Antrooppinen periaate ja maailmankaikkeuden hienoviritys

Antrooppisen periaatteen kosmologinen versio. Luonnonvakioiden hienoviritys elämän mahdollistaviksi

Kosmologisessa mittakaavassa antrooppista periaatetta on käytetty yleisemmin. Ei riitä, että vain jokin miljardista miljardista planeetasta on suotuisa paikka elämän syntymiselle. Ongelma, joka vaatii selitystä on, että maailmankaikkeus näyttää suunnitellulta ja että se on "hienoviritetty" elämän mahdollistavaksi. Aivan kuin maailmankaikkeus olisi jo alkuräjähdyksessä "osannut odottaa elämän tulemista" - mistä tämä johtuu? On jälleen kaksi vaihtoehtoa, joita voidaan käyttää selityksenä - itse asiassa ne ovat vain ne kaksi tyypillisintä vastausta, joita tavallisesti osataan ajatella. Voi myös olla, että kumpikaan ei ole, ainakaan sellaisenaan, oikea vastaus, tai ratkaisu löytyy jostain kolmannesta vaihtoehdosta, jota emme osaa vielä edes kunnolla hahmottaa, jolloin koko väittely jumalauskon ja materialismin (tai fysikalismin nykymuodossaan) kesken samoin kuin teismi (usko persoonalliseen jumalaan) ja ateismi käyvät turhiksi ja harhaanjohtaviksi kannoiksi.

Kosmologisen luonnonvakioiden erittäin tarkka hienovirittyneisyys ei salli juuri mitään poikkeama mihinkään suuntaan, tai elämä maailmankaikkeudessa olisi mahdotonta. Darwinilainen luonnonvalinta ei sovellu kosmologiaan ja kosmologian puolella suunnittelu-argumentti on

"suurelta osin immuuni darwinilaiselle hyökkäykselle" (Davies s.209).

Fysiikassa arvellaan, että on kuusi avainlukua, jotka ovat voimassa kaikkialla maailmankaikkeudessa (Martin Rees: Avaruuden avainluvut). Jokainen noista kuudesta avainluvusta on hienoviritetty eli jos ne olisivat vain prosentin verran erilaiset, ei maailmankaikkeus olisi tällainen - universumia ei kenties edes olisi - eikä myöskään suotuisa elämän syntymiselle. Reesin mukaan luonto ei ole antanut juuri pelivaraa elämälle, eikä Rees ole ollenkaan ainoa sillä kannalla oleva. Martin Rees ei jaa sitä käsitystä, että olemme jo loppumetreillä "kaikkien kysymyksien" selville saamisessa, vaan hänen mukaansa voimme olla vasta lähdössä liikkeelle.

Tutkijoiden velvollisuus etsiä luonnollisia selityksiä ja oikeus esittää vaihtoehtoja suunnitteluoletukselle

Siinä ei sinänsä ole mitään sen erikoista (tai jotain outoa, erittäin epäuskottavaa "ateistista salaliittoa"), että teoreettiset fyysikot ja kosmologit etsivät luonnollista selitystä maailmankaikkeuden järjestykselle ja hienoviritykselle elämän mahdollistavaksi, eivätkä he tyydy useille, ellei lähes kaikille, ihmisille ensimmäisenä mieleen tulevaan vastaukseen: "jos se näyttää suunnitellulta, se on suunniteltu. On siis suunnittelija/luoja". Vaikka osa fyysikoista tunnustaa suoraan, että he saavat osan motivaatiostaan siitä, että he tahtovat päästä vihdoinkin eroon Jumalasta / suunnittelijasta tiedon aukoissa, ei tällainen motiivi mitätöi heidän havaintojaan, mittauksiaan tai edes teorioitaan: on looginen virhe väittää, että jokin teoria tai havainto on virheellinen sen tähden, että sen esittäjän (tunnustettu tai salainen) motiivi on jonkun arvostelijan maailmankatsomuksen kannalta epämiellyttävä tai ei-toivottu. Kyseessä on ad hominem -argumentointivirheen alatyyppi ad hominem motivum eli motiiviin vetoaminen ("teorian x esittäjän motiivi on p, niinpä hänen teoriastaan ei tarvitse välittää"). Olkoon tutkijan motiivi mikä tahansa (vaikka sitten jollain kristityllä tutkijalla olisi vaikuttimena omassa tutkimustyössään puolustaa teististä jumalauskoa), ei se motiivi tai hänen henkilökohtainen maailmankatsomuksensa ole peruste sivuuttaa tutkijan havainnot, teoriat ja argumentit väärinä, kuten ei sekään, että teoriasta voi seurata jonkun mielestä negatiivisia seurauksia hänen maailmankatsomukselleen. Teorian virheellisyyden tutkimiseen on omat vakiintuneet keinonsa.

Fysikaalisen maailman selittämisessä Jumala ja uskonto ovat aina hävinneet luonnontieteelle

Usko yli-inhimilliseen suunnittelijaan ja varsinkin henkilöityneeseen Jumalaan luojana on yliluonnollinen ja epätieteellinen vastaus - sen eräs keskeinen puute on siinä, että se ei edes selitä mitään tieteellisen selittämisen kannalta (se vain väittää "Jumala teki sen" ja pitää asiaa ihmeenä. Pahimmillaan jopa paheksuu, jos "Jumalan töitä" yritetään selittää luonnollisilla prosesseilla). Sen tähden on suorastaan luonnontieteilijöiden velvollisuus etsiä kaikelle luonnollista selitystä. Toiseksi tieteen edistys voitosta voittoon kaikista kauan aikaa yleisesti hyväksytyistä yliluonnollisista "selityksistä" maailman ilmiöille (taivaanmekaniikka, ukkonen, sade jne.) uuden ajan alusta lähtien on kasvattanut yleistä luottamusta ja tietoisuutta siihen, että mikä tahansa asia, jonka on aikaisemmin uskottu olevan Jumalan tai henkien ylimaallista vaikutusta, johtuu luonnollisista, järjellä ymmärrettävistä syistä, joita voidaan kuvata matematiikalla ja fysiikan kaavoilla.

"Kun tieteelliset selitykset olivat ristiriidassa uskonnollisten selityksien kanssa, uskonto hävisi taistelun poikkeuksetta... Varsinaisten fysikaalisten ilmiöiden tapauksessa tiede voittaa vaivatta jumalat ja ihmeet. Tämä ei tarkoita, että tiede olisi selittänyt kaiken. Jäljellä on joitakin varsin isoja aukkoja.... Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi turvautua magiaan tai ihmeisiin aukkojen täyttämiseksi. Tarvitaan vain edistysaskeleita tieteellisessä ymmärryksessä" (Davies s. 27).

Miksi eivät siten myös viimeiset jäljellä olevat tiedon suuret aukot, jotka näyttävät ainakin ensisilmäykseltä "suunnittelijan kädenjäljeltä" (kuten ne pienemmät, jo selitetyt asiat), tulisi joskus tulevaisuudessa täytetyksi luonnollisella selityksellä (vaikka selitys olisikin arkijärjen ja vaistomaisen ajattelun vastainen, mutta viimeistään kvanttifysiikan löytöjen merkillisyyksien pitäisi opettaa meille kaikille, että "terveeseen maalaisjärkeen" ja nojatuolifilosofointiin ei voi luottaa luonnontieteen teorioiden "järkevyyden" ja oikeellisuuden kriteerinä)?

