Juutalaisuus, kristinusko ja islam Lähi-idän muinaisen henkisen perinnön versioina

Koko Välimeren alueella uskottiin samanlaisiin jumaliin

Jumalien joukko kaikkialla Välimeren ympäristössä oli samankaltaista ja muinaiset uskonnot ovat typologialtaan läheisiä keskenään. Ei ole lainkaan vaikea havaita yhtäläisyyksiä mesopotamialaisten ja kreikkalaisten jumalien väliltä. Osassa samankaltaisuuksia on kysymys suorasta kulttuurilainasta, kun kaksi jo alunperin samantyyppistä jumalaa lähentyy toisiaan entisestään lainavaikutteiden tähden: yhteen jumalaan sulautetaan uusia piirteitä toisesta jumalasta. Jumalien ominaisuuksien toisilleen välittymisen taustalla oleva teologia on usko siihen, että kyseessä on yksi ja sama jumala (esimerkkinä mesopotamialaisen jumalattaren Inannan-Ishtarin-Astarten ja kreikkalaisten kauneudenjumalatar Afroditen perinneketju). Vaikutteita jumalien välillä kulki kahteen suuntaan, sillä hellenistisellä kaudella kreikkalaisjumalattaren piirteitä omaksuttiin Lähi-idässä Astarteen ja sen eri hahmoihin. Todistettavasti tapahtuneita jumalten lainaamisia on vähän, mutta niiden joukossa on eräitä keskeisiä, kuten kreikkalaisten myytti (Hesiodos: Theogonia) jumalien kuninkuuden siirtymisestä jumalten keskuudessa ja jumalien keskinäisistä suhteista palautuu Lähi-itään ja Anatoliaan. Kiistaton Lähi-idästä kreikkalaisille ainakin jo 600-luvulla eaa. lainautunut jumala on Adonis (heprean adon = herra, myös Jahven nimityksenä VT:ssä), jonka kreikkalaiset itsekin ymmärsivät olevan Lähi-idästä kotoisin. 

Kreikkalaisten uskonto kuuluu vanhaan indoeurooppalaiseen uskontoon sen eräänä haarana ja kreikkalaisten jumalien esikuvia löytyy Intiasta Irlantiin. Antiikin kreikkalaisten uskontoon tuli vaikutteita myös heitä vanhemmista uskonnoista Välimeren seudulta, minkä huomaa parhaiten Lähi-idän ja Egyptin temppeleistä vaikutteita saaneista minolaisista kreikkalaistemppeleistä.

Jumalien kuolema, sijaiskärsimys, tuonelaan astuminen ja ylösnousemus Lähi-idän muinaisessa uskontoperinteessä

Adoniksen kultin keskeisiä piirteitä olivat jumalan kuolema ja ylösnousemus, jotka nekin tulevat Lähi-idästä. Kreikkalaisten uskon mukaan villisika tappoi hampaillaan Adonis-jumalan ja maan jumalatar Afrodite suri rakastaan laskeutuen tuonelaan etsimään Adonista. Mutta manalan jumalatar Persefone oli myös kiintynyt Adonikseen ja niinpä tehtiin kompromissi jumalattarien kesken: Adonis viettää puolet vuodesta maan päällä ja puolet tuonelassa vuoron perään kummankin jumalattaren luona. Lähi-idässä ja Kreikassa vietettiin samanlaisia juhlia Adoniksen kunniaksi ja niihin kuuluivat Adoniksen elämäntarinan näytteleminen, kuoleman sureminen ja ylösnousemuksesta iloitseminen monta päivää kestäneissä juhlissa.

"Pääsiäisen juhliminen muistuttaa näitä menoja, eikä syyttä. Kristityt kopioivat juhlatapoihinsa piirteitä ympäröivästä maailmasta mutta tulkitsivat ne uudelleen" (Hämeen-Anttila, s.82)

Adonis-myytti niveltyy Lähi-idän tavalliseen kasvullisuuden jumalan palvontaan ja muinainen sumerilainen ja myöhempi mesopotamialainen Ishtar ja Tammuz (sumerien Inanna ja Dumuzi-paimen) ovat hyvin läheistä sukua Adonikseen liittyvälle myytille. Tammuzin kultti oli todella elinvoimainen ja pitkäikäinen, mikä osoittaa sen olleen hyvin puhutteleva teologialtaan, sillä vielä 900-luvulta jaa. Syyriasta islamilaisella kaudella on viimeiset tunnetut luotettavat kuvaukset Tammuzin palvontamenoista (arabiankielisissä lähteissä). Sumerien Dumuzi, myöhemmin Tammuz, astui tuonelaan rakkaudesta jumalattareen tämän sijaisena. Kasvillisuuden jumalan oli vietettävä puolet vuodesta tuonelasta ja puolet vuodesta maan päällä, kuten Adonis-myytissäkin.

