Huomioita kristinuskosta ja neoateismista. Elämäni ja ajatteluni kristillisen jumalauskon jälkeen

Kannatan järkevän, maltillisen epädogmaattisen skeptisyyden kantaa, enkä nimenomaan ateismia

Perimmältään en ole kannattamassa juuri ateismin positiota, vaan nimenomaan järkevän ja epädogmaattisen, myös itsekriittisyyteen suostuvan ja agnostistisen skeptisyyden. Pohjimmaltaan kantani on, että kaikki uskonnot ja erityisesti "kovia" historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta koskevia väitteitä esittävät monoteistiset kirjauskonnot eivät ole poikkitieteellisessä tarkastelussa vakuuttavia, uskottavia eivätkä pakottavalla, kenelle tahansa rationaaliselle ihmiselle selvästi ilmentyvällä tavalla ainoita mahdollisia totuudellisia kuvauksia todellisuudesta.

Koska tämä on omien tutkimusteni ja elämänkokemukseni johdosta uskottava ja riittävän hyvin perusteltu johtopäätös, ei minulla ole mitään älyllisesti välttämätöntä tai elämänkokemuksiin nojautuvaa syytä sitoutua mihinkään tiettyyn uskonnolliseen uskomusjärjestelmään, on se monoteistinen tai polyteistinen. Mutta en sitoudu myöskään sen enempää materialistisiin tai naturalistisiin metafyysisiin filosofisiin käsityksiin (uskomuksiin), sillä todellisuuden perimmäinen luonne jää arvoitukseksi.

Todennäköisyys (vaikka terminä kenties ei ole tässä kohtaa toimivin) uskontojen, kuten kristinuskon tai islamin, jumaluuteen ja maailmaan liittuyvien väitteiden totuudellisuudelle on mielestäni vähäinen. On minulle tarpeeksi kun maailmankuvani ja todellisuuskäsitykseni on toimiva, perusteltu riittävän hyvin ja sopusoinnussa kokemuksieni kanssa (silti omakaan maailmankäsitykseni ei ole vapaa irrationalistisista uskomuksista eikä se ole mikään ainoa mahdollinen tai looginen rationaalinen tulkinta elämästä ja maailmasta).

Ajatella asiat "johdonmukaiseen loppuun (ateismiin) asti"?

Omat ei-teistiset johtopäätökseni eivät ole mikään ainoa mahdollinen tai kaikkein loogisin sekä rationaalisin lopputulos, vaan on useampia erilaisia älyllisesti tyydyttäviä ja johdonmukaisia vaihtoehtoja (en myöskään odota, että muiden ihmisten pitäisi tehdä samanlainen päätelmä, kuin itse olen tehnyt).

Mitä edes tarkoittaisi "asioiden ajatteleminen johdonmukaiseen loppuunsa" (ilmeisesti kuljettaen sisään lausumattoman ajatuksen, että ateismi yhdessä jonkinasteisen materialistis-naturalistisen metafysiikan kanssa on ainoa loppuun asti johdonmukainen, looginen ja "järkevä" näkemys. Ks. esimerkiksi Vapaa-ajattelijoiden foorumilla oleva moite filosofi Eino Kailan uskalluksen puutteesta olla "johdonmukainen loppuun asti" .)? Pikemminkin, kuten eräs tiedemies on sanonut,

"kun ajattelu loppuu, johtopäätökset tulevat"

(hypätään johtopäätöksiin, kun ajattelua ei haluta jatkaa pitemmälle). Ei jokin ateistinenkaan - jumalia sisältämätön - metafyysinen todellisuuskäsitys ole mikään vailla ongelmia oleva lopullinen vastaus, vaan edelleen jää monia suuria filosofisia (metafysiikka, tietoteoria, etiikka) ja muita tieteellisiä ongelmia odottamaan ratkaisua (jos vastauksia kaikkiin kysymyksiin edes voidaan saavuttaa koskaan. Se ei ole lainkaan varmaa).

Ei minunkaan, kuten ei kenenkään muunkaan tarvitse kuitenkaan selvittää kaikkia avoimia kysymyksiä tai sitoutua dogmaattisesti johonkin tiettyyn katsomukselliseen positioon, eikä sillä ole väliäkään käytännön arkielämän kannalta. Voimme hyväksyä inhimillisen rajallisuutemme tietämisessäkin ja silti elää tyydyttävää arkielämää.

