Filosofista edistystä teodikea-ongelmassa: onko teodikea enää ongelma kristilliselle teismille?

Vapaa-ajattelijoiden pinnallinen ja vanhentunut näkemys teodikeasta kristillisen Jumalan "tappajana"

Vapaa-ajattelijoiden lehden 1/2002 mukaan on "kohtuullisen helppoa" näyttää, että kristillistä Jumalaa ei voi olla olemassa:

"Sanotaan, että niihin pätee kolmannen poissuljetun laki. Ateismin kriitikot väittävät joskus, että väite ”jumala on olemassa” ei ole tosi tai epätosi. Kristinuskon osalta on kohtuullisen helppoa osoittaa, ettei sen määrittelemää kaikkivaltiasta, kaikkitietävää ja kaikkihyvää jumalaa voi olla olemassa."

Tämä vapaa-ajattelijoiden väite on puolestaan kohtuullisen suurta liioittelua minkä lisäksi se on vanhentunutta tietoa filosofiaan liittyen. Asiantila on niin kuten professori Alister McGrath on todennut:

 "Mitä kärsimys viestii Jumalan olemassaolosta? Tästä aiheesta on kirjoitettu hyllymetreittäin tekstiä 1900-luvulla, eivätkä tulokset ole mitenkään lopullisia. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että yhä selvemmin nähdään ettei keskustelu johda mihinkään. Kuten filosofi William Alston on huomauttanut, väite siitä, että paha on loogisesti yhteensopimaton Jumalan olemassaolon kanssa, "on nyt tunnustettu (lähes) joka taholla" täysin paikkansa pitämättömäksi. Jos siis ihmisjärki ei voi saavuttaa asiassa lopullista selvyyttä, se on selvitettävä toisin keinoin" - Alister McGrath: Ateismin lyhyt historia, s.204.

Kuten sanottua, ateistit ovat perinteisesti pitäneet teodikeaa (maailmassa olevan kärsimyksen ongelmaa) sisäisenä ongelmana kristilliselle teismille. Se tarkoittaa, että kristillisen teismin eri uskonkohtien välillä on ristiriita, epäjohdonmukaisuus, joka muodostaisi jännitteen kristilliselle jumalauskolle. Tämä sisäinen ongelma kristinuskolle voidaan esittää seuraavasti:

A. Kaikkivaltias, kaikkihyvä Jumala on olemassa
B. Kärsimystä on olemassa (vaihtelevassa määrin ja erilaisina "pitoisuuksina" alkaen pienistä vaivoista aina valtaviin katastrofeihin, joissa kuolee satoja tuhansia ihmisiä tai eläimiä).

Perinteisessä sisäisessä teodikean ongelmassa näitä kahta premissiä pidetään keskenään ristiriidassa olevina ja loogisesti epäyhteensopivina tai ainakin epätodennäköisinä. Mutta ei enää. Nimittäin sellaisten kristittyjen filosofien kuten Alvin Plantingan työn tuloksena on nykyään laajalti oivallettu ja hyväksytty, että tämä sisäinen ongelma kärsimyksen olemassaolosta on epäonnistunut ateistinen argumentti kristinuskon Jumalan olemassaoloa vastaan. Kukaan ateisti ei ole koskaan pystynyt osoittamaan, että yllä olevat väitteet A ja B ovat joko loogisesti epäyhteensopivia keskenään tai epätodennäköisiä suhteessa toinen toisiinsa. Ei ole siten mitään keinoa todistaa, että  - olettaen kristillisen Jumalan olemassaolon - olisi mahdotonta tai epätodennäköistä, että Jumalalla olisi moraalisesti riittäviä syitä sallia mitä tahansa havaittua kärsimyksen muotoa. Tämä on todella merkittävää edistystä teodikea-kysymyksen käsittelyssä ja rohkaisee uskomaan, että muissa vielä avoimissa asioissa voidaan saavuttaa samanlainen konsensus. Lisäksi tämä asiantila kaataa sen syytöksen, että filosofiassa ei tapahtuisi koskaan edistystä (God?: A Debate between A Christian And An Atheist, s.113 ja filosofi Peter van Inwagen: "The Problem of Evil, the Problem of Air, and the Problem of Silence" teoksessa The Evidential Argument from Evil, s.151) .

