaa mainontaa (herra - kirjoitettuna nimenomaan pienellä alkukirjaimella kampanjan sivulla - "aivomyrskyää", brainstormaa aivot: mitä suomenkieltä edes on "aivomyrskyäminen"?

"Teksti: Tätä saa, kun herra brainstormaa: aivot joilla voi itse ajatella."

Tässä jos missä on eräs kristillinen oksymoroni (= sanonta, jossa on ainakin näennäinen ristiriita kahden sanan merkityksen välillä). Kristinusko, olkoon sitten luterilaista tai niin sanottujen "vapaiden suuntien" jonakin muunnelmana, on ristiriidassa sen kanssa, että ihminen voisi ajatella aivoillaan itse. Nimenomaan itsenäisestä, vapaasta ajattelusta ja juuri oman näköisestä ja omalta tuntuvasta elämännäkemyksestä ja maailmankatsomuksesta pitää luopua ja laittaa aivojensa kriittisen ja loogisen ajattelun kapasiteetin offlineen, jotta voisi tehdä sen fideistisen "uskon hypyn syvyyteen", jossa ei näy mitään pohjaa eikä mitään objektiivisia todisteita, että siellä uskon syvyydessä jotain tuonpuoleista kristinuskon mukaista todellisuutta olisi. Mutta siitä huolimatta vaan pitäisi uskoa ilman uskottavaksi tarjottujen väitteiden toteen näyttämistä ja huolimatta kristillisiin väitteisiin liittyvistä loogisista, tieto-opillisista, historiallista ja muista suurista ongelmista ja ristiriitaisuuksista. Tähän voi joku kristitty sanoa, että "uskohan on juuri sitä, että ei tiedetä eikä ole todisteita, mutta silti uskotaan" - siihen vastaan, että se juuri on täysin käsittämätön ja irrationaalinen asenne tieto-opillisesti. Miksi sitten ei usko saman tien keijukaisiin, peikkoihin, Afroditeen, Pellonpekkoon tai joulutonttuihin? Ei noistakaan ole mitään todisteita, mutta kaikkeahan voi uskoa, kun kytkee aivojensa logiikka- ja kritiikki-prosessorit pois päältä ja heittäytyy silmät kiinni "uskon hyppyyn". Toisaalta kristillinen perinne kyllä tuntee myös itsekriittisen, oman uskon perusteita epäilevän ja niiden perusteltavuutta ennakkoluulottomasti tutkivan ajattelun, mikä onkin erittäin arvokas osa kristillistä ajatteluperinnettä (ja joka vallan puuttuu islamista).

Uskominen perusteitta, jonkin muinaisen lähinnä kansanperinnettä edustavan papyruskokoelman perusteella, ilman objektiivisia todisteita ja jopa todisteiden ja pitävien vastaväitteiden vastaisesti, ei ole järkevää eikä loogista, vaan rationaalisen ihmisen valinta on pikemminkin skeptisyys ja agnostisismi: hän ei usko tarjottua väitettä, vaan epäilee sitä ja/tai pidättyy ottamasta kantaa puoleen tai toiseen. Järkevän ihmisen ei tarvitse ottaa kantaa kaikkeen mahdolliseen, vaan hän voi suostua siihen, että on avoimia ja epävarmoja kysymyksiä.

Uskonnollinen usko luterilaisittain, mihin kampanjassa nuoria kutsutaan, on kuitenkin ytimeltään omien aivojen itsenäisen käytön vastaista dogmatismia ja auktoriteettiuskoa: ihmisen yläpuolelle asettautuu luterilainen kirkko totuusvaatimuksensa kanssa ja kirkko puolestaan sijoittaa ihmisten yläpuolelle Jumalan, Raamatun ja ne tunnustuskirjansa. Ihminen ei saa ajatella Jumalan, Raamatun ja tunnustuskirjojen kolminaisuuden vastaisesti tai muuten....niin, miten sitä nyt sitten nykyluterilaisuudessa uskalletaan häveten sanoa...ihmisen loppusijoituspaikka on oleva rakkauden ja armon Jumalan iankaikkinen piinapuisto, helvetti. Helvetistähän tässä on viime kädessä kysymys: nuorten pitää pelastua helvetistä - josta ei haluttaisi juuri mitään kuitenkaan sanoa sen mediaepäseksikkyyden ja kiusallisuuden takia - uskomalla kirkon opettamaan Jeesukseen, jonka armo on lahjoitettu lapsikasteessa.