Todellisuuden monimielisyys ja epämääräisyys

Uskonnonfilosofi John Hick on korostanut sitä erittäin hyvin perusteltavissa olevaa johtopäätöstä, että maailma on monimielinen ja epäselvä. Maailma ilmiöineen voidaan tulkita ja ymmärtää johdonmukaisesti ja älyllisesti tyydyttävästi sekä naturalistis-materialistisesti (so. luonto on kaikki, luonnon takana tai yläpuolella ei ole mitään toista, tuonpuoleista todellisuutta. Todellisuuden perimmäinen luonne on ainetta tai kvanttikenttiä modernimmin fysikalismissa) että teistisesti (todellisuus on "kaksitasoinen", tämän havaittavan maailman "takana" on transsendentti, yliluonnollinen todellisuus. Aineeton jumaluus, tai jumaluudet, on/ovat todellisuuden perusta). Panteismi ja panpsykismi ovat myös älyllisesti mahdollisia metafyysisiä käsityksiä. Koska todellisuus on epäselvä ja kokemuksemme hämärä niin että riippuen tulkinnallisista "silmälaseista", joihin uskomme, todellisuuden  ilmiöt ja elämänhistoriamme voidaan selittää uskottavasti joko teistisesti tai naturalistisesti/materialistisesti. Emme saavuta mitään sitovaa, lopullista, kenelle tahansa rationaaliselle olennolle kiistatonta ja vastaansanomatonta todistetta siitä, kumpi todellisuuden tulkintatapa on tosi. Lisäksi voidaan rationaalisesti perustellen olettaa muitakin filosofisia vaihtoehtoja todellisuuden luonteesta ja rakenteesta.

Joillain tavoin kokemusmaailmamme näyttää tukevan uskonnollisille todellisuuskäsityksille ja joiltain osin se näyttää olevan sen kanssa ristiriidassa ja tukevan ei-teistisiä kuten metafyysistä naturalistista tulkintaa todellisuudesta emmekä pääse lopulliseen varmuuteen mikä on todellinen maailman ontologia (mitä on olemassa, mikä on olemassaolon luonne, mikä on perimmäinen substanssi) . Suositeltava esitys aiheesta on John Hickin teos An Interpretation of Religion: Human Responses to the Transcendent, 2. p. (2005). Hickiltä on suomennettu teos Uskonnonfilosofia (1992).

Lavea kenttä erilaisia mahdollisia, tieteellisen maailmankuvan kanssa yhteensopivia maailmankatsomuksia

Tästä todellisuuden ja kokemusmaailmamme epämääräisyydestä ja monimielisyydestä avautuva maailmankatsomuksien, metafyysisten mallien ja todellisuuskäsityksien "pelikenttä" on laajempi kuin vain suppea jaottelu ateismi tai teismi (usko henkilöityneeseen jumaluuteen). Mahdollisia, rationaalisesti perusteltavissa olevia käsityksiä - omasta positiostani käsin katsoen - ovat ateismi, agnostisismi, fysikalismi, metafyysinen naturalismi ja ainakin jotkut teistiset ja deistiset jumalakäsitykset. Ateisteillakin on jokin filosofinen metafysiikka, yleensä jonkin tyyppistä materialismia (aine on perimmäinen todellisuus) tai naturalismia ("luonto on kaikki"). Sen sijaan sellainen teismi, joka sisältää uskon kovin ihmismäiseen jumalapersoonaan (vanhatestamentillinen Jahve hyvänä esimerkkinä), jolla on hyvin näkyvä, aktiivinen ja kiinteä rooli maailman tapahtumissa niin luonnossa kuin ihmisten elämässä ja jolta voi odottaa hämmästyttäviä raamatullisen mittaluokan ihmeitä (Punaisen meren halkaisu kahtia, "Auringon ja Kuun pysäyttäminen taivaalle", kuolleiden herättäminen eloon jne.), on hyvin suurissa vaikeuksissa mitä vakavasti otettavuuteen tulee. Ilmeisesti monesti ateismi on ollut ja on reaktio juuri tällaista "jahvistista" jumalauskoa kohtaan. Jahven kaltaisen jumaluuden olemassaolon perusteiksi ei todellakaan näytä löytyvän objektiivista, luotettavasti dokumentoitua tukea. Mikä tärkeintä: tuollainen jumaluus on nykyään oudon passiivinen, hiljainen, vetäytynyt - kuin sellaista ei edes olisi, joten ei ole kohtuutonta olla uskomatta kyseiseen jumalolentoon. Tämä asiantila ei silti vielä todista, että kaikki mahdolliset jumalakäsitykset olisivat "kuolleet" ja "murskaantuneet", eikä varsinkaan sitä, että tieteen edistys olisi kertakaikkisesti tehnyt mahdottomiksi ja epärationaaliseksi  jokaisen teistisen (tai panteistisen) uskonmuodon.