Samoin myös teoksessa The Cambridge Companion to Atheism Willian Lane Graig toteaa:

"As a result of the work of Christian philosophers as Alvin Plantinga, it is today widely recognized that the internal problem of evil is a failure as an argument for atheism. No one has ever been able to show that (A) and (B) are either logically incompatible with each other or improbable with respect to each other. Having abandoned the internal problem, atheists have recently taken to framing evil as an external problem, often called the evidential problem of evil" - The Cambridge Companion to Atheism, s.73.

Jos henkilöllä on hyviä perusteita uskolle Jumalaan, ei tarkoituksetonta pahaa (tai kärsimystä) ole, eikä paha ole ongelma. Sille, jolla on heikot perustelut hänen teistiselle uskolleen, voi teodikea olla vakava ongelma ja suurin este uskolle Jumalaan.

Uudempi ulkoinen eli evidentiaalinen argumentti pahasta Jumalan olemassaoloa vastaan

Aikaisempi sisäinen teodikea-argumentti on siten hylätty filosofiassa kestämättömänä kristillisen Jumalan olemassaoloa vastaan suunnattuna argumenttina, mutta sen tilalle on kehitetty uudempi ulkoinen eli evidentiaalinen argumentti pahasta osoittamaan kristillisen Jumalan olemassaolo mahdottomaksi. Tässä argumentissa ei väitetä, että kaikki maailmassa esiintyvä kärsimys - kuten vaikka nuhan sairastaminen - olisi epäyhteensopivaa Jumalan olemassaolon kanssa, vaan että ainoastaan tietynlainen, nimittäin tarkoitukseton, aiheeton kärsimys on ristiriidassa kaikkivaltiaan ja kaikkihyvän Jumalan olemassaolon kanssa.

Evidentiaalinen eli ulkoinen argumentti pahasta koskee sitä ongelmaa, että onko olemassa sellaista pahaa (tai pahan ilmentymiä ja lajeja), joka muodostaisi todisteen (evidenssin) siitä, että kokonaan hyvää ja kaikkivaltiasta Jumalaa ei ole olemassa. Kyseinen argumentti pahasta yrittää näyttää, että kun laitamme sivuun kaiken todistusaineiston, joka saattaa tukea Jumalan olemassaoloa, tulee erittäin tai ainakin melko todennäköiseksi, että maailmaa ei ole luonut eikä sitä hallitse kokonaan hyvä, kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala. Sellaisia argumentteja ei pidä sekoittaa loogisiin (ja sisäisiin) argumentteihin pahasta, joilla on kunnianhimoisempi tavoite näyttää, että maailmassa, jossa on pahuutta, on loogisesti mahdotonta - eikä vain epätodennäköistä - että (hyvä ja kaikkivaltias) Jumala on olemassa. Tällaiset loogiset argumentit, kuten edellä on sanottu, eivät ole onnistuneet kuitenkaan tavoitteessaan. Silti niitäkin voi vielä nähdä populaarikeskusteluissa webissä.

Evidentiaaliset argumentit pahasta etsivät keinoja näyttää, että maailmassa läsnä oleva paha induktiivisesti tukee tai tekee todennäköisesti sen väitteen, että Jumalaa (tarkemmin sanottuna "oikeauskoisen" kristinuskon Jumalaa) ei ole olemassa. Viime vuosina on muotoiltu useita erilaisia evidentiaalisia argumentteja, joista tässä yhteydessä voidaan mainita filosofi William Rowen argumentti, joka on saanut paljon huomiota siitä alkaen kun vuonna 1978 hän julkisti sen. Sitä on pidetty älykkäimpänä esityksenä pahan evidentiaalisesta ongelmasta. Myös esim. filosofi Walter Sinnott-Armstrongilla on evidentiaalinen argumentti pahasta.

