Klassisia jumalatodistuksia ja niiden loogista ja luonnontieteellistä kritiikkiä

Jumalan olemassaolo: voidaanko logiikan avulla todistaa, että Jumala on olemassa

Raamattu, Jumalan olemassaolo ja ateismi

UT:n puolella apostoli Paavali väittää roomalaiskirjeessään (1:18-21), että Jumalan olemassaolo ja Jumalan eräät ominaisuudet ovat kaikille ihmisille ilmeisiä ja tiedettävissä "luomistekojen" perusteella: "näkymättömät ominaisuudet", "ikuinen voima", "jumaluus" ovat Paavalin mukaan olleet "maailman luomisesta" asti olleet havaittavissa (miten muuten voidaan tietää mitään "näkymättömistä ominaisuuksista" kun niitä ei voi havaita?). Paavali tekee saman johtopäätöksen kuin psalmien 14 ja 53 tekijät: Jumalan kieltäminen johtaa moraaliseen rappioon, jota Paavali kuvailee värikkäällä ja jyrkällä kielenkäytöllä eikä Paavali näe ihmisissä mitään hyvää, vain pahuutta (hän mitätöi ihmisen, jotta Jumalan suuruus ja armo korostuisi äärimmilleen). Paavali ei problematisoi Jumalan olemassaoloa millään tavalla, se on hänelle "luomisteoista" ilmenevä itsestään selvyys, jonka "kaikki ihmiset" ovat tienneet, mutta ovat vaan pahuuttaan (kunnioituksen ja kiitollisuuden puutteen tähden) kieltäneet ainoan oikean Jumalan. Paavalin mukaan ihmisistä ei tullut kuitenkaan ateisteja, vaan "epäjumalien" palvojia, josta seurasi moraalinen rappeutuminen. Nykyäänkin keskusteluissa uskovien kanssa - esim. nettifoorumeilla - viitataan "luomistekoihin" ja "luonnossa olevaan suunnitelmallisuuteen" keskeisinä argumentteina, joiden katsotaan tekevän ensinnäkin uskon Jumalaan rationaaliseksi ja toiseksi todistavan Jumalan olemassaolon. Palaan tuonnempana artikkelissani käsittelemään kriittisesti tätä teististä argumentointitapaa, joka koostuu kahdesta erilaisesta Jumalan olemassaolon todistuksesta: kosmologinen jumalatodistus ja luonnon järjestyksen todistus (kosmologinen todistus on perinteinen "alkusyy"/"ensimmäinen syy"-oletus, jonka mukaan tarvitaan välttämätön alkuunpaneva entiteetti universumille vetomalla kausaliteettiin eli syy-seuraus-suhteeseen. Kausaliteettiin vetoaminen on kuitenkin vanhentunutta ja yksinkertaistettua ajattelua, kuten edempänä tulen osoittamaan nykytieteen tuloksien avulla).

Ateismin historiasta perusasioita. Jumalankieltäminen antiikin maailmassa

Ateismi oli siis roomalaisen keisarivallan aikaan rinnastettavissa kapinointiin, sillä ateistit - kristityt etenkin - kieltäytyivät osallistumasta valtiolliseen keisarinpalvontaan, johon osallistuminen oli kuuliaisuuden ja isänmaallisuuden osoitus. Ateismi ei siten ollut myöhäisantiikissa merkittävä tekijä. Tunnetuin ateistinen ajattelija oli Lucretius (n. 94 - 50 eaa.) ja myös epikurolaiset filosofit pitivät jumalia mielikuvituksen tuotteina ja ajatus jumalten puuttumisesta maailman asioihin oli heille kauhun aihe. Epikurolaisille uskonto ja kuoleman pelko olivat pahimmat vitsaukset, mitä ihmiskunnalla on ja niinpä epikurolaiset todistelivat, että jumalat eivät puutu maailman menoon ja sielu kuolee siinä missä ruumiskin. Filosofi Aristoteles (k. 322 eaa.) puolestaan koetti todistaa jumalan olemassaoloa ("Liikkumaton Liikuttaja": kaikkien syy-seuraus-ketjujen alussa täytyy olla alkusyy, joka aikaansaa seuraukset liikkumatta itse).

Perustavanlaatuinen ydinkysymys noiden pohdintojen taustalla on: miten maailmaa on hahmotettava, uskolla vai järjellä, vai ovatko molemmat tarpeellisia maailman selittämisessä? Tarvitaanko siis Jumalaa/jumalia maailman ymmärtämiseen rationaalisesti vai onko Jumala tarpeeton, jopa haitallinen, ihmisille turhia pelkoja aiheuttava tekijä?

Näitä kysymyksiä on pohdittu vuosituhannet ja intialaisessa Luomisen laulussa, Rig Vedassa sanotaan itse asiassa agnostisessa hengessä:

"Mistä tämä luominen?
Jumalat tulivat myöhemmin, kun universumi luotiin.
Kuka silloin tietää mistä se on tullut?
Mistä tämä luominen on noussut,
ehkä se muodosti itsensä tai ehkä ei,
vain hän joka katsoo alas siihen korkeimmasta taivaasta,
vain hän tietää - tai ehkä hänkään ei tiedä." - Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo s. 59 (2003)

Rig Vedan edustama ajattelu kuulostaa modernilta, pohdiskelevalta. Siinä ei oteta annettuina kyseenalaistamattomina itsestään selvyyksinä joitain teistisiä väitteitä ja sanotaan suoraan, että jumalat tulivat vasta myöhemmin ja myönnetään mahdollisuus, että universumi teki itse itsensä. Rig Veda on ajattelultaan valovuoden päässä Raamatun kyseenalaistamattomasta julistavasta ehdottomuudesta ja epäilyn linkittämisestä moraalittomuuden kanssa.

Klassisia kristillisiä jumalatodistuksia: Augustinuksen "luontainen" jumalaikävä ja Anselm Canterburylaisen ontologinen todistus

Kritiikki Augustinuksen "luontainen jumalakaipuu"-oletusta vastaan

Augustinuksen "jumalankaipuu"-argumenttia vastaan voidaan vielä todeta, että miljardit ihmiset ovat eläneet ja vieläkin elävät ilman, että he "ovat ottaneet Jeesuksen sydämeensä" tai ilman mitään uskoa kristilliseen Jumalaan. Silti noiden miljardien ihmisten elämä ei ole mitenkään sen tasapainottomampaa tai huonompaa kuin niiden, jotka uskovat kristilliseen Jumalaan. On paljon hurskaita muslimeja tai hinduja ja buddhalaisia (alkuperäiseen buddhalaisuuteen ei edes kuulu jumalaa), joille juuri heidän uskonsa on tuonut mielekkyyttä ja tarkoitusta elämään sekä mielenrauhaa ja tyyneyttä eivätkä he "valvo öitään ajatellen ja kaivaten Jeesusta sisimpäänsä". Toisaalta eivät kristityt teistitkään ole vapaita henkisistä ongelmista ja häiriöistä eivätkä läheskään aina niin kovin tyytyväisiä elämäänsä ja jotkut jättävät kristillisen uskon, koska se ei antanut heille sitä, mitä lupasi eivätkä he saaneet siitä mitään hyötyä ja huomasivat, että elämä on hyvää ilman uskoakin Jumalaan. Kristityillä on tietysti aina vastaväite valmiina (kuten kaikkiin muihinkin asioihin), nimittäin että muiden uskontojen kannattajat ovat "väärässä rauhassa" ja epäuskoiset ovat "suruttomia ja maailmallisia", kun taas kristityillä on se "oikea rauha".

