Logiikka ja metafyysiset väitteet

Logiikan lakien soveltumisesta metafyysiseen keskusteluun

Logiikka on tieteenala, joka tutkii väitteiden deduktiivisuutta. Logiikan keinoin voimme käytännössä selvittää, onko väitelause loogisesti tosi eli onko päättely deduktiivista. Deduktiivisella päättelyllä tarkoitetaan päättelyä, jossa premissien ollessa tosia johtopäätös on väistämättä tosi.

Logiikkaa sovelletaan mm. kielitieteessä, filosofiassa, matematiikassa sekä informaatioteknologiassa. Logiikka on siitä kiva juttu, että löydettyjä lainalaisuuksia soveltamalla seurauksia voidaan ennustaa lähtökohdista käsin ja havaita väitteiden mahdolliset sisäiset ristiriidat. Näin ollen testaamattomissa olevia asioita voidaan päätellä logiikan keinoin eikä jokaista hypoteesia tarvitse vaivautua testaamaan.

Logiikan lakeja hyödynnetään ahkerasti myös metafysiikkaa koskevassa mielipiteenvaihdossa. Esimerkiksi prof. Michael Scriven esittää teoksessaan Primary Philosophy periaatteen, jonka prof. Tapio Puolimatka tiivistää kirjassaan Usko, tieto ja myytit seuraavasti:

"- - jos ei voida esittää todistusaineistoa myönteisen väitelauseen puolesta, silloin kielteinen väite on ainoa, mikä voidaan järkevästi hyväksyä."

Eli jos väite ei ole tosi, sen negaatio eli kielto on tosi.

Scrivenin periaate

Michael Scrivenin periaate näyttäisi boolen algebran avulla ilmaistuna tältä: (A = 0) => (¬A = 1). Se tarkoittaa, että "jos väitelause A ei ole tosi, niin väitelauseen A kielto on tosi". Asia on helpompaa ymmärtää esimerkin kautta. Ottakaamme väitteeksi A "Mauri on paikalla". Määritellään paikalla oleminen subjektin kanssa samassa rakennuksessa olemiseksi. Jos Maurin voidaan todeta olevan paikalla, väite on luonnollisesti tosi. Jos taas ei, väite on epätosi. Kyseisessä tilanteessa on Scrivenin periaatteen mukaan loogista todeta, että väitteen "Mikko on paikalla" negaatio eli "Mikko ei ole paikalla" on tosi. Mielestäni ihan järkevää.

Mihin Scrivenin periaatetta sitten tarvitaan? Eikö olisi helpompaa vain todeta, että "Mikko ei ole paikalla"? Voisi luulla, että olisi samantekevää, miten johtopäätökseen, eli Mikon poissaoloon, päädytään. Olisi toki helpompaa todeta suoraan, että "Mikko ei ole paikalla", mutta se ei ole väitteen esittäjän kannalta edullista. Tieteessä yleisesti hyväksytyn todistustaakaksi nimetyn pelisäännön mukaan väitteen esittäjällä on velvollisuus todistaa väitteensä. Jos siis vaimo väittää miehelleen Mikon olevan paikalla, hänen on esitettävä todistusaineistoa Mikon paikallaolosta, kuten raahattava hänet CS-luolastaan keittiöön näytille. Huomattavasti vaivalloisempaa kuin keittiössä jumittaminen. Jos hyvin käy, vaimo ei lastensuojelulain vuoksi saa todistusaineistoa keittiöön ja näin riittävän näytön puuttuessa häviää väittelyn.

Scrivenin periaatteen ja todistustaakan yhdistelmään turvautumisen perimmäinen syy ei suinkaan ole laiskuus. Syy on tietämättömyys tai epärehellisyys. Scrivenin periaate toimii logiikan tasolla kuin ulkohuussi, mutta sen soveltaminen käytäntöön todellisuutta vastaavin tuloksin on vaikeaa – erityisesti metafysiikassa. Lähes minkä tahansa metafyysisen väitelauseen todistaminen yksiselitteisesti on cogito-argumenttiin viitaten äärimmäisen vaikeaa. Tästä seuraa se, että väitteen puolesta esitetyn todistusaineiston voidaan helposti todeta olevan riittämätöntä ja näin julistaa väitteen negaatio todeksi.

Jumalan olemassaoloa koskeva metafyysinen väitelause ja metafyysisten väitteiden todistaminen

"Jumala on olemassa" on ehkä legendaarisin metafyysinen väitelause. Sen aukoton todistaminen on käytännössä mahdotonta, minkä vuoksi on helppoa todeta todistusaineisto riittämättömäksi ja julistaa väitteen negaatio todeksi. Moni vääräleuka voisi todeta syyn olevan Jumalan olemassaolemattomuus. Todellisuudessa metafyysisten väitteiden todistaminen on vaikeaa siksi, että niistä on vaikeaa saada tietoa. Mitä vaikeammin asiasta on saatavilla tietoa, sitä suuremmaksi väitelauseen negaation (¬A) etu positioon (A) lauseeseen nähden kasvaa.