Mesopotamialaisen uskonnon syvällisyys (perimmäinen yksijumalaisuus, esoterismi, elämän puu-motiivi)

Mesopotamian uskontoa on käsitelty monesti liian pinnallisesti eikä sen syvällisempiä ulottuvuuksia ole huomioitu. Suomalainen tunnettu assyriologi Simo Parpola on tuonut kuitenkin huomion kohteeksi mesopotamialaisten uskonnon syvyysulottuvuutta: pintatason alapuolisen perimmäisen monoteistisuuden, jota kuvastaa elämän puu, missä jumalat muodostavat yhden kokonaisuuden. Lisäksi Parpolan mukaan mesopotamialaisen elämän puu-motiivilla on yhteys juutalaiseen mystiseen perinteeseen (ongelmallista Parpolan juutalaista kabbalaa ja assyrialaisten uskonnon esoteerisuuden välistä suhdetta arvioitaessa on kuitenkin historiallisen aineiston suuri aukko, sillä juutalaisen kabbalan ajatuksenkulkua päästään tutkimaan vasta 1100-luvulta peräisin olevista dokumenteista, kauan aikaa assyrialaisen uskonnon jälkeen).

Mesopotamialaisessa uskonnollisuudessa mystinen ajattelu oli tärkeä. Syvällä teoreettisella tasolla jumalat olivat puhdasta energiaa, lukuja ja abstrakteja käsitteitä ideoiden näkymättömässä maailmassa. Jumalan nimi oli tärkeä sekä juutalaisille että mesopotamialaisille ja Mesopotamiassa jumalan nimessä tiivistyivät kyseisen jumalan monet ilmenemismuodot - nimi oli itse jumala sisältäen jumalan olemuksen ja voiman.

Luostarilaitoksen, nunnien ja neitsyt-jumalattaren alkuperä Mesopotamian uskonnossa

Tammuzin äiti oli rakkauden jumalatar, jonka vakionimitys (epiteetti) oli neitsyt. Neitsyitä olivat Mesopotamian uskonnossa lisäksi auringonjumalan omiksi vihkiytyneet nunnat, joita varten oli luostari. Niinpä luostarilaitoskaan ei ole kristillisen kirkon keksintö, vaan se on peräisin Mesopotamiasta. Kuolemansa jälkeen jumalalleen vihkiytyneet neitsyet otettiin ”ylkänsä/sulhasensa" luo taivaan hääiloon.

Jumalan poika, jonka symboli on risti jo muinaisessa Mesopotamiassa

Se, että Jumalalla on poika (joka itsekin on jumalallinen) ei ole kristillinen uutuus. Mesopotamian uskonnoissa Nabu ja Ninurta olivat Jumalan poikia. Nabu on yhtä kuin Vanhan testamentin Nebo ja Nabun isä oli Marduk-jumala: Nabu oli paitsi jumalan poika niin sen lisäksi taivasten valtakunnan perillinen, vapahtaja sekä ihmisten tekojen kirjaan merkitsijä tulevaa viimeistä tuomiota varten, jolla ihmiset tuomitaan tekojen mukaan (mesopotamialaisen teologian mukaisesti siis, mikä onkin silmiinpistävästi yhdenmukaista kristinuskon monien perusoppien kanssa). Jumalan poika Nabun tunnukset olivat risti sekä kirjoituspuikko. Nabu samastettiin Assyrian valtakunnan jumalaan Aššurin ja Enlilin poikaan Ninurtaan, joka on pimeyden, kuoleman, tautien ja demonien voittaja sekä suuri parantaja (hänenkin vertauskuvansa on risti).

