Jumalan olemassaolo, Raamatun asema ja sen "oikea" ymmärtäminen. Usko vs. tiede

"Raamattu on ainoa uskon lähde", yksin Raamattu -periaate

Protestanttisten kristittyjen mukaan Raamattu on ainoa opin lähde (yksin Raamattu-periaate). Tässä on kuitenkin ongelma: Raamattu itse ei sisällä sellaista periaatetta, että Raamattu yksin olisi ainoa opin lähde. Yksin Raamattu periaate on siis Raamatun ulkopuolinen, Raamatulle vieras periaate. Et löydä "kaiken opin lähteenä on oltava yksin Raamattu"-periaatetta VT:sta etkä varsinkaan Uudesta testamentista. Evankelistat ja apostolisten kirjeiden tekijät eivät kirjoittaneet siitä mitään. Uuden testamentin kirjoituksien tekijät tuskin edes tiesivät kirjoituksiensa päätyvän osaksi Raamatun kaanonia (vasta UT:n nuorimmassa kirjoituksessa, valenimisessä 2 Pietarin kirjeessä viitataan Paavalin kirjeiden kokoelmaan, jota pidetään VT:n tekstien veroisena, mutta siinäkään kohtaa 2 Pietarin kirjettä ei puhuta yksin Raamattu-periaatteesta). Sitä paitsi kriteerit, joiden nojalla Raamatun ohjeellinen kaanon koottiin vanhan kirkon aikana, eivät ole Raamatussa annettuja. Esim. Lutherin periaate "se, mikä ajaa Kristusta on apostolista" on Raamatun ulkopuolinen, pikemminkin dogmaattinen näkemys, joka on loppujen lopuksi mielivaltainen. Yhtä mielivaltaisesti voisi joku päätellä, että apostolista on se, mikä ajaa lakia tai Jumalan pyhyyttä.

Millä loogisella, tieteellisellä tai ylipäätään jollain vakavalla perusteella pitäisi olla jokin ikuinen, aluton ja loputon, ilman syytä oleva jumaluus?

Jos mitään loogisia, rationaalisia tai tieteellisiä perusteita ei ole todistamaan nimenomaan judeo-kristillis-islamilaisen henkilöityneen jumalan olemassaoloa, on koko jumalausko tyhjän päällä oleva olettamus, joka pitäisi omaksua perimmältään auktoriteettiin (Raamattu, kirkko) luottamalla tai vetoamalla omiin yksilöllisiin kokemuksiin tai intuitioon (mutta eri ihmisillä on täysin erilaisia ja toisensa poissulkevia kokemuksia ja intuitioita, mikä niistä on se oikea?).

Lisäksi on huomioitava, että olemassaolo ei ole mikään ominaisuuskaan (filosofiassa varsin yleisesti hyväksytyn ajattelun mukaan, jota edusti mm. korkeaskolastikko Tuomas Akvinolainen), mutta kaikella olemassa olevalla pitäisi olla edes jotain ominaisuuksia. Ihminen kykenee ajattelemaan olentoa, jolla on "olemassaolo itsessään" ja joka on ilman alkua ja loppua - mutta mitä se, että ihminen voi tuollaisen entiteetin mielessään keksiä kertoo todellisuudesta vai kertooko se mistään muusta kuin ihmisen ajattelukyvyn koreografiasta tämän etsiessä ymmärrykselleen sopivaa selitystä kaikkeudelle (tietojensa puutteellisuuden tähden turvautumalla yliluonnollisiin selityksiin)?

Raamattu ei perustele Jumalan olemassaoloa, se otetaan "annettuna" uskon asiana

Raamatun kirjoittajat eivät oikeastaan perustele mitenkään Jumalansa olemassaoloa, vaan se pitää vain hyväksyä itsestään selvänä "annettuna" totuutena. On epäloogista olettaa kenenkään uskovan, varsinkaan epäilijöiden, hyväksyvän jonkin entiteetin olemassaolo ilman loogisesti kestäviä perusteita, loogista päättelyä tukevia intersubjektiivisia (useamman kuin vain yhden ihmisen havaitsemia) empiirisiä todisteita vain siksi, että joku väittää kyseisen olennon olevan olemassa ja tekevän jotain maailmassa. Tai koska muinaisessa kirjallisuudessa väitetään niin. Kristitytkään eivät hyväksy muiden uskontojen jumalien ja henkiolentojen olemassaoloa, vaikka niidenkin olemassaoloa voitaisiin perustella samalla tavalla, kuten vetoamalla suunnitteluargumenttiin tai ilmestyksiin.

Jos Jumala ei tarvitse mitään syytä olemassaololleen, ei maailmankaikkeuskaan tarvitse itsensä ulkopuolista syytä

Kristinuskoa voikin nimittää ”platonismiksi massoille”, kuten Nietzsche aikoinaan sanoi. Ihmisten subjektiivinen tunne, vaisto/intuitio tai toive jonkin ”korkeimman” olemassaolosta ei ole minkäänlainen todiste oletetun olennon olemassa olemiselle missään muualla, kuin uskojansa mielessä. Tuollaiset toiveet ja intuitiot kertovat pikemminkin ihmisen psyykkisistä tarpeista, joille hän koettaa löytää täyttymystä. Uskonto itsessään on kuitenkin monimutkainen ja monimuotoinen ilmiö, jolle ei ole mitään yhtä helppoa, yksinkertaista selitystä, kuten Pascal Boyer on osoittanut (Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään?)

"sellaisen asian, jolla on vaikutuksia fysikaalisessa maailmassa, olemassaolo voidaan todistaa vain sellaisilla menetelmillä, jotka ovat ainakin osittain empiiriset...Kosmologinen väite, joka yksinkertaisimmassa muodossaan sanoo, että koska kaikella on oltava syynsä, maailmankaikkeudella on oltava syynsä - nimittäin Jumala -, ei pysy yksinkertaisena kovinkaan pitkään. Jotkut kieltävät tämän lähtökohdan, koska kvanttifysiikka opettaa (eikö opetakin?), että kaikella tapahtuvalla ei tarvitse olla syytä. Toiset hyväksyvät mieluummin lähtökohdan ja sen jälkeen kysyvät: Mikä aiheutti Jumalan? Vastaus, jonka mukaan Jumala on itseaiheutunut (jotenkin) johtaa vastalauseeseen: jos jokin voi olla olemassa itseaiheutunut, miksei maailmankaikkeus kokonaisuudessaan voi olla itseaiheutunut asia?" (Dennett s.236)

Jumala inhimillisen ajattelun, tunteiden ja tarpeiden näkymättömänä heijastumana

Sille päätelmälle, että "Jumala" (jos puhutaan erityisesti kristinuskon Jumalasta) on inhimillisten toiveiden ja tarpeiden heijastuma saadaan merkittävä vihje sen perusteella, että ihmisillä on halu löytää sellainen jumala, jota voi rakastaa ja pelätä aivan kuten ihmisiä voidaan rakastaa ja pelätä. Ihmiset toivovat rakkautta, tukea, turvaa, ymmärtämystä toisiltaan ja samaa he odottavat jumalaltaan (kuinka usein kuuleekaan puhuttavan, että "minun jumalani kyllä ymmärtää minua/sen mitä teen ja hyväksyy sen/antaa anteeksi"). Jumala on samalla tavalla toimiva olento mieleltään, vain sillä erolla että ihmismieleen verrattuna jumalan mieli on täydellinen, ääretön, läsnä jokaisen luona ja ikuinen. Jumalalla on tahtoa, tunteita, odotuksia, ajatuksia, suunnitelmia, jumala rakastaa, vihaa, kostaa, palkitsee, rankaisee, siunaa, auttaa, parantaa ja tuhoaa - miten tämä eroaa ihmismielestä?  Jumala on persoona, kuten ihminenkin ja millaiseen jumalaan ihminen uskookin, on jumala sitten älyllisesti kurinalainen tai oikullinen raakalainen, kaikille jumalille on yhteistä, että ne vastaavat kun ihminen kutsuu niitä ja jumalat ovat kiinnostuneita ihmisen asioista (kuten uskova toivoo ja haluaa asiantilan olevan). Uskovat pitävät selviönä, että jumala on juuri heistä ja heidän asioistaan kiinnostunut ja kohtaa heidät suoraan, miten he sen kohtaamisen selittävätkin itselleen (vaikka "Sanassa ja sakramenteissa" jollain näkymättömällä mystisellä tavalla).

