Kriittisiä huomioita kristinuskon ja sen jumalakuvan kehittymisestä

Mahdottomuus löytää Raamatusta yksi yhtenäinen oppi ja teologia

Juuri siksi, koska Raamattu on sisällöltään niin epäyhtenäinen, ristiriitainen ja koska eri suuntaukset päättelevät mielivaltaisesti mikä kohta Raamatussa on vertauskuvallista ja mikä kirjaimellisesti uskottavaa meillä on sadoittain erilaisia keskenään kilpailevia ja teologialtaan toisilleen vastakkaisia kirkkoja ja lahkoja. ”Raamatun yksi yksimielinen totuus” – ei sellaista edes ole eikä ole koskaan ollutkaan. Ja kaikki luulevat olevansa itse oikeassa ja edustavansa sitä ”tervettä uskoa” sekä pitävät muita enemmän tai vähemmän väärässä olevina. Raamatusta löytyy vastakkaisia maailmankuviakin, kuten monistinen  (on vain yksi jumala, joka tekee pahan ja hyvän suvereenisti) sekä persialaisperäinen dualistinen (jumalan ja "tämän maailman jumalan saatanan" välinen taistelu ja vastakohta, mikä kyseenalaistaa jumalan kaikkivaltiutta). Eikö kaikilla kristityillä pitänyt olla se "Pyhä Henki" sitä "Sanaa" avaamassa ja selittämässä "oikein" ja eivätkö kristityt kaikki lue Raamattuaan "rukoillen Jumalalta viisautta ja valoa sen ymmärtämiseen" - eikö Jumala siis pysty täyttämään uskoviensa pyyntöä eikä osaa antaa ymmärrystä vai onko Pyhä Henki ristitiidassa itsensä kanssa "johdattaen" yhden nöyrän totuudenetsijän luterilaisuuteen, toisen adventismiin ja kolmannen jopa jehovantodistajiin? Ja sitten kaikki "kokevat hengessään" olevansa "totuudessa". Vai onko ilmeisin selitys juuri se, miltä näyttääkin: mitään pyhää henkeä ei edes ole, vaan kaikki raamattu-uskoiset seuraavat oman psyykensä impulsseja tulkiten ne "Jumalan hengen" vaikutuksiksi ja selittävät Raamatun kertomuksia oman psykofyysisen "apparaattinsa" ja elämäntilanteensa lävitse löytäen juuri sen "valon" (= subjektiivisen tulkinnan), mitä heitä siinä tilanteessa "puhuttelee"?

Kumpi maailmankuva on se oikea - monistinen vai dualistinen, onko erillistä paholaista olemassa Jumalan vastavoimana,  vai tekeekö Jumala itse hyvän ja pahan sekä aiheuttaa onnettomuudet?  Vai ovatko molemmat maailmankuvat vääriä, epätosia inhimillisen teologisen ajattelun yrityksiä saada jumala-symbolin avulla jonkinlaista ymmärrystä maailmasta, jonka lainalaisuuksia ei vielä tunnettu?

Kokemus ensin, sitten todistetekstien etsiminen Raamatusta teologiseksi perusteluksi

Joillain uskovaisilla oli jokin heille merkittävä kokemus ja siitä kokemuksestaan käsin he alkoivat lukea Raamattua ja tulkita sen kirjoituksia tuon kokemuksen läpi. He etsivät sopivia todistetekstejä, jotka uskovaiset tyypillisesti ottavat erilleen niiden kontekstista ja historiallisesta taustasta ja he antavat Raamatun sopivan hämärille metaforille ja profetioille uuden tulkinnan, jonka he sitten näkevät oman kokemuksensa raamatullisena "todisteena". Koska tuollainen raamatunkohtien käyttäminen oman erityisen kokemuksen teologisina tulkkeina on noin subjektiivista ja sidoksissa siihen kokemukseen ja niihin lähtökohtiin, joita juuri noilla uskovilla on, eivät niitä kokemuksia vailla olevat ja toisenlaisista kokemuksista käsin Raamattua tulkitsevat uskovaiset pääse yksimielisyyteen Raamatun "oikeasta opista". Juuri tällä tavalla alkoi seitsemännen päivien adventismin nimellä tunnettu hengellinen liikehdintä ("suuri pettymys" kun Kristus ei palannut ja siitä seurannut historian massiivisimpiin kuuluva teologinen kasvojenpelastusoperaatio) ja toisaalla helluntailaisuus eräistä ekstaattisista kokemuksista. Itse asiassa kristinusko itsessään syntyi samalla tavalla: joukolla juutalaisia oli merkittäviä kokemuksia erään luonteeltaan ja opetustavaltaan karismaattisen ja vaikutusvoimaisen "rabbin" kanssa ja katastrofi, kun heidän opettajansa tapettiin. Ensin olivat alkukristittyjen kokemukset ja niitä seurasi silloisen Raamatun, Vanhan testamentin, radikaali uudelleentulkinta ja "todistetekstien" etsiminen perustelemaan ja oikeuttamaan heidän tekemänsä tulkinta heidän kokemuksistaan. Niinpä juutalaisille, joilla ei ollut samoja kokemuksia, alkukristittyjen raamatuntulkinnat olivat mielettömiä ja harhaoppisia (paitsi niille, joiden psykososiaaliseen elämäntilanteeseen juuri alkukristillinen uskontulkinta vetosi, aivan samoin kuin adventistinenkin teologia on saanut kaikupohjaa ihmisissä ympäri maailmaa, vaikka heillä ei ole ollut juuri niitä alkuperäisiä kokemuksia).