Marduk-jumalaa kutsuttiin Herraksi. Marduk oli jumalien kuningas (kuten Vanhassa testamentissakin Jahve on jumalien kuningas ja tuomari jumalien kokouksessa, sillä alunperin Israelin uskonto oli monolatrista (= yhtä jumalaa ainoastaan saa palvoa, muiden jumalien olemassaoloa ei kielletty) heimouskoa, jossa keskeistä oli Jahven liitto "omaisuuskansansa" israelilaisten kanssa, eikä muiden jumalien olemassaoloa kielletty, vaan muut kansat palvoivat Israelin uskonnon mukaan omia jumaliaan. Toki muutkin kansat, kuten sumerit pitivät itseään "valittuna kansana", joten siinäkään uskomuksessa ei ole mitään erityisesti juutalaista).

Kreikkalainen Hades, Vanhan testamentin tuonela ja Lähi-idän uskontojen manala läheistä sukua toisilleen

Kreikkalaiset saivat jo varhaisessa vaiheessa Lähi-idästä lainavaikutteita kuolleiden valtakunnasta (Hades, tuonela). Kreikkalaisten mytologian Hades on hyvin pitkälti samanlainen kuin mesopotamialaisten tuonela ja juutalaisten vanhatestamentillinen tuonela (sheol) on tätä samaa aina sumereihin asti juurensa juontavaa kulttuurivaikutusta (kuten myös 1 Samuelin kirjan tarina Samuelin vainajahengen nostattamisesta maan alaisesta tuonelasta asettuu samojen Lähi-idän tuonela-mytologioiden kehyksiin juutalaisena versiona). Kreikkalaisten homeerisessa eepoksessa Odysseiassa (Od. XI) on rakenteeltaan olennaisesti samanlainen tarina kuin Gilgamesh-eepokseen alunperin erillisessä Gilgamesh, Enkidu ja manala-kertomuksessa, jossa Gilgameshin palvelija Enkidu joutuu tuonelaan, eikä saa palata sieltä takaisin, vaan Enkidun haamu voi vain nousta maan aukosta puhumaan Gilgameshille, jolle haamu kuvaa tuonelan kurjaa varjoelämää. Kreikkalaisten Orfeus-tarina on niinikään Gilgamesh-eepokselle sukua, tosin sillä erolla, että Orfeus pääsee itse tuonelasta maan päälle, mutta hän epäonnistui tuomaan rakkaansa Eurydiken Hadeksesta elävien maailmaan. Eikä siinäkään kyllin, vaan roomalainen runoilija Vergilius otti hyvän tuonela-tarinan aiheen, jota hän sovelsi Aeneaan laulussa VI ja Vergiliukselta tuonelaan joutumisen teema välittyi keskiajan kristilliseen kirjallisuuteen.

Platon dialogissaan Valtio (X. kirja) kuvailee Armenioksen pojan Erin matkaa tuonpuoleisuudessa selventääkseen, mitä jälleensyntyminen tarkoittaa. Platonin tarina perustuu iranilaiseen kertomukseen, minkä paljastaa päähenkilön nimikin (Er -> airya -> iranilainen, "mies").

Kreikkalaisten Hades, Vergiliuksen Aeneas ja Platonin Valtio-dialogi puolestaan ovat olleet raaka-aineina ja henkisenä pohjana kristilliselle helvetti-uskolle, joka kehittyi huippuunsa keskiajan kristillisyydessä, mitä parhaiten kuvastaa Danten Jumalainen näytelmä (Kuula). Kristinuskon helvetti-oppi on itse asiassa enemmän ei-raamatullisista lainavaikutteista peräisin, kuin "puhtaasti" raamatullisista teologioista ja sitä paitsi Uudessa testamentissa on kaksi toisilleen vastakkaista helvetti-teologiaa (ikuisesti kestävä piina helvetissä Matteuksen ja Ilmestyskirjan mukaan ja olemassaolon loppumiseen/täydelliseen tuhoon päättyvä kadotus Paavalin ja Johanneksen teologioissa). Ks. Kari Kuula: Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta manaajaan.