Myös buddhalaisuus, joka alunperin ei sisällä jumalaa tai vaikka panteismi ovat täysin oikeutettuja ja päteviä elämänkatsomuksia tieteen aikakaudella. Agnostinen teistinen usko, joka ei tee mitään maailmaa, sen alkua, olemusta, rakennetta ja kohtaloa koskevia tosiasiaväitteitä, vaan pysyy pelkästään ihmisen sisäisenä asenteena ja spiritualiteettina auttaen psyyken eheyttä sekä tukee elämänhallintaa ja arvokysymyksiä ilmentyen riittien tasolla tai mystiikkana (vaatimatta myöskään muita ihmisiä uskomasta samalla tavalla) on myös yhteensopiva ja ristiriidaton tieteellisen maailmankuvan kanssa. Minulla ei ole sellaiseen teistiseen uskoon negatiivista huomauttamista. Samoista havainnoista, tosiasioista - koko tästä olevaisuudesta, jonka me kaikki jaamme - voidaan erilaisia tulkintoja tekemällä päätyä rationaalisesti ja sisäisesti johdonmukaisesti toisilleen vastakkaisiin metafyysisiin, filosofisiin ja uskonnollisiin johtopäätöksiin, joita kaikkia voidaan pitää perusteltuina ainakin jossain määrin (ja joita kohtaan voidaan esittää filosofista tai empiirisiin havaintoihin pohjautuvaa kritiikkiä). Luonnontieteen eikä filosofiankaan avulla viimeistä sanaa ja vastaansanomatonta, toiset näkemykset "tappavaa" argumenttia ei löydy ateistien eikä teistienkään aseeksi, ei millekään nimenomaiselle maailmankatsomukselle. Teistinen jumalauskokaan ei näin ollen kaadu kokonaan ja kertakaikkisesti sekä sitovasti poissuljettuna todellisuuskäsityksenä maailmamme monimielisyyden ja tulkinnanvaraisuuden tähden.

Ihmettely, hiljentyminen, hartauden, henkisyyden/hengellisyyden ja pyhyyden tuntu, mysteerin kunnioitus eivät ole kadonneet, eikä kenenkään tarvitse niistä luopua

Ei-teistinäkin voin ihan hyvin ajatella "johdatuksen" käsitteen avulla, eli juuri siten, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät loppujen lopuksi parhain päin eli siten kuin on itselleni hyväksi, mutta ei jonkin näkymättömän kaikkivaltiaan nukketeatterinohjaajan lankojen vetelyn tuloksena, vaan puhtaasi maailmansisäisesti: erilaiset elämänprosessit, sattumat, omat ja toisten ihmisten toimenpiteet ja erilaiset muut tekijät vaan jotenkin vievät asioita eteenpäin ja huomaan jälkeenpäin kokemuksiani työstäessäni, että tämä elämänosa oli lopulta kuitenkin ihan hyvä minulle (vaikka niinkin, että mieleni vaan mukautuu ja tottuu vallitsevaan tilanteeseen ja elämänpuitteisiin ja alkaa pitää niistä). Kun kaksi asiaa tapahtuu "ihmeellisesti" yhtä aikaa tai kaksi ihmistä, jotka eivät ole pitkään aikaa kohdanneet osuvat samaan paikkaan on hyvinkin luonnollista, kun asiaa ajattelee. Outoa ja yliluonnollista olisi pikemminkin se, että mitään sellaista ei tapahtuisi (toisaalta emme voi tietää aukottomasti, että jotain johdatusta tai suunnitelmaa ei olisi). Voin  hyväksyä todellisuuden ja sopeutua siihen sellaisena kuin se on (koettaen saada aikaan tarvittaessa muutosta niihin asioihin, jotka ovat vallassani). En voi toiveillani tai peloillani saada mitään olemaan olemassa enkä lakkauttaa minkään olemassaoloa, jos jotain on olemassa. Omiin ajatuksiini, arvostuksiini ja asenteisiini voin vaikuttaa, mutta en maailmanmenoon.

Oman ajattelutapani ja maailmankatsomukseni liikkeitä teismi-ateismi-agnostisismi-akselilla