Havaintoja kristinuskon kehityksestä ja siitä nousevia kriittisiä kysymyksiä

Luomisteoillaan pitkäveteisesti Jobille mahtaileva ja ylvästelevä luoja, joka sivumennen sanoen ei kerskailunsa lomassa tiedä edes luomansa strutsin elintapoja, muusta puhumattakaan, ei ole vakuuttava osoitus, että sillä luojalla olisi luotettavaa ja tarkkaa tietoa muistakaan asioista, kuten siitä "hengellisestä sanomasta". Samassa kirjakokoelmassahan on pelastuskin on, puheet armosta ja Jeesuksesta Jumalan Poikana - mikä erivapaus tai erikoisasema noilla hengellisillä asioilla on olla kyseenalaistamattomia kirjaimellisia luotettavia totuuksia ikuisesti? Samalta jumaluudeltahan ne kaikki on Raamatussa peräisin). Raamatussa itsessään ei ole normia sille, mitkä kohdat pitää ottaa aina ja ikuisesti kirjaimellisesti ja mitkä kohdat ovat vain jotain allegoriaa tai pelkästään omaan aikaansa kuuluvaa ohjeistoa (esimerkiksi pastoraalikirjeiden kelpoisuusehdot seurakunnan vanhimman tehtäviin eivät kirjeiden oman sisällön mukaan ole väliaikaisia tai vertauskuvallisia. Silti luterilainen nykyinen totuus on, että naiset kelpaavat pappisvirkaan ja seurakunnan johtoon - tosin UT ei tiedä mitään tuollaisesta virkapappeudesta).

Varsin yleinen linja ainakin suurissa kirkkokunnissa on, että Raamatun puheilla luonnosta ja avaruudesta ei ole väliä, ne ovat epäoleellisia ulkoisia "kehyksiä" varsinaisen keskeisen hengellisen sanoman kannalta, joka on sielun pelastus ja ikuiseen elämään pääsy. Näinhän on astronomi-pappi Lemaîtresta ja jo hänen edeltäjistään lähtien väitetty - niin puhui Galileikin. Raamatun puhe luonnosta on epäoleellista ja saa olla virheellistä, mutta se sielun pelastus säilyy ja pysyy eikä sitä kiistä mikään. Mutta erittäin kiintoisa ja merkittävä seikka tuollaisten erottelujen taustalla on tämä: takana on tieteen valtava edistyminen ja maailmankuvan mullistavat muutokset varsinkin luonnontieteiden ansiosta, mitkä ovat pakottaneet kirkon/uskovat (vastaan haraavia fundamentalisteja lukuun ottamatta) perääntymään asemistaan (luonnontieteissä sekä myös historian puolella) yksi toisensa jälkeen.