Profeetta Muhammadiin liitetty taivasmatka lainattu iranilaisesta tuonpuoleisessa käyntiä kuvanneesta tarinasta

Mutta ei ainoastaan kristinusko - ja juutalaisuus jo ennen sitä -  ole saanut kulttuurilainoja Lähi-idän vielä vanhemmilta uskonnoilta. Islamin uskossa on profeetta Muhammadiin liitetty kertomus, jonka mukaan Muhammad kävi taivaassa (UT:n mukaan myös apostoli Paavali "temmattiin kolmanteen taivaaseen" joko pois ruumiistaan tai ruumiineen päivineen, joten aihe on ollut suosittu). Tämä samainen iranilainen kertomus taivasmatkasta palasi takaisin Lähi-itään siellä syntyneeseen nuorimpaan monoteistiseen kirjauskontoon, islamiin. Iranilainen tarina sijoitettiin islamin traditioihin ja istutettiin profeetta Muhammadista kertovaan elämänkertaan. Kun Muhammad tarinan mukaan vieraili taivaassa, hän sai nähdä myös helvettiä - ja sitä Muhammadin kerrotaan kuvailleen - mikä ei liene yllättävää! - samalla tavalla kuin kirjallisena esikuvana olleessa iranilaisessa tarinassa. Katolisella keskiajalla oli profeetta Muhammadin taivasmatka käännetty eurooppalaisille kielille, kuten muinaisranskaksi ja Dante oli perehtynyt kertomukseen - toinen Danten esikuva tuonpuoleisen kuvauksille oli Vergilius.

Kristinuskon kuoleman voittaminen ja "astui alas tuonelaan"-oppi Lähi-idän ja Välimeren kansojen jumaltarustoista peräisin

Kuten professori Hämeen-Anttila toteaa,

"Laskeutuminen kuolleitten valtakuntaan ja paluu sieltä siirtyi myös Välimeren itärannikon kansoille. Sieltä aihe päätyi lopulta Uuteen testamenttiin. Kristuksen laskeutuminen tuonelaan ja kuoleman voittaminen on ainakin osittain peräisin Tammûzista kertovasta myytistä. Tosin Ishtarin ylösnousemus ei murra kuoleman kahleita vaan hän joutuu tunnustamaan manalan mahdin" (Mare Nostrum, s.85-86).

Kristinusko lähti samasta yleisesti tunnetusta Lähi-idän yhteisestä kulttuuriperinnöstä - vähintään osittain - mutta ei jäänyt siihen, vaan vaikutteita otettuaan Tammûz-myytin ratkaisua kehitti siitä  oman sovellutuksensa, jossa Jumalan poika, kosminen Kristus, täydellinen välittäjä etäisen Jumalan ja perisynnin alaisten ihmisten välillä, kuolee ja nousee ylös tuonelasta pysyvästi ja kertakaikkisesti sekä voittaa kuoleman mahdin. Tällainen lainattujen ja laajalti Välimeren seudulla tunnettujen uskomuksien ja motiivien jatkojalostus ja eteenpäin muovaaminen oli tyypillistä kaikkialla Välimeren seudulla. Idea täydellisestä ihmisestä, joka toimii synnittömänä välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä ja Jumalan peilikuvana sekä perisynti-oppi toki olivat ikivanhoja Lähi-idän uskontojen yhteisiä käsityksiä. Kristinuskon Kristus-uskon lisäksi täydellisen ihmisen idea on vaikuttanut islamilaiseen ajatteluun.

Perisynti oli Mesopotamian teologiassa se synti, joka rasittaa ihmisiä ja jonka ihmiskunta peri langenneesta Qingu-jumalasta, kun Qingun verta sekoitettiin saveen ihmistä luotaessa (ihminen on siis maan tomua, savesta muovattu niin Vanhan testamentin kuin Mesopotamian uskonnon mukaan, mutta myös Egyptin uskonnossa tunnettiin käsitys ihmisen muovaamisesta savesta).

"pelastavan tiedon ja jumalallisen inhimillisen liittymäkohtana se antaa esimerkin ihmiskunnalle absoluuttisesta hyvästä. Käsitys täydellisestä ihmisestä korostaa uskonnon kokemuksellista puolta - ilman sitä jumaluus ja jumalallinen sana jäisi ulkokohtaiseksi rituaalien suorittamiseksi...

[Täydellinen ihminen on] Jumalan ihmismäinen peilikuva, sillä Jumalan olennaiset ominaisuudet eli epiteetit ovat täydellisen ihmisen luonteenpiirteitä. Jumalan ominaisuudet tulevat osaksi täydellistä ihmistä heidän välillään vaikuttavien sieluolentojen kautta" (Eid, s.141-142. Uskontojen risteyksissä).