Voidaan ottaa tutkittuna esimerkkinä ja siten todisteena Augustinuksen "luotuisuuteen kuuluva jumalaikävä"-oletusta vastaan vaikka buddhalaisuus: kun psykologi Eleanor Rosch tutki yhteyttä buddhalaisuuteen liittyvän mietiskelyn (meditaatio) ja mielen välillä hän huomasi, että ahdistus sekä syyllisyyskin vähenenivät kun ihmiset saivat mietiskelystä ymmärryksen siitä, että he ovat osa vuorovaikutuksen verkkoa eikä ole tarpeen tuntea itsesyytöksiä ja voimattomuutta. Hyvä olo ja mielenrauha sekä vapautuminen syyllisyydestä ei siten ole todellakaan saavutettavissa vain Jeesukseen ja kristilliseen Jumalaan uskomalla. Entä miten sitten kaikki se ihmiskunta, joka eli ja kuoli ennen Jeesusta ja juutalaisten Jahvestakaan mitään tietämättä?

Anselm Canterburylaisen ontologinen jumalatodistus

Anselm Canterburylainen (k. 1109) esitti kuuluisan jumalatodistuksen, josta käytetään nimitystä ontologinen jumalatodistus (nimitys "ontologinen" on Immanuel Kantin antama ja Anselm esitti kaksi muutakin jumalatodistusta, kosmologisen ja teleologisen). Ontologisen jumalatodistuksen mukaan Jumala on kaikkein suurin, mitä voidaan kuvitella olevan. Jos se, mikä on suurin kuviteltavissa ei olisi olemassa muuten kuin ajatuksissa ei se olisi siinä tapauksessa kaikkein suurin, sillä siinä tapauksessa siihen olisi mahdollista lisätä olemassaolokin ja olemassaolon lisäys tekisi siitä vielä suuremman. Tästä ajatuskulusta Anselm tekee johtopäätöksen, että suurimmalla mahdollisella ajateltavissa olevalla olennolla - joka Anselmin mukaan on Jumala - on reaalinen olemassaolo.

Ei liene ihmeteltävää, että Anselmin jumalatodistusta arvosteltiin jo hänen aikanaan (kuten Anselmin aikalainen munkki Gaunilo, joka huomautti aivan perustellusti, että ei ajatuksesta voida edetä suoraan olion olemassaoloon, ja samalla tavalla Anselmin todistusta arvosteli korkeaskolastikko Tuomas Akvinolainen, joten edes katolisen ajan kristityille oppineille Anselmin todistus ei kelvannut). Myöhemmin filosofi Immanuel Kant esitti vastaavanlaista kritiikkiä kaikenlaisia ontologisia todistuksia vastaan. Todellakin, ei ole mahdollista johtaa minkäänlaisen olion - pienimmän, suurimman, pyöreimmän, punaisimman, rumimman, kauneimman ajateltavissa olevan olennon - olemassaoloa siitä, että voidaan ajatella kaikkein pienintä, kaikkein suurinta, kaikkein kauneinta, ruminta jne. oliota. Se, että ajattelen täydellistä, nopeinta mahdollista tietokonetta ja virheetöntä käyttöjärjestelmää ei osoita, että sellaisia olisi olemassa missään muualla kuin ajatuksissani. Pahin looginen virhe Anselmin ontologisessa todistuksessa on oletus, jonka mukaan olemassaolo on ominaisuus ja että sen avulla voi todistella minkä tahansa kuviteltavan asian olevan olemassa. Voin ajatella, että pöydällä on tuhat euroa ja niillä on tasan samat ominaisuudet kuin euroilla on, mutta tämä kuvitelma ei tee euroja olemassa oleviksi - jos niin olisi, ei tarvitsisi tehdä palkkatyötä. "Enkeliopettaja" Tuomas Akvinolainen, katolisen kirkon normaaliteologi, totesi täysin järkeenkäyvästi:

"Vaikka hyväksymme, että jokainen ymmärtää nimellä Jumala jotain jota suurempaa ei voida ajatella, ei siltikään seuraa että kyseinen henkilö ymmärtäisi nimen kohteena olevan olion olevan olemassa tosiasiassa, vaan ainoastaan että se on olemassa henkisesti." - Summa Theologica I, Q.2 Art.1.

Tuomas Akvinolaisen 'viisi tietä' Jumalan olemassaolon todistamiseksi

1. Jumala on ensimmäinen liikuttaja, jota mikään muu ei liikuta. 
2. Jumala on ensimmäinen vaikuttava syy, sillä mitään ei ole olemassa ilman tekijää ja Jumala on kaiken takana oleva alkusyy, jota mikään muu ei ole aiheuttanut 
3. Jumala on välttämätön syy, jota ilman mitään satunnaisia ja ei-välttämättömiä asioita ei olisi maailmassa (Tuomas perustaa argumenttinsa erityiseen tapaan käsittää "mahdollinen" ja "välttämätön", joka oli käytössä filosofiassa kauan ja Tuomaankin aikaan, mutta meidän ajastamme katsoen se on osittain epäluonnollinen ja menettänyt tehoaan)
4. Jumala on asioiden arvottamisen syy, täydellinen ja absoluuttinen arvojen mittapuu, joka tekee mahdolliseksi sanoa, että jokin on hyvää, kaunista, rumaa tai pahaa (Platonin filosofian vaikutus ilmenee tässä todistuksessa, Tuomas näkee olemisessa aste-eroja tai täydellisyyden tasoa, jotka syntyvät suhteessa korkeimpaan tasoon eli Jumalaan)
5. Jumala on maailmaa hallitseva älyllinen syy, joka ohjaa asiat niiden loppuun suunnitellusti. Maailmaa tarkastelemalla voidaan nähdä, että maailmalla on älyllinen suunnittelija ja tekijä (kuten kellon olemassaolo viittaa siihen, että on kelloseppä). Jumala on antanut kaikelle luonnossa tarkoituksen niin että esim. linnut osaavat keväällä lentää tänne pohjoiseen koska Jumala on laittanut linnut toimimaan tällä tavalla tarkoitushakuisesti.