 Jumala on käynyt aina vaan abstraktimmaksi ja etäisemmäksi (kuten jokin teologi Paul Tillichin "olemisen syvyys") toisin kuin alkuperäinen Raamatun Jumala, joka vaikuttaa kaikessa aktiivisesti, niin luonnossa kuin kansojen ja yksilöiden kohtaloissa, tekee ihmeitä ja vaikka mitä suvereenina universumin valtiaana - ruokkii jopa korpin poikaset ja ohjaa saaliin leijonalle luonnossa eikä varpunenkaan putoa taivaan Isän tietämättä, kuten Jeesuskin ainakin erään tradition mukaan sanoi. Jumala on joko työnnetty tieteen aukkoihin tai käynyt abstraktiksi etäällä olevaksi olennoksi, joka ei pahemmin puutu maailman asioihin, ei vaikuta säähän eikä oikein mihinkään eikä tee enää raamatullisia kiistattomia ihmeitä (koska viimeksi on Punainen meri halkaistu tai Aurinko pysäytetty taivaalle?). Paitsi kuitenkin sen Jumala vieläkin tekee, että ne sielut hän pelastaa ikuiseen elämään (eikä sillä uskollakaan ole enää niin väliä jos kerran kaikki pelastuvat ainakin Kylliäisen totuuden mukaan ja helvetin Jumala ehkä jo sammutti huomattuaan helvetin olevan liian kiusallisena paikka moderneille humanistikristityille). Tai sitten Jumala on karismaattisten piirien tunne- ja kokemusgeneraattori, joka vaikuttaa hysteeriseltä näyttäviä hengellisiä "elämyksiä", ylistystä ja glossalaaliaa (kielillä puhumista) - kun kaikkia uskovia ei tyydytä jokin epämääräinen, epäpersoonallinen etäinen olemisen syvyys jossain kaiken "takana".

Kysymyksiä kristinuskon kehityksen perusteella. Kehittyykö Jumala ihmisten kulttuurien kehittyessä?

Miten voi olla mahdollista, että jos kerran Jumalan totuus oli satojen vuosien ajan tiivistetysti sanottuna kirjaimellinen kuolemanjälkeinen rangaistus epäuskoisille niin miten sitten nykyaikana se totuus ei olekaan enää oikea totuus, vaan uusi totuus onkin, että kaikki pelastuvat (Kylliäinen), helvettiä ei ole missään tuonpuoleisessa, ja jos helvetti onkin niin ei siellä ainakaan ole kovin kamalaa eikä mitään kirjaimellista tulta ja matoja, vaan uuden valon mukaan helvetti on vain kielikuva tämän elämän aikaisista pahoista olotiloista, joissa ihminen on ilman Jumalaa? Jos nykyiset humanistikristityt ovat löytäneet totuuden, ovat entisten aikojen kristityt olleet väärässä ja harhauskossa ja jos entiset kristityt olivat oikeassa uskossa niin silloin nykykristityt ovat harhaoppisia: ei voi olla samanaikaisesti totta, että

i) helvetti on konkreettinen ikuinen rangaistuspaikka ja/tai olotila tuonpuoleisuudessa ja sinne joutuvat kaikki (ehkä pikkuvauvoina kuolleita lukuun ottamatta), jotka eivät uskoneet Jeesukseen
ii) helvetti ei ole tuonpuoleinen kirjaimellinen väliaikainen tai ikuinen rangaistuspaikka/olotila, vaan helvetti on vain metafora tässä elämässä koettavasta negatiivisesta olosta ilman Jumalaa.

Samoin nämä seuraavat neljä teologista väitettä eivät voi olla yhtäaikaisesti tosia:

i) ainoastaan ne pelastuvat helvetistä taivaaseen, jotka uskovat Jeesukseen Jumalan Poikana ja ottavat vastaan hänen sovituskuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta valmistetun pelastuksen
ii) kaikki ihmiset pääsevät taivaaseen, uskovat he tai eivät Jeesukseen. Mitään helvettiä ei ole, on vain taivas.

iii) Jumalan tahto on, että vain miehet johtavat hänen seurakuntaansa ja ovat saarnaviran haltijoita. Naisilla ei ole oikeutta opettaa seurakunnassa eikä johtaa sitä.
iv) Jumala hyväksyy tasapuolisesti ja erotuksetta naiset ja miehet seurakunnan johtajiksi ja saarnaajiksi. Jumala haluaa naisten toimivan vapaasti kaikissa tehtävissä kirkossaan.

Onko Jumala siis jokin inhimillisen ajattelun kehittymisen tahdissa muuntuva historiallinen prosessi, metafora, jolla on tuhannet kasvot kunkin ajan kulttuurista ja arvostuksista riippuen? Miten Jumala, jos sellainen muuttumaton, ikuinen olento, jonka tahto on muuttumaton, voisi muuttua aina kun ihmisten näkemykset muuttuvat? Kehittyykö Jumalan luonne ihmiskunnan kanssa, käykö Jumala itsessään läpi valistuksen, humanismin ja feminismin?