"Sanalla sanoen uskonto on monumentaalinen luku ihmisen itsekeskeisyyden historiassa... Nykyään yhtä paljon kuin koska tahansa aikaisemmin uskovainen ihminen kertoo, että jumalallinen kohtaa hänet hänen henkilökohtaisten huoliensa takia" - William James: The Varietes of Religious Experience, 1902 (otettu teoksesta Dennett, lihavointi lisätty).

Jamesin sanat ovat ajankohtaisia edelleen - moni myös todella odottaa jumalan tekevän poikkeuksen eli ihmeen maailmankaikkeuden lakeihin hänen yksityisten ongelmiensa ja vaivojensa takia, joista uskova olettaa jumalan piittaavan.

Uskovaisten ajattelutavan tunnusomainen looginen virherakenne: No true Scotsman

"Oikeasti uskovainen ei luovu uskossa. Uskosta luopuneet eivät ole olleetkaan todella uskossa"
"Oikea uskovainen ei tee rikoksia/vääryyttä/negatiivista asiaa p. Jos joku uskovainen tekee sellaista, ei hän ole oikea uskova"

Nämä kaksi samantyyppistä uskovaisten väitettä ovat logiikaltaan virheellisiä. Niissä toteutuu argumentointivirhe No true Scotsman. Varsin kärkkäästi uskovaiset turvautuvat tähän argumentointivirheeseen kun joku uskovainen tekee sellaista, mitä toiset uskovat pitävät kristinuskon imagolle kiusallisena ja paheksuttavana. Tällaisessa tilanteessa kristitty sanoo yleensä: "ei hän ole oikea kristitty, todellinen uskova ei tee asiaa p".

Näissä väitteissä ilmenee tyylipuhtaasti tyypillinen uskovaislogiikan piirre: kyseisen lähtökohdan sisällä ei uskovaisen väitettä voida koskaan todistaa vääräksi, vaan se on aina, kaikissa tapauksissa ja kaikkialla tosi. Koska tuota väitettä ei voida osoittaa virheelliseksi koskaan, on se loogisesti epäkelpo. Toisin sanoen arvoton argumentti.

Väite "tosi uskovainen ei voi luopua uskostaan" (ajatellaan, että Jeesus on "todellinen" ja niin "hyvä" sekä "ikuisen veden lähde" - jääköön tämä kristillinen jargon tarkemmin kuvailematta tällä erää -, joten kukaan "aidosti" Jeesukseen uskova ei voi jättää tuota "elämän lähdettään") on kanssa ikuisesti ja universaalisti tosi. Tuon logiikan puitteissa kukaan ei edes voisi missään tapauksessa luopua uskostaan.

Tähän virheelliseen uskovaisargumentointiin liittyy läheisesti myös se uskomus, että kaikki positiivinen yhteiskunnassa ja elämässä on kristinuskon ansiota, mutta kaikki negatiivinen johtuu ihmisistä/synneistä/saatanan/vääräuskoisista kristityistä (ja vääräuskoinen kristitty on tietenkin aine se toinen, joka tulkitsee samat Raamatun tekstin sen yhden ja saman "Pyhän Hengen johtamana" eri tavalla, ei koskaan se uskovainen, joka syyttää muita harhaoppisiksi).

"No true Scotsman" -argumentointivirhe (ei kukaan todellinen skotti tee asiaa p) kuvataan monesti tällaisella esimerkillä:

- "Kaikki oikeat skotit laittavat puuroonsa sokeria."
- "Mutta ystäväni Angus syö puuronsa ilman sokeria, vaikka hän on skotti."
- "ah niin mutta kaikki oikeat skotit kyllä maustavat puuronsa sokerilla. Ystäväsi Angus ei ole oikeasti skotti."

Jumalan tutkiminen ja 'olemassa olevan jumalan' olemassaolosta. "Tosi Jumala" on "olemassaolon tuolla puolella"

"Mikä se sellainen jumala olisi, jos ihmiset tieteensä avulla voisivat sitä jumalaa tutkia?"

"Jumalan kohdalla ei voi edes puhua olemassaolosta" ("Siis sellaista jumalaa, joka 'olisi olemassa' ei ole olemassa. Jos tuolla ison J-kirjaimen sanalla tarkoitetaan jotain muuta kuin tavanomaisuuksia ja sovinnaisuuksia, kyllä se on olemassaolon tuolla puolen" - Jukka Kemppinen

Kemppisen oheinen väite on siltäkin osin jo erikoinen, sillä Heprealaiskirjeessä UT:ssä sanotaan, että

"Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka häntä etsivät" (Hepr.11:6).

Heprealaiskirjeen tekijä ei näytä ajattelevan kristitty Kemppisen tavalla (huomattakoon Heprealaiskirjeessä, kuten monissa muissakin Raamatun teksteissä näkyvä palkkioajattelu). Välillä näkee tällaistakin kristillistä logiikkaa: "oikean Jumalan" kohdalla ei voida puhua olemassaolosta lainkaan eikä edes käyttää verbiä "olla olemassa". Tällä tavalla näin väittävä uskovainen pakenee eräänlaiseen muunnelmaan "salattu jumala"-argumentista. Mutta mistä uskovainen tietää, että "tosi Jumalan" kohdalla ei voi puhua olemassaolosta eikä käyttää verbiä "olla olemassa"? Miksi ei voi, mikä sen estää, mitä verbiä "oikeasta Jumalasta" sitten pitää käyttää ja millä perusteella? Mistä uskovainen sen tietää, mikä sen todistaa oikeaksi tavaksi puhua Jumalasta? Ei mikään.

Uskovainen ajattelee itse asiassa yllä olevalla logiikallaan, että mitä vähemmän on todisteita Jumalasta, sitä varmempaa Jumalan olemassaolo on - koska "elävää Jumalaa" ei voi tutkia (millä kristitty tarkoittaa sitä, että Jumalaa ei voi nähdä, kuulla, mitata, tarkkailla millään mittalaitteilla), on juuri se tutkimattomuus ja todistamattomuus todiste (ehkä jopa paras todiste) kristillisen Jumalan olemassaolosta.

Aivan samoin voitaisiin uskovaislogiikalla väittää, että Allahista tai Lentävästä Spagettihirviöstä ei voi käyttää verbiä olla olemassa ja mitä vähemmän mitään todisteita ja merkkejä Allahin ja Lentävän Spagettihirviön olemassaolosta löytyy, sitä varmempaa niiden olemassaolo on. Mutta vaikka todisteiden puuttuminen - ainakin tähän asti - ei ole absoluuttinen, sitova todiste olemattomuudesta (negatiivista todistusta jonkin olennon olemattomuudesta ei kyetä tekemään), ei todisteiden puuttuminen ole myöskään todiste mainitun olennon (entiteetin) olemassa olemisesta.