Antrooppisen periaatteen kosmologisen version tarjoama vaihtoehto suunnittelu-argumentille

Ei ole olemassa vain yhtä antrooppista ratkaisua maailmankaikkeuden hienoviritykseen elämälle sopivaksi, vaan antrooppisia malleja on useampia. Ohessa kaksi antrooppista vastausta:

• Ne fyysikot, joiden mukaan maailmankaikkeuden kuutta peruslukua ei edes voi säädellä vapaasti eri vaihtoehtoihin, vaan ne kuusi avainlukua ovat riippuvaisia toisistaan tai jostain meille vielä tuntemattomasta ilmiöstä - Kaiken teorian päätellään tuovan tullessaan tälle näkemykselle vahvistuksen. Näin ollen katsotaan, että maailmankaikkeus voi olla vain juuri tällainen eikä muunlainen. Tästä seuraa se, että Jumala tai älykäs suunnittelija on tarpeeton avainlukujen säätelijänä, koska ei ole mitään säätimiä, vaan ne kuusi avainlukua eivät voi vaihdella.
• Martin Rees ja monet muutkaan fyysikot eivät pidä ensin mainittua tulkintaa tyydyttävänä. Kuitenkin se on uskottavaa, että maailmankaikkeus ei voi olla muunlainen, sillä elämää ei olisi siinä tapauksessa emmekä me olisi täällä ihmettelemässä maailmankaikkeuden hienoviritystä. Kysymykseksi jää silti, minkä tähden sen ainoan luonnonvakioiden virittymistavan arvot päätyivät evoluutioon? Kuten fyysikko Freeman Dyson sanoi, maailmankaikkeus oli ikään kuin tiennyt väistämättä meidän tulostamme. Martin Reesin vastaus Dysonin huomioon on monimaailmatulkinta: on olemassa useita toistensa rinnalla olevia maailmankaikkeuksia suunnattomassa multiversumissa. Yksittäiset maailmankaikkeudet ovat kuin kuplia kylpyvaahdossa (näistä kahdesta antrooppisesta vastausvaihtoehdosta Dawkins s. 158 -159. Ks. myös professori Paul Davies multiversumista argumentteja puolesta ja vastaan alkaen s.164).

Antrooppinen periaate yhdessä multiversumioletuksen kanssa merkitsee seuraavaa vastausta hienovirityksen arvoitukseen: fysiikan lait ja luonnonvakiot, jotka esiintyvät yhdessä maailmankaikkeudessa, ovat vain eräs mahdollinen sääntöjen joukko. Multiversumissa on useita erilaisia vaihtoehtoisia luonnon peruslukujen ja lainalaisuuksien sääntökokoelmia, joiden arvot voivat vaihdella toisissa maailmankaikkeuksissa ("kuplauniversumeita" voisi olla valtavasti). Me elämme väistämättä antrooppisen periaatteen mukaan sellaisessa, todennäköisesti hyvin pieneen vähemmistöön kuuluvassa maailmankaikkeudessa, jossa luonnonvakiot ovat asettuneet elämälle otollisiksi kultakutrivyöhykkeellä. Jälleen kyseessä on "suurten lukujen laki": suunnaton joukko erilaisia luonnonvakioiden arvoja sisältäviä kuplamaailmankaikkeuksia, joista erittäin harvoissa - ellei jopa vain yhdessä - luonnonvakiot ovat asettuneet alkusingulariteetissa ilman ulkopuolista säätäjää kohdalleen, kuin "kosmisessa lottoarvonnassa", josta joskus tulee seitsemän oikein ja lisänumerot. Itsestään selvästi meidän universumimme on siinä onnekkaassa vähemmistössä, koska muuten emme olisi täällä ihmettelemässä maailmaa. Antrooppisen periaatteen avulla maailmankaikkeuden bioystävällisyys voidaan selittää

"suoraviivaisena valintailmiönä vetoamatta jumalalliseen kaitselmukseen" (Davies s.164).

Multiversumiteorioiden perusteita ja antrooppinen kosmologinen valintaefekti multiversumin kumppanina

Antrooppinen periaate oli fyysikoiden joukossa pitkään huonossa huudossa sen näennäisen uskonnollisen luonteen takia, sillä monien mielestä se näytti viittaavaan johonkin mystiseen jumalalliseen maailmankaikkeuden avainlukujen asetteluun. Multiversumiteoria sai aikaan muutoksen suhtautumisessa antrooppiseen periaatteeseen, joka nousi nopeasti rationaaliseksi vaihtoehdoksi suunnittelulle. Multiversumi tarkoittaa monimaailmankaikkeutta eli meidän maailmankaikkeutemme lisäksi on paljon muitakin universumeita.  Se, mitä me olemme kutsuneet "maailmankaikkeudeksi" ei ole paljon mitään, vaan tämä meidän universumimme on on yksi äärettömän pieni "kupla" valtavan paljon laajemmassa, monimutkaisessa systeemissä: teoriasta riippuen joko suuri joukko erillisiä maailmankaikkeuksia (joita ei voida havaita) tai sitten erillisiä, fysikaalisilta olosuhteiltaan poikkeavia kosmisia alueita (niitä nimitetään "taskumaailmankaikkeuksiksi" ikuisen inflaation teoriassa). Jos nuo erilliset maailmankaikkeudet tai kosmiset osa-alueet ovat joltain elämän esiintymiselle tärkeältä ominaisuudeltaan erilaisia, syntyy elämää vain bioystävällisissä paikoissa. Kaikki ne maailmankaikkeudet tai kosmiset alueet, jotka eivät ole elämää mahdollistavia yhden tai useamman elämän syntymisen estävän luonnonvakion arvon tähden, jäävät havaitsematta. Ja tästä seuraa, että luonnonvakioiltaan satunnaisesti vaihtelevien maailmankaikkeuksien (tai kosmisten alueiden) suunnattomassa kokonaisuudessa me olemme voittaneet "avaruuden arpajaisten päävoiton", mikä ei ole yllättävää - mehän olemme täällä tätä kosmista aluetta tai "kuplauniversumia" havaitsemassa, joten se on elämälle suotuisa.

Ei tässä ole oikeastaan mitään "järjetöntä sattumauskoa", vaan tällainen päättely on oikeutettua. Ajatellaan tavallista alkuräjähdystä maailmankaikkeuden syntynä sillä tavalla, että alkuräjähdys vaihtelee voimakkuudeltaan erittäin suuressa mittakaavassa. Siellä täällä, tosin hyvin harvoin, syntyisi silkan sattuman seurauksena elämän syntymiselle suosiollisia maailmankaikkeuksia, joissa luonnonvakiot ovat oikealla alueella. Eivätkä ainoastaan ne, vaan lisäksi alkuräjähdyksen ominaisuudet olivat juuri oikeat, ettei alkuräjähdys ollut liian heikko niin että syntyneessä maailmankaikkeudessa aine ei leviäisi vaan romahtaisi mustaksi aukoksi. Ei myöskään liian voimakas, jolloin aine hajaantuisi liian nopeasti, eikä galakseja, tähtiä eikä elämääkään syntyisi.