Tiede on pakottanut kirkon uudestaan ja uudestaan tarkistamaan oppejaan ja aina löytyykin uusi "valo", "nykyinen totuus", joka antaa taas vähän lisää hengitystilaa kristinuskolle: Raamatun alkukertomukset huomataan - kuinka mukavaa – vain vertauskuviksi ja ylistysrunoiksi, joilla on jokin "ajaton kaikkien aikojen ihmisiä koskettava hengellinen sanoma", mikä ei - niinpä tietysti - riipu vallitsevasta maailmankuvasta. Kirjaimellinen usko Raamatun kertomuksiin havaitaankin lähes harhaopiksi ( = kreationismi) ja vanhentuneeksi literalismiksi, jota modernit, edistykselliset, tieteen tulokset hyväksyvät kristityt eivät tietenkään harrasta. Kristinusko ja Raamatun kertomukset ovat käyneet läpi melkoista evoluutiota ja parhain päin selittämistä. Ja mikä siihen pakottaa? Eivät Raamatun tekstit, vaan juuri se tiede sekä yleensäkin moderni ajattelu (kuten valistus ja humanismi), joiden löytämä tieto ja uskontokritiikki ovat niin musertavaa, perusteltua ja ytimeen osuvaa, että kirkon/uskovien (paitsi ne fundamentalistit, joihin vanhoissa kirkoissa halutaan ottaa etäisyyttä), täytyy ottaa se kritiikki huomioon selviytyäksensä nykyaikana muunnellen oppejaan ja Raamatun tulkintojaan. Niinpä Jumalakin luo nykyään evoluution kautta - ajatus, mikä vielä 150 vuotta sitten saati aiemmin oli useille kristityille kuin rienausta ja sula mahdottomuus (vaikka oli toki niitäkin teologeja Darwinin aikaan, jotka pitivät evoluutiota yhteensopivana kristinuskon kanssa). Ja helvettikin on jokin metafora jostain ei niin kovin pahasta tai jopa vain jostain "olotilasta" tässä elämässä (eikä koko helvetistä paljon edes puhuta enää sen epämukavuuden takia).

Eikö siis Raamattu ole perinteisesti ymmärrettynä vaikkapa luterilaisen tunnustuskunnan mukaisella tavalla totta - siltähän se näyttää - , kun Raamatun tulkintoja pitää korjata ja päivittää aina juuri sen mukaan kuin kunkin aikakauden tiede, yleinen (Raamatun Jumalaa humaanimpi ja edistyksellisempi) oikeustaju ja uskontokritiikki pakottaa kirkkoa tekemään (ehkä selvimmin tämä näkyy perinteisen helvetti/kadotus-uskon hiljentymisessä ja melkeinpä alasajossa sekä helvetin, jos siitä puhutaan, pehmentämisessä mahdollisimman miedoksi)? Kirkon ja kristittyjen osa on mukautua ja tulla perässä sekä vetäytyä aikaisemmista kannoistaan (kuten maakeskeinen maailmankuva, Raamatun historiallinen luotettavuus alusta loppuun ja maailman nuoruus) kun tiede edetessään vie pohjan erilaisilta kristillisen maailmankuvan elementeiltä ja moraalisen ajattelun kehitys tekee aikaisemmista "kristillisen moraalin ja Jumalan tahdon" mukaisista normeista barbaarisia ja epäinhimillisiä (kutistuvaa omiin poteroihinsa bunkkeroitunutta ”raamattu-uskollisten” vähemmistöä lukuun ottamatta).

Mielivaltainen tapa erotella Raamatun "ikuinen ja pysyvä" sisältö "epäolennaisesta ja vanhentuneesta"- kriteerit dogmaattisia valintoja