On ilmeistä, että Tuomaan argumentaatio pohjautuu kristillisiin lähtöoletuksiin: otetaan "annettuina" Jumalan olemassaolo ja Jumalan luomistyö, ja sitten lähdetään todistamaan niiden järjen mukaisuutta yrittäen osoittaa Jumalan olemassaolon ja luomistyön käyvän yksiin todellisuuden kanssa. Argumentti "ensimmäisestä, liikkumattomasta liikuttajasta Jumalana" pohjautuu puhtaasti aristotelismiin ja siihen Tuomaan oletukseen, että ei voi olla äärettömästi jatkuvia liikuttajaketjuja. Tähän argumenttiin voidaan oikeutetusti kysyä, että millä perusteella ei voi olla? Matematiikan kehityksen myötä tiedämme, että on olemassa äärettömiin laskeutuvia sarjoja, joista selvimpiä esimerkkejä ovat negatiiviset kokonaisluvut. 

Viides Tuomaan argumenteista on käynyt heikoksi Darwinista alkunsa saamaan evoluutioteorian myötä (muslimeilla oli 'evoluutioteoria' tosin jo satoja vuosia ennen Darwinia) ja Tuomaan "älyllinen syy"/älykäs suunnittelija-argumentti onkin levinnyt laajalle, sillä se tuntuu jotenkin vaistonvaraisesti järkevältä ja luontevalta, houkuttelevaltakin. Kuitenkin, perustellusti voidaan sanoa, että biologinen tutkimus ei ole kuluneiden yli 150 vuoden aikana saanut evidenssiä mistään "suunnitelmallisuudesta" ja vieläpä "älykkäästä" suunnittelusta saati suunnittelijasta. On sitä paitsi ajatteluvirhe tehdä analogia ihmisen rakentamista laitteista kuten kelloista tai tietokoneista (nehän eivät lisäänny eikä niissä ole geenejä, vaan ne ovat elottomia) eliömaailmaan olettamalla, että koska kelloseppä on tehnyt kellon niin eliöilläkin pitää olla jokin "tekijä".

Lisäksi voidaan todeta, että yritykset todistaa nimen omaan kristillisen Jumalan olemassaolo uskontoon perustuvilla filosofisilla päättelyillä joutuvat monenlaisiin ongelmiin koettaessaan saattaa yhteen kristillistä dogmaa ja ja filosofista argumentointia. Filosofisten päättelyketjujen lopputuotteena ei siivilöidy esille Raamatun Jumalaa eikä klassista kristillistä teologiaa, joka on kiteytetty apostolisessa ja nikaialais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa. Ks. tarkemmin Esa Saarinen: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin s.104-109, 1985.

Tuomas Akvinolainen sai jo "ensimmäisen vaikuttavan syyn" todistukseen peräti neljä virhettä, joista kaksi on loogisia ja kaksi perustuu luonnontieteelliseen edistykseen, josta Tuomaalla ei luonnollisesti ollut tietoa. Tuomasta tuleekin arvioida - kuten kaikkia muitakin ajattelijoita - oman aikansa edellytyksistä ja tietoperustasta käsin. Skotlantilainen filosofi, tietoteoreettisen empirismin merkittävä kehittäjä David Hume (k. 1776) osoitti vakuuttavasti Tuomaan todistuksen virheellisen logiikan. Hume totesi, että kausaliteetti (syy-seuraus-suhde) ei ole koskaan todistettavissa täydellä varmuudella. Hume käytti esimerkkinä auringonnousua: arkikokemuksemme mukaan Aurinko nousee joka aamu, mutta tästä havainnosta tekemämme yleistys ei anna oikeutta päätellä, että se on looginen totuus. Voi tulla päivä, jolloin Aurinko ei nousekaan (kuten itse asiassa tuleekin, nimittäin kun Aurinko olemassaolonsa iltapuolella laajentuessaan nielaisee Maapallon). Hume näytti pätevästi, että koko kausaalisuhde ei ole muuta kuin meidän ihmisten tapa koettaa tuoda järjestystä aisteilla saamiimme havaintoihin, joten sille pohjalle ei voi rakentaa argumenttia luojajumalan olemassaolosta.

Toinen Humen osoittama virhe Tuomaan todistuksissa on, että Tuomaan päättely kausaliteetin avulla ei todista nimen omaan kristillisestä Jumalasta eikä välttämättä mistään muustakaan jumalasta. Hume totesi, että "Ei ainoastaan korkeimman olennon tahto olisi voinut luoda ainetta", vaan periaatteessa mikä vain mielikuvituksellinen olento olisi voinut olla luojana (aseta 'Jumalan' tilalle vaikka Lentävä Spagettihirviö tai keijukaisten keskuskomitea). Ensimmäistä syytä ei siten voi liittää Jumalaan tai varsinkaan kristilliseen Jumalaan on toinen looginen virhe. Humen looginen "mylly" jauhoi Tuomaan jumalatodistukset niin tehokkaasti poikki ja pinoon, että modernit teistiset teologit kuten Swinburne ovat varsin varovaisia: Swinburnen mukaan loogista todistusta Jumalasta ei ole saatavilla, mutta monet "vihjeet" viittaavat siihen, että Jumala on (Enqvist emt. s. 200). Lisäksi Immanuel Kant (k. 1804) osoitti klassisten jumalatodistuksien loogisen epäpätevyyden, mutta toisaalta Kant esitti oman, käytännöllisen järjen mukaisen todistuksensa Jumalan olemassaolosta.