Messias-usko, synnitön ihmisten lunastaja, joka sijaiskärsimyksellään tuo harmonian maailmaan Lähi-idän uskonnoissa

Lähi-idän uskonnollisuudessa kehittyi usko, jonka mukaan täydellinen ihminen on ihmisten sielujen vapahtaja, lunastaja sekä sijaiskärsijä, joka uhrautuu uskovien puolesta tuoden maailmaan harmonian. Kaikissa Lähi-idän uskonnollisissa suuntauksissa kehittyi messiastoivoa, erilaisia messiaanisia liikkeitä, joiden taustalla olivat yhteiskunnalliset epäkohdat. Messias-usko ja messiaaninen toivo maailmaan saapuvasta sopusoinnusta itsensä uhraavan vapahtajan kautta ei siten ole juutalais-kristillinen erikoisuus.

Lähi-idän muinaisuskontojen vaikutuksista juutalaisuuden kautta kristinuskoon

Meidän kristillinen uskontomme on eräs Lähi-idän monista uskoinnoista, joilla on ollut tunnistettava yhteinen perusrakenne ja -olemus. Kristinusko on saanut oppeihinsa ja käsityksiinsä vaikutteet pitkälti juuri juutalaisuuden välityksellä, johon faraonisen Egyptin ja Mesopotamian uskonnot vaikuttivat suuresti Israelin uskonnon alkuajoista lähtien.

"Mesopotamian ja Egyptin vaikutus juutalaisen uskonnon muotoutumisessa oli alusta alkaen suuri, syntyihän Israelin kansan uskonto juuri sillä alueella, jota nämä kaksi kulttuuria dominoivat tuhansien vuosien ajan... Juutalaisuuden kehitykselle olennaista oli Babylonian pakkosiirtolaisuuden aika (597-538 eKr.). Juutalaisuus oli juuri noihin aikoihin muuttumassa tyypillisestä muinaiskansan uskonnosta ajatusmaailmaltaan aivan uudenlaiseksi, uuden maailmankuvan mukaiseksi uskonnoksi." (Mare Nostrum, s.86)

Yksijumalaisuus, monoteismi

Kuten edellä jo toin esille, Israelin uskonto ei ollut alunperin absoluuttista monoteismiä (= uskotaan, että on vain yksi jumala ja muut jumalat ovat vain harhaa), vaan monolatrista heimouskontoa, jonka jumala Jahve oli israelilaisten heimojumaluus. Muiden jumalien olemassaoloa ei suljettu pois, vaan jokaisella kansalla oli omat jumalansa. Juutalaisuuden teologisen kehityksen myötä vähitellen syntyi ajattelu, jonka mukaan ei ole mitään muita jumalia kuin Jahve, joka on yksi tosi jumala ja muut jumalat ovat pelkkää kuvittelua ja tyhjää (Deuterojesajalla tämä teologia näkyy selkeästi, Jes. 40->). Absoluuttisen monoteismin idean muodostuminen edellyttää maailmankuvallista kehitystä ja tällainen uskonnollisen maailmankuvan suuri murros tapahtui Babylonian eksiilin (pakkosiirtolaisuuden) aikana. Tutkimuksessa on nähty juutalaisen jumalan ykseyden opin kehittymisessä assyrialaista vaikutusta: Assyrian monijumalaisen uskonnollisen järjestelmän rinnalle kehittyi samoihin aikoihin usko, jonka mukaan Assur on yksi ainoa tosi jumala (Mare Nostrum, s.87). Kaikki toiset assyrialaisten jumalat olivat vain Assurin ilmentymiä, aspekteja - ajatustapa on osittain sukua kristillisen kirkon kehittämälle kolminaisuusopille, jonka mukaisesti yhdessä Jumalassa on kolme persoonaa. Vaikka Assyriassa ei päädytty monoteismiin on assyrialaisen ajattelutavan muutos voinut olla merkittävä impulssi juutalaiselle teologialle ja monoteismin vahvistumiselle - israelilaisten jumaluusoppiin tuli muutenkin Assyriasta merkittäviä vaikutteita Assyrian suurvaltakaudella.