Meditoikaamme väitettä, jonka totuusarvosta on helppoa saada riittävästi melko kiistatonta tietoa; "Antti Tuiskulla on pää." Jos oletamme tilanteen, jossa Antti Tuiskulla on pää, meidän on verraten helppoa todistaa asia, eikä näin ollen väitelauseen negaation julistaminen totuudeksi tule missään tapauksessa kysymykseen. Scrivenin periaate tuntuisi toimivan.

Kun käsiteltäväksi otetaan sellaista aihetta käsittelevä väitelause, josta on heikommin saatavilla yksiselitteistä tietoa, tilanne muuttuu täysin. Ottakaamme esimerkiksi väitelause, jonka mukaan "G. W. Bush on hetero". Meidän on hyvin vaikeaa saada varmaa tietoa asiasta ja voimme väittää Bushin vaimoa kulissiksi jne. On siis melko helppoa päätyä lopputulokseen, jonka mukaan "G. W. Bush ei ole hetero" – ainakin liian helppoa siihen nähden, että Bush on mitä todennäköisimmin ihan oikeasti hetero. Scrivenin periaatteella ei siis välttämättä päästä totuudenmukaisiin johtopäätöksiin.

Todistustaakka ja Scrivenin periaatteen heikkouden hyödyntäminen

Todistustaakka on kuin kuuma peruna, joka yritetään heittää vastustajalle. Todistustaakka on se, jolla hyödynnetään Scrivenin periaatteen heikkoutta. Hyvä väittelijä ei ota todistustaakkaa, koska todistustaakan sysääminen vastaväittäjälle on useissa tapauksissa huomattava etu. Ottakaamme esimerkiksi Mauri, jonka mukaan "Joosef myytiin orjaksi" ja Urpo, jonka mukaan "Joosefia ei myyty orjaksi". Jos Mauri menee lankaan ja möläyttää ilmoille, että "Joosef myytiin orjaksi", hän joutuu todistustaakan alle. Joosefin orjaksi myymistä on erittäin vaikeaa todistaa, joten todennäköisesti Urpo mielipiteineen voittaisi väittelyn.

Jos puolestaan Urpo väittäisi, että "Joosefia ei myyty orjaksi", hän saisi itselleen todistustaakan. Urpolla ei nimittäin olisi juuri lainkaan näyttöä Joosefin orjuuden negaatiosta, joten mitä luultavimmin Mauri voittaisi väittelyn. Todistustaakka on siis nimen mukaisesti taakka, eikä lainkaan objektiivinen periaate.

Todistustaakkaa hyödyntämällä voidaan todistaa Lentävän Spagettihirviönkin olemassaolo uskomattoman helposti; siihen ei tarvita edes vastaväittäjää. Kaikessa yksinkertaisuudessaan voidaan väittää, että "LS ei ole olemassa". Todistustaakka on väitteen esittäjällä, ja koska olemassaolemattomuutta ei koskaan voida aukottomasti todistaa (vrt. falsifikaatiokriteeri), voidaan todeta, että väitelause ei ole tosi. Scrivenin periaatteen mukaan väitteen negaatio on tosi, jos väitteen positio ei ole tosi. De Morganin lain mukaan kaksi negaatiota kumoavat toisensa on ja tuloksena on positio, joten "LS on olemassa".

Myöhemmin todistustaakan periaatteeseen tehtiin lisäys, jonka mukaan perusteluvelvollisuus on myönteisen olemassaoloväitteen esittäjällä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos väite koskee olemassaoloa, sen myönteisen muodon esittäjä on perusteluvelvollinen – kielteisiä olemassaoloväitteitä ei esitetä. Tätä perustellaan sillä, ettei minkään olemassaolemattomuutta tarvitse todistaa, koska minkään olemassaolemista ei tule olettaa, ellei siitä ole viitteitä tai todisteita. Meillä ei esimerkiksi ole mitään syytä olettaa Marsissa olevan jalkapallokuoriaisia, jos meillä ei ole niistä edes vihjeitä, saati todisteita.

Scrivenin periaatteen huono soveltuvuus metafyysisiin väitteisiin

Ottakaamme esimerkiksi väitelause, jonka mukaan "on olemassa ainakin yksi ihminen, jota LS ei ole luonut". Lisäyksen mukaan todistustaakka on myönteisen olemassaoloväitteen esittäjällä, ja jos kukaan ei voi todistaa tätä väitettä oikeaksi, on Scrivenin periaatteen mukaan järkevää uskoa, että "ei ole olemassa yhtään ihmistä, jota LS ei ole luonut".

On siis täysin älytöntä soveltaa Scrivenin periaatetta metafysiikkaan, koska position totuusarvoa ei voida yksiselitteisesti määrittää. On myös ilmeisen epärehellistä hyödyntää Scrivenin periaatteen haavoittuvuutta todistustaakalla kikkaillen.

Lue myös muita näkökulmia todistustaakka-kysymyksiin: Todistustaakka ateisteille ja teisteille.

Ylös