"Oma maailmankatsomus ei ole yhtä hyvä kuin kirkon pitkän perinteen edustama yhteinen Jeesus-usko"

Ajatuksellisesti yllä kuvatulla tavalla eräs nuorisopastori puhui Yle-X:n lähetyksessä, vaikka sanamuodot olivat erilaisia. Pastori koetti myydä ajatusta, jonka mukaan ei pitäisi rakentaa elämäänsä oman, itseajatellun elämänkatsomuksen varaan, koska pastori tiesi, että sellainen ei ole kestävää. Pastorilla oli nähtävästi tieto, että kirkon yhteinen, parituhatvuotinen usko on "muuttumaton sanoma" ja se on kestävä perusta elämän ongelmissa.

Kuinka siis on, pastorin logiikan mukaisesti minun pitäisi siis hypätä kaivoon, jos niin on perinteisesti tehty jo tuhansia vuosia ja jos enemmistö ihmisistä sinne kaivoon hyppään (eikä kukaan heistä ole palannut kertomaan, onko siellä kaivon pohjalla mitään, mutta ikiaikainen konsensus on usko, että kyllä siellä kaivon pohjalla on aarre odottamassa). Eihän tässä ole järkeä eikä logiikkaa edes sidosaineeksi, vaan pastori teki tupla-argumentointivirheen (tosin se on hyvin tavallisen uskovaisten keskuudessa)

i) jos johonkin on uskottu kauan aikaa, ei ole todiste uskomuksen totuudesta (tuhansia vuosia oli virallinen totuus, että maa on litteä ja pienen universumin keskipiste, jota muut taivaankappaleet kiersivät)
ii) kannattajien paljous tai tehokas organisoituminen ei todista, että uskomus on tosi tai oikeutettu ("miljardi kärpästä ei voi olla väärässä"-argumentointivirhe)

Sitä paitsi pastori teki myös sen standardivirheen, jonka mukaan kirkon usko on säilynyt muuttumattomana "pari tuhat vuotta". Tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa, vaan todellisuudessa kristinuskoa uskomuksia ja kristillisen elämän moraalikoodistoa on muutettu, uudelleentulkittu ja päivitetty kautta kirkkohistorian. Moderni suomalainen perusluterilaisuus on jotain muuta kuin 1500-1600-lukujen luterilaisuus, vaikka muodollisesti toki tunnustuskirjat ovat muuttumattomia eikä ekumeenisia uskontunnustuksia ole päivitetty. Keskiajan katoliset kristityt, antiikin ajan kristityistä puhumattakaan, tuskin edes pitäisivät näitä "Jesse diggaa sua"-luterilaisia kristittyinä lainkaan. Jokainen Raamatun ja uskontunnustuksien lukija kaiken lisäksi rakentaa mielessään lukemistaan sanoista oman merkityksen, oman yksilöllisen psyykkis-fyysisen "apparaattinsa" lävitse - hän ymmärtää pyhät tekstit omalla tavallaan, eikä mitenkään välttämättä siten, kuin tekstien kirjoittaja aikoinaan ajatteli.

Miksi jonkun toisen, vaikka sitten miljoonien uskoma, uskonnollinen elämäntulkinta olisi parempi ja toimivampi kuin minun omani?