Vältän nykyään karsinoitua asettumista johonkin tiettyyn "ismiin", on se sitten ateismia, teismiä tai mitä tahansa. En ole kiinnostunut sitoutumaan johonkin tiettyyn maailmankatsomukselliseen leiriin, vaan lähinnä sitoudun vain itseeni, omakohtaiseen prosessiini tavoitellen ymmärrystä, tietoa ja totuutta (edes joitain osia siitä) niiden kykyjen ja edellytyksien mukaan, mitä elämä on minulle antanut. Vuoden 2006 kesällä pohdintani saivat minut tekemään filosofisen johtopäätöksen, että mitään jumalia tai tuonpuoleista (transsendenttia) ulottuvuutta ei todennäköisimmin ole olemassa. Olin sen jälkeen ateistina varsin jyrkkä, suorastaan antiteistinen ja pidin Dawkinsin, Harrisin ja Dennettin uusateistista (New Atheism, kuten monesti sanotaan) missiota erittäin hyvänä ja kiitettävänä hankkeena.  Kun uskoo pitkään johonkin uskomusjärjestelmään (kuten kristinuskoon) elämänsä perustuksena ja ainakin jossain vaiheessa erittäin voimakkaasti ja omistautuneesti (fundamentalistisesti on ihan hyvä ilmaus) ja sitten katsoo erehtyneensä uskossaan huomaten uskomusjoukon olevan hyvin kyseenalainen moneltakin eri kannalta, on helppoa ja luonnollista heilahtaa toiseen vastakohtaan (ei ole kevyt asia päätyä toteamaan pystyttäneensä elämänsä - niin kuin asian näen - epävarman olettamusjoukon varaan). Nyttemmin näiden vajaan parin vuoden aikana olen kulkenut ateistisen filosofian tiellä - enqvistläistä reduktionismia, fysikalismia, metafyysistä naturalismia -, mutta jälleen olen huomannut vaikeuksia pitää noitakaan filosofioita jonain lopullisena johtopäätöksenä tai henkisenä kotinani. Näen, että totuuden etsiminen jatkuu ja se todennäköisesti jatkuu koko elämäni ajan. Olen alkanut nähdä ateistisissa filosofioissa ja keskustelukulttuurissa piirteitä, jotka ovat alkaneet häiritä itseäni niin kuin aikaisemmin teistisen ajattelun ja dogmatismin monet eri kohdat alkoivat käydä kiusallisiksi. Parhaimpana itselleni pidän  eräänlaista vapaata "kellumista" ajattelun, oppimisen, tutkimisen ja ymmärryksen hankkimisen "merellä" mihin ikinä se prosessi viekin.

Jotain uusia filosofisia aloitteita ja tuoreempia näkökulmia, jopa uusia kysymyksiä (osaammeko kysyä edes oikeita kysymyksiä ylipäätään?), kaipaisin myös iänikuisen aikalailla itseään toistavan ateismi vastaan teismi-väittelyn tilalle.

"Uskon jumalaan jos vain saan todisteet jumalasta" - vai uskoisinko kuitenkaan?

Ei ole tavatonta, että jos on voimakkaasti ja kokosydämisesti uskonut johonkin uskomusjärjestelmään, voi maailmankatsomuksellinen mullistus johtaa vastustamiseen ja mahdollisimman päinvastaisen maailmankatsomuksen omaksumiseen - jyrkkään taistelevaan ateismiin ja uskonnon demonisoimiseen. Helposti voi myös käydä, että se uusi, tässä tapauksessa ateistinen ja antiteistinen, katsomus, näyttäytyy omissa silmissä kaikkein loogisimpana, älyllisesti rehellisimpänä (jopa ainoana "älykkäänä" ratkaisuna), rationaalisimpana, johdonmukaisimpana ja jopa "terveellisimpänä" johtopäätöksenä. Näin kävi minunkin kohdallani ensi alkuun (2006-2007). Skeptisyys ja ateistisuus ("antiuskoontulo") voivat luiskahtaa yhtä dogmaattiseen ja fundamentalistisen mustavalkoiseen mielenmaisemaan kuin luja sitoutuneisuus uskonnolliseen uskoon: kummassakaan tapauksessa ei olla avoimia uusille näkökulmille, eikä olla valmiita kyseenalaistamaan itsekriittisesti omia ennakko-oletuksia ja filosofisia lähtökohtia, jotka kuitenkin viime kädessä otetaan "annettuina" uskon asioina (koskapa emme pääse millään suoralla, välittömällä tavalla tietämään, millainen maailman perimmäinen olemus on, eikä meillä ole täydellistä, sataprosenttista varmuutta tiedoistamme). Vaikka sanottaisiin, että "olen valmis uskomaan vaikka heti jumalaan jos vain saan todisteita" niin - ainakin omalla kohdallani ja tuskin olen ainoa - helppo on reagoida pysymällä katsomuksellisessa bunkkerissa siilipuolustuksessa kehittäen aina vain uusia argumentteja "todisteita" vastaan tavoitteena nimenomaan vain ja ainoastaan kumota teistin tarjoamat perustelut aivan samoin kuin ne fundamentalistiuskovaiset, joita arvostellaan "maalitolppien siirtelystä", "kognitiivisesta dissonanssista" ja "dogmaattisuudesta", kun he eivät suostu hyväksymään esim. evoluutioteoriaa. Sillä ei ole tässä kohtaa väliä, minkä osapuolen perustelut ovat parempia tai heikompia - mutta niin ateisteilla, agnostikoilla kuin teisteillä on perusteluja oman kantansa tueksi, ne vain eivät kelpaa vastapuolille yleensä.