Tuonkaltaiseen antrooppista valintaefektiä jotkut kosmologit käyttivät selittämään kosmologisen laajenemisen sopivuuden elämälle niin nopeuden kuin tasaisuuden osalta. Mutta sitten inflaatiomalli tarjosi automaattisen selityksen fysikaalisella teorialla noille elämälle merkityksellisille ominaisuuksille, joten antrooppinen valinta jäi sivuun selityksenä - kunnes multiversumiteoriassa se teki toisen tulemisen.

Aivan samoin kuin todennäköisyys saada kruunaa ja klaavaa heitettäessä tuhat kertaa peräkkäin kruuna on uskomattoman vähäinen, mutta kun aikaa on paljon ja yrityksiä miljardeittain, sekin häviävän pieni todennäköisyys toteutuu joskus. Ei ole mahdotonta eikä loogisesti ristiriitaista saada tuhat kertaa peräkkäin kruunu kolikon heitossa - tarvitaan vain valtavasti aikaa sekä yrityksiä. Ja juuri sen multiversumiteoria tarjoaa, mitä tulee "avaruuden avainlukujen" hienovirittymiseen: kenenkään ei tarvitse niitä hienosäätää, vaan ne "virittyvät" itsestään kultakutrivyöhykkeelle joskus ja  jossakin maailmankaikkeudessa, sillä aikaa ja tilaisuuksia on tähtitieteellisen paljon.

Multiversumin "annetuiksi" välttämättömiksi alkuperusteiksi teoriassa edellytetään

• maailmankaikkeuksia synnyttävä mekanismi
• kvanttimekaniikka -> monimaailmatulkinta, toiselta nimeltään "rinnakkaisten maailmankaikkeuksien tulkinta". Kvanttioutoudesta johtuva hiukkasen sisäinen epämääräisyys ja ennustamaton käyttäytyminen sen sirotessa kohteeseen (ei voida tietää ennalta kimpoaako esim. elektroni vasemmalta vai oikealta. Alkeishiukkasten jatkuvasti käynnissä olevan toiminnan tuloksena syntyy laskemattoman paljon rinnakkaismaailmankaikkeuksia - Davies s. 239)
• suhteellisuusteoria
• kokoelma muitakin teknisiä edellytyksiä (Davies s. 228).

Multiversumiteoriaan kuuluva fysiikan lakien vaihtelu - maailmankaikkeuden rakenne voi vaihdella, mutta entä luonnonlait?

Ei ole ongelmaa siinä, että maailmankaikkeuden rakenne voisi vaihdella. Mutta muut hienovirittyneisyyden esimerkit, kuten Fred Hoylen esille ottama hiilen resonanssi ja muut avainominaisuudet, jotka edellyttävät nähtävästi hyvin täsmälliset vahvan voiman ja sähkömagneettisen voiman - kaksi luonnon neljästä perusvoimasta - suhteellisten vahvuuksien arvot. Kriittinen kysymys multiversumiteorian kannalta on tämä - jotta nämä todella suuren luokan "onnelliset yhteensattumat" olisi uskottavaa selittää havaitsijan valintailmiön avulla, antrooppisella periaatteella, pitäisi fysiikan lakien voida vaihdella eri maailmankaikkeuksissa/kosmisilla alueilla. Voisivat luonnonlait olla kuin historiaan universumin aamunsarastuksessa jähmettyneitä sattumia, jotka sitten vain jäivät voimaan kyseisessä "kosmisessa kuplassa" tai aluerakenteen osassa, mutta jossain muualla satunnaiset prosessit olisivat sementoineet käyttöön erilaiset fysiikan lait? Sellainen asiantila ei ole poissuljettu mahdollisuus fysiikan kannalta.

Jonkinlainen kosmisten alueiden monimuotoisuus tai aluerakenne on ainakin uskottava oletus

Fysiikassa on esiintynyt viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana spekulaatioita kosmisten alueiden monimuotoisuudesta yhtenäisyyteen pyrkivien teorioiden yhteydessä, vaikka termi "multiversumi" on uudempi. Äärimmäisen kuumasta alkutilasta vähitellen jäähtyvään maailmankaikkeuteen syntyy lähes vääjäämättä ominaisuuksiltaan erilaisten alueiden rakenne. Tässä kosmisessa aluerakenteessa luonnonvakioiden jotkin arvot ja matalaan energiatilaan liittyvät efektiiviset fysiikan lait voivat olla erilaisia eri alueilla maailmankaikkeutta. Mikä merkittävintä kultakutriarvoitukselle (maailmankaikkeuden bioystävällisyydelle), nämä matalan energian efektiiviset lait muuttuivat entistä mutkikkaammiksi maailmankaikkeuden jäähtyessä, jolla on voinut olla hyvin suuri vaikutus elämän edellytyksille. Eikä siinä kyllin vaan ei ole mahdotonta, että fysiikan lait olisivat ainoastaan aluekohtaisia sääntöjä (Davies s.175-180, 184).

Historialliset sattumat todella ovat vaikuttaneet kosmisten systeemien kehitykseen (planeetat ja niiden radat sekä etäisyydet)

Saamme oivallisen esimerkin omasta aurinkokunnastamme sille, että kosmiset asiantilat ovat elämän synnyn kannalta oikeaan osuneita sattumia. Aurinkokuntaa ei voida upottaa mihinkään tyylikkääseen kaavaan, kuten vielä 1700-luvulla elänyt astronomi Johann Bode koetti - kyseessä oli onnellinen sattuma. Tähtitieteilijät ovat saaneet selville, että aurinkokuntamme planeettojen muodostuminen sellaiseksi kuin se on ei ole enempää kuin historiallisten sattumien tulosta koostuen aurinkokunnan syntyaikoina sattuneista kappaleiden törmäyksistä, erkaantumisista ja ulos aurinkokunnasta sinkoutumisista. Sitä paitsi jokaisen planeetan kiertorata on ehtinyt muuttua jossain määrin 4,5 miljardin vuoden aikana. Aurinkokunta tällaisena on tulos kaoottisista olosuhteista, tietyistä fysikaalisista olosuhteista ja mutkikkaista voimista ja jopa lähialueen tähtien sekä kaasupilvien häiriöiden vaikutuksista planeettakunnan tiivistymiseen. Planeettoja ja niiden etäisyyksiä pidettiin ennen vanhaan perustavanlaatuisina, mutta sitä ne eivät ole, eikä niissä ole mitään aiemmin luultua syvällistä lainalaisuutta, vaan tutkimuksien mukaan kyseessä on historiaan jäänyt sattuma (Davies s.166). Muissa avaruudessa löydetyissä aurinkokunnissa on erilaisia kiertoratoja ja etäisyyksiä keskustähteen, mikä vahvistaa planeettakuntien syntyyn vaikuttavan satunnaisuuden ja kaoottisuuden. Newtonin gravitaatio- ja liikelakien kannalta on samantekevää kiertääkö Maa Aurinkoa vastapäivään vai myötäpäivään (Venuksen ja Uranuksen kiertosuunta onkin päinvastainen kuin muilla planeetoilla, mikä on fysiikan laeille ongelmatonta). Aurinkokuntien kehityksestä saamme varottavan esimerkin sille, että kenties siellä missä näemme muuttumattomia säännönmukaisuuksia "luonnonlakeina" voikin olla todellisuudessa vain fossiloituneita, kivettyneitä historian sattumia maailmankaikkeuden alkuvaiheesta - ja silloin fysiikan lait voisivat vaihdella eri puolilla kosmosta/rinnakkaismaailmankaikkeuksissa.