Ajat muuttuvat ja uskovien moraalikäsitykset sekä Jumala muuttuvat mukana

Täysin dokumentoitu havainto on, että aikojen myötä uskovien käsitykset siitä, mitä kristinuskon Jumala (jos pitäydytään tässä kohtaa vain kristikunnan sisällä) rakastaa, vihaa, vastustaa ja kannattaa: orjuus, naisten alistaminen, homoseksuaalinen vaino ja tappaminen, jumalanpilkkaajien surmaaminen, sianlihan syönnistä pidättyminen, avioerot jne. Oli aika, jolloin traktoreiden käyttökin oli moraaliongelma ja pohdittiin onko syntiä siirtyä hevosista traktoreihin (Amerikassahan eivät eräät kristityt ole tehneet niin vieläkään, vaan he elävät kuin 1700-lukua). Ja kaikkina aikoina on oltu vakuuttuneita, että juuri se moraalikoodisto on ainoa oikea, tosia ja Jumalan tahdon mukainen - vain jäädäkseen kohta jo historian roskatunkiolle vastenmielisenä, epäinhimillisenä barbaarisuutena, joka "on Jumalan tahdon vastaista" kaiken lisäksi. Jumala kehittyy ja muuntautuu uskovien ajatuksien ja yhteiskunnallisen kehityksen mukana ja Jumala tahtoo joka aikakausi sitä, mitä vallitsevassa kulttuurissa ja yhteiskunnassa on yleisesti ottaen hyvänä ja oikeana pidetty - ja yleensä Jumalan on uskottu vastustavan ja pitävän syntinä uusia asioita ja keksintöjä, jotka eivät ole vielä läpäisseet koko yhteiskuntaa. Kunnes niiden keksintöjen ja ajattelutapojen tultua arkipäiväisiksi ja virallisiksi tai epävirallisiksi normeiksi, uskovatkin nielevät ne samat asiat siimoineen päivineen, vaikka heidän edeltäjänsä olivat niitä paheksuneet "synnillisinä". Ensin saman Jumalan uskottiin haluavan ihmisten orjuuttamista ja sitten saman Jumalan katsottiin vastustavan orjuutta yhtä vanhurskaasti ja pyhästi. Mitä muuta tämä on kuin inhimillisten toiveiden ja moraalisten tunteiden projisointia abstraktiin kulttuuriseen meemiin (eli ideaan, käsitykseen) nimeltä "Jumala"?

Voimme rakentaa siten varsinaisen teesin: "Jumala" on ihmisten itsekeskeisiä tarpeita palveleva inhimillisen mielen metafyysinen laajentuma, tuonpuoleisuuteen siirretty jatke, jonka taustalla on aivojen toimijantunnistimen liiallinen aktiivisuus eli liioiteltu taipumus nähdä tietoisia toimijoita suunnitelmineen, ajatuksineen ja tahtoineen sielläkin, missä niistä ei löydy mitään todisteita tai missä heitä ei edes tarvita. Tämä teoria on yhtä hyvä tai huono kuin muutkin jumalan/jumalauskon määritelmät. Luonnollisesti minä eikä kukaan muukaan pysty todistamaan, että mitään jumalaa ei ole olemassa, eikä sitä kukaan järkevä ihminen väitäkään. Ei kristitty teisti eikä ateistikaan pysty lopullisesti ja kertakaikkisesti, kenelle tahansa älylliselle oliolle pakottavalla tavalla todistamaan omaa kantaansa oikeaksi.

Kristittyjen perusteeton pysähtyminen ajattelussaan ja kysymyksien esittämisessä ”Jumalan” olettamiseen perimmäiseksi vastaukseksi

Epälooginen yritys korottaa oman uskonnon Jumala erityisasemaan verrattuna muihin uskomusolentoihin

Mutta tämäkin on vain kristillistä epäloogista sovinnaisuutta ja jonkinlainen ajattelun pysäyttämiseen tähtäävä kohteliaisuussääntö, jota pitäisi hienotunteisuuden takia noudattaa ja jättää kristillinen Jumala omaan ”ylhäisyyteensä”. Tämä ajatuskulku on kuitenkin virheellinen eikä sellaiselle ”hienotunteisuudelle” ole loogista perustetta: logiikassa eivät sovinnaisuudet, kohteliaisuudet ja jotain tiettyä dogmaattisesti valittua uskomusta puolueellisesti hellivät ”suojalausekkeet” merkitse mitään, vaan kaikki ontologiset (jonkin olemassaoloa koskevat) väitteet tulee käsitellä samalla täsmällisyydelle, tarkkuudella, lahjomattomuudella ja rationaalisuudella. Joka väittää, että kristillinen luojajumala on olemassa ja se joka väittää joulupukin tai vaikka hindujen Vishnun ja kreikkalaisten Afrodite-jumalattaren olevan olemassa on täysin samalla viivalla ja positiivisen olemassaoloväitteen esittäjän velvollisuus on hankkia todisteet uskottavaksi esittämänsä olennon olemassaololle ja hänen tulee perusteella pätevästi, miksi edes on välttämätöntä tai syytä olettaa sellaisen entiteetin olevan olemassa. Kuten filosofi Daniel C. Dennett on kirjoittanut, mysteerillä ja käsittämättömyydellä ei ole turvapaikkaa - vaikka tunnemme nöyryyttä sekä kunnioitusta luonnon ilmiöiden ihmeellisyyden äärellä, emme silti luovu järjen käytöstä (Daniel C. Dennett: Lumous murtuu. Uskonto luonnonilmiönä, s.260).

Kristillisen Jumalan nykyisin hyvän statuksen aiheuttama näköharha

Logiikka ei riitä perusteeksi maailmaan vaikuttavan olennon olemassaolon todisteluksi

”Raamattu on pätevä todiste Jumalasta. Tiedemiehet tekevät väärin, kun he automaattisesti hylkäävät Raamatun luonnontieteellisenä ja historiallisena todisteena Jumalan teoista”

Tuo argumentti on lapsellisuudessaan peräti hämmästyttävä, mutta silti kyseessä ei ole ”ateistinen olkiukko”, vaan juuri tuollaista päättelyä osa kristityistä harjoittaa näkyvästi. Assyriologit, egyptologit ja muut muinaisten kulttuurien ja niiden lähteiden tutkijat kyllä taltioivat tarkasti tutkimiensa kulttuurien kirjalliset dokumentit ja esineet ja löytynyt materiaali on kyllä todistusaineistoa: mutta se on kirjallista ja esineellistä todistusta siitä, mitä noissa kulttuureissa uskottiin, ajateltiin ja tiedettiin ja miten sen aikakauden ihmiset käsittivät maailman, jossa he elivät. Faraonisen Egyptin kirjallinen hieroglyfiteksti, joka kertoo Ra-jumalan luoneen maailman, ei todista kyseisen väitteen totuutta: kirjoitus Ra-jumalan luomisteoista todistaa sen, että egyptiläiset uskoivat Ra-nimisen jumalan luoneen maailman. Teksti ei ole todiste Ra-jumalan olemassaolosta ja vaikutuksista maailmankaikkeuteen - se on todistusta uskosta, joka eli aikansa ja kuoli lopulta pois ja jäi hieroglyfeihin muistomerkiksi. Samoin Vanhan testamentin tekstit Jumalan (oikeastaan jumalien, elohim) luoneen ”alussa taivaan ja maan” on todiste siitä, että tekstin kirjoittajalla ja hänen heprealaisella yhteisöllään oli sellainen usko: he uskoivat tiettyyn Jumalaan/jumaliin ja he uskoivat niiden tehneen tiettyjä asioita tietyssä järjestyksessä. Kalevala kertoo maailman saaneen alkunsa sotkan munasta. Kalevala on todiste, mutta se todistaa, että muinaissuomalaiset uskoivat maailman syntyneen sotkan munasta - Kalevala ei ole todiste siitä, maailma alkoi sotkan munasta.