5. 1. Teleologinen jumalatodistus, Humen murskaava analyysi

1. Ollakseen mielekäs todistelu tulisi  järjestystä ja tarkoitusta ilmetä vain suunnitelmallisuuden seurauksena. Mutta todellisuudessa järjestystä löytyy säännöllisesti jopa satunnaisten prosessien kuten vaikka lumihiutaleiden kiteytymisen tuloksena. Näin ollen suunnitelmallisuus ei selitä kuin pienen osan kaikista järjestyksen ja tarkoituksen ilmentymismuodoista luonnossa. 
2. Argumentti suunnitelmallisuudesta pohjautuu puutteelliseen analogiaan. Meillä on tietoa ihmisen tekemistä fyysisistä kappaleista sekä luonnosta löytyvistä kappaleista, joten voimme verrata vaikka tiilimuuria ja kivikasaa. Tarvitsemme tietoa vaihtoehtoisista maailmankaikkeuksista voidaksemme havaita suunnitelmallisuutta universumissamme, mutta koska meillä on tietoa vain tästä yhdestä universumista, emme voi soveltaa analogiaa universumiimme (vertailuaineistoa puuttuu).
3. Jumala-uskoa ei voi rakentaa suunnitelmallisuusargumentin perustalle siinäkään tapauksessa, että argumentti olisi pätevä. On täysin mahdollista ja helppoakin ajatella universumin olevan moraalisesti vajavaisen, epäselvän ja jopa epä-älyllisen agentin tai agenttien aikaansaannos, ja luomisprosessin vain kaukaa muistuttaneen inhimillistä ajattelua.
4. Jos on totta, että luonnollinen maailma, joka on hyvin järjestynyt, edellyttää erityistä suunnittelijaa niin siinä tapauksessa Jumalankin mieli (jotta se olisi hyvin järjestäytynyt) edellyttää erityistä suunnittelijaa, ja se erityistä suunnittelija edellyttäisi erityistä suunnittelijaa, mistä seuraa loputon ketju. Tämä päättymätön ketju voitaisiin ratkaista oletuksella, jonka mukaan jumalallinen mieli on luontaisesti järjestynyt itsestään, mutta siinä tapauksessa voidaan ajatella ihan yhtä hyvin olevan luontaisesti, itsestään järjestynyt.
5. On tapauksia, joissa se mikä tarkoitukselta (esim. kun vaikuttaa, että olio X:llä on ominaisuus p, jotta se voisi saavuttaa tuloksen q) selittyy paremmin suodatusprosessilla. Olio X ei olisi olemassa ilman ominaisuutta p, ja tulos q kiinnostaa ihmisiä vain siksi, koska se esiintyy luonnossa. Teleologian mekaaninen selitys oli Darwinin evoluutioteoriaan sisältyvän luonnonvalinnan edeltäjä. Luonnonvalinta on voitu todistaa empiirisesti, joten luonnonvalinta on tosiasia, joten teleologisuus on vanhentunut, virheellinen tapa selittää luontoa.

"korkeampien tasojen kvalitatiivisesti uudet ilmiöt ovat jäännöksettä selitettävissä alemman tason fysikaalisilla tapahtumilla vaikkeivät yksikäsitteisesti palaudukaan niihin" - Enqvist emt. s. 212-213.

Maapallo ei ole ihmiselle mikään ihanteellinen ympäristö ja monet asiat haittaavat ja uhkaavat ihmisen hyvinvointia ja olemassaoloa lajina (laattatektoniikka, kosmiset törmäykset, mutta gammapurkauksia ei uusimman tiedon mukaan tarvitse pelätä). Elämä on Maapallolla sopeutunut niihin olosuhteisiin, joita on ollut tarjolla ja olosuhteet ovat muuttuneet moneen kertaan dramaattisesti jääkausista lämpökausiin. Lajit, jotka ovat sopeutuneet ovat selvinneet elossa ja muut lajit ovat kuolleet sukupuuttoon - 90% lajeista on kuollut sukupuuttoon, joten selviytyminen on varsin harvinaista! Luonnossa on inhimillisestä näkökulmasta 'tarkoituksenmukaisuutta', mutta se selittyy nimenomaan evoluution luonnollisilla prosesseilla: lajit ovat sopeutuneet mahdollisimman hyvin ekologisiin lokeroihinsa (luonnonvalinta, valintapaineet kuten ilmaston muuttuminen tai saalistajien kehittyminen) osana erilaisten lajien - saaliiden ja saalistajien sekä kasvillisuuden - monimutkaista jatkuvaa evolutiivista tanssia. Ei ole tarpeellista olettaa jotain älyllistä suunnittelijaa asettelemaan tarkoituksenmukaisuutta.

Virheellinen analogia epäkelpo jumalatodistukseksi

On mahdollista erottaa ihmisen tekemä esine luonnossa esiintyvistä kappaleista vain jos ihmisen aikaansaannos on tavalla tai toisella erilainen. Näin ollen on absurdia puhua luonnossa olevien kappaleiden ja ihmisen tekemien, keinotekoisten tavaroiden samankaltaisuudesta. Teistinen analogia tehtyjen tavaroiden ja rakennelmien ja luonnossa olevien objektien välillä on epäpätevä. Analogiat eivät muutenkaan ole päteviä todisteita, vaan ne ovat aina vaillinaisia. Siinäkään tapauksessa, että olettaisimme luonnon viittaavan suunnittelijaan emme voisi tietää mitään sen suunnittelijan olemuksesta, luonteesta, suunnitelmista eikä siitä onko hän mitenkään kiinnostunut ihmisistä, joten kristillistä Jumalaa ei voida tälläkään tavalla todistaa olemassaolevaksi.

Fysiikan tutkimustulokset ja niihin pohjautuvat teoriat kumoavat klassiset jumalatodistukset

"...tiedämme, että luonnossa esiintyvät tapahtumien väliset korrelaatiot noudattavat kvanttimekaniikan mukaista logiikkaa aivan riippumatta siitä, onko kvanttimekaniikka lopullinen teoria vai ei. Mitkään salaiset ilmiöt, tapahtuvat ne sitten kaukaisilla braaneilla tai jossakin täsmentämättömässä syvätodellisuudessa, eivät voi tätä seikkaa muuksi muuttaa. Tilastollisuus on luonnon sisäinen ominaisuus. Se on täydellistä satunnaisuutta, jossa ei esiinny mitään tarkoitusta, ei aukkojen Jumalaa, joka sormeilisi kvanttitapahtumia" - Enqvist, emt. s. 201-202.

Lisäksi on todettava, että perinteisen deterministisen syy-seuraus-yhteyden peruspilari eli ajan käsite on kumoutunut kvanttifysiikan ansiosta: ei ole absoluuttista aikaa eikä absoluuttista avaruutta, kuten Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria on osoittanut.

Neljäs virhe Tuomaan todistelussa liittyy hänen oletukseensa siitä, että olisi välttämättä oltava rikkomaton ajallisten syiden jatkumo. Yleinen suhteellisuusteoria, kvanttifysiikka ja gravitaation kvanttiteoria ovat tehneet myös tuon oletuksen virheelliseksi. Epämääräisyys - mikä onkaan ennen jotain ja mikä tulee jonkin jälkeen - käy selväksi ja syyn ja seurauksen suhde menee poikki. Aika ei kuvaa universumia sen mikrotasolla, kvanttimaailmassa. Avaruus ja aika tulevat sumeiksi Planckin skaaloissa, jotka liittyvät aikaan ja pituuteen. Ajallinen epämääräisyys on kääntäen verrannollinen energiaan, jota massakin on Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti.

Fysiikan teorioiden ja havaintojen sallimaa: "tyhjästä voi nyhjäistä" mahdollisesti jopa universumin

Epätarkkuusperiaatteen mukaan materiaa voi tulla tyhjästä jos "energian lainaus" maksetaan kuitenkin takaisin epämääräisyysajan puitteissa. Koko universumi on siis voinut nykytiedon mukaan todellakin syntyä alkusingulariteetissa tyhjästä, massaenergian kuplasta, jonka painovoimakentällä on ollut yhtä suuri määrä vastakkaista energiaa. Siten universumin kokonaisenergian määrä on nolla ja inflaatio on laajentanut sen pienen kuplan nykyään näkyväksi maailmankaikkeudeksi. Tämä teoreettinen malli, jonka tueksi, nimittäin tyhjön energian olemassaolon, on kokeellisia näyttöjäkin kuten Casimir-ilmiö, on täysin mahdollinen selitys universumin syntymiselle. 