Dualistinen maailmankuva (vastakohtapareja valo - pimeys, hyvä - paha, totuus - valhe),  persoonallinen paholainen ja helvetti

Iranilaisesta uskonnollisuudesta kulkeutui juutalaisuuteen ja sen kautta kristinuskoon dualistinen, kaksijakoinen maailmankuva. Iranin vanha uskonto, zarathustralaisuus, oli voimakkaan dualistinen: kaksi toistensa kanssa vastakkaista perusprinsiippiä (hyvä Ahura Mazda ja paha Angra Mainyu) kamppailivat toistensa kanssa ja ihmisten sieluista. Uskonto perustui vastakohtaparien valo - pimeys, totuus - valhe, hyvä - paha välisen jännitteen varaan. Kristinuskossa, etenkin johanneslaisessa ja paavalilaisessa teologiassa, tämä on erityisen tunnusomaista. Usko personoituun pahaan, saatanaan, ilmaantui samaan aikaan juutalaiseen uskontoon ja vanhatestamentillisiin traditioihin ja saatana onkin myös zarathustralaista kulttuurilainaa juutalais-kristillisyydessä (ja edelleen islamissa). Saatana saapui Raamattuun silmiinpistävästi samaan aikaan, kun persialaisten akhemenidien vaikutusvalta oli laajimmillaan Lähi-idässä. Dualistinen ajattelu tyypillisesti johtaa raja-aitojen rakenteluun ihmisten välille ja suvaitsemattomuuteen.

Samat uskonnolliset myytit, tarinat ja uskomukset kiertäneet koko Välimeren alueella kansalta ja uskonnolta toiselle kehittyen ja muuntuen

Näin käy hyvin selkeäksi kulttuurihistoriallisessa tarkastelussa, että monet - tällä kertaa on ollut esillä vain eräitä esimerkkejä - uskonnolliset uskomukset, myytit, jumalat, kirjalliset tarinat ja kertomukset Välimeren ympäristössä ovat kerta toisensa jälkeen kierrätettyä Lähi-idän yhteistä ikivanhaa kulttuuritraditiota, joka erilaisia reittejä pitkin on välittynyt uusiin uskontoihin ja niiden pyhiin kirjoihin, eri tavoin vain soveltaen, jatkokehittäen ja uudelleentulkiten niitä paikallisiin oloihin istuviksi: juutalaisuuteen (Vanha testamentti), kristinuskoon (Uusi testamentti) ja islamiin  (Koraani). Kyseessä eivät ole toisilleen vastakkaisen "eurooppalainen" ja "juutalais-kristillinen" kulttuuri ja toisaalla "Lähi-idän pakanallinen ja barbaarinen kulttuuri", vaan historiallinen tuhansien vuosien pituinen jatkumo: yksi suuri välimerellinen kulttuuripiiri ja sen eri paikoissa ja aikoina olemassaoleville henkisille perustuksille kehittyneet ilmenemismuodot.

Kirjallisuus:

Kari Kuula: Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta manaajaan, 2006
Jaakko Hämeen-Anttila: Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla, 2006
TIEDE 6/2006 s.52-57: Sinunkin juuresi ovat Iranissa (prof. Jaakko Hämeen-Anttila)
Jaakko Hämeen-Anttila (toim.): Uskontojen risteyksissä: Välimeren alueen uskontojen juurilla, 2001
Halevi Z. ben Shimon: Kabbalah. Tradition of Hidden Knowledge, 1983
M. Held: Paralles Between the Gilgamesh Epic and Plato’s Symposium. Journal of Near Eastern Studies, 1983
B. Hruška: Der Mythenadler Anzu in Literatur und Vorstellung des alten Mesopotamiens, 1975
T. Jacobsen: The Treasures of Darkness. A History of Mesopotamian Religion, 1974
Wilson Kinnier: The Legend of Etana, 1985
W.G. Lambert: The Babylonian Man and his God. F. Rochberg-Halton (toim.), 1987
Simo Parpola: Assyrian Prophecies. State Archives of Assyria 9, 1992
Simo Parpola: Monotheism in Ancient Assyria, SAA IX, 1997
Rudolph Kurt: Die Gnosis. Wesen und Geschichte einer spätantiken Religion, 3 p., 1990
Bart D. Ehrman: Lost Christianities: The Battles for Scripture and the Faiths We Never Knew, 2005

Ylös