Kuka tahansa voisi tänään tehdä seinäkirjoituksen, jonka mukaan jumala X loi maailman ja valitsi kansan Y omaisuuskansakseen ja arkeologit kolmen tuhannen vuoden kuluttua löytäisivät sitten seinäkirjoituksen: ne arkeologit päättelisivät tämän tekstin todistavan tekstin tekijän uskoneen vuonna 2007 jumalaan X ja ”valittuun kansaan” Y, mutta se kirjoitus ei todista jumalan X olevan olemassa ja tekevän mitään.

Kaiken lisäksi mainittua argumenttia käyttävät kristityt ovat kuin lähdekritiikkiä ei edes olisi: kaikkia kirjallisia, niin muinaisia kuin moderneja, lähteitä tulee arvioida lähdekriittisesti ja pitää ottaa huomioon kaikki asiaankuuluva oheismateriaali, eikä hylätä mitään relevanttia aineistoa. Entisaikojen kirjoittajat - tämä koskee nimenomaan myös Raamatun tekijöitä - eivät edes tunteneet modernia kriittistä ja objektiivista historiankirjoitusta, joten Raamatun ja muiden vanhojen tekstien tutkimisessa tarvitaan huolellista lähdekriittisyyttä ja tervettä skeptisyyttä.

Tieteentekijät ja Raamatun asema luonnontieteen ja historian oppikirjana

Raamattu ei ole ollut ainakaan pariin sataan vuoteen luonnontieteiden tietolähde sen yksinkertaisen ja alati ilmeisemmäksi käyneen syyn takia, että Raamattu ei kelpaa virheellisen, myyttisen maailmankuvansa ja lukuisien historiallisten ja luonnontieteellisten virheidensä takia luonnontieteiden oppikirjaksi. Aivan samoin kuin mikä tahansa vanhentunut oppikirja hylätään ja korvataan uutta pätevämpää tietoa sisältävällä oppikirjalla. Jos osa kristityistä ei voi vieläkään ymmärtää eikä hyväksyä, että Raamatussa on vanhentunutta dataa, vaan he haikailevat jotain teokraattista diktatuuria ja kirkollista ajatuspoliisia, niin se on vain heidän psykologinen ja maailmankatsomuksellinen ongelmansa, jolla ei ole muuten mitään merkitystä - paitsi että pyrkimystä pitää vastustaa länsimaisen demokratian ja vapauden säilymisen nimissä.

Raamatusta on tullut vähenevästi myös historiallisesti luotettava tietolähde ja kaikkein vähiten enää myöskään "arkeologien kenttäopas", mutta ei minkään "automaattisen a priori-hylkäämisen" (eli ennen havaintojen tekemistä), vaan nimenomaan a posteriori eli empiiristen havaintojen, arkeologisten tosiasioiden voimalla. Raamattu ei vaan kerta kaikkiaan ole useilta keskeisiltä osiltaan yhtäpitävä todellisen historian kanssa.

Kirkko (tarkoittaa tässä yleisesti ottaen koko kristikuntaa poislukien jyrkät fundamentalistiset lahkot) on joutunut toistuvasti sopeutumaan tieteen kehitykseen ja perääntymään aikaisemmista asemistaan koskien maailmankuvaa ja luonnontieteitä, kuten professori Esko Valtaoja on osuvasti kuvannut tilannetta, joka on päättynyt tieteen hyväksi satoja vuosia sitten (lihavoinnit minulta):

Listani on osittain mielivaltainen, mutta lienee silti melko edustava otos siitä, miten uskonto on kerran toisensa jälkeen joutunut sopeutumaan tieteen määräämien rajojen sisään – ja ainakin osittain selitys sille, miksi tieteentekijä ei enää juurikaan arvosta uskontojen sanomaa. Maa ei ole keskipiste. Kopernikuksen kirjasta vuonna 1543 alkanut kehitys on niin hyvin tiedossa, että sitä ei ole syytä käsitellä tässä sen enempää. Tämä tieteen ja uskonnon välinen kiista on ratkennut tieteen hyväksi jo kauan aikaa sitten; tuskinpa löytyy montaa fundamentalistia, joka Raamatun sanaan vedoten kiistää Maan liikkeen avaruudessa. Luonnonlait hallitsevat maailmaa. Galileista ja Newtonista alkoi ymmärrys siitä, että maailman kaikkia fyysisiä tapahtumia hallitsee kourallinen luonnonlakeja. Ihmeitä ei tapahdu, luonnonlait eivät rikkoudu koskaan. Kirkon ’ylätasolla’ tämä on nähtävästi sangen laajalti hyväksytty, vaikka hartauskirjallisuus, saarnat, ja uskoon tulleet missit päinvastaista julistavatkin. Jumalan sanotaan toimivan aina luonnonlakien puitteissa, niiden asettajana ja käynnistäjänä – tai kenties Jumala ylläpitää joka hetki aktiivisesti luonnonlakeja (Lähde: Vartija-lehti).

Kristittyjen teologien ja piispojen älyllinen epärehellisyys heidän suhteessaan tieteeseen

Annetaan professori Valtaojan jatkaa terävää ja ytimeen osuvaa analyysiään kristillisten hienostuneiden teologien ja piispojen ristiriitaisesta, omituisesta ja älyllisestä epärehellisestä linjasta tiede ja uskonto-kysymyksiin (jälleen lihavoinnit minulta).

Kirkon äänitorvien suhtautuminen tieteeseen on tieteenharjoittajan näkökulmasta sekin kovin outoa, epätyydyttävää ja ristiriitaista. Otan vain pari satunnaista esimerkkiä. Arkkipiispa Vikström kirjoitti Aamuset-lehden joulukolumnissaan viitisen vuotta sitten: ”Neitsyt, tai nuori nainen, tulee synnyttämään pojan...” Hyvä, nyökkää luonnontieteilijä, itse arkkipiispakin tietää että neitseestäsyntyminen mahdotonta – mutta hetkinen, eikös tämä ole uskontunnustuksemme vastaista harhaoppia? Piispa Huovinen taas sanoi samoihin aikoihin samasta asiasta näin Helsingin Sanomien haastattelussa: ”Jos nyt Raamatussa ohimennen sanotaan, että Jeesus syntyi neitsyt Mariasta, niin sitten ruvetaan ankarasti pähkäilemään, että miten se biologisesti oikein tapahtui! Yritetään ymmärtää, vaikka se asia kuuluu ihmettelyn kategoriaan eikä loogisen tieteen kategoriaan.” Tieteentekijän on hankala nähdä piispan puuskahduksessa mitään muuta kuin älyllistä epärehellisyyttä – pahinta syntiä, mihin tutkija voi langeta (Lähde: Vartija-lehti).