Evidentiaalinen argumentti pahasta on ulkoinen toiselta nimeltään, koska kristillisen teistin kannalta katsottuna kristinusko ei sisällä väitettä tarkoituksettomasta, aiheettomasta kärsimyksestä. Kristitty sitoutuu siihen uskoon, että kärsimystä on olemassa, mutta ei tarkoituksetonta, hyödytöntä kärsimystä, joka ei joskus saisi hyvitystä (synnin ja syntiinlankeemuksen avulla sekä viittaamalla vapaaseen tahtoon kristitty teisti voi kattaa omalta kannaltaan täysin tyydyttävästi laajan kirjon kärsimystä. Kärsimyksestä osa selittyy myös Jumalan rangaistuksilla synnin tähden tai kasvatustarkoituksessa annetulla kurituksella. Sen lisäksi kristitty voi viitata eskatologiseen toivoon, jonka mukaan Jumala tulee asettamaan asiat kohdalleen ja poistamaan kaiken kärsimyksen viimeisenä päivänä, jolloin Jumala ottaa vallan maailmassa ja luomakunta saa hyvityksen aikaisemmasta kärsimisestään synnin seurauksien alaisuudessa).

Evidentiaalinen argumentti pahasta Sinnott-Armstrongin mukaan koostuu seuraavista kolmesta askeleesta:

1. Jos Jumala on olemassa, ei aiheetonta ja perusteetonta kärsimystä ole olemassa
2. Tarkoituksetonta ja perusteetonta kärsimystä on olemassa
3. Sen tähden, Jumala ei ole olemassa.

Kiistanalaisin premissi Sinnott-Armstrongin argumentissa on toinen askel. Jokainen varmaan myöntää, että tarkoituksetonta ja perusteetonta kärsimystä esiintyy maailmassa. Emme useinkaan voi nähdä, miksi meille sattuu jotain ikävää tai kenelle muulle ihmiselle tahansa (tai luontokappaleille). Mutta tästä meidän kyvyttömyydestämme nähdä syitä, päämääriä tai perusteita kärsimyksille ei seuraa se johtopäätös, että niitä ei voisi olla. Kärsimyksien olemassaolosta ei siten kiistatta ja itsestään selvästi seuraa, että kärsimys olisi aiheetonta ja tarkoituksetonta. Jokin kokemamme kärsimys on sillä hetkellä voinut tuntua tarkoituksettomalta, mutta jälkeenpäin, monen vuodenkin jälkeen, voimme huomata, että sillä kärsimyksellä olikin jokin hyvä tarkoitus: se sai aikaan myönteisen elämänmuutoksen tai jotain muuta hyvää.

Evidentiaalisen argumentin kaksi heikkoutta: virheellinen analogia ja syiden monimuotoisuus kärsimyksen sallimisessa