"Kenties ei ole täydellistä olemattomuutta vaan tyhjiökin on eräänlainen kvantteja poreileva pata...josta voi spontaanisti ja satunnaisesti kuplia esiin vaikka kokonainen braanimaailma, samaan tapaan kuin tyhjiöstä voi äkkiä putkahtaa esimerkiksi elektroni-positroni-pari. Tässä on kyseessä eri asia kuin inflaatiossa kohtaamamme tyhjiöenergia, joka on rehtiä avaruuden täyttävää insinöörienergiaa ja saanut nimensä siksi, että se ei liity mihinkään alkeishiukkasiin. "Tyhjiö" on käsite, jolla tarkoitetaan määritelmän mukaan energian nollatasoa, kuin vedenpinnan korkeus kattilassa". Enqvist emt. s. 216. Tyhjön energiasta lisätietoa täältä sekä tältä sivulta. 

Enqvistin teoksen lisäksi perusteellinen kuvaus John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus Kaaos kompleksisuus ja elämän synty. URSA 2005 s.124-130.
Tieteen Kuvalehti 8/06 s.24-29 inflaatiosta tarkemmin: säteilymittaukset ovat antaneet tukea inflaatio-teorialle, jota alussa epäiltiin paljon. Inflaatiolla on osansa myös ajan suuntaan - aika kulkee kohti kaaosta. "Inflaatio on voima, joka veti kellon käyntiin".

Luonnonlakien todellisesta luonteesta

Luonnonlakeihin liittyy, varsinkin kun teistit käyttävät 'luonnonlakeja' argumenttina Jumalan olemassaolon todistamisessa väärinkäsityksiä ja virheellisiä mielikuvia. Luonnonlait eivät selvästi ole mitään 'Jumalan ikuisia säädöksiä, jotka tiede on vain löytänyt', vaan luonnonlait ovat menneisiin (tähän astisiin) havaintoihin perustuvia inhimillisiä ja historian aikana monta kertaa muuttuneita yleistyksiä siitä, miten asiat maailmassa tapahtuvat. Luonnonlakien määräkin on muuttunut tieteellisen edistyksen myötä: esim. lämpövoimaopissa oli aikaisemmin kymmeniä 'luonnonlakeja', mutta ne on hylätty tarpeettomina kun yhden ainoan lain eli yleistyksen on havaittu selittävän suuren joukon ilmiöitä. Luonnon "jumalallisen järjestyksen" perusteeksi ei voida käyttää inhimillisen tieteen muuttuvia ja varmuudeltaan likimääräisiä yleistyksiä, jotka eivät ole absoluuttisen varmoja totuuksia luonnosta: emmehän tiedä tapahtuuko reaktio z kun asia p toteutuu 1000 000 000 000 kerran jälkeen vaikka olisimme nähneet niin käyvän 10 000 kertaa. Auringon nousukaan joka aamu ei ole ehdoton absoluuttinen totuus eikä luonnonlaki: Maapallo tai Aurinko voivat tuhoutua kosmisissa törmäyksissä ja joka tapauksessa Aurinko tulee laajenemisvaiheessaan hävittämään Maapallon, Venuksen ja Merkuriuksen. Sitä paitsi tieteenharjoittajat eivät tosiasiassa tarkoita, että heidän löytämänsä 'lait' (likimääräiset yleistykset) todella olisivat osa luontoa, vaan he vain käyttävät yleensä totuttua puhetapaa, minkä monet maallikkoihmiset ottavat erheellisesti kirjaimellisesti. Tämän tähden "luonnonlakeihin" liittyy väärinkäsityksiä ja virheellisiä mielikuvia (kuten oletus, että "luonnonlaeilla" on joku tuonpuoleinen Lainsäätäjä).

Välitilipäätös teleologisen ja muiden klassisten jumalatodistuksen kritiikin jälkeen

Alister McGrath (joka on kristitty, entinen ateisti) mainitsee sinänsä kiintoisan havainnon, että Jumalan olemassaoloa vastaan tehdyt argumentit muistuttavat Tuomas Akvinolaisen viittä tietä. Tämä on toki luonnollistakin, koska kritiikin täytyy ottaa kantaa teleologisuuteen, suunnitelmallisuuteen ja "ensimmäinen syy"-argumentteihin - joiden heikkoudet onkin yleisesti tunnustettu, teistienkin (Jumalaan uskovien) keskuudessa. McGrathin tavoin voidaan toisaalta oikeutetusti sanoa, että Jumalan olemassaolemattomuuden todisteiksi esitetyt päättelyketjut eivät nekään ole aukottomia eikä ankarassa empiirisessä mielessä toteennäytettyjä. Mutta tässä kohden on todettava sekin, että olentoa, jota ei - mahdollisesti - ole olemassa onkin vaikea "todistaa" empiirisesti ja aukottomasti olevan olematta. Miten todistetaan aukottomasti, että joulutonttuja ja Lentävää Spagettihirviötä ei ole olemassa?  Kuten McGrath toteaa, Jumala-kysymys ei ratkea

"järjen ja empiiristen kokeiden keinoin. Ehkä Thomas H. Huxley oli oikeassa: ainoa todella uskottava vaihtoehto on agnostisismi ja asian jättäminen avoimeksi" - McGrath emt. s. 200-201.

Nykyään keskustelu Jumalan olemassaolosta teistien ja ateistien välillä onkin keskittynyt enimmäkseen kysymykseen pahuuden merkityksestä Jumala-uskolle ja on yleisesti myönnetty teistien puolella, että argumentit Jumalan olemassaolon todistamiseksi rationaalisesti ovat epäonnistuneet. Jumalaan uskova Peter van Inwagen toteaa, että vain moraaliargumentti ja ehkä ontologinen todistus koettavat edes todistaa moraalisesti täydellisen olennon, mutta niilläkään ei ole monia kannattajia - Inwagen: The Problem of Evil, the Problem of Air and the Problem of Silence, s.206 (2005). Nykykeskustelussa pahan ongelma (argumentti maailmassa esiintyvästä pahuudesta, teodikea-kysymys) on tärkein käytetty peruste kiistää Jumalan (etenkin kristillisen Jumalan) olemassaolo. On huomautettava kuitenkin, että teodikea-argumentti ei "osu" sellaisiin jumaliin, joiden ei oleteta olevan edes kiinnostuneita mahdollisesti tekemästään maailmasta ja ihmisten kohtaloista tai joiden ei oleteta olevan kaikkivoipia.