Näkemys, joka erottaa Raamatun "epäoleellisen sisällön" (luonto, maailmankaikkeus) "oleellisesta ja kestävästä ydinsanomasta" eli pelastuksesta näyttää päällisin puolin hyvältä ja selkeältä erottelulta ja kaikin mokomin niin voi ja saa uskoa jos sen itsellensä hyväksi kokee ja pitää sitä perusteltuna – mutta sellaisen erottelun tekijä sulkee silmänsä kriittiseltä kysymystä sitä pelastusoppia kohtaan ja asettaa pelastussanoman kiistämättömään erityisasemaan. Miksi sitten Raamatussa niinkin paljon on luontoa ja avaruutta koskevaa materiaalia, jos se on merkityksetöntä sen ”hengellisen sanoman” kannalta? Mistä me tiedämme todellisesti, mitkä Raamatun moraalinormit ovat aina voimassa ja mikä on vain jotain kulttuurisidonnaista, meille vanhentunutta säännöstä - pitääkö homoseksuaalit ja heidän keskinäiset suhteensa hyväksyä vai onko homoseksuaalisuus syntiä nyt ja aina? Entä naisen asema ja oikeudet : mistä me tiedämme onko 1. Timoteus-kirjeen teologia todella aina voimassa, vai onko se vanhentunutta antiikkista ajattelua vain silloisiin olosuhteisiin? Kuka sen tietää ja päättää?

Kiinnostavaa olisi kuitenkin, että missä vaiheessa raja tulee vastaan, eikä kristinusko voi enää perääntyä tai muuten se lakkaa kokonaan (eli mikä on kristillisen uskon ja teismin falsifikaatiokriteeri)? Entä millainen tieteellisen maailmankuvan olisi oltava, jotta se ytimeksi sanottu hengellinen sanoma, pelastus, menettäisi uskottavuutensa lopullisesti? Eikö mikään tosiasia tai havainto ole riittävän vakuuttava kaatamaan kristillistä uskoa ja jumalauskoa ylipäätään – sellainenkin vaihtoehto pitäisi rehellisyyden nimissä hyväksyä?

Vai koska ja missä asiassa on niin käynyt, että tiede on joutunut perääntymään teorioistaan ja tuloksistaan sekä myöntämään, että Raamatun/kristinuskon opit ovatkin oikeassa ja totuus onkin Raamatussa, milloin tiede on joutunut mukautumaan kristinuskon totuuksiin (paitsi silloin kun kirkko voimalla ja vallalla, rangaistuksien uhalla, on pakottanut tieteentekijöitä siihen, kun kirkolla oli vielä "raateluhampaat ja kynnet")? Koskaan ei niin ole tapahtunut - kun tieteellä on ollut vapaus, eikä sen johtopäätöksiä ole määrätty kirkon taholta. Koska tiede olisi tuloksissaan lähentynyt Raamatun kertomuksia ja joutunut myöntämään, että on välttämätöntä uskoa tuonpuoleiseen jumalalliseen todellisuuteen asioiden selittämiseksi? – niin ei ole käynyt. Pois lukien jotkut arkeologiset löydökset, jotka ovat antaneet tukea eräiden raamatullisten kertomusten ja paikkojen olemassaololle (mutta suuressa määrin varsinkin Vanhan testamentin kertomukset ovat kokonaan tai osittain epähistoriallisia, eikä arkeologia ole voinut vahvistaa niiden todenperäisyyttä). Mutta se, että Raamatun joissain kirjoituksissa on historiallisesti paikkansa pitäviä asioita, ei todista Raamatun tai sen jonkin osan jumalallisuudesta – Raamattua voisi verrata pikemminkin vaikka johonkin historialliseen romaaniin.

Kristillinen usko on ollut aina kautta historian se osapuoli, joka on lähentynyt tiedettä sekä joutunut sopeutumaan tieteen tuloksiin ja myötäilemään - vähitellen - uusia aatteita kuten humanismia, valistusta ja naisasialiikettä. Kirkko on perinteisesti paljolti vastustanut tuota kaikkea edistystä ja vapautumista patavanhoillisesta patriarkalismista, eivätkä kirkot ole olleet demokratian esitaistelijoitakaan historiansa aikana (tosin on myös ollut edistyksellisiä ja uudistusmyönteisiä, ihmisoikeuksien puolesta toimineita kristittyjä ja uskonsuuntia, kuten orjuutta Englannissa 1700-luvullla vastustaneet kveekarit sekä metodistit, monien muiden kristittyjen ja teologien puolustaessa orjuutta kuitenkin niin pitkään kuin mahdollista). Kirkko yleisesti ottaen kuitenkin reagoi, maltillistuu, sopeutuu ja humanisoituu (edes jonkin verran ja nykyään suuret tunnustuskunnat kuten pohjoismaiset luterilaiset kirkot jo varsin paljonkin), vain koska sen on pakko välttääkseen museoitumisen ja koska kirkko on menettänyt sen yhteiskunnallisen vaikutusvallan, mikä sillä vielä oli ei niin kovinkaan kauan sitten (ei ole lopultakaan pitkä aika siitä aikakaudesta, kun esimerkiksi teologian professori menetti virkansa, jos hän opetti yliopistolla valtiokirkon dogmien vastaisesti, ja sama päti muidenkin tiedekuntien professoreihin, jos he poikkesivat virallisesta kirkollisesta "totuudesta"). Kysymykseksi jää, miten paljon kirkolla (= kristikunnalla kokonaisuutena eri tunnustuskuntineen) on ollut ja on nykyään aitoa halua näihin muutoksiin, joita yhteiskunnat länsimaissa ovat käyneet läpi (esim. perhekäsityksien murros, uudenlaiset parisuhdemallit, avioerojen salliminen ja uudelleen avioituminen, homoseksuaalisten ihmisten oikeusturvan ja naisten aseman parantuminen).