On kaksi yleistä heikkoutta, jotka esiintyvät Sinnott-Armstrongin ja muiden vastaavien filosofien evidentiaalisissa argumenteissa pahasta. Ensinnäkin Sinnott-Armstrong käyttää tyypillisesti analogian avulla järkeilyä verraten Jumalan suhdetta meihin meidän suhteeseemme naapureihimme. Tämän analogian ongelmana on, että mikä tahansa esimerkki analogian virheellisyydestä kaivaa maata pois Sinnott-Armstrongin käyttämän analogian alta. Ja tämä pätee erityisesti Jumalan suhteeseen ihmisiin, sillä se suhde on jyrkästi erilainen kuin meidän suhteemme kanssanaapureihimme: me ja naapurimme ovat tavallisia, samanveroisia ihmisiä, mutta Jumala on meidän yläpuolellamme luojana ja ylläpitäjänä. Näin ollen en voi olla vastuussa naapurieni luonteiden moraalisesta kasvatuksesta enkä heidän ikuisesta pelastuksestaan. Jumala sen sijaan on sitoutunut kaikkien ihmisten pelastamiseen ja moraaliseen kasvatukseen käyttäen siihen kaikkia keinoja, jotka ovat tarkoituksenmukaisia. Minua sitovat Jumalan asettamat moraaliset normit (älä tapa, älä varasta, rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi jne.). Mutta Jumalaa ne eivät sido, ainakaan ne kaikki - toisin sanoen, Jumalalla suvereenina Luojana on oikeus ottaa elämä ja antaa elämä tahtonsa mukaisesti, eivätkä ihmiset voi tietää Jumalan syitä tehdä niin kaikissa erilaisissa tapauksissa. Nämä ja muut esimerkit virheellisestä analogiasta Sinnott-Armstrongin verratessa Jumalan suhdetta meihin meidän suhteeseemme naapureihimme kuluttavat Sinnott-Armstrongin evidentiaalisen argumentin tehoa.

Toiseksi, Sinnott-Armstrongin metodi hänen käsitellessään tarjottuja vastauksia kärsimykseen on "hajoita ja hallitse". Hän siis tyypillisesti torjuu annetut vastausyritykset väittämällä, että ne eivät kata kaikkia mahdollisia tapauksia kärsimyksestä. Sinnott-Armstrong jättää huomioimatta sen mahdollisuuden, että suvereenilla ja salatulla Jumalalla voi olla hyvin erilaisia ja monimutkaisia syitä kärsimyksen sallimiseksi maailmassa, emmekä me voi - ei edes vetoamalla Raamattuun - tietää kaikkia erilaisia Jumalan syitä, miksi hän salli juuri tietyn kärsimyksen.

Objektiivisen moraalin ongelma ja teodikea: jos ei objektiivista moraalia, ei ole perusteita tuomita Jumalan toimintatapoja

Eräs merkittävä näkökohta teodikea-ongelmaan liittyen on kysymys objektiivisen moraalin olemassaolosta. Jos ei ole olemassa mitään objektiivista moraalinormistoa ja -arvoja, ei ole perusteita arvostella Jumalan tekoja. Meillä pitäisi olla jokin objektiivinen, absoluuttisen hyvän ja oikean mittapuu arvioidaksemme, mikä on pahaa ja mikä on hyvää - ja voidaksemme pitää Jumalan tekoja väärämielisinä. Mutta ateismissa onkin juuri se ongelma, että moraalin objektiivisuutta on vaikea perustella ja osoittaa toteen. Myös vapaa-ajattelijoiden julkaisemassa, Anders Enqvistin teoksessa Tiede ja uskonto esitetään hyvin voimakkaasti, että objektiivista moraalia ei ole, vaan moraalissa on kyse "makuasioista". Enqvist korostaa, että tiede ei voi sanoa, mikä on oikein ja mikä on väärin eikä todellisuus ole sinänsä hyvä tai paha, vaan se "vain on" (Tiede ja uskonto, s.166). Enqvistin mukaan - mikä on hänen ateisminsa kanssa varsin johdonmukaista - moraali on kulttuurisidonnaista ja moraali perustuu

 "perimmältään tunteisiin"  (Tiede ja uskonto, s.167).

Enqvist nimenomaan kieltää sen, että moraaliarvostukset ja periaatteet olisivat objektiivisia väittäen niiden perustuvan

"yksilöiden haluun tai tarpeeseen hyväksyä ja hylätä niitä" (Tiede ja uskonto, s.167).

Moraaliset ja eettiset väitteet ovat Enqvistille

 "vain mielipiteitä" (Tiede ja uskonto, s.167).