Luonnontieteilijöiden ylivoimaisen enemmistön mielestä mikään ei maailmankaikkeudessa todista teistisen, juutalais-kristillisen Jumalan olemassaoloa, muttei sellaisen jumaluuden olemattomuuttakaan (kuten ei aivan samoin myöskään Lentävän Spagettihirviön, Zeun tai Ukko ylijumalankaan olemattomuutta). Teologit ja piispat, joilla on paljon älyllistä kapasiteettia - ja verovaroilla kustannettua aikaa - hienojen vastauksien kaunopuheiseen laatimiseen tällaiseen kritiikkiin (lue: retoriikan savuverhoon verhoutumiseen näennäissyvällisten turvasatamien keksimiseksi hyvältä kuulostavien käsitteiden avulla kuten "ihmettelyn kategoria" päästäkseen välttämään uskontokritiikin kirkkaat valonsäteet) voivat tietysti väittää Valtaojan ja muiden samoja huomioita tekevien olevan "naiiveja". Mutta siinähän se asian juuri on - nimenomaan, Valtaojan ilmausta käyttääkseni "naiivi realisti" ja rationalisti luonnontieteen harjoittajana yhdessä metodologisen naturalismin (se voidaan kuvata vaikkapa näin: tutkitaan vain niitä syitä, voimia ja ilmiöitä, joita maailmassa voidaan tutkia, jolloin mitään yliluonnollisia olentoja ei oteta huomioon - niitä ei kielletä eikä myönnetä) on ollut lyömätön ja paras olemassa oleva tapa tutkia ja ymmärtää maailmaa.

Juuri tämän realismin, rationalismin ja metodologisen naturalismin kolmiyhteyden ansiosta olemme saavuttaneet sen kaiken teknologis-tieteellisen edistyksen, mitä meillä on (hyvässä ja pahassa totta kai, tekniikkaa voi käyttää elämän palvelemiseen ja tuhoamiseen, mikä lienee kaikille selviö, eikä tieteen ja tekniikan tuloksia tarvitse ihailla kritiikittömästi). Realismia ja rationalismia soveltavan tieteen tuloksena me voimme välittää tietoa ja kommunikoida tietokoneiden ja Internetin kautta, elinikämme on pidentynyt, emme kuole verenpainetautiin ja ruokahuolto on saatu turvatuksi (ainakin teollisuusmaissa). Tämä kaikki, mitä meillä on ympärillämme elämän laatua (ja sen pituutta) parantamassa on tullut tieteentekijöiden ja soveltajien kovan työn tuloksena, välillä kristillisen kirkon vastustuksesta ja estelyistä huolimatta.

Kuinka paljon tiedemiehet vainoavat ja tappavat toisiaan teorioita koskevien erimielisyyksien takia ja julistavat pyhiä sotia "väärintietäville" ja kilpailevaa teoriaa kannattaville? Sen sijaan uskonnon takia on ihmisiä vainottu, tapettu ja kidutettu miljoonittain jopa saman uskontokunnan kuten kristinuskon sisällä.

Miksi muuten uskonnollisia tosiasiaväitteitä pitäisi kohdella erilaisin kriteerein ja ilman normaalia logiikkaa/"loogisen tieteen kategoriaa"? Jos joku teinityttö tulee raskaaksi neitseellisesti on se mitä suurimmassa määrin biologinen, luonnontieteellinen tapahtuma, joka tapahtuu tässä fyysisessä maailmassa, erään tässä maailmassa ja sen lainalaisuuksien alaisena elävän tytön elimistössä, eikä jossain toisella todellisuuden tasolla.

”Kristinuskon ansiota on hyvän asian X olemassaolo/kehittyminen länsimaissa, niinpä kristinusko on totta”

Jonkin uskomuksen toimiminen oikein ja mahdolliset positiiviset seuraukset eivät todista uskomuksen olevan tosi

Vaikka jollain uskomuksella tai aatteella on myönteisiä vaikutuksia ja vaikka se on saanut aikaan hyvää (kuten tuottanut rakkauden tekoja toisia ihmisiä kohtaan, kohentanut kannattajiensa terveyttä, lisännyt yhteiskunnan vakautta, edistänyt koulutusta ja tiedettä tai ylipäätään jollain tavoin parantanut ihmisten elämää) ei se ole looginen tai muunlainen todiste sen puolesta, että se usko on totta (ja että siihen uskoon sisältyvät väitteet tiettyjen olentojen olemassaolosta olisivat paikkansa pitäviä), eikä se todista edes juuri sen uskon oikeutusta. Ne todelliset tai oletetut hyvät asiat ovat vain todiste sen uskon vaikutuksista ja toiminnasta ihmisten elämässä: siitä, että kyseinen usko on saanut kannattajansa tekemään tiettyjä asioita, joita pidämme hyvinä ja tavoittelemisen arvoisina sekä välttämään asioita, joita pidämme negatiivisina. Tietty usko on johtanut kannattajansa tekemään jotain, koska hän itse pitää uskoaan totena ja toimii sen mukaisesti. Mutta on myös niitä ihmisiä, joiden kohdalla se usko ei ole toiminut, vaan on aiheuttanut suorastaan pahoja vaikutuksia. Kristinuskon vaikutukset yksilöiden ja yhteiskuntien tasolla eivät ole historian aikana ja nykyisyydessä olleet vain positiivisia, vaan on myös paljon negatiivisia "hedelmiä".

Jos jokin toimii, ei se todista loogisesti ja empiirisesti, että se on totta ja todellista. Jokin voi toimia siitä huolimatta, että se ei ole totta, vaan silkkaa hyvää tarkoittavaa harhaanjohtamista, eikä se vastaa maailman tosiasiallista asiantilaa.

Esimerkiksi siitä, miten toimiva ja hyvää aikaansaava asia ei ole totta, riittää tuttu lumelääke-ilmiö: annetaan potilaalle lumelääkettä ja lääkäri kertoo sen olevan uusi tehokas lääke potilaan sairauteen, potilas ottaa lääkkeen, uskoo siihen ja todellakin lääke toimii hänellä. Silti lääke ei ole totta (lääkärin kertomat väitteet olivat harhaa), eikä se lumelääke ole todellinen lääke (siinä ei ole mitään vaikuttavaa ainetta, vain sokeria ja kalkkia eikä niillä aineilla ole mitään vaikutusta potilaan sairauteen,  paitsi ainoastaan jos potilas uskoo lumelääkkeeseen).