Siitä mitä kärsimys kertoo Jumalan olemassaolosta ("miten täydellinen jumaluus on voinut luoda näin epätäydellisen maailman") onkin keskusteltu ja kirjoitettu valtavasti viime vuosisadalla ja nykyäänkin, mutta aukottomaan lopputulokseen suuntaan tai toiseen ei olla päästy. Filosofi William Alston on väittänyt, että väite jonka mukaan paha on loogisesti yhteen sopimaton Jumalan olemassaolon kanssa "on nyt tunnustettu (lähes) joka taholla" täysin paikkansapitämättömäksi" - McGrath emt. s. 204. Alstonin väite ei kuitenkaan vaikuta täysin uskottavalta kun seuraa teodikea-ongelman ympärillä vieläkin jatkuvaa keskustelua. Voikin kysyä oikeutetusti, että mitkä "tahot" ovat sen myöntäneet: ammattifilosofit, kristityt filosofit vai ateistit (tuskin ateistit yleisesti allekirjoittavat McGrathin ja Alstonin näkemystä, vaan päinvastoin käyttävät edelleenkin pahan ongelmaa keskeisimpänä argumenttina koettaessaan osoittaa Jumalan olemattomaksi)?

Huomautuksia rationaalisuudesta sekä todistustaakan velvoite teisteille

Jos lähestytään Jumala-uskoa siltä kannalta, että ei ole - tähän mennessä ainakaan - empiiristä evidenssiä yliluonnollisista tapahtumista, jotka olisi luotettavasti dokumentoitu historiaan (siis muualle kuin uskonnollisiin pyhien kirjojen kokoelmiin) eikä tiede ole löytänyt mitään sellaista universumista, jonka selittäminen edellyttäisi selitykseksi supranaturaalin, transsendenssin toimijan (ja vielä erityisesti kristillisen Jumalan) voidaan saada viitteitä jostakin ja tarjoaa perusteita päätellä johonkin suuntaan. Ainakin se on selvä signaali, että ei ole voitu nähdä, kuulla eikä muutenkaan todentaa mitään jumalallista vaikutusta maailmankaikkeudessa eikä ole luotettavaa dokumentointia sen enempää enkeleistä eikä paholaisista (kaikenlaista folklorea ja uskonnollisia tekstejä luonnollisesti on, mutta uskonnolliset tekstithän eivät ole puolueettomia objektiivisia lähteitä, vaan niiden tarkoitus on julistaa jotain tiettyä uskoa, joka oletetaan a priori todeksi). Tähän voidaan tietysti vastata, että Jumala on voinut pitää itsensä niin täydellisesti salassa, että mistään mitä Jumala tekee ei voikaan jäädä mitään merkkejä eikä jälkiä, vaan hänen toimintansa on ihmisen havainnointikeinoille täysin tavoittamattomissa, joten siksi maailmankaikkeus näyttää 'jumalattomalta'. Vastaväite tälle väitteelle saadaan - jälleen - siitä, että ei sen itsensä täydellisesti salaavaan olennon tarvitse olla mikään jumala, vaan periaatteessa mikä tahansa kuviteltu olento sopii sellaiseksi tai sen ei tarvitse olla jumala ollenkaan, vaan se voi olla superälykäs aliensivilisaatio, jonka kokeiluun tämä maailma kaikkine vikoineen ja puutteineen kuuluu. Päädymme siihen, että Jumalan voi tässä universumissa, kansojen historiassa ja oman elämänsä tapahtumissa nähdä vain usko - usko, joka on valmis hyväksymään apriorisesti teistisen aksiooman (ja sen jälkeen teisti lähtee etsimään perusteluja uskolleen, vaikka kaikki teistit eivät todisteita tarvitse ja jotkut teistit pitävät todisteita ei vain turhina vaan jopa vahingollisina uskolle: miksi todistaa sitä, mihin jo uskotaan eikä uskoa voi tehdä riippuvaiseksi filosofisista päättelyistä tai tieteellisistä tutkimuksista).

Normaalin argumentoinnin sääntöjen mukaan todistustaakka (burden of proof) on sillä osapuolella, joka väittää jotakin olevan olemassa. Sen, joka ei usko jonkin olennon olevan olemassa ei tarvitse todistaa ko. olennon olemassaolemattomuutta. Ellei sellaisia todisteita löydy ei esitetty väite (Raamatun Jumalan olemassaolo, homeopatia, kreationismi, Intelligent Design jne.) ole tieteellisesti hyväksyttävä eikä väitteeseen uskominen ole tieteellisesti tai rationaalisesti perusteltua, vaan irrationaalista. Mahdollisesti esitettyä evidenssiä voidaan sitten luonnollisesti tarkastella ja arvioida kriittisesti ja päätellä onko todistusaineisto vakuuttavaa ja todistaako se todella väitteen oikeellisuuden (mikä on "vakuuttavaa" on luonnollisesti subjektiivista).

Näin ollen katson kohtuulliseksi pitää Jumala-uskoa irrationaalisena tai ainakin a-rationaalisena  (so. uskominen ei ole sinänsä järjetöntä eikä järjen mukaista, se on jotain muuta) ratkaisuna: uskova uskoo kaikesta huolimatta, vastoin havaintoja, kaikista kokeellisen luonnontieteen tuloksista ja rationaalisista vastaväitteistä välittämättä, vailla pitäviä todisteita. Kyseessä on faith-usko eli uskonnollinen usko, luottamus, jonka taustalla ovat tietyt sisäiset tarpeet, joiden ratkaisukeino usko Jumalaan on. Tosiasia on, että teistillä on voinut olla subjektiivisia kokemuksia (unia, paraneminen sairaudesta, pelastuminen vaarasta, mystinen kokemus 'pyhästä' tai kosmisesta yhteydestä 'jonkin suuremman' kanssa) ja teisti on antanut jälkeen päin kokemukselleen tulkinnan. Kokemuksen tosiasiaa ei voi kiistää, mutta kokemukselle annettu subjektiivinen tulkinta - joka pohjautuu teistisen aksiooman hyväksymiseen  - ei ole tosiasia eikä sitä voi verifioida (todentaa oikeaksi) muttei falsifioidakaan (todistaa vääräksi) aukottomasti. Lisäksi erilaiset kokemukset, kuten mystiset kokemukset eivät tapahdu ihmisen psykofyysisen apparaatin ulkopuolella, vaan vain ja ainoastaan ihmisen mielessä, hänen aivoissaan. Niinpä aivotutkimus, neurologia ja psykologia pääsevät käsiksi niihin - ja ihmisen aivokemiaan - joten ne kokemukset pystytään altistamaan kritiikille: toisenlaisista aksioomista käsin, jos ei-teistiset aksioomat on ensin hyväksytty lähtökohdaksi, kokemuksilla saadaan "luonnollinen", immanentti (maailmansisäinen) selitys. Aivoja sopivasti stimuloimalla sekä eräissä sairaustiloissa (kuten epilepsia) ihmisen aivot tuottavat uskonnollisia kokemuksia on yleisesti tunnettu tosiasia.