Mihin edes perustuu väite, että oma, yksilöllinen - eli vapaasti, itsenäisesti omia aivojaan käyttäen ajateltu - elämänkäsitys olisi muka huonompi ja "pettävä perusta", toisin kuin jokin kirkollisiin  - oletetusti - "muuttumattomiin" opillisiin perinteisiin pohjautuva luterilainen elämänkatsomus? Miten ihmeessä juuri minun - ja mainoskampanjan kohteena olevien pääkaupunkiseudun nuorten - yksilöllisiin, erilaisiin elämäntilanteisiin ja henkilöhistorioihin ja niistä nouseviin tarpeisiin sopisi jokin ylhäältä kirkon korkeuksista annettu uskonnollisten väitteiden ja oppien paketti? Miten sellainen valmiiksi pureksittu kokoelma oppeja ja uskomuksia sopisi minun elämäntilanteeseeni? Kirkon teologisen perinteen kysymykset ja väitteet elämän tarkoituksesta, kuten "miten tulen vanhurskaaksi Jumalan edessä" tai "elämän tarkoitus on Jumalan lapseksi pääseminen ja ikuisen elämän periminen" tai "suurin ilo on syntien anteeksisaaminen Jeesuksen veressä" ovat - lyön vaikka vetoa - noille nuorille jotain kummallista muinaispersiaa, jostain "vuodelta miekka ja kypärä" olevaa sanahelinää, joka ei merkitse heille mitään ja jolla ei ole mitään rajapintaa nuorten elämässä (eikä minunkaan elämässä)? Kirkon eräs ongelma on, että se yrittää vastata kysymyksiin, joita ihmiset eivät edes kysy (sama ongelma on kristillisellä apologialla eli uskon rationaalisella puolustelulla: vastataan kysymyksiin, mitä ei kysytä ja jotka eivät useimpia ihmisiä edes kiinnosta - vain niitä, jotka jo ovat syystä tai toisesta kristittyjä).

Miksi juuri luterilainen/kristillinen opillinen perinne olisi sen parempaa kuin muut yhtä pitkäaikaiset tai vanhemmat ajatteluperinteet?

Jos ikää ajatellaan, niin on sitä paitsi muitakin vanhoja, tuhansien vuosien ikäisiä, ajatteluperinteitä, jotka ovat olemassa edelleen, joten voidaan katsoa niiden olevan ihmisiä tyydyttäviä (jos kerran väitetään, että kristillinen usko on kestänyt, koska "se tyydyttää ihmisen sisäiset tarpeet ja jumalaikävän"). On kristinuskoa pitkäikäisempiäkin - eli paljon pitempään toimineita - uskontoperinteitä, kuten hindulaisuus ja ateismi, jonka juuret menevät tuhansien vuosien taakse muinaiseen Mesopotamiaan ja Intiaan asti. Egyptin uskontokin eli ja voi hyvin yli 3000 vuotta, kunnes kristinusko ajettiin tilalle ainoana sallittuna uskontona Rooman valtakunnan aikaan.

Arjessa toimii parhaiten juuri itse ajateltu, henkilökohtainen, omilla aivoilla ajateltu elämänkatsomus, joka selviää arjen testistä, eikä jonkun instituution uskonoppi

Oma kokemukseni - enkä varmasti ole tässä ainoa - on, että ei minun elämälleni tarjoa "kestävää perustaa" mikään jonkun toisen minulle ylhäältä päin tyrkyttämä uskomusjoukko tai olemassa olevaksi väitetty näkymätön olento (Jumala, Jeesus), vaan nimenomaan sellainen käytännön kokemuksen myötä kehittynyt, omilla aivoillani vapaasti ajattelemani elämänfilosofia, joka sisältää vain ne väitteet ja uskomukset, jotka ovat selvinneet arjen todellisuustestistä ja läpäisseet kokemuksien koetuksen. Kaikki epäaito, todeksi väitetty - olkoon vaikka miten vanha tai yleisesti uskottu - uskottelu putoaa seulan läpi toimimattomana (suggestiona ja psyykkauksena, josta voin saada vain jonkin verran hyvää mieltä, lohduttelua ja toivoa eräänlaisena henkisenä dopingruiskeena ja huumeena). Käytännön tasolla kuitenkin kaikki myönteinen kehitys ja muutokset parempaan ovat tulleet oman ajattelu- ja tiedostamisprosessini ja konkreettisten, järkevien, tietoon perustuvien toimenpiteiden kautta.

Ylös