Islamin tila varoittava esimerkki siitä, millainen kristikunta voisi olla

Jos Eurooppa ei olisi läpikäynyt (kristikuntaa pienempiin osiin pilkkovaa ja skeptisyydelle inspiraatiota antanutta) reformaatiota, renessanssia ja valistusta, kristillisellä kirkolla olisi edelleen sama suuri vaikutusvalta kulttuuriin, tiedotusvälineisiin, Internetiin ja tieteeseen (jos tiede olisi saanut edes kehittyä ja meillä sitä myöten olisi Internet!), voi vain kuvitella millaisessa tukahduttavassa sensuuriyhteiskunnassa vieläkin eläisimme (kirkko ei silloin sallisi tällaisen websivustonkaan olemassaoloa, vaan inkvisitio kitkisi kaiken "harhaopin" ja "luopumuksen" pois kovalla kädellä). Konkreettinen esimerkkihän on islamilainen maailma, jossa eletään edelleen varhaiskeskiaikaisen maailmankuvan ja arvomaailman mukaisesti. Islamin opit vaikuttavat tieteen tuloksiinkin muslimimaissa edelleen, sillä islamilla ei ole ollut omaa uskonpuhdistustaan, valistuksesta ja humanismista puhumattakaan. Jopa useille "maltillisille muslimeillekin" länsimaisen kulttuurin liberaalisuus, sekulaarisuus ja vapaudet ovat vaikeita käsittää ja fundamentalistiset muslimit eivät hyväksy länsimaalaisuutta missään tapauksessa, vaan he mittaavat länsimaisia yhteiskuntia yli tuhat vuotta vanhojen uskomuksien ja arkaaisten moraalikäsityksiensä standardeilla.

Tieto on vaarallista uskonnoille – tieto tekee jumalista tarpeettomia selitysperusteina ja maailmassa toimijoina ja tieto näyttää meille, millaiset lainalaisuudet ja mekanismit ovat todellisuudessa ilmiöiden takana. Mutta kirkot ja niiden palveluksessa olevat teologit ja vieläkin uskonnollisia agendoja myötäilevät yliopistoteologit (vähintäänkin osa heistä) tarvitsevat jotain ainakin riittävän usean ihmisen korvissa hyväksyttävältä näyttäviä perusteita sille, miksi kirkkoa edelleen tarvitaan ja miksi kirkon asema pitäisi säilyttää (maissa, joissa on edelleen valtio- tai kansankirkollinen järjestelmä verotusoikeuksineen ja muine mahdollisine etuoikeuksineen). Jäljelle jäävät riitit, mystisyys, tunne, liturgia (kuin jonain kristillisenä liveroolipelinä) tai uskominen omien psykologisten tarpeiden tähden (lohdutukseksi, psyykkisen hyvän olon, toivon tähden yms.). Kirkko mukautuu sopuisasti siihen, että useimmille ihmisille kirkko on vain elämän taitekohtien riitti- ja seremoniamestari, sosiaalituen jatke sekä terapiapalvelu, kunhan vaan saavutetut edut voidaan säilyttää. Vai koska viimeksi Suomen ev-lut. kirkosta on erotettu sen maksavia jäseniä siksi, että he ovat avoimesti ateistisia, agnostisistisia, levittävät "harhaoppeja" ja "epäuskoa" tai elävät "kristitylle sopimatonta, siveetöntä elämää"?

Entä judeo-kristillis-islamilaisen teistisen Jumalan olemassaolo?