Luonnonvakioiden vaihtelu on mahdollista - ei varmuutta, että vakiot todella ovat vakioita universumia suuremmassa kosmisessa mittakaavassa

Ensinnäkin emme edes tiedä, miksi tietyt avainluvut ovat "luonnonvakioita" (niitä kutsutaan sillä nimellä koska ne eivät näytä poikkeavan havaittavassa olevassa maailmankaikkeudessa). Toiseksi meillä ei ole vielä(kään) tietoa, joka oikeuttaisi niiden pitämisen vakioina havaittua maailmankaikkeutta vielä paljon laajemmassa mittakaavassa. "Vakioiden" arvot määräävä mekanismi on vielä tuntematon, mutta on kaksi selitysvaihtoehtoa - mikäli luonnonvakioilla voi olla erilaisia arvoja. Alkuräjähdykseen liittyvä kosmologia antaa yhden vastausvaihtoehdon: arvot on pysyvästi kiinnitetty alusta lähtien. Toinen ehdotettu vastaus on, että jokin mutkikas fysikaalinen prosessi sai vakioiden arvot asettumaan sellaisiksi kuin ne ovat nuoren maailmankaikkeuden pätsissä. Mikäli tässä jälkimmäisessä vastauksessa on päästy ainakin oikeille jäljille, on luonnollinen seuraus se, että ne prosessit voisivat tuottaa erilaisia arvoja kuin nyt olemassa olevat arvot. Näin saataisiin havaitsijan valintaefektistä (havaitsijoita voi syntyä vain siellä, missä arvot ovat bioystävälliset) luonnollinen selitys luonnonvakioiden hienoviritykseen (Davies s. 168).

Symmetriarikko antaa yleisen syyn "vakioiden" arvojen vaihtelulle sekä sille, miksi monimutkainen maailmankaikkeus syntyy yksinkertaisista laeista

Fysiikan vakioiden tai perusparametrien arvojen vaihtelulle on olemassa eräs tavallinen syy, joka on symmetriarikko. Fysiikan lakien pohjalla on symmetria, joka vaikuttaa tapahtumien taustalla olevissa laeissa, mutta jota ei pystytä näkemään tietyssä nimenomaisessa tapauksessa. Otetaan havainnollistavia esimerkkejä.

DNA-molekyylin kaksoiskierre voisi olla yhtä hyvin vasen- kuin oikeakätinenkin eikä ole mitään tiettyä (periaatteellista, fysikaalista tms.) syytä, miksi toinen olisi toista parempi. Paras vastaus siihen, miksi DNA käyttää oikeakätisiä muotoja, on elämän syntyvaiheissa sattunut molekyylien vahingosta seurannut symmetriarikko ja tästä mielivaltaisen satunnaisesta kerran tehdystä valinnasta kivettyi pysyvä tila (DNA ei voi käyttää sekaisin vasen- ja oikeakätisiä muotoja ja kerran sattunut valinta tuli pysyväisstandardiksi). Maan kiertosuunta Auringon ympäri on myös esimerkki joskus sattuneesta historiallisesta symmetriarikosta, jonka taustalla oleva fysiikan lakien symmetrisyys on piilossa. Newtonin lakien kannalta ei ole merkitystä kumpaan suuntaan Maa tai muut planeetat kiertävät keskustähteään. Kynä, joka seisoo kärkensä varassa on symmetriassa, toisin sanoen kynä näyttää aivan samanlaiselta siitä huolimatta kierretäänkö sitä pystyakselin ympäri myötäpäivään tai vastapäivään. Kynässä näkyy taustalla oleva painovoimakentän symmetria. Symmetriset tilat ovat epävakaita ja kun kynä kaatuu, se rikkoo painovoimakentän symmetrian. Suunta, mihin kynä kaatuu sen rikkoessa kiertosymmetrian, on satunnainen ja vailla mitään sen syvällisempää merkitystä oleva mielivaltainen valinta. Takana oleva symmetrisyys saadaan selville havainnoimalla suurta joukkoa kynän spontaaneja symmetriarikkoja, jotka tapahtuva ilman ulkoista tekijää (Davies s.170-171).

Kun fysikaalinen järjestelmä on kuuma (esim. kaasu), se on piirteetön, yksinkertainen ja rakenteeton - mutta huomattavasti symmetrisempi. Jäähtymisestä seuraa monimuotoisuus ja monimutkaisuutta - sekä pienempi symmetria. Symmetriaa on siis enemmän järjestelmissä, joissa on korkea lämpötila ja lämpötilan lasku johtaa symmetriarikkoon. Kosmologisessa mittakaavassa näin kävi alkuräjähdyksen jälkeen, jolloin suuri symmetrisyys (ja tasa-aineisuus) alkoi jäähtymisen myötä rikkoutua ja maailmankaikkeuteen syntyi entistä enemmän järjestystä ja monimutkaisuutta (tähdistä ja planeetoista galakseihin).

Multiversumin kannalta tästä symmetrian rikkoutumisesta ja kompleksisuuden kasvusta alkuräjähdyksen jälkeen merkitys on tässä: meille tutut fysiikan lait voisivat olla matalan lämpötilan tai matalan energian efektiivisiä lakeja, jotka ovat voimassa vain tietyillä kosmisilla alueilla ja ne lait saattaisivat olla erilaisia satunnaisella tavalla toisilla kosmisilla alueilla. Oikeastaan lähes jokainen kuumasta alkutilasta jäähtymisen sekä symmetrian rikkoutumisen sisältävä kosmologinen malli ennakoi jonkinlaista kosmista aluerakennetta (Davies s.175).

Multiversumin heikkoudet. "Kultakutriongelma", universumin bioystävällisyys, jää edelleen ratkaisematta

"Vapauttaako" multiversumi(teoria) meidät älykkäästä suunnittelijasta tai Jumalan luomistyöstä? Enintään osittain. Multiversumi jää samaan loogiseen filosofiseen ansaan kuin oletus suunnittelusta. Sekä multiversumissa että suunnitteluoletuksessa joudutaan hyväksymään jotain "annettuna", ja tälle itseään kannattelevalle ad hoc-perustalle (kuin ilmassa leijuvalle superkilpikonnalle) multiversumifyysikot lähtevät sitten rakentamaan teoriansa loppuosaa. Mutta jotain pitää ensin hyväksyä uskon asiana ja kuin aksioomana, itsestään selvyytenä, jolle ei saada selitystä. Sama perusongelma jää multiversumiteorian taakaksi kuin jumalaoletuksenkin painolastiksi - kuka suunnitteli multiversumin, eikö noin ihmeellisen monimutkainen ja nerokas järjestelmä maailmankaikkeuksia synnyttävine mekanismeineen ole suunniteltu nerokkaasti, miksi universumi on olemassa? Kuka suunnitteli suunnittelijan, mistä se Jumala tuli ja miksi? Tietyt yhtälöt pitää hyväksyä sellaisenaan selittämättömänä perustana, jonka päälle tulee kaikki muu (tai analogisesti Jumala/suunnittelija pitää hyväksyä ilman selitystä). Multiversumi siirtää ongelman, maailmankaikkeuden suotuisuuden elämälle, vain uudelle suuremmalle tasolle antaen (mahdollisen) vastauksen tämän maailmankaikkeuden biomyönteisyyteen - mutta multiversumi itse jää arvoitukseksi.