Näin huomaamattaan vapaa-ajattelija Enqvist vie itse pohjan pois Jumalan toiminnan arvostelemiselta teodikea-ongelmassa - koko teodikea oikeastaan jää turhaksi, jos moraali perustuu vain tunteisiin ja yksilöstä toiseen vaihtuviin mielipiteisiin ja puhtaasti subjektiivisiin makuasioihin. On ristiriitaista ja epäloogista toisaalla valittaa Jumalan sallivan pahoja asioita ja kärsimystä tai tuomita Jumala siksi, että hän esim. käski israelilaisten hävittää kokonaisia kansoja sukupuuttoon (eli aiheuttaa paljon kärsimystä tietyille ihmisryhmille). Jollei kerran mitään moraalista absoluuttia ole eikä objektiivista etiikkaa niin silloin Jumala vain teki ja tekee sitä, mitä hän tunteidensa, halujensa, tarpeidensa ja mielipiteidensä mukaan pitää oikeana - eikä ihmisillä (ateisteilla varsinkaan, jotka kieltävät moraalin objektiivisuuden, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta) ole mitään absoluuttista hyvän ja pahan mittapuuta, millä arvostella Jumalaa kärsimyksen aiheuttamisesta tai sen passiivisesta sallimisesta.  On vain subjektiivisia, erilaisia ja keskenään ristiriitaisia tunteita, mielipiteitä ja haluja, joita ihmiset seuraavat - ja Jumala tekee samoin, niin myös ne VT:n israelilaiset. Ei ole mitään perustaa arvostella israelilaisia "kansanmurhista", jos kerran moraali on vain makuasia - israelilaisten mielipiteet moraalista vain olivat erilaisia kuin ateisteilla nykyään ja sopeudu siihen! Tai sitten meidän pitäisi päätellä, että on olemassa absoluuttinen hyvä ja oikea, objektiivinen moraalin mittapuu, jonka mukaan jotkin asiat ovat pahoja ja jonkin kärsimyksen salliminen on eettisesti väärin - eikä vain "makuasia" tai "tunne".

VT:n arkaaisissa traditioissa jumalakuva on monistinen: Jumala tekee sekä onnen että onnettomuuden

Mutta Raamatun teologissa traditioissa Jumala ei edes ole ”kaikkihyvä”, vaan kaikkihyvyys Jumalan ominaisuutena on peräisin kreikkalaisesta filosofiasta, josta se omaksuttiin kristinuskoon (kristinusko peri myös paljon muuta antiikin filosofioista, varsinkin platonismista ja stoalaisuudesta).

Vanhatestamentillisissa teologioissa Jumala nimenomaan tuottaa itse sekä valon että pimeyden, onnen ja onnettomuuden (Jes.45:7, Aam.3:6, 2 Sam.24). Jumala on siten tasapuolisesti niin onnen kuin onnettomuuksien lähde (ja niin ollen aiheuttaa eriasteista kärsimystä luoduilleen). Näin ollen, vanhatestamentillisen arkaaisen jumalakuvan kannalta mitään teodikea-ongelmaa ei ole eivätkä Jumalan kaikkivaltius ja hyvyys ole ristiriidassa kumoten loogisesti toisensa, koska Jumala ei ylipäätään edes ole sellainen, joka ei voisi aiheuttaa kärsimystä ja ihmisistä pahalta tuntuvia asioita. Vanhatestamentillisesti Jumalalta ei voi odottaa "kaikkihyvyyttä", mutta hän on kuitenkin kaikkivoipa (ainakin useiden eri VT:n traditioiden perusteella, ei kuitenkaan aivan kaikkien).

Kirjallisuus:

Alister McGrath: Ateismin lyhyt historia, 2004
Michael Martin (toim.): The Cambridge Companion to Atheism, 2006
William Lane Graig & Walter Sinnott-Armstrong: God?: A Debate between A Christian And An Atheist (Oxford University Press), 2004
Daniel Howard-Snyder: The Evidential Argument from Evil, 1996

Ylös