"Raamattua pitää lukea hengellisesti/vain Pyhä Henki avaa Raamatun sisällön, kun Raamattua luetaan Jumalaa rukoillen"

Väite, että "vain uskovaiset ymmärtävät Raamattua" (oikealla tavalla) tai että tarvitaan "Pyhä Henki" avaamaan Raamatun "todellinen merkitys" on vain tosiasiaväite, jota itseään voidaan arvioida kriittisesti ja edellyttää uskovaisten todistavan väitteensä, sekä osoittavan, että ei-uskovaiset eivät ymmärrä Raamatun tekstiä. Sitä paitsi se on täysin puolueellinen ja mielivaltainen vaatimus, koska kristityt uskovaiset eivät mitä ilmeisimmin itse tunnusta, että Koraania voi ymmärtää vain kun "palaa islamiin" uskoen Allahiin ja Muhammadin auktoriteetin tunnustaen. Mutta silti herätyskristityt varsinkin arvostelevat voimakkaasti islamia ja sen Raamatun kanssa kilpailevaa "jumalan sanaa" Koraania, jota he nähtävästi kuitenkin katsovat kuitenkin ymmärtävänsä, kun Koraania he silti tutkivat ja tulkitsevat Koraanin opetukset "valheeksi", vaikka eivät ole itse muslimeja, eivätkä siten tunnusta Koraania "Allahin ilmoitukseksi". Näin ollen kristityt soveltavat jälleen kerran kaksoisstandardeja - yhdenlaisia omaan pyhään kirjaansa mutta erilaisia toisten uskontojen ihan yhtä pyhinä pidettyihin kirjoituksiin. Jos siis kristitty ymmärtää Koraania "palaamatta islamiin" (kääntymättä muslimiksi) ja pystyy näkemään Koraanin "väärät opetukset" niin aivan samalla tavalla kuka tahansa ei-kristitty voi ymmärtää Raamatunkin kirjoituksia ja päästä perille, mitä Raamatussa sanotaan (luetun tekstin ymmärtämisen psykologisten edellytyksien puitteissa, joita hieman tässä esseessä kuvailen). Raamatun kuten Koraaninkin kohdalla on kuitenkin kyse tietyllä kielellä tehdystä tekstistä, joka noudattaa kyseisen kielen kielioppia ja sanojen merkityksiä, kuten mikä tahansa kirjallinen esitys.

"Hengelliseen" lukemiseen ja "Pyhään Henkeen sanan aukaisijana" vetoaminen on johtanut kirkon historian ja myös nykypäivän aikana mielivaltaisuuteen ja subjektivismiin - yhdelle "hengelliselle lukijalle" Raamatusta löytyy "Hengen valaisemana" yhdenlainen "totuus" ja toisen "hengellisen" se sama "Henki" johtaa löytämään päinvastaisen "totuuden" siitä samasta Raamatusta. Kumpikin on mielestään oikeauskoinen ja pitää toista harhaoppisena tai vähintään Raamattua "väärin" tulkitsevana. Kenellä sitten on se oikea "hengellinen" Raamatun "totuus"? Minkä tekstin yksi hengellinen" ottaa "vertauskuvana" sen toinen "hengellinen" katsoo olevan ehdottomasti kirjaimellisesti uskottava - kumpi "hengellinen" on oikeassa ja kumman Pyhä Henki on se todella Pyhä Henki? Entä jos mitään ”Pyhää Henkeä” ei edes ole, ja kaikki on vain inhimillistä kuvittelua ja totuuden monopolisoinnin halua?

Jokainen ymmärtää kuitenkin Raamattua ja kaikkia tekstejä omalla tavallaan tulkiten sitä erityisen elämäntilanteensa, tarpeidensa, odotuksiensa ja psykofyysisen "laitteistonsa" kautta ja lävitse, eikä kukaan pääse Raamatun sisältöön jotenkin "suoraan" tai välittömästi sellaisenaan, "kuin se on kirjoitettu". Sellainen on täysin epärealistista ja mahdotonta, syrjäyttäen ihmisen inhimillisyyden. Uskontunnustuksiakin jokainen lukee niin että hän muodostaa itse mielessään oman käsityksensä sanoista, jotka hän uskontunnustuksesta lukee, eikä mikään takaa lukijoiden ymmärtävän uskontunnustuksen "juuri niin kuin se on kirjoitettu".

Kristitty ei ole objektiivinen omaa uskoaan kohtaan, eikä ateistikaan ole objektiivinen kristinuskoa tai omaa filosofiaansa kohtaan. Kukaan ei pysty sellaiseen objektiivisuuteen omaa tai "vastustajiensa" uskomuksia ja ideologioita kohtaan.

Kristittyjen kehäpäätelmä Raamatun käytössä oman "totuutensa" arvioimisen mittapuuna

Luther kun keskusteli Zwinglin kanssa ehtoollisen merkityksestä niin nämä "hengelliset" eivät päässeet konsensukseen samojen Raamatun kohtien äärellä, vaan Luther totesi, että "meissä on toinen henki". Zwingli olisi voinut sanoa samaa Lutherista, vaan kummalla se oikea henki sitten oli - jospa sitä henkeä ei ollut kummallakaan, sekin on mahdollista. Ilkka Pyysiäisen teoksessaan Synti ajatuksin, sanoin ja töin s.137 kuvailee kristittyjen erikoislaatuista, argumentointivirheen kehäpäätelmä sisältävää ja maagista Raamattuun suhtautumista ja käyttöä (lihavoinnit minulta):

"että sen ajatellaan sisältävän oman totuutensa ainoat hyväksyttävät kriteerit, syntyy hyvin erityislaatuinen päättelykoneisto. Raamattu sisältää oman totuutensa ainoat hyväksyttävät kriteerit siinä mielessä, että raamatunlauseiden totuutta voidaan arvioida vain toisten raamatunlauseiden avulla, ei millään Raamatun ulkopuolisilla mittapuilla...Irrallisilla raamatunlauseilla jotakin todisteleva tietenkin uskoo todisteidensa voimaan, koska pitää Raamattua Jumalan sanana. Mutta ulkopuolista hämmästyttääkin juuri se, mistä sellainen usko syntyy. Tutkijan näkökulmasta kyse on maagisesta ajattelusta: lause "Raamattu on Jumalan sanaa" luo mielleyhtymän, että Jumala on jotenkin itse läsnä ihmisten kirjoittamissa teksteissä, hänen ominaisuutensa tarttuvat kaikkiin sen irrallisiin lauseisiin ja Raamattu on täysin yhtenäinen kokonaisuus, jossa jokainen osa (lause, sana, "pieninkin pilkku") vastaa kokonaisuutta."

Miksi sama Pyhä Henki avaa saman Raamatun sanat eri uskoville keskenään ristiriitaisesti?

Kenellä kristityllä se ainoa oikea Pyhän Hengen totuuden valo siis on? Laita vaikka viisi eri kirkoista ja lahkoista peräisin olevaa uskovaa samaan huoneeseen ja lisää vielä jehovantodistaja sekä mormoni joukkoon, palaa muutaman tunnin kuluttua niin mikä on tulos: ei mitään konsensusta ja suloista totuuden yksimielisyyttä, vaan oppiriita ja toistensa tuomitseminen harhaoppisiksi ja oman uskonmuodon itsepintaista puolustamista ainoana oikeana oppina omiin dogmaattisiin ennakko-olettamuksiinsa linnoittautuen. Etenkin kasteesta ja ehtoollisesta ja jopa pelastusopin yksityiskohdista saa ison riidan aikaan (miten se uudestisyntyminen on ymmärrettävä ja miten se tapahtuu, onko esim. ihmisellä vapaa tahto vai ei, onko tietyt ihmiset ennalta valittu pelastukseen vai voiko kuka tahansa pelastua).

Miksi siis se yksi ja sama "Jumalan Henki" johtaa ne "nöyrät, vilpittömät totuuden etsijät, jotka rukoilevat Hengen opastusta" toisensa poissulkeviin uskomuksiin: yhden uskomaan helluntailaisesti, toisen luterilaisesti, kolmannen adventistien oppien ja neljännen jopa jehovantodistajien opin mukaan ja joku päätyy vaikka metodismiin? Eikö se yksi ja sama Jumala osaa päättää, mihin uskoon se haluaa ihmisiä johdattaa? Luontevin, kristikunnan havainnointiin perustuva johtopäätös on, että oletus "totuuden etsijöitä johdattavasta Pyhästä Hengestä" on epätosi, epäuskottava ja perusteeton, eikä todellisuus anna tukea kristilliselle olettamukselle jostain näkymättömästä, heille annetusta persoonallisesta Hengestä. Raamatun lukeminen ja erilaisiin uskontulkintoihin sen pohjalta päätyminen on sattumanvaraista (= mihin tunnustuskuntaan sattuu syntymään tai minkä uskonsuunnan ihmisten kanssa joutuu sattumoisin tekemiseen, jos on elämäntilanteensa tähden altis uskonnolliselle käännytykselle) ja selittyy psykologis-sosiaalisilla tekijöillä kaiken kaikkiaan.