Lisäksi multiversumi perustuu sille oletukselle, että matematiikan kovin rajoitetulla osajoukolla voitaisiin hallita multiversumia, eikä multiversumin maailmankaikkeuksia muodostaville mekanismeillekaan löydy selitystä - mikä on niiden lähde?

Tulkinnanvaraisuus kilpailevien selityksien "yksinkertaisuuden" ja "monimutkaisuuden" määrittelyssä

Multiversumioletuksen kritiikkinä voidaan esittää, että lukuisien maailmankaikkeuksien olettaminen on tuhlailevaa ylellisyyttä, jollainen ei ole hyväksyttävää - multiversumi on kovin monimutkaiselta kuulostava "kosminen vaahto". Kyseisen kritiikin mukaan meidän tulisi pitää Jumala-oletusta ja suunnittelu-argumenttia yhtä oikeutettuina, sillä eivätkö oletukset Jumalasta kosmisena luonnonvakioiden hienosäätäjänä ja multiversumi ole yhtä epätaloudellisia ja niinikään täysin spekulatiivisia sekä epäuskottavia?

Richard Dawkinsin vastaus on, että luonnonvalinta biologian puolella ei ole saanut lisätä kyseisellä tavalla ajattelevien tietoisuutta. Dawkinsin mukaan jumala-oletus on "aidosti ylellinen" kun taas multiversumi-hypoteesi on "näennäisen ylellinen" (Dawkins s. 161). Noiden kahden olettamuksen tärkeä ero on tilastollisessa epätodennäköisyydessä: vaikka multiversumi on ylellinen universumien lukumääriä ajatellen, se on silti yksinkertainen jos jokaisen yksittäisen maailmankaikkeuden perustavan lainalaisuudet ovat yksinkertaisia. Niinpä multiversumi ei ole hyvin epätodennäköinen. Analogia saadaan alkeishiukkasista: fysikaaliset objektit, elävät ja elottomat, koostuvat alkeishiukkasista ja niiden vuorovaikutuksesta, mutta vaikka hiukkasten lukumäärä on tähtitieteellisen suuri, on hiukkastyyppien määrä kuitenkin pieni ja rajallinen. Multiversumin yksinkertaisuus olisi siten sen sisältämien fysiikan lakien laadussa, kun taas jumala-oletuksen monimutkaisuus kohdistuu älykkään, suorastaan kaikkitietävän superälykkään, persoonallisen toimijan olemassaolon suureen epätodennäköisyyteen. Superälykkään kaikkivoivan olennon, jolla on tahtoa, tarkoituksia ja suunnitelmia, on oltava Dawkinsin mukaan

"erittäin epätodennäköinen samassa tilastollisessa merkityksessä kuin asiat, joita hänellä yritetään selittää" (Dawkins s. 161).

Jos jumalaoletuksessa syitä on vain yksi, on syiden lukumäärä yksinkertainen (kvantitatiivinen yksinkertaisuus), mutta syyn laatu, ominaisuudet sekä tämän yhden Jumalan toimintatavat, ovat käsittämättömän monimutkaisia ja epätodennäköisiä (kvalitatiivinen monimutkaisuus). Toisaalta multiversumiteorioissa niiden omat perusteet jäävät arvoituksiksi. Ne täytyy hyväksyä "annettuina", vailla selitystä, joten oikeastaan multiversumin yksinkertaisuus tai monimutkaisuus verrattuna luomis- ja suunnittelu-uskoon jää ratkaisemattomaksi: kumman tahansa kilpailevan olettamuksen yksinkertaisuuteen tai monimutkaisuuteen voi uskoa painottamastaan näkökulmasta riippuen. Oikeutettua on pitää sekä oletusta älykkäästä suunnittelijasta /luojasta ja multiversumia yhtä monimutkaisina, kuten Paul Davies tekee (s. 231).

Niinpä Richard Dawkinsin vastaus ei riitä pelastamaan multiversumia sen omalta ad hoc-luonteelta eikä pysty tyhjentävästi perustelemaan juuri multiversumin yksinkertaisuuden kiistattomuutta - itse asiassa yksinkertaisuutta pitäisi etsiä muualta kuin jumalaoletuksesta tai multiversumista. Voidaan turvautua vaikka kausaaliseen silmukkaan tai suljettuun järjestelmään niin että maailmankaikkeus selittää itse itsensä tarvitsematta langeta äärettömiin menevään selityksien etsintään. Mutta tällaisen itseriittoisenkaan maailmankaikkeuden kohdalla emme tietäisi miksi juuri  tämä itsensä selittävä universumi on olemassa? (Davies s.276-277).

Teorioiden "esteettisyyteen" vetoaminen vie hataralle subjektiivisuuden vyöhykkeelle

Sitä paitsi "yksinkertaisuus" tai  teorioiden ja niihin kuuluvan matematiikan "eleganttisuus", "kauneus", ovat esteettisiä arvostelmia, jotka jäävät subjektiivisiksi makuasioiksi. Yhden teoreetikkoryhmän matematiikka on heidän mielestään kaunista, mutta toisen fyysikkoryhmän mielestä se on rumaa ja päinvastoin. Ja sitten jokainen fyysikkokoulukunta olettaa juuri omia teorioitaan annetuiksi vailla tarvetta niiden selittämiseen (eli ne ovat ilmassa leijuva superkilpikonna). Estetiikan ja henkilökohtaisten makuasioiden osallistuman fysiikan teoriamuodostukseen johtaa kovin epävarmalle ja huteralle perustalle, kuten Paul Davies tuo terävästi esiin (s. 216).

Teistien ja kreationistien vastaväitteitä teoreettisen fysiikan ja kosmologian teorioita kohtaan ja osittainen vastaus arvosteluun

Kreationisti, tai teisti ylipäätään, voisi esittää vastaväitteen, että "nämä ovat vain todistamattomia oletuksia, eikä niiden tueksi ole havaintoja" tai että "nämä oletukset ovat uskoa, miksi jumalausko olisi sen huonompi usko kuin usko multiversumiin", "eikö sattuma ole fyysikoiden jumala? Fyysikot korvaavat Jumalan sattumalla, en minä ainakaan mihinkään sokeaan sattumaan usko!" Kuten artikkelisarjan seuraavassa osassa näytän eräillä esimerkeillä, tilanne