Teodikea, pahan ongelma, Jumalan vastuu: vakavin haaste kristilliselle Jumala-uskolle

Onko Jumala perimmältään vastuussa ihmisen teoista?

Teodikea-ongelmakenttään kuuluu myös kysymys onko Jumala vastuussa viime kädessä ihmisten tekemistä teoista, vaikka ihmisillä oletettaisiinkin olevan vapaa tahto? Jos oletetaan Jumalan olevan kaikkitietävä, tienneen "ennen aikojen alkua" ketkä pelastuvat - kuten UT:ssa Paavali toteaa - ja tienneen kaiken, mitä maailmankaikkeuden historiassa tapahtuu (eikä vain tienneen vaan jopa aktiivisesti ennalta määränneen historian kulun kuten apokalyptiikassa, Ilmestyskirja ja Danielin kirja VT:ssa, selvästi kuvataan) voidaan perustellusti katsoa Jumalan olevan vastuussa ihmisten teoista, koko historian kulusta. Juuri sen tähden Jumala on vastuussa viime kädessä, koska kaikkitietävänä (ja jopa historian kulun ennaltamääränneenä) Jumala tietää kaiken kaikista ja kaikista mahdollisista maailmoista, mitä hän olisi voinut luoda. Kaikkivaltiaana Jumala olisi voinut tehdä maailman, jossa tehdään vain eettisesti oikeita tekoja eikä pahuutta esiinny lainkaan.

Eskatologia esimerkkinä: Jumala voisi luoda maailman, jossa ei ole pahuutta eikä kärsimystä

Sen, että Jumala todella pystyisi luomaan vailla pahuutta ja kärsimystä olevan maailman osoittaa Raamatun eskatologia (oppi lopun ajoista): "tuleva maailma", taivasten valtakunta maan päällä/uusi luomakunta on täydellinen maailma vailla syntiä, pahuutta, kuolemaa, sairauksia ja ilman mitään kärsimystä (henkistä tai fyysistä). Siinä uudessa, jopa ikuisessa maailmassa ihmiset, jotka on sinne hyväksytty - Jeesukseen uskomisen perusteella - eivät myöskään tee vääriä valintoja - miten tämä on mahdollista ikuisuudessa, tekeekö Jumala pelastamistaan ihmisistä robotteja, joilla ei ole mahdollisuutta edes periaatteessa valita väärin, tehdä pahaa? Eikö monien kristittyjen argumentti "Jumala ei tahtonut ihmisistä robotteja, jotka eivät voi muuta kuin rakastaa Jumalaa ja siksi hän antoi ihmisille vapaan tahdon, vaikka siihen sisältyi lankeamisen riski" olekaan enää voimassa siinä taivasten valtakunnassa/uudessa maailmassa? Jos se ei ole siellä enää voimassa ja ihmiset eivät voi enää tehdä eettisesti vääriä valintoja niin miksi sitten Jumala ei jo alunperin tehnyt sellaista maailmaa, joka ei ollut "hyvä" vain vähän aikaa luomisen jälkeen, vaan olisi myös pysynyt hyvänä jatkuvasti? Ja jos Jumala on ennalta määrännyt kaiken niin miten ihmisillä - kuten sillä odetulla 'antikristuksella' ja tämän kannattajilla - olisi mahdollisuutta tehdä toisin, olla ryhtymättä antikristukseksi ja olla alkamatta taistella Jumalaa vastaan? Millä perusteella on oikeutettua tuomita ihmisiä teoista, joita heillä ei ollut mahdollisuutta jättää tekemättä jos kerran historian kulku on ennalta määrätty? Onpa käsitys ihmisen tahdon vapaudesta mikä tahansa niin lopputulos näyttäytyy pääsemättömältä - Jumalalla on perimmäinen vastuu ihmisten teoista luojana (miksi hän teki ihmiselle tahdon, joka salli satunnaisuuden ja väärät teot etenkin jos kerran hän ennalta näki koko ihmiskunnan historian?) sillä kaikkitietävänä hän tiesi ennalta sen vapaan tahdon käytön seuraukset ja on perimmältään aiheuttanut ihmiskunnan kaikki teot (Jumalanhan uskotaan pitävän yllä, elossa, kaikkia ihmisiä jatkuvasti). Jumala voisi, jos hän on kaikkivaltias, estää ihmisiä tekemästä pahaa tai hän olisi voinut jättää maailman tai ainakin ihmiset luomatta.

Sovitusoppi ratkaisuyrityksenä, 'kärsivä Jumala ihmisen rinnalla', ajan kulumisen ongelma

Klassinen vastaus kristityiltä on, että Jumala ei ole jäänyt toimettomaksi pahuuden suhteen, vaan teki aktiivisesti jotain pahuuden poistamiseksi - lähetti Poikansa kuolemaan ristillä, jotta "synnit sovitettaisiin ja paholaisen valta murskattaisiin". Kärsivän Jumalan idea onkin tuonut lohtua monille ja joillekin se riittää selitykseksi, jonka kanssa he tulevat toimeen, joten 'ihmisen rinnalla kärsivän Jumalan' idea on sielunhoidollisesti merkittävä, vaikkakaan ei sekään tarjoa loogisesti ja moraalisesti aukotonta vastausta teodikea-kysymykseen. Kuitenkin voidaan oikeutetusti kysyä - kun kaksi tuhatta vuotta on jo kulunut tästä lopullisesta sovituksesta ja "paholaisen kukistamisesta" - että miksi sitten tällä käänteentekevällä sovituskuolemalla ei ole ollut mitään käänteentekevää vaikutusta vieläkään: pahuus ja kärsimys eivät ole hävinneet tai vähentyneet ollenkaan, kuinka kauan tarvitaan vieläkin aikaa ennen kuin mitään konkreettisia vaikutuksia maailmassa alkaa näkyä? Ajan kulumisen ongelma ei ole pieni asia, sillä Jeesus itse ja alkukristityt odottivat kaiken lopun tulevan pian, heidän omana aikanaan tai kohta sen jälkeen joka tapauksessa, joten ajan osalta vähintäänkin he erehtyivät. He eivät uskoneet maailman jatkuvan tuhansia vuosia, vaan he uskoivat elävänsä lopun aikaa. Eskatologiasta saadaankin keskeinen ja ratkaiseva totuustesti, falsikaatiokriteeri kristinuskon totuuden testaamiseksi: eskatologia sisältää joukon havaittavia, fyysistä maailmaa koskevia väitteitä, joiden toteutumista voidaan siten testata. Jos eskatologia ei toteudu (kuten kahteen tuhanteen vuoteen mitään todella konkreettista ei ole tapahtunut, sodat ja maanjäristykset ovat hyvin arkipäiväisiä), on kristinusko osoittautunut vääräksi. Jos se toteutuu on kristinuskon dogma tullut verifioiduksi (osoittautunut todeksi).