Hyvin monet asiat maailmassa (historia, luonnontieteen tulokset, yleinen elämänkokemus kuten että kuolleet eivät nouse ylös elävinä ja elämänmenon yleinen mielivaltaisuus eli kaikkea voi sattua kaikille uskosta riippumatta, logiikka, kaikkien jumalatodistuksien epäonnistuminen ja auktoriteettiuskosta sekä dogmatismista vapaa järki, Raamattu kaikkine raadollisuuksineen, virheineen, ristiriitoineen ja runsaine kulttuurilainoineen) puhuvat luontevimmin – tietysti on aina subjektiivinen näkemys, mikä on luontevinta – tulkittuna sen puolesta, että varsinkaan Lähi-idän monoteististen uskontojen persoonallista jumalaa ei todennäköisesti ole. On näet aivan oma kysymyksensä, onko Raamatun Jumala (”Jahve ja hänen poikansa Jeesus”) olemassa ja onko mitään muuta jumalaa olemassa. Kristillisessä uskossa ja Raamatun sisällössä ei ole mitään, minkä alkuperäksi olisi tarpeellista, saati välttämätöntä olettaa ”jumalallista ilmoitusta”, koska jokin kristillinen uskonkappale – kuten vaikka sijaissovitus – olisi muka ”inhimillisen ajattelun vastainen” (sijaissovitus-ajattelu oli jopa yleistä muinaisen Lähi-idän kulttuureissa, kuten Mesopotamiassa ja kreikkalaisillakin oli omat syntipukkiriittinsä). Ihmiset niitä uskonnollisia ajatuksia ovat ajatelleet ja kirjoittaneet joka tapauksessa käyttäen ideoita, käsityksiä ja motiiveja, joita heidän aikanaan oli saatavilla ja mitkä olivat heille tuttuja. Useimmilla kristillisillä uskomuksilla ja ideoilla on joka tapauksessa muinaiset esikuvansa Lähi-idän uskontoperinteissä ja useimmilla VT:n kirjoilla on oma vastineensa Mesopotamian uskontojen kaanoneissa.

Ei siis ole mitään tarpeellista tai välttämätöntä syytä olettaa, että judeo-kristillis-islamilainen persoonallinen ja maailman asioihin puuttuva luojajumala olisi olemassa - se, että vieläkään ei tiedetä monia asioita ei todista, että nimenomaan minkäänlainen jumala löytyisi siitä tiedollisesta aukosta (joka voi täyttyä tulevaisuudessa). Jumaluuden, jonkinlaisen korkeamman voiman tai prinsiipin olemassaolo on toki filosofisesti periaatteessa mahdollista, eikä mikään looginen perustelu sitä ehdottomasti ja kertakaikkisesti kiellä, mutta meillä ei vaan ole sellaisen korkeamman voiman - joka voi olla myös aivan "luonnollinen" eikä jumalallinen, jollain meitä korkeammalla olemassaolon tasolla - olemassaolosta ja vaikutuksista empiirisiä objektiivisia ja vastaansanomattomia todisteita.

Juuri senkin tähden käytän ilmaisuja "todennäköisesti" tai "epätodennäköistä", koska ainoastaan fundamentalistisessa uskonnollisuudessa puhutaan ylimielisesti ja omahyväisesti "totuuden  tietämisestä" ja absoluuttisesta "muuttumattomasta" ainoasta oikeasta opista. Missään tieteellisessä diskurssissa ei puhuta absoluuttisesta, ikuisesta, muuttumattomasta lopullisesta totuudesta, mikä nimenomaan on realistinen ja myös nöyrä asenne, jossa ei lukita ajattelua mihinkään kiveen hakattuun, kerran keksittyyn dogmirakennelmaan.

Mitään tosiasiaväitettä, varsinkaan epätavallisia ja yleisestä elämänkokemuksesta poikkeavia, ei pitäisi uskoa ilman objektiivisia perusteita

Uskomiselle voidaan asettaa seuraavat järkevät kriteerit, eräänlaiset "epäviralliset uskomisen seitsemän sääntöä" (joiden rikkomisesta ei seuraa ajallisia eikä iankaikkisia sanktioita kuitenkaan).