• ei ole niin toivoton, että kokeellisella/havaitsevalla fysiikalla ei olisi mitään mahdollisuutta testata teoreettisen fysiikan uusia teorioita, kuten säieteorioita ja toisten ulottuvuuksien olemassaoloa. Multiversumiteoriaa voidaan testata ainakin kolmella eri tavalla kuten tekemällä sen pohjalta ennusteita, joiden oikeellisuus on testattavissa mittauksilla
• todisteiden puuttuminen tällä hetkellä - tai jopa pysyvä mahdottomuus löytää niitä - ei ole todiste siitä, että todisteita ei edes voisi olla (toisaalta todisteiden poissaolo ei ole todiste uskomuksen tai oletuksen totuudellisuudesta). Kyseessä on argumentointivirhe Argumentum ad ignorantiam, johon sorruttaessa vedotaan siihen, että todisteet puuttuvat (esimerkiksi multiversumille tai yhtä hyvin myös Jumalan olemassaololle). Todisteiden olemattomuus ei ole todiste olemassa olemattomuudesta. Tieteessä voidaan välillä luottaa teoriasta johdettavaan ennusteeseen, vaikka ennustetta ei edes pystyttäisi testaamaan, jos teoria muuten kokonaisuudessaan nauttii hyvää kokeellista tukea (Davies s.184). On mahdollista etsiä epäsuoria todisteita multiversumista. Tieteen nykyhetken rajoitukset eivät todista tieteen lopullisesta mahdottomuudesta valmistaa jopa täydellinen yhtenäisteoria, joka on kokeellisesti testattavissa (Davies s.185),
• multiversumiteorioita voidaan potentiaalisesti falsifioida eli osoittaa vääräksi (esimerkiksi ei löydy muita ulottuvuuksia hiukkaskiihdyttimien avulla tai ei ole edes epäsuoria todisteita eivätkä multiversumiteoriaan liittyvät ennusteetkaan toteudu), mutta suunnittelu- ja luomisuskolle ei ole falsifiointikriteeriä: oikeastaan kaikissa tilanteissa voitaisiin väittää, että joku on suunnitellut jotakin ("kuka suunnitteli multiversumin?"),
• esitetyt kilpailevat tai toisiaan täydentävät kosmologiset teoriat eivät ole mielivaltaista "keittiöfilosofiaa", eikä "musta tuntuu" - uskottelua, vaan modernien teorioiden/hypoteesien taustalla ovat asianmukaiset matemaattiset mallit, yhdistävä matemaattinen kehys. Lisäksi teoriat eivät ole eivätkä saakaan olla ristiriidassa tunnettujen fysiikan lakien kanssa. Oletuksia yliluonnollisista toimijoista ei voida edes periaatteessa testata, joten luonnollisilla selityksillä on etulyöntiasema - niiden kohtalo ei ole olla pelkkiä metafyysisiä spekulaatioita,
• teorian tai hypoteesin arkijärjen tai luontaisen intuition vastaisuus ei todista teorian tai oletuksen virheellisyyttä: makromaailman puitteisiin sopeutunut arkijärki ja ihmisen vaistomainen ajattelu ovat vääriä työkaluja kvanttifysiikan ja kosmologian ulottuvuuksissa, eikä niihin voi luottaa alkeishiukkasten tasolla. Uskonnolliset maailmanselitykset, kuten suunnitteluoletus nousevat sen sijaan ihmisen vaistomaisesta ajattelusta ja arkisesta, päivittäiseen todellisuuteemme perustuvasta päättelystä ("näen kellon, siispä älykäs kelloseppä on sen tehnyt -> näen monimutkaisen maailman, niinpä älykäs luoja on sen luonut").

Nämä viisi vastaväitettä loiventavat kreationistis-teistisen kritiikin terää, vähentävät teistisen suunnittelu- tai luomisoletuksen "kilpailukykyä" sekä lisäävät luonnollisten selityksien vakuuttavuutta. Mutta yllä olevat vastaukset ovat vain osittaisia, eivätkä ne haihduta älykkääseen suunnittelijaan/luojaan uskovien kritiikkiä täydellisesti ja tyhjentävästi. Tämä asiantila ei kuitenkaan vaikuta Jumalan tai muun älyllisen suunnittelijan olemassaolon ja suunnittelutyön olettamuksiin liittyviin loogis-rationaalisiin heikkouksiin ja aukkoihin. Mikään oletus/teoria ei voi elää kilpailevan teorian heikkouksilla ja aukoilla eivätkä ne aukot ja puutteet todista juuri jotain tiettyä vaihtoehtoista teoriaa/uskomusta oikeaksi. Voimme edelleen kysyä, miten hyviä ne ovat (sitä käsittelen artikkelisarjan seuraavassa osassa). Mutta yhtälailla voimme arvioida kriittisesti multiversumin ja fyysikoiden Graalin maljan, Kaiken Teorian etsinnän, rationaalisuutta ja heikkouksia sekä fysiikan että filosofian näkökulmista.

Jotakin on joka tapauksessa hyväksyttävä "annettuna", uskon asiana, tieteellisissäkin täydellistä selitystä olevaisuudelle tavoittelevissa teorioissa

Teistinen huomautus, jonka mukaan jotakin uskoa kuitenkin tarvitaan myös tieteen teorioissa kaiken alkuperästä ja olemuksesta, on täysin asianmukainen tieteellistä selitystä haettaessa olemassaolon suuriin kysymyksiin. Jotakin on aina ensin, ennen kuin vasta sen jonkin jälkeen luonnolliset mekanismit ja prosessit "käynnistyvät" ja alkavat etenemään johtaen viimein elämälle suopeaan maailmankaikkeuteen. Johonkin "annettuna" itsestään selviönä otettuun pitää voida kiinnittää se suuri kaiken selittävä teoria. Antrooppisella valinnalla perustelluissa selityksissä se on sattuma ja niin myös planetaarisessa, Maan elämän alkuperän selittämisessä käytetyssä planetaarisessa antrooppisessa periaatteessa tarvitaan ensin "hieman onnea". Sattuman käytön oikeutuksesta ja sattuman luonteesta ks. alla olevasta luvusta tarkempi esitys.

Mutta kun haemme täydellistä todellisuuden selitystä, joita on nykyään kaksi tieteellistä (multiversumi ja kaiken teoria) sekä yksi uskonnollinen (kaikkivaltias henkilöitynyt luoja tai salaperäinen "älykäs suunnittelija") tulee kaikissa näissä kolmessa mallissa vastaan sama perimmäinen ongelma: kuinka lopetetaan selityksien ketju, niin ettei se jatku loputtomiin. Muussa tapauksessa me peräännymme äärettömästi taaksepäin ja joudumme keksimään aina vain uusia selityksiä edellisille selityksille. Selittäminen edellyttää, että jostakin on lähdettävä liikkeelle. Jotakin on "otettava vastaan" sellaisena, minkä kaikki pystyvät hyväksymään totena tarvitsematta perustella sitä jollakin muulla (joka siten olisi vieläkin perustavanlaatuisempi). Tuttu geometrian teoreemakin on todistettava hyväksymällä alkupisteeksi geometrian aksioomat, jotka hyväksytään itsestään selvinä totuuksina. Ne aksioomat ovat kuin "leijuva superkilpikonna" Daviesin kielikuvaa käyttääkseni, jonka päälle geometrian teoreema rakentuu.

Samoin maailmankaikkeuden kokonaisselityksissä joudutaan hyväksymään selittämättömäksi, annetuksi, perustaksi jonkin teorian kuten M-teorian yhtälöt ("superkilpikonna" selittää itse itsensä ja kannattelee itse itseään). Teologiassa Jumala on tällainen vastaavanlainen annettu "superkilpikonna", itsestään selvänä hyväksytty aksiooma. Toisin sanoen Jumala on välttämätön olento, jolle ei ole selitystä. Vastaavasti eräät fyysikot katsovat, että yksikäsitteinen superyhtenäisteoria on välttämättä olemassa (Davies s. 228 - 229).