Kristityt kumoavat itse oman väitteensä, että Raamattua pitää "lukea ilman ennakkoasennetta"

Eräillä kristityillä on kaiken lisäksi vielä eräs hyvin omalaatuinen vaatimus siitä, miten Raamattuun tulisi suhtautua ”oikein”: heidän mukaansa Raamattua pitää lukea ilman mitään ennakko-oletuksia ja lähtökohtia, mutta kuitenkin lähes samaan hengenvetoon he vaativat, että ”oikea” lähtökohta pitää olla Raamatun tunnustaminen Jumalan erehtymättömäksi sanaksi, jonka alle ihmisjärjen pitää alistua ja että Raamattua on luettava uskoen ja rukoillen viisautta sen ymmärtämiseen. Näin väittäessään nuo kristityt ovat ristiriidassa oman periaatteensa kanssa (eli että pitää lukea Raamattua ilman lähtökohtia ja ennakko-oletuksia) ja kumoavat sen itse: heillähän on vahva, tinkimätön lähtökohta, joka heidän mielestään on se oikea ennakkoasenne! Todellisuudessa kaikilla minkä tahansa kirjoituksen lukijoilla on aina jotain lähtökohtia ja ennakko-oletuksia sekä yleensä myös joitain kysymyksiä, joita tehdään tekstille, jota luetaan. Noiden kristittyjen vaatimus on näin ollen mahdoton psykologisesti. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse jäädä lähtökohtiensa vangiksi, vaan Raamatun tutkiminen mahdollisimman monipuolisesti ja kaikkea asiaankuuluvaa materiaalia huomioiden voi johtaa täysin erilaisiin lopputuloksiin, kuin tutkimuksen alussa osattiin odottaa – noin juuri voi tapahtua, jos tutkiminen on vapaata jonkin dogmatiikan kahleista, eikä jo ennen tutkimusta päätä, mikä on oltava toivottu (oman uskonsuunnan oppiperinteen mukainen tai jonkin muun maailmankatsomuksen kanssa yhteensopiva) lopputulos ja kykenee olemaan lisäksi kriittinen omia lähtöoletuksiaan kohtaan.

"Pienet ristiriidat Raamatun kertomuksissa vahvistavat pääasian totuuden ja virheettömyyden, pienet ristiriidat eivät haittaa itse päätotuutta, Jeesuksen pelastustyötä"

Mikä on kriteeri pienen ristiriidan erottamiselle suuresta ristiriidasta tai virheestä - eikö sekin ole mielivaltainen, subjektiivinen erottelu? Jos samassa kirjassa ei ole oikeita tietoja strutseista, lepakoista, hyönteisistä, jäniksestä, sinapinsiemenestä, Maan muodosta ja Maan sekä taivaankappaleiden keskinäisistä suhteista, taivaankappaleiden koosta tai ihmisen sydämen funktiosta ihmiselimistössä niin miksi pitäisi ottaa yhtään luotettavampana tietona vielä paljon erikoisempia teologisia väitteitä/kertomuksia Jeesuksen neitseestä syntymisestä, ruumiillisesta ylösnousemisesta, toisesta tulemisesta, taivasten valtakunnasta, helvetistä, uskonvanhurskaudesta tai ylipäätään mistään "hengellisestä asiasta", maailmanlopusta puhumattakaan?

Jos virheitä on pienissä asioissa niin eikö ole loogista olettaa ja odottaa virheitä olevan sitä suuremmalla syyllä myös niissä suurissa ja keskeisissä Raamatussa kerrotuissa asioissa - ja aivan erityisesti niissä suurissa kysymyksissä, jos Raamatun kirjoittajat eivät edes pieniä asioita tietäneet oikein? Jeesuskin sanoi (tai ainakin laitettiin sanomaan eräässä traditiossa), että joka on vähimmässä väärä, on paljossakin väärä. Eivätkö paljon suuremmalla syyllä juuri ne ”suuret ja tärkeät” asiat Raamatussa (kristologia, pelastusoppi, eskatologia, jumalakäsitykset) ole virheellisiä ja epäluotettavia kun kerran ”pienet” asiat ovat virheellisiä? Samassa kirjakokoelmassahan - ja välillä tasan samoissa yksittäisissä kirjoissa - ne kaikki asiat, pienet ja suuret, kuitenkin ovat. Saivatko Raamatun kirjoittajat "Hengen inspiraatiota" vain sillä hetkellä, kun he kirjoittivat teologisia totuuksiaan pelastuksesta ja kristologiasta, mutta Hengen inspiraatio päättyi kun he alkoivat puhua historiasta, luonnosta ja avaruudesta tai ihmisen fysiologiasta?

Raamatun historiallisessa tutkimuksessa on kuitenkin yleisesti osoitettu (esim. Räisänen, Price, Palva, Lohse, Loftus, Myllykoski jne.) Raamatun teologisten ja historiallisten väitteiden ja oppien ristiriitaisuuden ja epäyhtenäisyyden ulottuvan myös kaikkein tärkeimpiin ja keskeisimpiin asioihin asti (pelastusoppi, evankeliumien pääsiäiskertomukset Jeesuksen viimeisistä päivistä ja ylösnousemuksesta, kristologia, jumalakuva), joten kristittyjen oletus ”pienet ristiriidat vain vahvistavat uskoa pääasioiden oikeellisuuteen” on jo senkin tähden epäpätevä ja epärealistinen.

Merkillinen ruumiiden ja sielujen erkaneminen ja yhdistyminen sekä toistuva tuomitseminen

Juuri tällaisia loogisia, kummallisia oppirakennelmia ja samojen asioiden toistoja syntyy, kun kristittyjen suuri enemmistö yrittää sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia aineksia: Raamatun useimpien teologisten traditioiden sisältämän holistisen (kokonaisvaltaisen) ihmiskuvan, jonka mukaan elävä ihminen on "sielu", eikä hänestä erkaannu mitään ruumiissa "asuvaa" kuolematonta "sielua", jonka olemassaolo jatkuisi tietoisessa olotilassa jossakin (sekä VT:ssa että UT:ssa on joitakin traditionkatkelmia, joiden perusteella on oikeutettua ja selitysopillisesti mahdollista tulkita niiden puhuvan elämän välittömästä jatkumisesta fyysisen kuoleman jälkeen Jumalan luona). Kristityistä suuri osa on omaksunut itse asiassa kreikkalaisesta filosofiasta uskon sielun kuolemattomuuteen ja sen kanssa loogisena jatkona opin ikuisesta helvetin piinasta. Sielun kuolemattomuus-ajattelulle ruumiin ylösnousemus käy tarpeettomaksi (ainakaan se ei ole välttämätöntä. Mutta ylösnousemususkokin alkoi yleistyä antiikin kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa kristinuskon syntyaikoihin). Uskolle ruumiin ylösnousemukseen yhdessä holistisen, Vanhaan testamenttiin palautuvan ihmiskuvan kanssa, näkemys kuolemattoman sielun välittömästä irtoamisesta ruumiista taivaaseen tai helvettiin on vieras ja se mitätöi ruumiin ylösnousemuksen käänteentekevän aseman ainutkertaisena "porttina", jonka läpi käydään tuomiolle ja sen jälkeen joko ikuiseen elämään tai ikuiseen tuhoon (olemassaolon päättymiseen, sillä ihmisessä ei ole mitään kuolematonta "osaa", joka voisi elää ruumiin ulkopuolelle melkein kaikkien VT:n ja UT:n traditioiden mukaan).