1. Ei kannata uskoa mihinkään, koska moni ihminen uskoo niin.
2. Ei kannata uskoa mihinkään, koska siihen on uskottu kauan ja se on perinteinen näkemys.
3. Ei kannata uskoa mihinkään sellaiseen näkemykseen, joka perustuu jonkin oman kokemuksen subjektiiviseen tulkintaan omilla rajallisilla kognitiivisilla edellytyksillään (= on nähnyt unen, näyn, kuullut ääniä, kohdannut epätavallisen asioiden tai henkilöiden yhteensattumisen, "lähellä kuolemaa kokemus" eli NDE yms. ja sitten antaa kokemalleen jonkin tietyn tulkinnan: "ihme", "korkeimman johdatus" jne. -> pitäisi erottaa toisistaan kokemus paljaana tosiasiana ja sille kokemukselle annettu tulkinta, joka ei välttämättä ole tosi kuvaus tapahtuneesta. Missään tapauksessa tuollainen subjektiivinen kokemus tai elämys ei ole objektiivista, muille ihmisille todistusvoimaista tietoa, vaan se on uskoa) .
4. Ei kannata uskoa mitään auktoriteetin perusteella, ilman todisteita (tai keinoja falsifioida väitetty näkemys).
5. Älä usko sellaiseen, mitä ei voida falsifioida (eli määrittää edellytykset ja keinot osoittaa uskomus epätodeksi ja virheelliseksi. Jos mikään mennyt, nykyinen tai tuleva havainto tai tutkimustulos ei voi kumota jotain uskomusta, vaan se uskomus on aina ja kaikkialla tosi, on kyseessä ehdottomasti epätieteellinen huuhaa-väite).
6. Tutkittuasi itse (mikäli se on mahdollista: jos et voi itse tutkia jotain asiaa, koska se vaatisi tieteellisiä laitteistoja kuten suuria kaukoputkia, satelliitteja tai hiukkaskiihdyttimiä on hyväksyttävää luottaa saatavilla olevaan alan asiantuntijoiden löytämään vertaiskritiikin läpäisseeseen julkiseen ja avoimeen tietoon) asian ja ajateltuasi järkeäsi käyttäen hyväksy uskomus jos ko. uskomus on järkevä, looginen, todennäköinen ja perusteltu objektiivisesti.
7. Mitä epätavallisempi ja yleisestä elämänkokemuksesta poikkeava jokin tosiasiaväite on (kuten että joku kuolleeksi todistettu ihminen palaa eloon tai joku halkaisee meren tai tekee ruokaa tyhjästä), sitä epäilevämmin suhtaudu siihen ja vaadi erityisen painavia, kriittisen tarkistuksen kestäviä todisteita. Ja jos tarjolla on vain kuulopuheita, todentamattomia tarinoita tai muinaisia kirjoituksia, jotka eivät täytä objektiivisen kriittisen historiankirjoituksen periaatteita, hylkää väite epäuskottavana ja ole lähdekriittinen tarjottuja kirjallista aineistoa kohtaan (kirjoituksen ikä tai siihen uskovien runsaus ei todista kirjoitetun kertomuksen todenperäisyyttä).

Ei ole rationaalista käytöstä uskoa tosiasiaväitteitä tai jonkin olennon olemassaoloa koskevia uskomuksia ilman asianmukaisia objektiivisia todisteita, jotka tekevät perustelluksi uskoa kyseisiin väitteisiin. Juutalais-kristillinen sekä islamilainen jumalausko (teismi) on tietoteoreettisesti epäkelpoa, seisoo objektiivisesti ottaen tyhjän varassa ja on kestämätöntä maailmaa koskevaksi todellisuuskuvaukseksi, sillä teismin tueksi ja perusteiksi ei ole intersubjektiivisia (useille yksilöille yhteisiä) ja objektiivisia havaintoja tai todistusaineistoa. Yksilön subjektiivinen "intuitio" tai "kokemus jumalan kohtaamisesta" on merkityksetön kaikille muille paitsi kokijalle itselleen, emmekä me voi todentaa, mitä hän on oikeastaan kokenut. Kokijalla on vain ollut jokin kokemus - se on tosiasia - mutta sen kokemuksen tulkinta on kokijan oma subjektiivinen näkemys, sillä mitä hän koki - se tulkinta ei ole tietoa eikä todiste, vaan se on uskoa ja se usko puolestaan pitäisi osoittaa todeksi jollain objektiivisella keinolla (tai antaa sille falsifiointikriteerit).

Syntymäsattuma määrää ihmisten uskonnon yleensä

Kirjallisuutta:

Sam Harris: Uskon loppu: uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus, 2004
Juha Pentikäinen, Katja Pentikäinen (toim.): Uskonnot maailmassa, 2. painos, 1993
Petter Korkman - Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja, 1998

Ylös