Niin multiversumiteorian kuin kaiken teorian kannattajilla on itse omana perustanaan oleva ja itseään kannatteleva "leijuva" perusta, joka on vaan hyväksyttävä sellaisenaan (ja sama pätee teologisiin teistisiin uskomuksiin). Sitten nämä kolme keskenään kilpailevaa ryhmittymää (kaksi fyysikkoleiriä yhtäällä ja teologit toisaalla) naureskelevat toinen toistensa ad hoc-oletuksille, "superkilpikonnille", ja osoittavat niiden heikkouksia. Mutta vaikka miten paljon väiteltäisiin, ei rationaaliseen ratkaisuun päästä, vaan aina päädytään siihen, että jotakin pitää hyväksyä uskon asiana, aksioomana, tai vähintään väliaikaisena työhypoteesina, jolle ei ole selitystä. Fyysikot eivät voi todistaa Jumalaa olemattomaksi eivätkä teologit voi uskonnon avulla kumota fysiikan lakeja, joiden olemassaoloa ne lait itse tukevat (Davies s. 228). Tietylle uskolle voidaan silti löytää perusteita pitää juuri sitä "annettua" lähtökohtaa uskottavana: todisteet luonnonvakioiden arvojen vaihtelusta voisivat tukea multiversumia ja toisaalta raamatullisten ihmeiden tasoisten - tai vieläkin näyttävämpien - ihmeiden esiintyminen (amputoidulle ihmiselle kasvaa silmänräpäyksessä terve raaja ihmisten katsellessa tai kuollut, jonka ruumis on poltettu tuhkaksi herätetään tuossa tuokiossa eloon uudelleenrakennetussa elävässä kehossa) antaisi todisteen yliluonnollisen kaikkivaltiaan olennon olemassaolosta.

Niinpä kaikissa kolmessa merkittävässä yrityksessä löytää täydellinen selitys maailmankaikkeudelle päädytään samaan umpikujaan: ne kaikki vaativat hyväksymään "ylhäältä annettuna" selviönä uskon kautta jotakin, mikä on erittäin suurta. Mutta millä perusteella meidän tulisi hyväksyä uskon asiaksi? Siihen on käytetty monesti periaatetta, jonka nimi on "yksinkertaisuuden argumentti" eli se jokin "leijuva superkilpikonna" perimmäisenä perustana on oltava yksinkertainen.  Erilaisin kriteerein voidaan kaikkia kolmea selitysmallia pitää joko yksinkertaisina tai monimutkaisina, joten yksinkertaisuuden argumentinkaan avulla emme saavuta objektiivista, kiistatonta vastausta sille, mikä on yksinkertaisinta. Valtavan suuri määrä, jopa äärettömän monta, maailmankaikkeutta sisältävä multiversumi ja perinteinen persoonallinen judeo-kristillinen Jumala (tai oletettu erittäin älykäs ja pystyvä suunnittelija) ovat kumpikin hyvin monimutkaisia vastauksia.

Poispääsyn mahdollisuus tästä selityksien umpikujasta: elämä sivuosasta aktiiviseen rooliin olemassaolon mysteerissä?

Professori Paul Daviesin mukaan emme ole kuitenkaan päättelyn viimeisellä rannalla, miltä emme pääse koskaan eteenpäin. Näissä kaikissa tähänastisissa selitysmalleissa elämä ja mieli on jätetty passiiviseen osaan, sivustakatsojiksi. Meidän tulisi keskittyä maailmankaikkeuden bioystävällisyyden selitystä etsiessämme kiinnittää huomio elämään ja mieleen, sen sijaan että kumpikin niistä ohitetaan luonnon satunnaisena ja hyvin harvinaisena sivutuotteena. Tältä pohjalta, ottamalla elämä ja mieli aktiiviseen rooliin olemassaolon arvoitukseen ratkaisua haettaessa voimme löytää uuden polun, jolla pääsemme pitemmälle. Elämä voi olla syvällisessä osassa kosmista suurta kertomusta. Voisiko elämä olla jopa kirjoitettu universumin lakeihin, onko elämällä jotenkin väistämättömästi sisäänrakennettu maailmankaikkeuden lainalaisuuksiin? Ks. tarkemmin tästä ajatuskulusta Davies alkaen s. 231.

Sattumasta: antrooppinen valinta tilastollisena vastauksena oikeuttaa sattuman käytön suunnittelijan rationaalisena vaihtoehtona

Teististä kriittistä näkemystä sattumasta Jumalan korvaajana ("usko Jumalaan on korvattu uskolla sattumaan, sattumako on kaiken perusta!") on syytä tarkastella vähän enemmän. On totta, että multiversumiteorioissa sattumalla pyritään korvaamaan suunnitelmallisuus (Davies s. 185). Onko sattuman käyttäminen sitten irrationaalista tai asetettavissa samanarvoiseksi teistisen jumalauskon / älykkään suunnittelijan oletuksen kanssa? Vastaus on ei. Sattuma - tai sattuma teorian osana - ei ole millään muotoa järjetön asia, vaan sattuman sääntöjä sekä satunnaismuuttujien ominaisuuksia on tutkittu tarkasti ja sattumalle tyypilliset luonteenomaiset piirteet ovat hyvin tunnettuja. Sattumalla on se etu, että sattuma on kunnolla määriteltävissä matemaattisesti. Satunnaisprosesseille on tyypillistä suurien onnenpotkujen oleellinen harvinaisuus. Esimerkkinä vaikka, että kolikkoa heittäessä tulee kymmenen kruunaa. Nämä hyvin poikkeavat tapahtumat liittyvät erottamattomasti kaikkiin satunnaisprosesseihin ja niistä käytetään nimeä tilastollinen fluktuaatio. Sitä pienempi on todennäköisyys, mitä suurempi on fluktuaatio, kuten vaikka tuhat kruunaa peräkkäin (Davies s.185).

Multiversumin kannalta tilastollisen fluktuaation yllä kuvattu sääntö merkitsee, että elämälle nipin napin sopivia alueita tai maailmankaikkeuksia on paljon enemmän, kuin niitä, joissa elämän edellyttämät olosuhteet ja luonnonvakiot ovat suuren marginaalin ympäröimiä. Niinpä "elämä on läheltä piti -tapaus" universumeita on selvästi enemmän kuin sellaisia, joissa sopivuus elämälle on tarpeettoman tarkkaa (kaikki elämän kannalta välttämättömät luonnonvakiot eivät ole "arvo täsmälleen juuri näin tai ei mitään" -tapauksia). Sen tähden on todennäköisempää kaikkien satunnaisten maailmankaikkeuden havaitsijoiden joukossa havaita olevansa vain hädin tuskin elämän sallivassa maailmankaikkeudessa kuin täysin optimaalisessa juuri sen yksinkertaisen tilastollisen seikan tähden, että edelliset ovat runsaslukuisempia kuin jälkimmäiset (Davies s.186).