Tämä on inhimillistä eikä sinällään sen enempää moite minkään "ismin" kannattajia kohtaan. Olin itse juuri tuollainen varsinkin vuoden 2006 loppupuolella ja vuoden 2007 aikana: esimerkiksi "tiesin" aina nimenomaista tapausta tarkemmin tutkimattakaan, että ei "tietenkään" mikään teistien mystinen kokemus ole mitään muuta kuin vain jokin aivokemiallinen oikku tai neurologinen (ellei jopa psykiatrinen) häiriö, jonka takana ei ole mitään todellista "sillä eihän mitään jumalaa tai henkiä ole ja aivotutkimus selittää ihan tarpeeksi hyvin kaikki mystiset ilmiöt". Mutta mistäpä minä sen todellisuudessa tiedän? En mistään loppujen lopuksi, se on perimmältään joidenkin neurologisten ja psykologisten tietojen ja teorioiden pohjalta tekemäni yleistys - uskomus ja se voi olla joko tosi tai virheellinen.

Jos on vahvasti sitoutunut joko uskonnolliseen uskoon teistinä tai vastaavasti sen uskon aktiiviseen vastustamiseen ateistina niin kuinka sitä voisi tuosta vaan "heti kun saan todisteet" - aivan kuin paitaa vaihtaen - hylätä entisen maailmankatsomuksen, etenkin jos se on huomattava osa identiteettiä ja on näkyvästi toiminut oman missionsa edistämiseksi? Kuka oikeasti uskoo, että "on melkein varmaa, ettei Jumalaa ole" Richard Dawkins tai "uskonto myrkyttää kaiken" & "suvaitsemattomuuden vihollisia ei voida suvaita" Christopher Hitchens todella alkaisivat uskoa esimerkiksi kristinuskon Jumalaan, jos tästä jumaluudesta saataisiin ne "luotettavat todisteet"? Mitä ne sellaiset vaadittavat todisteet olisivat, pitäisikö oletetun jumalan ilmestyä valtakunnalliseen pääuutislähetykseen televisiossa (kuten joskus olen nähnyt jonkun ateisti ehdottavan, mutta jos niin tapahtuisi, eikö sitäkin tulkittaisi todennäköisesti vaikka tietokoneanimaatioksi kuten scifi-sarjojen alienit)? Toki ei sellainen radikaali katsomuksellinen mielenmuutos ole mitenkään mahdotonta, sillä ajasta aikaan tapahtuu ateistien siirtymistä teisteiksi ja teistien muuttumista ateisteiksi tai agnostikoiksi. Mutta ydinkohta onkin, että ei se muutos välttämättä niin helppoa eikä nopeaa ole tai aina edes jostain yksittäisestä asiasta johtuvaa (vaikka niinkin voi käydä). Brittiläinen filosofi, professori Antony Garrard Newton Flew (s. 1923) oli tunnettu ateisti, josta tuli deistisen jumaluskon kannattaja vanhoilla päivillään. Mutta Flewin tie ateismista kohti jumalauskoa ei ollut mikään hetkellinen "todisteiden saaminen jumalasta", vaan se oli pitkä prosessi, joka alkoi jo 1980-luvulla, jolloin hän alkoi epäillä ateismia. Omatkaan siirtymiseni eivät ole olleet mitään sormennapsautuksia yhdessä hetkessä, vaan taustalla on ollut aina eripituisia jaksoja ajattelua ja/tai merkittäviä elämänkokemuksia.

Nykyinen suhtautumiseni uskontokysymykseen: antiteistisestä ateismista agnostisismiin ja maltilliseen skeptisyyteen