"Moraalisesti riittävät tai loogisesti välttämättömät syyt" pahuuden sallimiselle

On esitetty kristillisen Jumalan olemassaolon puolustukseksi argumentti, että Jumalalla on ollut "moraalisesti riittäviä syitä" pahuuden sallimiselle tai pahuuden salliminen on "loogisesti välttämätöntä", jolloin havainto maailmassa olevasta pahuudesta tekee muodollisesti epäpäteväksi sinänsä loogisen päätelmän, että Jumalan olemassaolo ja täydellinen hyvyys sekä maailmassa oleva pahuus ovat ristiriidassa keskenään. Tällöin ongelmaksi tulee, että mitkä sitten olisivat niin painavia moraalisesti riittäviä ja loogisesti välttämättömiä syitä, joita voisi pitää uskottavina - muidenkin kuin kristittyjen keskuudessa (jotka ovat lähtökohtansa tähden epäilemättä valmiit hyväksymään lähes millaisia syitä tahansa, koska he haluavat uskoa)? Tässä tapauksessa ei ole loogista ristiriitaa pahuuden olemassaolon ja kristillisen Jumalan olemassaolon välillä eikä pahuus sulje loogisesti pois Jumalaa. Mutta vaikka sellaisia syitä koetettaisiin ehdottaa niin siltikään pahuuden olemassaolo ei poistu olemasta ongelma kristilliselle teismille, sillä usko kaikkihyvään, kaikkitietävään ja kaikkivoipaan Jumalaan ja pahuus ovat erittäin jyrkkä kontrasti sivuutettavaksi - ongelma vain on muotoiltava toisin. Ilman vakavaa vastaväitettä voidaan vähintäänkin todeta, että pahuuden ja kärsimyksen olemassaolosta on pitävämmät ja varmemmat todisteet kuin kristillisen Jumalan olemassaolosta. Teodikea-ongelma luonnollisesti katoaa jos kristillistä Jumalaa ei ole.

Lisäksi on syytä huomata, että kristittyjen teistien kuten reformoidun amerikkalaisen kristityn filosofin Plantingan esittämä ihmisen vapaaseen tahtoon perustuva kristillisen Jumalan olemassaolon puolustus ohittaa sen seikan, että olisihan Jumalalla ollut kolmaskin vaihtoehto: olla luomatta mitään maailmaa, joten on virheellistä olettaa - kuten Plantinga tekee - että Jumalalla oli mahdollisuuksinaan luoda vain joko maailma ilman pahuutta tai maailma, jossa on pahuutta.

Jos Jumalan katsotaan olevan deistinen eli Jumala ei vaikuta mitenkään maailmaan eikä ole kiinnostunut sen asioista voidaan oikeutetusti kysyä minkä tähden sekä kyseenalaistaa sellaisen Jumalan hyvyys. Voidaan myös kysyä miksi pitäisi ylipäätään uskoa sellaiseen Jumalaan, joka ei piittaa ihmisistä ja maailman menosta, Jumalahan on silloin yhdentekevä entiteetti.

”Vahditun kattilan paradoksi” - kvanttimekaniikka vastustaa Jumalan olemassaoloa

Tämä merkitsee sitä, että jos olisi olemassa kaikkinäkevä, olevaista jatkuvasti tarkkaileva jumalolento ei maailmassa voisi tapahtua mitään koskaan, vaan olevaisuus olisi kuin ikuinen, eloton, liikkumaton patsas. Planeetat eivät kiertäisi Aurinkoa, ei olisi sääilmiöitä eikä elämääkään (Kari Enqvist: Olemisen porteilla, s. 173-174). Jumalan olemassaolon kiistämiseksi tämä todistelu on yhtä vakuuttava tai vakuuttamaton kuin Jumalan olemassaolon tueksi kehitetyt todistukset. Tämä ei kuitenkaan ole logiikkaan tai filosofiseen spekulointiin perustuva, kuten jumalatodistukset, vaan tämä on kokeellisen luonnontieteen tulos, kvanttimekaaninen tosiasia, joka antaa vähintäänkin ajattelun aihetta ja haastaa teistejä pohtimaan jumalauskonsa perusteita. Ainakaan sen oletetun jumaluuden ei pitäisi katsella ja skannata olevaisuutta jatkuvasti, vaan hänen täytyisi pitää toistuvasti taukoja tai muuten mitään ei tapahtuisi ikinä – ja silloinhan jumaluus ei tietäisi jatkuvasti kaikesta kaikkea eikä näkisi ihmisten mielenliikahduksia, vaan vaikka mitä pääsisi tapahtumaan jumaluuden huomaamatta. Jumalan kaikkitietävyys ja kaikkinäkevyys kyseenalaistuu kvanttimekaniikan johdosta.

Mitä jumalatodistuksien jatkuva kehittäminen ja niiden epäonnistuminen todistaa?

Katsokaamme tätä monenlaisten jumaltodistuksien määrää, eikä tässä artikkelissa ole käsitelty edes kaikkia tarjolla olevia yrityksiä todistaa Jumalan olemassaoloa (mielenkiintoista on sekin, että eräät kristityt, kuten Tuomas Akvinolainen, eivät hyväksy päteviksi toisten kristittyjen, kuten Anselm Canterburylaisen, jumalatodistuksia). Se, mikä on kenties kaikkein musertavinta noille jumalatodistuksille on tämä: jos edes yksi noista kaikista jumalatodistuksista olisi ollut riittävä ja kyennyt pätevästi todistamaan Jumalan olemassaolon, ei olisi mitään tarvetta koettaa kehitellä jatkuvasti uusia jumalatodituksia yrittämään todistamaan sitä, missä muut jumalatodistukset ovat epäonnistuneet! Jumalatodistuksien toisiaan seuraavat sukupolvet ovat itsessään todiste siitä, että kaikki edeltävät jumalatodistukset ovat epäonnistuneet. Todisteiden puuttuminen on merkittävä seikka, jota ei voi ohittaa.

Tiede ja Jumalan olemassaolo? Tiede tukee agnostisismia parhaiten (kristityn uskonpuolustajan McGrathin mukaan)

Kirjallisuutta:
Alister McGrath: Ateismin lyhyt historia, 2004
Alister McGrath: Dawkinsin Jumala, 2006
Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo, 2003
Kari Enqvist: Olemisen porteilla, 1998
Esa Saarinen: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin, 1985
Peter van Inwagen: The Problem of Evil, the Problem of Air and the Problem of Silence, 2005
John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus Kaaos, kompleksisuus elämän synty, 2005.

Ylös