Miten muuten jumalattomia ihmisiä edes voidaan kiduttaa helvetissä ikuisesti? Onko niillä kadotetuilla ihmisparoilla tulenkestävä liha, pukeeko Jumala heidät asbestipukuun, jotta tuli ei polta heitä tuhkaksi? Vai uusintaako jumala syntisten kehon kudoksineen koko ajan sitä mukaa kun se palaa? Miten kuolevainen ihminen, kehon ja mielen jakamaton kokonaisuus, voi elää kärsien ikuisesti, sillä Uudessa testamentissa sanotaan vain Jumalalla olevan kuolemattomuus (1 Tim.6:16). Eikö jumalattomillakin ole ruumis jos kerran heillekin on ylösnousemus ruumiillisesti ja varsinkin jos sielu ei voi elää ilman ruumista? Ja jos jumalattomilla ei ole fyysistä kehoa, vaan he ovat pelkkää "sielua" tai "henkeä", joita piinataan tulessa ja tulikivessä niin miten se aineeton, hermoton, kudokseton, lihaton sielu voi tuntea mitään fyysistä kipua, miten joku epämääräinen henki voi palaa tulessa? Eikö se kärsiminen ole korkeintaan henkistä eikä ruumiillista? Paavalin mukaan pelastetutkin puetaan katoamattomuuteen ja kuolemattomuuteen Kristuksen tullessa ja Paavali ei tee mitään erottelua "kuolevaisen ruumiin" ja "kuolemattoman sielun" välillä, vaan hän puhuu koko ihmisestä.

 "kuolleet herätetään katoamattomina ...Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen" (1 Kor.15:51-54). 

Jos heillä - tai heidän "sielullaan" - olisi ollut jo luonnostaan (luomisen tähden), kuolemattomuus ja katoamattomuus niin miksi heidät siihen pitäisi pukea vasta Kristuksen tullessa ja miksi roomalaiskirjeen mukaan hurskaat tavoittelevat katoamattomuutta - miksi tavoitella sitä, minkä jo omistaa (room.2:7)? Raamatun avulla ei kuitenkaan voida rakentaa täysin yhtenäistä ja sopusointuista oppia ihmisestä, kuolemasta ja kuolleiden olotilasta ja ylösnousemuksesta, mistä luonteva seuraus onkin kristinuskon piirissä olevien ihmiskäsityksien ja kuolemaa koskevien opetuksien sekalaisuus ja ristiriitaisuus loogisine ongelmineen (osa kuolleiden tilaan liittyvistä Raamatun teksteistä on monimielisiä ja kiistanalaisia sen suhteen, miten ne pitäisi tulkita "oikein").

Erinäisiä huomioita kristillisen uskon logiikan kummallisuuksista

1. Jumala oli kykenemätön kehittämään mitään muuta rangaistustapaa kuin (Matteuksen evankeliumin ja ilmestyskirjan mukaan) ikuisen helvetin piinan tai tyhjiin raukeamisen, kuolleeksi jäämisen (kuten Johanneksen evankeliumissa ja Paavalilla, joten Raamattu on tässäkin opinkappaleessa ristiriitainen). Humanistiset ihmiset ovat paljon pitemmällä kasvatusajattelussaan, sillä he eivät kiduta lapsiaan ikuisesti ja jopa eivät rankaise fyysisesti lainkaan, vaan yrittävät ohjata lapsiaan oikeaan suuntaan. Väkivalta, kidutus ja tappaminen ei useiden modernien ihmisten mielestä ole ratkaisu moraaliongelmiin tai kasvatuspulmiin, mutta kaikkivaltias Jumala, joka on "rakkaus" ei osaa tehdä mitään muuta kuin rankaista väkivallalla, kärsimyksillä, kidutuksilla ja jopa ikuisella piinalla (jos Matteusta ja Ilmestyskirjaa on uskominen).
2. Jumala on nähtävästi jonkin itseään korkeamman moraalistandardin  rajoittama, koska hän ei voi lakkauttaa tai peruuttaa ei-uskovien rangaistusta mitenkään muuten kuin jos he uskovat Jeesuksen veriseen uhriin.
3. Jeesus oli ihmiseksi tullut Jumala (joka Johanneksen mukaan oli silti Joosefin poika eikä neitseellisestä sikiämisestä ole Johanneksella mitään tietoa). Silti tämä Jumala ristillä ollessaan huusi "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit". Jumala hylkäsi Jumalan, Jumalan ensimmäinen persoona hylkäsi toisen persoonan, kolmas persoona pysyy poissaolevana ristillä. Kuitenkin hetken kuluttua tämä Jumala ristillä (jossa Paavalin mukaan Isä Jumala itse oli: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa") oli täysin tyyni ja tilanne oli hänen käsissään, lausuen rauhalliset loppusanat "se on täytetty". Näin omituisesti etenevä tarina syntyy ristiinnaulitsemisesta jos erilaisten ristiriitaisten raamatullisten perimätietojen palasia sekä myöhempää kirkollista kolminaisuusdogmia (joka oli Jeesukselle vierasta, hänhän oli juutalainen ja juutalaisille Jumala on yksi) koetetaan yhdistää toisiinsa.
4. Miten Jumala voi olla kaikkivaltias jos hän toisaalla sanoo tahtovansa kaikkien ihmisten pelastuvan ja toisaalta kuitenkin hän tuomitsee varsin paljon ihmisiä kadotukseen. Jumala joko ei ole kaikkivoipa tai hän puhuu yhtä ja tekee toista. Tämä on päätelmä, jos yritetään pitää samanaikaisesti voimassa Raamatun hajanaisia, epäyhtenäisiä teologioita.

Kirjallisuutta:

Pascal Boyer: Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään?, 2007
Ilkka Pyysiäinen: Synti ajatuksin, sanoin ja töin, 2005
Robert M. Price: Deconstructing Jesus, 2001
Robert M. Price: Incredible Shrinking Son of Man: How Reliable Is the Gospel Tradition? 2003
Robert M. Price: Jesus is dead, 2007
Richard I. Pervo: Dating Acts. Between the Evangelists and the Apologists, 2006
John W. Loftus: Why I Rejected Christianity: A Former Apologist Explains, 2007
Israel Finkelstein & Neil Asher Silberman: The Bible Unearthed: Archaeology's New Vision of Ancient Israel
and the Origin of Its Sacred Texts, 2000
Eduard Lohse: Uuden testamentin synty, 1986
M. Wiles: Christianity Without Incarnation? Teoksessa J.Hick (toim.), The Myth of God Incarnate, 1977
James Dunn: Christology in the Making, 1989
Rafael Gyllenberg: Uuden testamentin johdanto-oppi, 1969
Bertrand Russell: Is There God, 1952
Heikki Palva: Raamatun tietosanasto, 1995
Daniel C. Dennett: Lumous murtuu. Uskonto luonnonilmiönä, 2007
Kari Kuula: Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta manaajaan, 2006

Ylös