Jos minun pitäisi välttämättä jokin nimilappu päälleni liimata niin sanoisin itseäni nykyään agnostikoksi tai ei-teistiksi (viime vuosien uusateistisen, Dawkinsin, Hitchensin ja Harrisin vetämän kaiken mahdollisen uskonnon vastaisen totaalisen sodan johdosta haluan ottaa enemmin etäisyyttä ateismiin, jonka kuva on minusta muuttunut ikävään, huolestuttavaan suuntaan ja jonka näen jyrkimmissä muodoissaan ilmapiiriltään lähes yhtä ahdasmielisenä kuin sen protestanttisen fundamentalistisen uskon, jossa aikoinaan olin). Se, mitä en kaipaa edelleenkään on uskovaisten ylimielinen "Ainoan Oikean Opin" ja absoluuttisen Totuuden tietäminen. En toisaalta ole kiinnostunut yhtä tunkkaisesta, aggressiivisesta ja arrogantista "telaketjuateismista" ja itse asiassa koen olevani huono jäsen mihin tahansa järjestöön, jossa sitoudutaan johonkin tiettyyn maailmankatsomukseen tai filosofiseen linjaukseen (ja edellytetään, että siinä linjauksessa sitten pysytään). Kaikkea ei tarvitse tietää eikä kaikesta tarvitse olla "täydellistä varmuutta". On rationaalisesti oikeutettua jättää asioita auki maailmankatsomuksessaan ja pidättyä sitoutumasta mihinkään tiettyyn suuntaukseen, jos ei katso todisteiden tai argumenttien olevan kyllin vakuuttavia.

Millaista ei-teismiä ja uskontokritiikkiä toivon tulevan militantin "uusateismin" (New Atheism) tilalle?

Olen viime kuukausina koettanut perehtyä tasapuolisesti sekä nykyiseen militanttiin ateismiin  (Dawkins kumppaneineen ja myös suomalainen "panssarivaunuateismi", jota näkee varsinkin Internetissä) että uusateistisen ajattelun vastaiseen kritiikkiin, jota ovat esittäneet sekä toiset ateistit että agnostikot ja teistit. Näkemykseni on vahvistunut, että uusateismissa on monenlaisia ongelmia, jotka liittyvät sekä asiasisältöön - filosofisiin perusteisiin, logiikkaan ja tieteen soveltamiseen ateistisen agendan julistamisessa - että tyyliin, asioiden esittämistapaan. Haluaisin edistää toisenlaista ei-teismiä ja uskontokritiikkiä, jota luonnehdin kolmella avainsanalla:

• ystävällistä (ei siis antiteististä eetosta, jonka mukaan "älykäs, rationaalinen ihminen voi valita vain epäuskon, ateismin, kun taas teistit ovat tyhmiä, typeriä ja harhaanjohdettuja tai mielenterveystapauksia")
• eettistä
• hyvää skeptisyyttä pseudoskeptisyyden asemasta.

Hieman tarkemmin kuvaillen se on toista osapuolta kunnioittavaa ja lisäksi myös kriitikon omia lähtökohtia ja taustauskomuksia kohtaan itsekriittistä unohtamatta sitä, että meidän kaikkien maailmankuvassa, on se miten "tieteellinen" tahansa, on myös monia sitovasti todistamatta jääviä ja irrationaalisia uskomuksia, joita tarvitsemme jo arjesta selvitäksemme. Ei-teismillä tulisi olla ihmiskasvot, ystävälliset ja kohteliaat, eikä raskaan kenttätykin olemusta, joka ampuu tonnin painoisia kranaatteja kaikkialle, missä usko edes vilahtaa. Pseudoskeptisyyden (joka on dogmaattista kieltämistä ja maalitolppien siirtelyä pelkän terveen epäilemisen, mutta silti avoimuuden ja oman näkemyksen päivittämisvalmiuden asemasta) tilalle toivon hyvää skeptisyyttä: agnostisismia, halua ja uskallusta ottaa kriittisen tarkastelun kohteeksi myös omat lähtökohdat ja teoriat, kykyä nähdä niiden filosofiset ja muut heikkoudet ja epävarmuustekijät. Sekä pyrkimystä esittää vastustamansa uskonnollinen tai filosofinen kanta niin todenperäisesti kuin mahdollista ja välttäen olkiukkoiluun sortumista (olkiukko = tehdään vastustajan näkemyksestä karrikoitu, virheellinen ja naurettavan näköinen väännös, jota vastaan sitten on helppo taistella). Lisäksi eettinen ja ihmiskasvoinen ei-teismi tulisi olla aggressiivisen joka suuntaan ampumisen asemasta nöyrää (eli myöntää oman erehtyväisyytensä ja tunnustaa inhimillisen tietämisen rajoitukset, epävarmuustekijät ja ongelmat), kohteliasta ja keskusteluyhteyttä hakevaa eikä lapsellista nimittelyä, uhoamista, mautonta pilkkaamista ja uskovien nimittelyä mielenterveysongelmaisiksi tai typeriksi. Jos tarkoitus on vaikuttaa teisteihin ja "pelastaa heidät uskontovirukselta" niin paras mahdollinen lähestymistapa tuskin on ylimielisesti esiintyä "tieteen" ja "järkevyyden" mandaatilla ja nähdä teistit joukkona mielettömiä typeryksiä, joiden uskonnossa ei ole mitään hyvää.