Belgialaisen fyysikon David Ruellen (Sattuma ja kaaos) tutkimukset ovat merkittävästi vaikuttaneet sattuman käsitteen muodostamiseen. Sattumalla on vaikutuksia oikeastaan miltei kaikilla ajattelusektoreilla kvanttifysiikasta ja filosofiasta meteorologiaan, sillä sattuma on olennainen ominaisuus niin luonnossa kuin elämässä itsessään. Maailma on kvanttifysiikan tutkimuksien mukaan aidosti satunnainen mikrotasolla. Atomien maailmassa sattuma on läsnä vahvasti perusilmiöissä, mistä esimerkkinä voidaan mainita vaikka uraaniydin, jonka hajoaminen on täysin satunnaista ja ennustamatonta. Myös meidän arkisen elämämme tasolla sattumaa vaikuttaa meille läheisissä asioissa kuten sää ja talous. Kyseessä on kaoottinen käyttäytyminen, joka tarkoittaa lyhyesti sanottuna systeemien (tippuva vesihana, ilmakehä, galaksit) suurta herkkyyttä pienille muutoksille niiden alkuehdoissa, mikä johtaa hyvin suuriin eroihin lopputuloksessa. Aurinkokuntamme  muotoutumiseen juuri tällaiseksi ovat vaikuttaneet nimenomaan historiallisten sattumien sarja (kuten erikokoisten kappaleiden törmäykset toisiinsa). Ilmakehän kaoottisuuden tähden sääennusteet eivät onnistu aina ja kuukauden päässä olevan sään ennustaminen vaatisi, että meidän pitäisi tietää ilmakehän nykyinen tilanne jok'ikisen atomin tarkkuudella plus vielä suorittaa uskomattoman tarkkoja laskutoimituksia valtavalla tietojenkäsittelyteholla. Meidän kannaltamme sää kuukauden kuluttua on siis satunnainen, vaikka se teoriassa olisi laskettavissa yllä mainituilla edellytyksillä. Sattuma ja kaoottisuus estää tarkan tulevaisuuden ennustamisen, sillä sattuman vaikutus on ennalta arvaamatonta. Mutta sattuman oikeanlaisen ymmärtämisen avulla voimme silti saavuttaa syvällistä tietoa asioiden etenemisestä vaikka ne ovatkin satunnaisia. Filosofinen seuraus satunnaisuudesta ja kaaoksesta on, että täydellinen determinismi ei ole mahdollista.

Suosittelen Ruellen teosta lämpimästi kaikille, joilla on ongelmia tai epäselvyyksiä sattuman kanssa - sattumalla on oma tieteellinen ja rationaalinen, oikeutettu paikkansa niin arkielämän tasolta koko ympäröivään maailmankaikkeuteen asti.

Kosmologian nopea maailmankuvaa mullistava kehitys ja kosmologisen uuden tietoisuuden leviämisen hitaus

Kosmologia on lyhyessä ajassa noussut epämääräisestä filosofisesta spekuloinnista kokeellisen fysiikan ja havaitsevan kosmologian ottamien merkittävien edistysaskelien ansiosta tieteen takapihalta valtavirran tieteeksi, jopa täsmätieteeksi, jossa "kiistellään desimaalin paikoista". Maailmankaikkeuteen liittyviä teoreettisia malleja pystytään testaamaan havainnoilla ja todentamaan, pitävätkö teorian esittämät ennusteet paikkansa. Niinpä kyse on vakavasta tieteestä eikä "nojatuolifilosofoinnista". Olemme todennäköisesti näkemässä lopultakin uuden ajan aamunkoiton, jossa kosmologia uudistaa syvällisesti ja radikaalisti perinnäiset uskomuksemme sekä maailmankaikkeudesta että ihmisen paikasta universumissa.

Esimerkiksi kysymys ajasta. Tavallista on ajatella, että ajalla on alku ja loppu. Alku ajalla kyllä on alkuräjähdyksessä, mutta viimeisimmän tiedon mukaan ajalla ei ole loppua ja maailmankaikkeus jatkaa olemassaoloaan ikuisesti (mutta tämän kosmisen "kultakauden", jolloin universumi pursuaa vähitellen syntyviä tähtiä ja planeettoja sekä mahdollistaa elämän evoluution, jälkeen koittaa elämälle vihamielinen pimeä, synkkä ikuisuus kun mustat aukotkin ovat "kuolleet" höyrystymällä). Maailmankaikkeutta voidaan fysiikan kannalta sanoa tyhjästä syntyneeksi (professori Kari Enqvistin erään hyvän kirjan Tyhjästä syntynyt -nimen mukaisesti). Ei edes ole välttämätöntä nykykosmologian mukaan, että maailmankaikkeus todella alkoi joskus. Havaintojen hyvin tukema, mutta myös vielä avoimia ongelmallisia kysymyksiä sisältävä alkuräjähdysteoria sallii myös äärettömän ikäisen universumin, jonka eräs välivaihe oli alkuräjähdys: valtavan kuuma, tiheä ja pieni singulariteetti, josta alkoi maailmankaikkeuden laajentuminen ja jäähtyminen. Niinpä perinteinen kosmologinen Jumalan olemassaoloa koskeva todistus on menettänyt kosmologian ja ylipäätään fysiikan radikaalin maailmankuvallisen vallankumouksen myötä uskottavuutensa, sillä kosmologisen jumalatodistuksen edellytyksenä olevaa kausaalisuutta (kaikella on oltava jokin syy) ei ole olemassa atomitasolla.

Kosmologisen ja kvanttimekaanisen maailmankuvamurroksen vaikutus klassisille jumalatodistuksille

Voidaan kohtuudella odottaa, että kun tietoisuus fysiikan maailmankuvallisista mullistuksista lyö itsensä läpi suuren yleisön keskuudessa laajemmin, teististen perinteisten jumalauskoa puolustavien argumenttien - kosmologinen jumalatodistus varsinkin - osana on väistyä filosofianhistorian museoon ja teistien pitää kehittää uudenlaisia argumentteja todistelemaan persoonallisen jumaluuden olemassaoloa (mikä sellaista kerta toisensa jälkeen epäonnistunutta Jumalan olemassaolon todistamisen yrittämistä pidetään enää mielekkäänä - teologiassa ei yleensä enää harjoitetakaan sellaista). Kaikki teistit eivät olekaan luovuttaneet jumalatodistuksien rintamalla, vaan jatkaneet vielä viime vuonna jumalatodistuksien tekemistä - amerikkalainen ateismin kriitikko David Reuben Stone (hän ei ole teologi). Stone ei tee niinkään uusia ja täysin ennen kuulumattomia jumalatodistuksia, mutta uudella tavalla perusteltuina: argumentti fysiikan laeista sekä hienoviritykseen perustuva argumentti Jumalan olemassaolon tueksi (teos ATHEISM IS FALSE Richard Dawkins And The Improbability Of God Delusion, 2007).

1. osa: luonnonvalinta, sattuma, evoluutio ja älykäs suunnittelu : 2. osa: Palautumaton monimutkaisuus luonnossa - uhka evoluutioteorialle? Onko bakteerimoottori falsifioinut evoluutioteorian ja todistanut suunnittelun? : 3. osa: Antrooppinen periaate ja elämän alkuperä. Rationaalinen tilastollinen vaihtoehto suunnittelu-oletukselle : 5. osa: Älykäs suunnittelu / Jumalan luomistyö rationaalisena vastauksena suunnitelmallisuuden vaikutelmaan

Kirjallisuus:

Martin Rees: Avaruuden avainluvut, 2001
Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo, 2003
Lawrence Krauss: Kvintessenssi - puuttuvan massan arvoitus - , 2003
Richard Dawkins: Jumalharha, 2007
David Ruelle: Sattuma ja kaaos, 2001
Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, URSA 2007

Ylös