Sen sijaan, että hyökätään ihmisten itsensä kimppuun ja tehdään arvioita heidän mielenterveydestään tai älykkyydestään keskitytään käsittelemään asiallisesti ja kiihkottomasti juuri niitä väitteitä, uskomuksia ja käytäntöjä, joita teisteillä on (eikä tehdä jostain ääri-ilmiöstä pitkälle meneviä yleistyksiä). Ei siis olla mustavalkoisia omassa uskontokriittisyydessä aivan kuten fundamentalistiuskovaiset, vaan yritetään nähdä asioissa sävyjä ja muitakin värejä kuin musta (= teismi) ja valkoinen (= ateismi), sillä ei uskontokaan ole mikään yksinkertaisesti huitaisten selittyvä ilmiö, joka on joko pelkkää pahaa tai pelkkää hyvää. En väitä, että itsekään olisin pystynyt täysin ja aina toimimaan näiden muotoilemieni ihanteiden mukaisesti, mutta koetan tähän suuntaan edetä ja kirjoittaa tarvittaessa uudelleen olemassaolevaa uskontokritiikkiä, jonka olen jo julkaissut (eräitä asioita olenkin muotoillut uusiksi ja vaihtanut eräissä argumenteissani painotusta).

Jos ateisti ei halua, että hänen persoonaansa ja käsityksiään ei pilkata eikä esitetä epäilyjä hänen mielenterveydestään ja älynsä määrästä eikä toivo katsomuksiensa vääristelyä olkiukoksi niin siinä tapauksessa on syytä tehdä itsekin samoin muita kohtaan. Väitän, että usko ei edes ole pahin harhakuva, mitä voi olla vaan vielä pahempaa ja pelottavampaa on inhimillinen hybris: arrogantti luulo ihmisen rationaalisuuden ylivertaisuudesta ja kyvystä ratkaista kaikki mahdolliset nykyiset ja tulevat ongelmat. Järjen "jumalointi" on yhtä irrationaalista ja potentiaalisesti tuhoisaa kuin jokin karkea taikausko. Jumalauskon "hävittäminen" maailmasta ei ole tae rauhasta ja onnesta eikä ateistisuus johda väistämättä sotien poisjäämiseen. Jos vallanhaluinen muslimi tai protestanttinen amerikkalaispresidentti voi olla vaaraksi hallitessaan joukkotuhoaseita, on aivan yhtälailla ateistinen materialisti vallanhimossaan aivan samalla tavalla vaaraksi ihmiskunnalle (ja kaikelle elämälle) omistaessaan ydinaseita.

Filosofinen elämänasenne teistisen tai antiteistisen dogmatismin asemasta. Arki testaa uskomuksia

En tahdo naulita itseäni ja identiteettiäni kiinni mihinkään ismiin, teismiin, ateismiin, agnostisismiin, fysikalismiin tai mihin tahansa muuhun. Mitä järkeä naulita identiteettinsä kiinni johonkin oppiin tai aatteeseen tai uskontoon ja kiivailla sitten sen uskomuksen puolesta kynsin hampain ja koettaa painostaa kaikki muutkin uskomaan omaan uskoonsa - tai uskomattomuuteensa? Minulle toimii parhaiten kun voin rakennella elämänfilosofiaani sen mukaan, mitkä väitteet ja uskomukset kestävät arjen testissä eli ovat minulle toimivia todella. Eikä niin että joku tulee ylhäisyyksistään julistamaan minulle oman uskomuksensa toimivan, vaikkei se toimikaan minun arjessani. En ala uskottelemaan itseäni pettäen, että kyllä se toimii kun tee-se-itse-auktoriteetti niin julistaa. Ihanteenani pidän sitä, että voisin vaihtaa näkemyksiä ja uskomuksia kuin paitaa, joustavasti ja tosiasioiden niin edellyttäessä vaikka 10 kertaa päivässä, jos argumentit tai todisteet niin antavat aihetta.

Metafysiikan olemassaolon oikeus

Aikaisemmin, varsinkin viime vuonna, olin pitkälti kallellaan Wienin piirin loogisen empirismin mukaiseen metafysiikkaa kohtaan kriittiseen näkemykseen siitä, että Jumalaa koskevat lauseet eivät ole epätosia eikä tosia, vaan mielettömiä. Näin ollen teismi, ateismi ja agnostisismi käyvät kaikki tarpeettomaksi. Mistä ei voi puhua, siitä on paras vaieta. Olen kuitenkin miettinyt ja arvioinut metafysiikan asemaa ja tarpeellisuutta uudelleen ja mennyt eteenpäin noista ajatuksistani. Näen metafysiikan edelleen tarpeellisena. Ei edes mikään tietoteoria (vaikka se olisi miten laajasti tiedeyhteisössä hyväksytty) ole neutraali metafyysisesti, vaan tieto-opin (epistemologia) ja ontologian välillä on läheinen, kiinteä yhteys.

Substanssin etsintä ei ole kuollut eikä todellisuus matematisoidu jäännöksettä.

"Einsteinin, Wignerin ja Enqvistin hämmennys on luonteeltaan metafyysistä: substanssia etsiessään he kaikki viittaavat matematiikkaan. Matemaatikot on kuitenkin tehokkaasti ja pysyvästi rokotettu fyysikoille tyypillisiä Kaiken Teorian kaltaisia suuruudenhulluja kuvitelmia vastaan. Rokottajana toimi Kurt Gödel (1906-1978), epäilemättä historian suurin loogikko Aristoteleen jälkeen. Gödelin kuuluisat epätäydellisyyslauseet osoittavat, että matematiikka ei sulkeudu itseensä: Matematiikassa on aina väittämiä, joita ei voida todistaa oikeiksi eikä vääriksi, asetettiinpa matematiikan perustana oleva aksioomajärjestelmä millä tavalla tahansa. Toisaalta matematiikan ristiriidattomuutta ei voida todistaa matematiikan sisäisten päättelysääntöjen avulla. Stephen Hawkingia edelleen mukaillen Gödelin jälkeisen ajan matemaatikko voisi todeta, että meidän tieteenalamme ehdottomasti ei ole "suljettu" eikä "reunaton", vaan "avoin" ja "reunallinen". Koko todellisuus ei ole matematisoitavissa, vaan "metamatematiikka" (so., niiden asioiden muodostama kokonaisuus, joista matematiikka ei voi puhua) ilmeisesti on olemassa. Gödelin epätäydellisyyslauseen sisäistäneelle matemaatikolle koko hänen tieteenalansa näyttäytyykin vain atollina tietämättömyytemme valtameressä ei siksi, ettemme vielä olisi löytäneet lopullista vastausta kaikkiin kysymyksiimme, vaan koska tiedämme olevan olemassa sellaisiakin kysymyksiä, joihin emme periaatteessakaan milloinkaan voi vastata."

 Matemaatikko Osmo Pekonen: Filosofinen aikakauslehti.

Kristinusko ei ole mustavalkoinen kulttuuri-ilmiö

Kristinusko on eräs kulttuurinen meemi (jos kiisteltyä meemiteoriaa sovelletaan), joka on toisille ihmisille kuin "haittaohjelma", josta irtautuminen on vain vapauttavaa ja parantaa hyvinvointia. Joillekin toisille sen sijaan kristinusko on hyvin lohdullinen, toivoa ja turvaa sekä mielekkyyttä tuova, älyllisesti tyydyttävä, mielenterveyttä ja fyysistäkin hyvinvointia tukeva sekä elämää kantava (eräänlaista kansanpsykologiaa ja maallikkoterapiaa itsehoitona - jos katsotaan naturalismin ontologian kannalta, jolloin karkeasti sanottuna luonto on kaikki eikä sen lisäksi ole mitään muita todellisuudentasoja). Sama uskonto voi olla ja selvästikin on vaikutuksiltaan täysin erilainen eri ihmisille. Yksi ja sama kulttuurinen ilmiö kuten kristinusko ilmenee niin historiansa aikana kuin nykyään hyvin erilaisina ja vastakkaisina vaikutuksina: edistää ja tukea joitain positiivisia asioita ja toisaalta myös hidastaa ja tukahduttaa. Kristinusko ei siten ole kategorisesti joko "hyvä" tai "paha" aina ja kaikkialla.

Jos usko saa aikaan yksilölle ja yhteisölle hyvää, onko lopultakaan väliä uskon kohteen olemassaolon laadulla?

Jos uskovan ihmisen totuuden, hyvyyden, henkisyyden, pyhyyden, rakkauden ja iankaikkisen etsiminen johtaa ajattelun jalostumiseen ainakin jonkin verran ja tarjoaa elämän mielekkyyden, tulevaisuuden toivon ja päämäärän sekä vieläpä saa huomioimaan kanssaihmisiään edes vähemmän itsekkäästi, kenties jopa innoittaa suuriin uhrauksiin toisten puolesta, niin mitä väliä edes on sillä onko uskovaisen uskon kohde olemassa (miten "olemassaolo" määritelläänkin) mielen ulkopuolisena olentona tai pelkkänä mielen meeminä? Parempi yksi kohottava illuusio (joka vieläpä voi motivoida hyvän tekemiseen toisille) kuin kymmenentuhatta musertavaa ja lannistavaa totuutta - ainakin ihmisen psyyken kannalta.

Ylös